Kun Suurtoquin oli lopettanut lyhyen keskustelunsa vangin kanssa, nousi
hän hevosensa selkään, sillä kuten hän oli sanonut, täytyi hänen mennä
suureen neuvottelukokoukseen, joka pidettiin Mustan Käärmeen kylässä.
Sinne oli vain muutaman tunnin matka, ja hän toivoi voivansa tulla
takaisin ennen yötä.
Ennenkuin hän meni neuvottelumajaan, odotti hän erästä sanansaattajaa,
jonka hän oli lähettänyt Valdiviaan seuraamaan tapausten kulkua. Hetken
kuluttua ratsastikin intiaani höllin ohjaksin ja vaahtoavin hevosin
hänen luokseen.
"Poikani puhukoon!" sanoi Antinahuel lyhyesti. "Mitä hän on nähnyt?"
"Valkonaamat taistelevat keskenänsä -- he ovat kääntäneet kalpansa omia
veljiänsä vastaan", vastasi sanansaattaja.
"Antinahuel tietää sen. Valkonaamat ovat kuguaareja, jotka eivät ole
koskaan sovinnossa. Mitä muuta on They-Teg nähnyt?"
"Kaupungista nousee tällä hetkellä tulipatsas, peloittavampi kuin
Autukon vulkaani."
"Mitä on tapahtunut? Kumpainenko päälliköistä on voittanut?"
"Koko Valdivia on Suuren Kotkan hallussa. El Verdugo on vangittu."
"Vangittu!" toisti Toquin kummastuneena. "Poikani valehtelee. El
Verdugolla on mahtava käsivarsi, mahtava kuin Pilliaun salama."
"They-Teg puhuu totta."
"Valkonaamojen Toquinilla on suuri armeija -- missä on se nyt?"
"Sotilaat ovat hajaantuneet. Guekubu, paha henki, on täyttänyt heidät
pelolla, ja heidän vihollisensa on lyönyt heidät."
"Hyvä. Antinahuel uskoo poikaansa; hän voi nyt poistua ja pitää yhä
silmällä valkoisia miehiä!"
Intiaani kumarsi kunnioittavasti päällikölleen, nousi sitten hevosensa
selkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois. Antinahuel seurasi häntä
hetkisen katseellaan ja meni senjälkeen neuvottelumajaan, jossa jo
odotettiin häntä.
Joukko sotilaita istui siellä kehässä suuren nuotion ympärillä -- sitä
sanottiin neuvottelunuotioksi -- jonka savu kohosi kiemurrellen
taivasta kohti.
Kun Antinahuel astui sisään, nousivat kaikki pystyyn ja nostivat oikean
kätensä rinnalleen merkiksi kunnioituksesta tulijaa kohtaan hänen
korkean arvonsa vuoksi. Sitten ryhdyttiin heti työhön ja puheenvuoro
annettiin eräälle vanhalle päällikölle.
Cathikara oli nuoruudenvuosinaan ollut kuuluisa soturi; nyt olivat
vuodet tehneet hänen hiuksensa harmaiksi ja riistäneet silmiltä niiden
entisen loiston. Hänen sotaisa luonteensa ei ollut kuitenkaan
muuttunut, sen huomasi selvästi hänen sanoistaan.
"Urheat araukanit, toquinit, Apo-Ulmenit ja Ulmenit", alkoi hän,
"kuulkaa, mitä vanha soturi sanoo teille. Cathikara on surullinen,
pilvi peittää hänen järkensä, ja hänen itkevät silmänsä ovat
alituisesti suunnattuina maata kohti. Mistä johtuu tämä suru? Vastatkaa
minulle, veljeni ja poikani. Haa, te vaikenette ja teidän päänne
vaipuvat alas -- oi, te olette nyt vain tavallinen kansa! Te kumarrutte
valkeanaamain ikeen alla. Eikö teidän verenne ole kylliksi punainen,
jotta taistelisitte sen puolesta? Mitä tekee Cathikara tällä kirveellä,
jos se on tehoton hänen kädessään, ja hänen täytyy mennä isiensä luo
voimatta tehdä mitään lapsiensa puolesta. Ottakaa se, te soturit, sillä
se ei ole mikään tyhjä ja huono kunniamerkki. Olen jo vanha... sallikaa
minun vetäytyä majaani kuollakseni siellä surusta teidän heikkojen
sydämienne tähden."
Kun päällikkö oli lausunut nämä sanat, astui hän horjuen muutamia
askelia taapäin aivankuin surun murtamana. Kaikki läsnäolijat olivat
syvästi liikutettuja, heidän katseensa hehkuivat ja näytti siltä, kuin
raivon ja kiihkon purkaukset keskeyttäisivät kokouksen. Silloin otti
eräs toinen päällikkö, "Musta Hirvi", puheenvuoron.
"Mitä isäni sanoo, on kovaa -- meidän sydämemme on täynnä surua. Minkä
tähden on Cathikara niin ankara lapsiaan kohtaan? Minkätähden soimaa
hän heitä? Eivätkö he ole valmiita uhraamaan henkensä ja verensä
kansansa puolesta? Punaiset miehet eivät ole koskaan jättäneet valtaa
vieraisiin käsiin, he ovat vielä yhtä peloittavia ja voittamattomia
sotureja, kuin heidän isänsäkin. -- Kuulkaa, kuulkaa, mitä Pilliau on
ilmoittanut minulle. Araukanien päällikkö on tänään uudistanut
rauhansopimuksen valkonaamain kanssa -- tietäkää siis, että hän on
petkuttanut heitä. Rauhansanat lausuttiin vain valkoihoisten ristin
eikä araukanien sauvojen ääressä. Sopimuksella muukalaisten kanssa ei
ole siis mitään merkitystä. Olenko puhunut oikein, te mahtavat
sotilaat?"
"Kyllä, kyllä, niin on asianlaita!" kirkuivat intiaanit heilutellen
aseitaan. Samassa tunkeutui Antinahuel piirin keskelle. Hänen ryhtinsä
ja liikkeensä olivat sangen omituiset. Hänen päänsä oli kumartunut
eteenpäin, hän oli suunnannut katseensa ulospäin ja levittänyt kätensä,
aivankuin hän olisi katsellut jotakin esinettä, josta muilla ei ollut
aavistustakaan.
"Hiljaa!" sanoi Cathikara. "Toquin neuvottelee Amey Malghoninsa
(salaisen hengen) kanssa!"
Vallitsi syvä hiljaisuus. Antinahuel ei liikahtanut, hän pysyi yhä
samassa asennossa. Äkkiä muuttui hänen katseensa henkeväksi.
"Mitä isäni näkee?" kysyi Musta Hirvi vihdoin.
"Minä näen muukalaisia. He ovat kaivaneet sotakirveen maasta ja
taistelevat nyt toisiansa vastaan. Näen verivirtoja, jotka punaavat
maata, ne ovat valkoisten miesten verta. Näen myös El Verdugon, suuren
päällikön, hän taistelee ja kaatuu!"
Levottomuus vallitsi intiaanijoukossa, mutta he tukahuttivat sen ja
odottivat jännittyneinä, että Toquin jatkaisi. Tämä tapahtuikin hetken
kuluttua.
"Näen myöskin vanhojen araukani-soturejen nousevan haudoistaan ja
heidän kirkunansa täyttää sydämeni pelolla. He huutavat: veljet, hetki
on tullut! Aseisiin! Aseisiin."
"Aseisiin!" vastasivat intiaanit. Nousi meteli, joka yltyi joka
silmänräpäyksellä. Antinahuel oli tyytyväinen, hän näki saavuttaneensa
päämääränsä. Ylpeä hymy levisi hänen kasvoilleen, ja muuttaen äkkiä
epämukavaa asentoaan, sanoi hän rauhallisella äänellä: "Kun kuguarit
tappavat toisiansa, valmistavat he samalla oivallisen aterian Andien
kotkille. Mitä poikani haluavat?"
"Antinahuel", vastasi Cathikara heittäen kivikirveensä tuleen, jonka
tempun muutkin tekivät. "On ainoastaan yksi ylimmäinen sotakirves
olemassa; se on sinun kädessäsi. Värjäytyköön se valkoisten miesten
saastaisella verellä aina kädensijaan asti. Sinulla on suuri valta,
sinun puolestasi uhraamme mielellämme henkemme -- vie siis meidät
taisteluun!"
Korkealle heitti Antinahuel oikealla kädellään mahtavan sotakirveen, ja
kuin ukkosen jyrinä soivat hänen sanansa: "Pilliau lahjoittakoon Aukàn
kansalle ijäisen elämän! Guekubu lähettäköön koston säteen
valkoihoisten pään päälle! Niin kauan kuin Antinahuel elää, on kuolema
vallitseva vihollisten keskuudessa! Olen teurastava heitä kuin koiria,
ja heidän luunsa tulevat valkenemaan punaisten soturien askeleista!
Antinahuel on puhunut! Antinahuel pitää sanansa!"
Intiaanit vastasivat päällikkönsä riemuhuutoon villillä ja pitkällä
ulvonnalla. Kesti kauan, ennenkuin järjestys oli palautunut. Silloin
kysyi Luchs, yksi niistä harvoista ulmeneista, jotka vastustivat
Toquinin verisiä suunnitelmia, Antinahuelilta:
"Mitä aikoo isäni tehdä?"
"Antinahuel odottaa... kuitenkin pitää hän veitsensä valmiina."
"Mitä Antinahuel odottaa?"
"Sopivaa tilaisuutta. Se onkin jo lähellä." Toquin hymyili viekkaasti.
"Valkoiset sotilaat ovat vanginneet El Verdugon, he eivät suinkaan
uhraa häntä täällä."
"Isäni on viisas, hän on huolellinen päällikkö. Minkätähden hän luulee,
ettei El Verdugo kuole Valdiviassa?" kysyi Luchs taas.
"Poikani tekee paljon kysymyksiä!" vastasi Toquin tällä kerralla hiukan
vihaisesti ja loi toiseen synkän katseen. "Eikö hän tiedä, että
Santiago on valkoihoisten suurin kaupunki. Siellä täytyy hänen kuolla.
Hänen verensä on virtaava kaikkien valkoihoisten silmien edessä."
Läsnäolevat olivat yhtä hämmästyneitä kuin kummastuneitakin. Antinahuel
huomasi sen ja ylpeä hymy loisti hänen kasvoillaan. Se hävisi kuitenkin
hetkiseksi ja hän jatkoi samalla äänellä: "Poikani tuntevat kai tien,
joka johtaa Valdiviasta Santiagoon. Sitä myöten on sangen vaikea
kulkea, sillä se käy del Rio See rotkon läpi. Valkoisten miesten täytyy
kulkea tämän ahtaan paikan ohitse, ja siellä olen päättänyt odottaa
vihollisia. Soturini asettuvat kukkuloille, ja kun vihollinen mitään
aavistamatta saapuu rotkolle, tulee hän piiritetyksi joka puolelta.
Mitä sanovat urhoolliset araukani-soturit tästä suunnitelmasta?"
"Suuri Toquin Antinahuel on keksinyt sen!" vastasi Cathikara
kunnioittavasti. "Eikö ole mitään muuta tietä Valdiviasta Santiagoon?"
"Ei."
"Siinä tapauksessa ovat valkonaamat mennyttä kalua."
"Pelastamattomia", vakuutti Antinahuel. "Del Rio See rotko on kuuluisa
paikka araukanien historiassa. Siellä voitti Toquin Cadequal kerran
100:n miehen suuruisen espanjalaisen joukon."
"Araukanit tulevat myös nyt voittamaan ja kunnioittamaan Antinahuelia
kuin kunniansa aurinkoa!" sanoi Musta Hirvi.
Intiaanit neuvottelivat vielä hetkisen, sitten tunkeutui Toquinin
sanansaattaja keskelle päällikköjen piiriä, ojensi molemmat kätensä
eteenpäin ja kääntyi kolme kertaa ympäri.
Näin lopetettiin neuvottelukokous.
Antinahuel lepäsi nyt tunnin. Hänen aivoissaan risteili tuhansia
ajatuksia, jotka estivät häntä nukkumasta ja vihdoin nousi hän
kärsimättömänä vuoteeltaan. Annettuaan Mustalle Hirvelle, johon hän
erityisesti luotti, salaisen tehtävän, nousi hän hevosen selkään ja
lähti paluumatkalle.
Oli jo sangen pimeä; ainoastaan muutamia tähtiä säteili tummansinisellä
taivaalla. Päällikölle ei yöllinen ratsastus tuottanut mitään erikoista
nautintoa. Kuin synkkä paholainen kiiti hän pimeyden läpi. Levottomuus
oli vallannut hänet ja ajoi häntä eteenpäin. Tultuaan kylään hyppäsi
hän hevosensa selästä ja meni heti majalle, jossa vanki oli. Hän
aukaisi oven ja -- raivoisa huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Rosario
ja hänen intiaanivahtinsa olivat poissa.