Ennenkuin Antinahuel oli astunut telttaansa neuvotellakseen kenraali
Bustamenten kanssa, oli hän antanut sotilailleen erään salaisen
tehtävän, jonka tähden nämä heti lähtivät Joanin johdolla Valdiviaan.
Meidän täytyy nyt huomauttaa ystävälliselle lukijalle, että viekas
Toquin oli jo ennen antanut tarkasti vartioida Don Tadeon toimia, ja
että hän siis tiesi tämän olevan Valdiviassa. Olipa hän vielä saanut
salaisia tietoja hänen suunnitelmistaankin. Kun hän näki siis toisen
vastustajansa -- sellaisena piti hän Bustamentea -- hyökkäävän keskelle
kuulasadetta, käytti hän tilaisuutta hyväkseen masentaakseen toista
tuntuvalla iskulla. Tässä käytti hän hyväkseen erästä don Tadeon
palvelijaa, jonka hän oli houkutellut puolelleen ja joka täytettyään
tehtävänsä, -- niinkuin Curumilla oli arvannutkin -- oli tapettu.
Tiedämme jo millä tavalla ryöväys tapahtui.
Kun donna Rosario näki kreivi Ludvigin kaatuvan tuntemattomien
murhaajien tikarien lävistämänä, kauhistui hän niin suuresti, että meni
tainnoksiin. Kun hän jälleen heräsi, näki hän ympärillään noin
kaksikymmentä soturia, joita hän vain vaivoin saattoi tarkastella,
sillä joku peitteentapainen oli heitetty hänen kasvoillensa.
Hän makasi pitkin pituuttaan muuliaasin selässä kahden tavarasäkin
välissä. Köysi, joka oli kiinnitetty hänen lantioilleen, esti häntä
nousemasta ylös, mutta kädet olivat vapaat. Varovaisesti veti hän
peiton syrjään ja katseli ympärilleen. Hänen ryöstäjänsä, hän näki
heidät nyt selvästi, olivat intiaaneja, jotka ratsastivat kapeaa tietä
pitkin kahden vuoren välitse.
Mitä aiottiin hänelle tehdä? Minne häntä vietiin? Rosario ei voinut
vastata näihin kysymyksiin, ja koettaessaan selvittää niitä tunsi hän
oman voimattomuutensa. Hänen vangitsemisestaan oli varmaankin kulunut
pitkä aika, sillä hevoset ja muuliaasit näkyivät olevan sangen
väsyneitä ja liikkuivat hitaasti.
Oli tullut pimeä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Ainoastaan
kerran oli Rosario kuulevinansa omituista melua takaapäin. Sillä ei
kuitenkaan nähtävästi ollut mitään merkitystä, koska hänen
seuralaisensa eivät välittäneet siitä. Hän tuli melkein iloiseksi
kuullessaan äkkiä kaukaa kiukkuisaa haukkumista, joka kuului yhä
selvemmin ja selvemmin ja johon sekottui pian naisten ja lasten ääniä.
Samassa pysähtyi joukko.
Nuori tyttö heitti varovaisia silmäyksiä ympärilleen. Soihtujen
valossa, jotka lepattivat tuulessa, eroitti hän rakennuksien
ääriviivoja ja muutamien olentojen varjoja, jotka liikkuivat hänen
ympärillään. Ratsastajat laskeutuivat maahan hevostensa selästä ja
riisuivat ne huolehtimatta vielä kuitenkaan hänestä. Äkkiä tunsi hän
jonkun tarttuvan hänen muuliaasinsa ohjaksiin. Kuului huuto: "Arreau!",
jota tavallisesti käytetään hoputeltaessa eläintä kulkemaan. Oliko hän
sittenkin erehtynyt? -- Eivätkö he olleetkaan vielä saapuneet
päämääräänsä?
Noin kymmenen minuutin kuluttua pysähtyi aasi uudestaan ja eräs
henkilö, jonka nähdessään hän tahdottomasti kauhistui, lähestyi häntä.
Kysymyksessä oleva mies oli puettu chileläisen talonpojan pukuun ja
hänellä oli päässään vanha panamahattu, joka suurimmaksi osaksi peitti
hänen kasvonpiirteensä. Sanomatta sanaakaan veti hän peiton syrjään,
päästi irti köydet, joilla Rosario oli sidottu muulin selkään, otti
hänet kevyesti kuin lapsen käsivarsilleen ja kantoi hänet erääseen
majaan, jonka ovi oli auki. Samalla, kun hän laski Rosarion maahan,
kumartui hän hiukan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Ole rohkea ja toivo."
Ennenkuin donna Rosario ennätti tehdä kysymystäkään, nousi mies jälleen
ylös ja jätti majan, jonka oven hän sulki jälkeensä.
Epävarmana katseli nuori tyttö oikealle ja vasemmalle löytääkseen
arvoituksen ratkaisun. Kuka oli tuo vieras lohduttaja? Kummallista, nuo
neljä sanaa, jotka tuntematon oli kuiskannut hänen korvaansa, olivat
palauttaneet hänen mielenmalttinsa -- hän tiesi nyt, että ystävä
vartioitsi häntä salaa.
Paikka, missä hän oli, oli aivan pimeä. Alussa ponnisteli hän turhaan
nähdäkseen joitakin esineitä majassa, mutta pian tottuivat hänen
silmänsä pimeään, ja hän huomasi nyt vastapäätä itseään heikon
valojuovan, joka tunkeutui majaan oven raosta. Varovaisesti, ettei vain
herättäisi jonkun näkymättömän vartijan huomiota, hiipi hän lähemmäksi
sitä. Valo tuli selvemmäksi ja nyt kuuli hän myöskin ääniä. Painaen
silmänsä niin lähelle rakoa kuin mahdollista kuunteli ja katseli hän
jännittyneenä.
Viereinen huone oli jokseenkin suuri, mutta sitä valaisi ainoastaan
yksi soihtu, joka oli kiinnitetty seinään. Siellä seisoi kaksi miestä
vastapäätä toisiansa, molemmat intiaaneja, toinen ylpeänä,
suoraryhtisenä ja arvokkaana, toinen -- Rosario tunsi hänet
muukalaiseksi, joka oli äsken vienyt hänet majaan -- kunnioittavassa
asennossa.
"Mistä johtuu", kysyi edellinen, "ettei Antinahuel näe Joania
edessään?"
Toinen näkyi viivyttelevän vastaustaan ja pyöritteli hattunsa lieriä
sormiensa välissä.
"Myskirotta on Joanin ystävä -- hän on lähettänyt minut tänne
asemastaan."
Se kuului aivankuin anteeksipyynnöltä.
"Millä oikeudella jättää Joan toisen suoritettavaksi käskyt, jotka
Antinahuel on antanut hänelle?"
"Joan on matkustanut Concepcioon, hän seuraa erästä valkoista naista,
jonka silmät loistavat kuin tähdet yöllä."
Antinahuel -- sillä hän se todellakin oli -- heitti uhkaavan katseen
edessään seisovaan mieheen. "Poikani kutsuu itseään Myskirotaksi? --
Mistä hän tulee?"
"Valkoihoisten kylästä. Myskirotta on heimonsa ulmen."
"Hyvä", sanoi Antinahuel nähtävästi rauhoittuneena. "Voinko uskoa
poikaani?"
"Antinahuelin käskyt ovat täytetyt", vastasi tämä yksinkertaisesti.
"Valkoinen tyttö on täällä." Hän osoitti ovea, jonka takana Donna
Rosario seisoi ja kuunteli. "Matkalla ei hän puhunut mitään, eikä hän
myöskään tiedä, mihin hänet on viety."
"Onko Myskirotta valmis tottelemaan minua kaikessa?"
"Pitääkö naisen kuolla?" kysyi toinen terävästi.
"Ei! Mitä se hyödyttäisi? Kuolema tuottaa ainoastaan muutamien
silmänräpäysten kärsimyksiä, sitten on kaikki lopussa."
"Valkoihoisten kuolema kenties, mutta intiaanien kestää kauemmin!"
"Minä tahdon, että hän jää eloon!" huudahti Toquin melkein kuuluvasti.
Hän vaikeni hetkiseksi ja koetti tukahduttaa sisäisen raivonsa.
"Poikani on epäilemättä nähnyt ulkona seisovat satuloidut hevoset?"
"Ne ovat jaloja eläimiä!" vastasi intiaani, jonka silmät loistivat
himosta.
"No niin, ainoastaan hänestä itsestään riippuu, tahtooko hän tulla
niiden omistajaksi. Jos poikani vartioi valkoista neitoa sillaikaa, kun
Antinahuel käy araukanien suuressa neuvottelukokouksessa, ovat eläimet
hänen."
"Myskirotta on vartioiva häntä. Antinahuel voi poistua."
Toquin näytti tyytyväiseltä. "Minä huomaan, että poikani on päällikkö
-- Antinahuel on antava hänelle tehtäviä, kun hän palaa. Menköön hän
nyt -- minä tahdon puhua valkoisen neidon kanssa."
Intiaani poistui, ja Antinahuel otti soihdun seinästä, aukaisi oven ja
meni huoneeseen, jossa donna Rosario oli.
Korppikotka ja kyyhkynen seisoivat nyt vastatusten. Kuolemanhiljaisuus
vallitsi huoneessa. Ainoastaan tuuli vinkui synkästi oven raossa.
Soihtu lepatti ja heitti levotonta valoaan huoneen yli.
"Tunteeko tyttäreni minut?" kysyi Antinahuel.
"En", sanoi Rosario, joka oli vetäytynyt huoneen perälle pelätyn
päällikön astuessa sisään.
"Olen Antinahuel, araukanien päällikkö!" selitti intiaani ylpeästi.
"No niin, minä kysyn teiltä Antinahuel", sanoi nuori tyttö, "mitä olen
tehnyt teille, koska vainoatte minua?"
Päällikön kasvoille levisi omituinen hymy. "Valkoinen neito kysyy, mitä
hän on tehnyt. Hän on valkoihoisten Suuren Kotkan tytär."
Omituinen ääni, millä nämä sanat lausuttiin, täytti donna Rosarion
pelolla ja kummastuksella. Hän näki valheellisen ja petollisen hehkun
loistavan tämän miehen katseesta, joka oli vaativaisesti suunnattu
häneen.
"En ymmärrä teitä, päällikkö", sanoi hän kauhuissaan.
"Kuule", sanoi tämä merkitsevästi ja astui muutamia askeleita
lähemmäksi häntä. "Antinahuel tahtoo olla avosydäminen ja kertoa
tyttärelleen pienen kertomuksen! -- Kun muukalaiset olivat
valloittaneet Chilen ja tehneet sen asukkaat orjikseen, aikoivat he
myös kukistaa Aukàn suuren kansan. Suuressa taistelussa, jota kesti
auringon noususta laskuun asti, voitti kuitenkin kuuluisa Toquin
Cadequal valkonaamat. Muutamat muukalaisista pakenivat suurille
präärioille, mutta joutuivat siellä intiaanien käsiin. Niiden joukossa
oli myös eräs mahtava päällikkö nimeltään don Estevan de Leon. Toquin
Cadequal olisi voinut kiduttaa ja tappaa hänet, kuten hänen kansansa
tavat vaativat, mutta hän ei tehnyt sitä, vaan vei hänet kyläänsä ja
antoi vartioida häntä kuin vankia. Mutta valkoinen päällikkö oli
viekas; hän pakeni. Sota alkoi uudestaan, ja tällä kerralla ei onni
suosinut Aukàn suurta päällikköä. Eräänä päivänä löi vihollinen
perinpohjin hänen armeijansa ja hän itse joutui valkonaamojen käsiin.
Espanjalainen päällikkö tunsi hänet samaksi mieheksi, joka muutamia
kuukausia sitten oli lahjoittanut hänelle hengen. Hän antoi kuitenkin
puhkaista Cadequalin silmät ja lähetti hänet sitten heimonsa luo. Mutta
Toquin ei ollut myöskään toimeton. Hän kokosi kaikki heimonsa miehet,
kertoi heille, mitä oli tapahtunut, vannotti heitä kostamaan hänen
puolestaan ja kuoli sitten vapaaehtoisesti nälkään, ettei hänen olisi
tarvinnut kärsiä häpeää. Siitä hetkestä lähtien ovat Cadequalin ja
valkoisen päällikön jälkeläiset olleet verivihollisia keskenään.
Kolmesataa vuotta sitten käytiin tätä sotaa samalla kiihkolla ja
katkeruudella kuin nytkin -- kosto on siirtynyt perintönä isältä
pojalle. Antinahuel on Mustan Shakaalin poika, ja tämä pyysi
kuolinvuoteellaan häntä kukistamaan Leonien kirotun heimon! Antinahuel
on luvannut sen, mutta..." Kertova vaikeni äkkiä ja tuijotti
miettiväisenä leimuavaan soihtuun.
"No niin?" kysyi donna Rosario kummastuneena siitä, mitä hän oli
kuullut ja seurasi kauhuissaan päällikön liikkeitä.
"Olen nähnyt valkoisen neitosen ja unohtanut kaikki, valani, vihani ja
kostoni. Valkoisten Suurella Kotkalla on tytär, joka tulee Antinahuelin
puolisoksi."
"Ei koskaan!" huudahti donna Rosario, joka kuultuaan nämä sanat
vetäytyi taaksepäin ja tunsi verensä virtaavan sydämeensä.
"Hän tulee Antinahuelin puolisoksi", huudahti intiaani käskevällä
äänellä. "Minä menen nyt, ja tyttäreni saa ajatella asiaa; ennenkuin
vuorokausi on kulunut, on minulla hänen suostumuksensa. Antinahuel on
puhunut."
Ylpein askelin lähti hän huoneesta. Tuskin oli hän ennättänyt poistua,
kun donna Rosario vaipui voimattomana lattialle.