Seuratkaamme nyt puelka-päällikköä hänen vaarallisella retkellään.
Curumilla oli yhtä kuuluisa viisaudestaan ja varovaisuudestaan kuin
rohkeudestaan sodassa. Nytkin otti hän huomioon kaikki mahdolliset
varovaisuustoimenpiteet voidakseen varmasti ja samalla huomaamattomasti
seurata ryövärejä. Ennenkuin hän kulki joen yli, josta äsken puhuimme,
jätti hän rannalle hevosensa, josta hänelle ei ollut enää mitään
hyötyä. Sitäpaitsi olisi sen kavioiden kopse voinut ilmaista hänet.
Vaikka intiaanit ovatkin kuuluisia erinomaisesta ratsastustaidostaan,
niin ovat he myöskin kestäviä kulkijoita. Curumillakin vaelsi sangen
pitkän matkan lyhyessä ajassa. Kuitenkin oli hänellä aina tilaisuus
tarkastella ryövärien jälkiä nähdäkseen niistä, mihin suuntaan hänen
täytyi milloinkin kulkea. Tätä menettelytapaa ei hän kuitenkaan
käyttänyt kauan, sillä se ei sopinut hänen suunnitelmiinsa. Hän päätti
katkaista ryövärien tien ja odottaa heitä paikalla, jonka ohitse he
tulisivat varmasti kulkemaan. Siellä voisi hän helposti laskea heidät
ja kenties myöskin pelastaa nuoren tytön.
Kun päällikkö oli tehnyt päätöksensä, alkoi hän toteuttaa sitä. Vaikka
oli jo ilta, kulki hän tunnin toisensa jälkeen lepäämättä kuunnellen
kärsivällisesti erämaan erilaisia ääniä. Näistä äänistä on kokeneelle
metsänkävijälle paljon hyötyä.
Pian oli Curumilla päässyt hyvän matkan ryöväreistä edelle, ja eräällä
tutulla paikalla, joka oli erikoisesti sopiva hänen suunnitelmilleen,
asettui hän väijyksiin. Siellä makasi hän pitkin pituuttaan vatsallaan
kivilohkareen takana suojelevien pensaiden keskellä.
Yli puoli tuntia lepäsi hän samassa asennossa liikahtamatta vähääkään.
Se, joka olisi tällä hetkellä huomannut hänet, olisi kenties luullut
häntä ruumiiksi. Vihdoinkin kuuli intiaanin tarkka korva kaukaista
hevosten kavioiden kopsetta. Ääni lähestyi lähestymistään, ja kohta
huomasi kivilohkareen takana makaava päällikkö noin kaksikymmentä
hitaasti lähenevää ratsastajaa.
Ryövärit, nähtävästi luottaen suureen lukumääräänsä ja aavistamatta
mitään vaaraa, ratsastivat aivan huolettomasti Curumillan piilopaikan
ohitse huomaamatta häntä. Tämä oli noussut istualleen, kohottanut
päänsä ja katseli nyt heitä uteliaana.
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä joukosta ratsasti yksinäinen soturi
huolettomasti nauttien hevosensa hitaista askelista. Välistä vaipui
hänen päänsä rinnalle, ja hänen kätensä tapasivat tuskin ohjaksia.
Varmaankin torkkui tämä mies hevosensa selässä. Kuin salama iski äkkiä
ajatus Curumillan päähän. Hän nousi ylös, jännitti kaikki voimansa
raudankoviin jalkalihaksiinsa ja hyppäsi tiikerin voimalla ratsastajan
taa satulaan. Ennenkuin tämä, kummastuneena nopeasta hyökkäyksestä,
ehti päästää ääntäkään, puristi Curumilla hänen kurkkuaan niin kovasti,
ettei hän voinut hengittää ja oli vähällä tukehtua.
Pian oli vanki heitetty maahan ja sidottu, sitten kiinnitti päällikkö
hänen hevosensa erääseen pensaaseen ja palasi vankinsa luo. Muut
intiaanit jatkoivat aivan rauhallisina matkaansa. He eivät olleet
huomanneet mitään.
Kylmäverisyydellä, joka on ominaista intiaaneille, ei vangittu, niin
pian kun hän huomasi itsensä voitetuksi, välittänyt turhista
vastustuksista, vaan tyytyi kohtaloonsa. Katsellen voittajaansa
halveksivasti hymyillen odotti hän, että tämä puhuttelisi häntä.
"Ooh!" pääsi Curumillalta, kun hän oli lähemmin tarkastellut uhriaan.
"Joan!"
"Curumilla!" vastasi tämä.
"Hm, olisin toivonut, että se olisi ollut joku muu", mutisi araukani
itsekseen. "Mitä tekee veljeni täällä?" kysyi hän sitten korkealla
äänellä.
"Mitä se Curumillaan kuuluu?" sanoi intiaani uhkaavasti vastaten
kysymykseen.
"Hyvä, älkäämme kadottako kallista aikaa", sanoi päällikkö ottaen
puukkonsa esiin. "Tahtooko veljeni puhua?"
Joan säikähti. Hän värisi nähdessään tuon pitkän teräväkärkisen
kiiltävän esineen. Hän mietti vielä hetkisen. "Kysy!" sanoi hän sitten.
"Minne oli veljeni matkalla?"
"San Miquelin kylään."
"Hyvä. Mutta missä tarkoituksessa?"
"Jättääkseni suuren Toquinin käsiin erään valkean neitosen, jonka tänä
aamuna ryöstimme Valdivian kaupungista."
"Kuka on käskenyt teitä ryöstämään tytön?"
"Se mies, jonka luokse olemme matkalla."
"Antinahuel?"
Intiaani nyökkäsi.
"Kuka johti yritystä?"
"Joan."
"Antinahuel odottaa siis veljeäni San Miquelin kylässä?"
"Niin, viimeisessä majassa."
"Hyvä, veljeni vaihtakoon nyt hattunsa ja vaippansa minun kanssani!"
Vanki totteli tekemättä mitään huomautusta. Kun vaihto oli tehty jatkoi
päällikkö: "Minä voisin tappaa veljeni, viisaus vaatii myöskin sitä,
mutta sääli on täyttänyt Curumillan sydämen -- hän on oleva lempeä!
Joanilla on vaimo ja lapsia, hän on heimonsa urhoollisimpia
sotilaita... jos minä lahjoitan hänelle henkensä, on hän kai minulle
sangen kiitollinen?"
Araukani oli luullut, että hänen on pakko kuolla, ja siksi täyttivät
päällikön sanat hänen sydämensä toivolla. Pohjaltaan oli hän kunnon
ihminen, sen tiesi Curumilla. Hän tiesi myös, että hän saattoi luottaa
Joanin lupaukseen.
"Henkeni on veljeni kädessä", vastasi Joan hetken kuluttua. "Jollei hän
tuhoa sitä, tulen minä hänen orjakseen ja annan tappaa itseni hänen
käskystään."
"Joan nouskoon ylös", sanoi ulmen pistäen veitsen takaisin vyöhönsä.
"Päällikkö pitää sanansa!"
Niin pian kuin intiaani oli noussut ylös, nosti hän oikean kätensä
rinnalleen merkiksi siitä, että hän kokonaan mukautui toisen tahtoon.
"Mitä käskee veljeni?" kysyi hän.
"Joan kiiruhtakoon nopeasti muukalaiskylään, jota kutsutaan
Valdiviaksi. Siellä hän saa etsiä käsiinsä don Tadeon, valkoisten
Suuren Kotkan ja kertoa hänelle, mitä on tapahtunut välillämme. Samalla
hän voi sanoa, että minä joko pelastan valkoisen neitosen tai kuolen."
"Onko siinä kaikki?"
"On. Jos Suuri Kotka tarvitsee veljeni palvelusta, on hänen viipymättä
asettauduttava hänen käytettäväkseen. Pilliau johdattakoon Joania, ja
muistakoon hän aina, etten minä tahtonut ottaa hänen henkeään, vaikka
se kuuluikin minulle."
"Joanilla on hyvä muisti, Joan ei unohda", vastasi intiaani melkein
ylpeästi. Samalla sukelsi hän korkeaan ruohostoon ja katosi.
Curumilla ei hukannut silmänräpäystäkään, vaan hyppäsi hevosensa
selkään ja kannusti sitä. Pian oli hän saavuttanut pienen
ratsastajalauman, joka jatkoi matkaansa yhtä rauhallisesti kuin
ennenkin aavistamatta ollenkaan, mitä oli tapahtunut.