Ensimmäiset, jotka palasivat taistelun loputtua don Tadeon kartanolle,
olivat Trangoil Lanec ja Curumilla. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat,
sitä luonnottomammalta tuntui heistä kaikki. He ihmettelivät
kummallista hiljaisuutta ja omituista epäjärjestystä, joka vallitsi
talon ympäristössä. Tuhansista merkeistä, jotka eivät olisi lainkaan
herättäneet valkoisen miehen huomiota, he käsittivät, että jotakin oli
tapahtunut.
He kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat vihdoin päärakennuksen
sisäänkäytävälle. Täällä oli selvästi taisteltu. Hevosien kavioiden
jälkiä oli maassa ja kirkas verijuova johti lähimmäiseen huoneeseen.
Oven edessä makasi Ludvig tyhjät pistoolit käsissään, puoliavoimin
huulin, vierellään intiaanin ruumis.
Päälliköt katselivat hetkisen toisiaan. "Kuollutko?" kysyi vihdoin
Curumilla, ja jotain liikutuksen tapaista soi tuon pelottoman intiaanin
äänessä.
"Kenties!"
Molemmat kumartuivat kaatuneen yli, kohottivat ylös liikkumattoman pään
ja paljastivat rinnan. Kaksi ammottavaa haavaa tuli nyt näkyviin.
Trangoil Lanec ja Curumilla eivät lausuneet sanaakaan, vaan alkoivat
hellästi hoitaa ystäväänsä. Kauan he saivat ponnistella, mutta vihdoin
huokasi nuori mies raskaasti, heikko punastus levisi hänen kasvoilleen
ja hän avasi silmiänsä useita kertoja.
Kun Curumilla oli pessyt haavat, levitti hän niille paksun kerroksen
pureksittuja pomeranssinlehtiä. Ludvig koetti nyt nousta ylös, hänen
huulensa liikkuivat, ja niin heikolla äänellä, että intiaanit vaivoin
kuulivat sen, hän lausui yhden ainoan sanan: "Rosario". Sitten hän
vaipui jälleen lattialle.
"Niin, missä on valkea neito?" huudahtivat molemmat ulmenit yhtäaikaa.
He nousivat heti ylös ja alkoivat etsiä häntä. Mutta heidän
etsiskelynsä oli turha. He löysivät vaan muutamia tapettuja ja
skalppeerattuja palvelijoita. Nyt selvisi kaikki heille. Tyttö oli
ryöstetty, ja ryövärit olivat taloon tunkeutuessaan tappaneet sen
kaikki palvelijat. Nyt alkoivat intiaanit kansalleen ominaisella
vaistolla tarkastella maassa olevia merkkejä, jotka voisivat johtaa
heidät ryövärien jäljille. Etsiskelyihin kului noin tunti. Sitten
palasivat päälliköt jälleen haavoittuneen luo, asettuivat toisiansa
vastapäätä ja aloittivat neuvottelunsa.
"Veljeni on viisas päällikkö", sanoi Trangoil Lanec. "Sanokoon hän,
mitä hän on nähnyt."
"Curumilla on puhuva, kun hänen ystävänsä pyytää sitä", sanoi toinen
myöntävästi. "Viisi ratsastajaa on vienyt valkoisen neidon pois. Nämä
viisi ratsastajaa tulivat toiselta puolelta jokea. Hevosten kavioitten
jäljet ovat painuneet selvästi maahan ja kostuttaneet sen."
"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec. "Veljelläni on guanakon silmät -- hän
näkee kaikki."
"Näistä viidestä ratsastajasta, jotka tunkeutuivat taloon, on neljä
intiaania, viides on muukalainen, sen näkee selvästi hänen jäljistään.
Edelliset ovat yllättäneet valkoisen veljemme, joka tuskin sai aikaa
puolustautua. Valkoinen neitonen on viety pois, ja hänen suojelijansa
on ampunut yhden ryöväreistä."
Trangoil Lanec nyökkäsi taas. "Curumilla puhuu hyvin -- olen iloinen
saadessani olla hänen ystävänsä. Mitä ovat ryövärit vielä tehneet?"
"He ovat nousseet vankinsa kanssa hevostensa selkään ja ratsastaneet
pois vuoria kohti."
"Entäs valkonaama?"
"Valkonaama on kuollut. Punaiset miehet eivät tarvinneet häntä enää, he
ovat käyttäneet häntä ainoastaan päämääränsä saavuttamiseen. Veljeni
katsokoon tänne!" Päällikkö otti esiin erään murskaksi lyödyn pistoolin
jäännökset ja näytti niitä ystävälleen. "Valkonaama makaa pensaikossa
sadan askeleen päässä täältä."
"Curumilla on viisas päällikkö, hän on nähnyt oikein. Muukalainen on
kavaltaja -- hän on saanut palkkansa. -- Mitä aikoo veljeni nyt tehdä?"
"Curumilla on nopea, hän ajaa ryövärejä takaa."
"Hyvä, veljeni menköön. Valkoinen tyttö on pelastettava."
Curumilla nousi hevosensa selkään ja jätti toverinsa lausuen lyhyet
jäähyväissanansa: "Venti Penni!" Sitten kannusti hän hevostaan ja
lähti.
* * * * *
Kun Curumilla oli lähtenyt, palasivat don Tadeo, Valentin ja Peralta
pitkän ajan kuluttua ensinmainitun kartanolle. Tulijoiden kasvot olivat
vääristyneet pelosta ja levottomuudesta. "Kuinka, päällikkö, onko
totta, mitä kansa sanoo?" huudahti don Tadeo levottomana. "Tyttäreni
on...?"
"On totta!" vastasi Trangoil Lanec lyhyesti.
Vahva mies kaatui maahan kuin salaman iskemänä. Hänen ystävänsä
ympäröivät hänet. Yleisen sekamelskan aikana kyseli Valentin
intiaanipäälliköltä lähempiä yksityisseikkoja ryöväyksestä.
"Valkoinen tyttö on kadonnut", selitti päällikkö. "Muutamat
intiaanisotilaat ovat ryöstäneet hänet meidän poissa ollessamme.
Valkoinen veljemme koetti puolustaa häntä, mutta kaatui lattialle
kahden tikarin lävistämänä."
"Voi, Ludvig, Ludvig", ähki Valentin tuskissaan. "Missä hän on?"
Trangoil Lanec osoitti huoneen perälle. Valentin riensi haavoittuneen
luo.
"Haa, kuollut, murhattu! -- Voi", jatkoi hän yhteenpuristetuin hampain,
"milloinkahan saan tilaisuuden kostaa hänen kuolemansa?"
Päällikkö antoi hänelle merkin vaieta. "Se ei ole vaarallista", sanoi
hän. "Hän ei ole kuollut. Haavat ovat syviä, mutta vaarattomia --
viimeistään kahdeksan päivän kuluttua on hän jälleen terve. Nyt hän
nukkuu."
Valentin sulki intiaanin syliinsä ja puristi häntä mielipuolen ilolla
rintaansa vasten. "Jumala palkitkoon teitä, päällikkö, te lahjoitatte
minulle jälleen elämän", sanoi hän liikutettuna. "Voi, Rosario raukka!"
Sillaikaa oli don Tadeo vähitellen toipunut. Surullinen tieto oli
hänelle niin odottamaton, että hän oli kadottanut tajuntansa. Nyt
koetti hän salata tunteitansa ja onnistuikin siinä niin hyvin, ettei
kukaan voinut nähdä liikutuksen kuvastuvan hänen piirteistään.
"Don Louis ei ole siis kuollut", sanoi hän osaaottavaisesti. "No niin,
se on enemmän kuin mitä uskalsimme toivoa. Nuori mies piti sanansa, hän
puolusti tytärtäni henkensä uhalla. Jospa hänen ei olisi tarvinnut niin
kalliisti maksaa velvollisuudentuntoansa."
Kädet ristissä rinnalla käveli hän edes takaisin huoneessa. Kaikki
ymmärsivät, mitä tämän miehen sisimmässä liikkui.
"Isäni on vahva", sanoi Trangoil Lanec. Hänen kasvoillaan kuvastui
kunnioitusta, jota hän aina tunsi Mustan Sydämen johtajaa kohtaan.
"Älköön hän vaipuko epätoivoon. Valkoinen neito on turvassa. Curumilla
seuraa häntä."
"Puhutteko totta, päällikkö? Seuraako Curumilla todellakin häntä?"
sanoi don Tadeo henkäisten syvään ja katsoen terävästi intiaaniin.
"Uskallan siis toivoa...?"
"Trangoil Lanec on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei valehtele
koskaan, hän ei ole kaksikielinen. Curumilla seuraa ryövärejä. Isäni on
taas pian näkevä pienen lintunsa, joka laulaa hänelle kauniita
laulujaan!"
"Kiitän teitä, päällikkö", sanoi Tadeo lämpimästi.
"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi don Gregorio Peralta. "Otatteko osaa
takaa-ajoon?"
"Jospa voisin?" sanoi tämä sydäntäsärkevällä äänellä. "Vastatkaa
minulle, don Gregorio. Enkö minä ole vastuunalainen kansastani,
joka asettaa kaikki toivonsa minuun? Saanko nyt katkaista ne
yhdyssiteet, jotka liittävät minut kansaani, nyt, kun kaikki riippuu
toimekkuudestani ja väsymättömästä työstäni. Niin hartaasti kuin
haluaisinkin, en voi kuitenkaan rientää Rosarioni avuksi!"
Näistä harvoista sanoista ilmeni isän suuri tuska, joka tietää lapsensa
olevan kotkan kynsissä, eikä voi kuitenkaan pelastaa häntä. Kaikki
läsnäolijat olivat syvästi liikutettuja tästä rakkauden ja
velvollisuuden välisestä taistelusta. Valentin katkaisi ensimmäisenä
hiljaisuuden ja kääntyi taas don Tadeon puoleen sanoen:
"Teidän tilanne on epätoivoinen, valitettavasti täytyy minun se
myöntää. Mutta tiedän, että te pysytte rohkeana, ettekä vaivu
epätoivoon. Tehkää siis velvollisuutenne ja uskokaa vain ystäviinne.
Sallikaa minun ottaa teiltä jäähyväiset lyhyeksi ajaksi."
"Aiotteko jättää meidät?" kysyi don Tadeo.
"Sen täytyy tapahtua. Näen, miten teidän sydämenne on pakahtumaisillaan
surusta, huolimatta suurista ponnistuksistanne rauhoittaa sitä.
Sentähden olen päättänyt joko tuoda teidän rakastettavan tyttärenne
luoksenne tai tuhoutua yrityksessäni."
"Mitä aiotte tehdä, don Valentin?" huudahti Don Tadeo. "En voi sallia
sellaista uhrausta."
"Pyh, antakaa minun toimia, señor! Olen yksinäinen kuin murmelieläin,
ja jos kerran saan jonkun ajatuksen päähäni, niin ei sitä ole helppo
ajaa pois sieltä. Te, päällikkö, seuraatte luonnollisesti minua, sillä
teidän kokemuksenne tulevat olemaan minulle suureksi avuksi tällaisissa
asioissa. Saammepahan nähdä, saako meidän työmme yhdistettynä
Curumillan kykyyn ja kuntoon mitään aikaan. Antakaa minun vain syleillä
Ludvig-raukkaani, ja sitten matkalle." Hän kumartui ystävänsä yli,
painoi suudelman hänen otsalleen ja kuiskasi hiljaa: "Nuku, veljeni,
minä valvon kyllä."
Haavoittuneen huulet liikkuivat: "Valentin, pelasta hänet", mutisi hän.
"Niin, pelastakaa donna Rosario, rakas ystäväni, ja me olemme teille
iäisessä kiitollisuudenvelassa", sanoi myöskin don Peralta ojentaen
ranskalaiselle kätensä jäähyväisiksi. Valentin ja päällikkö jättivät
nyt nopein askelin kartanon Cesar mukanaan.