Meidän täytyy pyytää ystävällistä lukijaa palaamaan edellisessä luvussa
kuvattuihin tapahtumiin, nimittäin Antinahuelin ja kenraali Bustamenten
kohtaukseen.
Niin pian kun jälkimmäinen oli astunut Antinahuelin kanssa telttaan,
antoi hän verhon laskeutua oviaukon eteen ja aloitti heti keskustelun.
"Istuutukaa, päällikkö, puhelkaamme rehellisesti ja suorasti niinkuin
hyvät ystävykset." Antinahuel nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.
"Ennen kaikkea täytyy teidän saada tietää, että Valdivian kansa juuri
nyt huutaa minut erään uuden liiton päämieheksi, joka on muodostettu
kaikista Chilen valtioista. Chilen kansa on väsynyt kaikkiin
mutkitteluihin, jotka tuottavat levottomuutta maalle, ja minä olen
pakoitettu ottamaan sangen raskaan taakan kannettavakseni."
Päällikkö hymyili omituisesti.
"Hyvä, Veljeni on viisas ja oikeudenmukainen. Mitä hän haluaa?"
"Tahdon vain kysyä, oletteko jo valmistautunut täyttämään lupaustanne?"
"Lupaustani?" toisti päällikkö epäilevällä äänellä. "Antinahuel pitää
sanansa. Sen minkä hän on luvannut, sen hän myös täyttää."
"Te suostutte siis auttamaan minua suunnitelmieni toteuttamisessa?"
"Veljeni käskeköön, minä tottelen."
Viimeiset sanat näyttivät tuntuvan kenraalista sangen vastenmielisiltä.
Hän tutki tarkkaavaisesti päällikön kasvonpiirteitä, mutta nämä olivat
aivan ilmeettömät.
"Kuulkaahan", sanoi kenraali lempeällä ja leppyisällä äänellä. "Minulla
ei ole aikaa seurata teidän mutkittelujanne, vastatkaa minulle siis:
kuinka monta sotilasta voitte varustaa aseilla kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluessa?"
"Kymmenentuhatta."
"Ovatko kaikki kokeneita sotureita?"
"Antinahuel komentaa heitä", vastasi Toquin ylpeästi.
"Mitä vaaditte, jos minä käytän heitä omiin tarkoituksiini?"
"Veljeni tietää kyllä, mitä minä vaadin."
"Minä hyväksyn kyllä teidän ehtonne lukuunottamatta yhtä."
"Mitä?"
"Minä en voi antaa teille Valdivian maakuntaa."
"Siinä tapauksessa en minä auta veljeäni Bolivian valloituksessa."
"Mutta eihän se kuulu tähän. Minä voin kyllä kartuttaa Chilen aluetta,
mutta kunniani kieltää minua pienentämästä sitä."
Toquin näytti miettiväiseltä.
"Minä pidän sotaneuvottelun", sanoi hän vihdoin. "Sen eteen olen
asettava veljeni sanat."
Don Bustamente koetti salata raivoansa. "Lasketteko leikkiä,
päällikkö?" sanoi hän.
"Antinahuel on heimonsa Toquin, hän ei laske koskaan leikkiä", vastasi
intiaani ylpeästi.
Samassa kuului nelistävän hevosen kavioitten kopsetta. Kenraali nousi
ja meni teltan ovelle, johon heti ilmestyi eräs ordonanssiupseeri.
Miehen kasvot olivat hikiset ja hänen univormunsa verinen.
"Mitä on tapahtunut, Diego", huudahti Bustamente jännittyneenä.
"Kenraali, kansa on tehnyt kapinan", sanoi upseeri läähättäen. "Musta
Sydän on yllyttänyt heitä siihen."
"Haa", huudahti kenraali kiristäen hampaitaan silmittömän raivon
vallassa. "Eikö minun koskaan onnistu hävittää tuota Mustaa Sydäntä.
Mitä on tapahtunut?"
"Kansa on tehnyt katusulkuja. Don Tadeo de Leon on kapinan
johtaja. Tällä hetkellä taistellaan kaupungin kaikilla kaduilla
ennenkuulumattomalla raivolla. Osa sotajoukosta on yhtynyt kansaan, ja
minun täytyi juosta kuulasateen läpi antaakseni teille tiedon tästä."
"Valgamedios", kirosi kenraali. "Minä olen hävittävä tämän kaupungin
perustuksiaan myöten."
"Ensin täytyy meidän valloittaa se, teidän ylhäisyytenne, ja siinäpä
onkin meille kylliksi työtä", sanoi Diego.
"Hyvä, hyvä. Anna torvensoittajan puhaltaa hyökkäysmerkki. Jokainen
ratsumies ottakoon jalkamiehen taaksensa satulaan. Eteenpäin... tulen
hetken kuluttua."
Diego poistui ja kenraali jäi jälleen yksin Antinahuelin kanssa.
"Veljeni on unohtanut ilmoittaa minulle päätöksensä", sanoi Toquin.
"Saako Antinahuel Valdivian?"
"Kyllä, se tapahtukoon!" vastasi Bustamente. "Mutta teidän täytyy ennen
kaikkea auttaa minua kukistamaan don Tadeo!"
"Hyvä. Veljeni lopettakoon jo. Antinahuel on toimiva pian."
Päällikkö seurasi poisrientävää kenraalia kauan katseellaan, sitten
levisi äkkiä pirullinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän mutisi
itsekseen: "Muukalaiset taistelkoot ensin keskenään, pian tulee
minunkin vuoroni ottaa osaa taisteluun."
Kalpein kasvonpiirtein ja katse tähdättynä alituisesti Valdivian
torneihin ja korkeimpiin rakennuksiin, jotka kohosivat yhä korkeammalle
taivaanrannassa, ratsasti don Bustamente sillaikaa sotilaittensa
etunenässä Valdiviaa kohti.
Puolen peninkulman päässä kaupungista pysähdytti kenraali joukkonsa ja
antoi sotilaiden levätä hetkisen. Hän jakoi heidät kahteen joukkoon,
joiden oli määrä hädän hetkellä auttaa toisiaan. Keihäsmiehet saivat
käskyn nousta satulaan ja tukea jalkaväkeä. Ratsumiesjoukon tuli jäädä
muutamien satojen metrien päähän kaupungista yllättääkseen sieltä
pakenevan vihollisen, jos hyökkäys nimittäin onnistuisi.
Kun kaikki valmistukset olivat tehdyt, lausui Bustamente muutamia
tulisia sanoja sotilailleen. Sitten asettui hän joukkonsa eteen ja
rynnistys alkoi. Pian olivat he pistoolin kantomatkan päässä
kaupungista. Syvä hiljaisuus, joka vallitsi kaupungin ympäristöllä ja
muodosti täydellisen vastakohdan meluavalle kaupungille, tuntui
kenraalista hiukan omituiselta. Jospa tähän luonnottomaan hiljaisuuteen
sisältyikin joku ansa. Ajattelematta tätä kuitenkaan sen enempää
ratsasti hän kaupunkia kohti. Ensimmäinen osasto ei ollut vielä
kohdannut mitään esteitä ja toinen seurasi sitä.
Samassa kuului edestä, takaa ja molemmilta sivuilta kovaa kirkunaa ja
suuri ihmisjoukko aivankuin maasta nousseena ympäröi äkkiä heidät. Don
Bustamente oli saarrettu, hän oli mennyt kuin rotta loukkoon.
Nyt seurasi epätoivoinen taistelu. Hämmästyneet sotilaat muodostivat
heti rintaman eteen ja taakse ja hyökkäsivät raivokkaasti
kaksinkertaista muuria vastaan, joka ympäröi heitä. Mutta heidät
työnnettiin verissä päin takaisin. Kenraali heitti epätoivoisia
katseita ympärilleen löytääkseen jonkun pelastavan aukon tässä
pajunettimuurissa, mutta turhaan, yhä tiukemmin kietoutui verkko heidän
ympärilleen, ja hetki lähestyi, jolloin heidän oli pakko sortua
ylivoiman alle.
Tällä ratkaisevalla silmänräpäyksellä keräsi don Bustamente ympärilleen
noin viisikymmentä uskollista sotilastaan, jotka olivat päättäneet
mieluummin kuolla kuin antautua, ja koetti viimeisen kerran murtaa
saarrosketjun. Taistelu jatkui kiiltävin asein. Kenraali antoi
sapelinsa heilahdella sinne tänne ja kohottautuen jalustimensa avulla
satulassa löi hän kuoliaaksi jokaisen, joka asettui hänen tielleen.
Mutta äkkiä tunkeutui taistelevien joukosta esiin mies, jonka
nähdessään kenraali antoi tahdottomasti aseensa vaipua. Se oli don
Tadeo de Leon, hänen verivihollisensa.
"Haa, sinä paholainen", huudahti Bustamente raivostuneena. "Odotahan,
tahdon käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja lähettää sinut takaisin
helvettiin, mistä olet tullutkin!"
Hänen vastustajansa hymyili halveksivasti.
"Teidän hetkenne on lyönyt, don Pancho Bustamente", sanoi hän kylmästi.
"Te olette joutunut Mustan Sydämen käsiin."
"Te ette ole saanut minua vielä käsiinne!" kirkui kenraali
raivostuneena. "Käykää päälle vaan. Jollen minä voikaan voittaa, niin
voin ainakin kuolla ase kädessä."
Don Tadeo antoi merkin. Samassa suhisi näkymättömän käden heittämä
suopunki ilmassa ja lensi kenraalin hartioille. Ennenkuin tämä ennätti
ajatellakaan puolustautumista, tunsi hän kovan nykäyksen olkapäissään,
kadotti tasapainonsa ja putosi hevosensa selästä keskelle
vihollisjoukkoa. Monta kättä tarttui häneen yhtaikaa -- ja tuossa
tuokiossa oli hänet sidottu käsistä ja jaloista.
Nähdessään johtajansa joutuvan vangiksi kauhistuivat sotilaat ja
menettivät rohkeutensa, eivätkä he edes koettaneetkaan käyttää
aseitaan. Don Tadeo kääntyi nyt heidän puoleensa.
"Antautukaa!" huusi hän. "Päällikkönne on vankinamme, ja toverinne" --
hän osoitti kaupunkia -- "eivät voi enää pitää kauan puoliansa.
Heittäkää siis aseenne pois, niin saatte pitää vapautenne ja henkenne!"
Sotilaat eivät epäröineet enää, he heittivät aseensa maahan, ja
muuttaen täydellisesti ajatuskantaansa huusivat he yksiäänisesti:
"Eläköön Chile! Eläköön vapaus!"
"Hyvä", sanoi Don Tadeo tyytyväisenä. "Jättäkää kaupunki ja asettukaa
leiriin tunnin matkan päähän kaupungin portista, siellä voitte odottaa
lähempiä määräyksiäni."
Tämä tapahtui.
Mustan Sydämen johtaja oli puhunut totta: Taistelu Valdivian
kaupungissa olevia sotilaita vastaan ei kestänyt kauan. Kuin kulovalkea
levisi tieto don Bustamenten vangitsemisesta kaikkialle, ja
epäsankarillinen Don Ramirez oli ensimmäinen, joka henkeään peläten --
senaatin nimessä käski sotilaita antautumaan. Näin päättyi kapina.
Katusulut rikottiin ja verisen taistelun jäljet peitettiin niin pian
kuin mahdollista. Valdivia oli nyt kokonaan Mustan Sydämen hallussa.