Sillaikaa olivat Valentin ja Ludvig saapuneet intiaaniystävineen
Valdiviaan ja löysivät sieltä heti isäntänsä maatilan. Don Tadeo, joka
oli erityisistä syistä tullut sinne tyttärensä ja muutamien
palvelijoittensa kera, oli jo odottanut heitä.
"Toivon, että olemme täsmällisiä", sanoi Valentin heidän saavuttuaan
Mustan Sydämen johtajan luo.
"Kyllä, kiitos Jumalan, joka lähetti teidät luokseni niin sopivalla
hetkellä", vastasi tämä lämpimästi. "Mutta mitä tämä merkitsee --
teillähän on seuralaisia!"
"Aivan oikein, don Tadeo. Te voitte huoletta kohdella näitä punanahkoja
kuin ystäviänne, sillä he ovat tovereitamme. Saanko luvan esitellä
teille: Curumilla ja Trangoil Lanec, Syvä Laakso."
"Hyvä, hyvä -- tervetuloa luokseni ystäväni -- caballerot", sanoi hän
kääntyen taas ranskalaisten puoleen, "opittuani tuntemaan teidät en ole
salannut teiltä suunnitelmiani. Te tunnette myöskin liittomme
salaisuudet. No niin, tänä päivänä ratkaistaan kysymys elämästä ja
kuolemasta; muutamien tuntien kuluttua alkaa taistelu Bustamentea
vastaan, joka luulee olevansa voittamaton."
"Kuinka, onko Bustamente Valdiviassa?" kysyi Ludvig kummastuneena.
"Ei Valdiviassa, vaan ei myöskään kaukana täältä, siitä olen saanut
varmoja tietoja. Tämä on antanut minulle syyn seurata häntä. Mutta,
ennen kaikkea, ystäväiseni, mitä sanoo Antinahuel?"
"Ei mitään. Hän lähtee Valdiviaan."
"Hm, sen arvasin. Hän hieroo sovintoa Bustamenten kanssa. Minun täytyy
siis luopua suunnitelmastani päästä hänen liittolaisekseen. Mutta se
taitaa ollakin parasta. Kietokoon hän vain Bustamenten verkkoihinsa.
Hänen hymyilynsä ei ole koskaan kaukana tikarista."
"Samaa mieltä olen minäkin", myönsi Valentin. "Mutta mitä aiotte nyt
tehdä, don Tadeo?"
Tämä hymyili viekkaasti.
"Merkki on annettu, kohta syntyy pieni taistelu", sanoi hän
merkitsevästi. "Te luulette kai, että liittolaiset ovat Santiagossa.
Ei, he oleskelevat nyt aivan läheisyydessämme. Ettekö jo arvaa
suunnitelmiani."
"Kuinka? Tapahtuuko täällä kohta taistelu?"
"Kenties! Minä odottaisin suurella kärsimättömyydellä ratkaisua, jollei
eräs asia saattaisi sydäntäni raskaaksi."
"Puhukaa, don Tadeo!"
"Te tiedätte, että tyttäreni on seurannut minua tänne. Kuinka kävisi,
jos hänelle tapahtuisi sattumalta joku onnettomuus taistelun aikana. Ne
palvelijat, jotka otin tänne mukaani, eivät ole luotettavia, ja saisin
siis koko ajan olla levoton hänen kohtalostaan. Kumpi teistä,
caballerot, ottaisi tehtäväkseen suojella donna Rosariota minun
poissaollessani?"
"Minä, don Tadeo, jos teillä ei vain ole mitään sitä vastaan", sanoi
Ludvig. "Menkää, velvollisuutenne kutsuu teitä! Minä vannon, ettei
teidän tytärtänne uhkaa mikään vaara, niin kauan kuin minä elän, ja
ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luokseen!"
"Ottakaa vastaan kiitokseni, don Louis", sanoi Tadeo puristaen
liikutettuna hänen kättään. "Tiedän kyllä, että voin luottaa teihin.
Sitäpaitsi on sangen mahdollista, että tulen takaisin muutamien tuntien
kuluttua."
Sitten meni hän donna Rosarion luo ja selitti tälle, että hänen täytyi
poistua muutamiksi tunneiksi. Nuori tyttö tuli ensin hyvin
levottomaksi, mutta rauhottui heti, kun hänen isänsä lupasi niin paljon
kuin mahdollista väistää vaaroja, joita hän tulisi kenties kohtaamaan.
Pahat aavistukset vaivasivat kuitenkin don Tadeota, vaikkei hän
puhunutkaan niistä muille, vaan lähti vihdoin kaupungille
jätettyään tyttärensä kreivi Ludvigin turviin. Valentin, nuo kaksi
intiaanipäällikköä ja don Gregorio, joka myöskin oli vihdoin yhtynyt
seurueeseen, seurasivat häntä.
Valdivian kaupunki oli viime tuntien kuluessa muuttunut sangen
paljon ulkonäöltään. Korkeat katusulut, jotka olivat kuin maasta
nousseet, kävivät katujen poikki. Kaikkialla kimalteli auringossa
kiväärinpiippuja, pajunettejä ja keihäänkärkiä, ja kaikki kadut olivat
täynnä aaltoilevia ihmisjoukkoja.
Raatihuoneen edessä oleva paikka tarjosi mahtavan näyn. Sinne tunkeutui
myös don Tadeo seuralaisineen. Yli sata salaperäistä olentoa, jotka
seisoivat siellä täällä, lähestyi heti häntä saadakseen käskyjä ja
tehtäviä.
"No, mitä pidätte ratsastusretkestämme, don Valentin?" kysyi
puolueenjohtaja vihdoin.
"Suloista todellakin", vastasi tämä. "Mutta luulen, että saamme pian
kuulla laukausten pamahtelevan ja kuulien vinkuvan."
"Niin, niin", myönsi don Tadeo. "Joka tapauksessa tulette pian
mieltäkiinnittävän näytelmän todistajiksi. -- Señorit", sanoi hän
kuuluvammalla äänellä ja kääntyi ympärillä olevien puoleen, "olkaa
valmiit, sillä taistelun hetki lähestyy. Onko kaikki kunnossa? Ovatko
kaikki miehet paikoillaan, ja ovatko katusulut jo tehdyt? Ovatko aseet
ja ampumatarpeet jaetut...? Hyvä! Rauhoittukaa siis!"
Vallitsi hetkellinen hiljaisuus. Äänettöminä katselivat kaikki, kuinka
rykmentti jalkaväkeä marssi esiin ja asettui raatihuoneen edustalle.
"Oh", mutisi Valentin, "asia alkaa jo tulla selväksi."
Raatihuoneen portit avattiin ja eräs mies puettuna kirjaimellisesti
kultaan tunkeutui rapuille loistavan esikunnan seuraamana. Hänen
annettua merkin päristettiin rumpuja kovasti; sitten vallitsi taas syvä
hiljaisuus. Kun ihmiset alkoivat vihdoin käydä kärsimättömiksi, oikaisi
äskenmainittu ylimys, senaattori Ramirez, vartaloansa ja alkoi puhua
korkealla ja selvällä äänellä:
"Valdivian maakunnan kansalaiset, kuulkaa Santiagon valtiollisen
senaatin päätöstä. Eri maakunnat Chilen tasavallassa muodostavat
toisistaan riippumattomia valtioita, jotka tänä päivänä yhdistetään, ja
jotka saavat yhteiseksi nimekseen: Eteläamerikalaisten yhdistyneiden
valtioiden liitto. Urhoollinen kelpo kenraali don Pancho Bustamente on
valittu tämän liiton hallitsijaksi ja päämieheksi. Kansalaiset,
huutakaa siis: Eläköön kenraali don Bustamente!"
Upseerit ja sotilaat, jotka seisoivat senaattorin ympärillä, toistivat
sanat täysistä keuhkoista. Mutta kansa oli vaiti. Senaattori aikoi
juuri antaa sille uuden kehoituksen, kun don Tadeo de Leon astui esiin
ja asettui vastapäätä häntä.
"Mitä haluatte?" kysyi kenraali kärsimättömänä.
"Vastata teidän julistukseenne!" vastasi Mustan Sydämen johtaja
pelottomasti. "Chilen kansan nimessä selitetään täten, että Santiagon
senaatti toimii isänmaata vastaan, eikä sillä ole siis oikeutta tehdä
minkäänlaisia päätöksiä. Don Pancho Bustamente on tästä hetkestä
lähtien menettänyt kaikki arvonimensä. Kansalaiset, huutakaa siis minun
kanssani: Eläköön vapaus! Eläköön Chile!"
"Eläköön vapaus! Eläköön Chile! Eläköön don Tadeo", kaikui
kaikkialla ja kuin kumea ukkosenjyrinä levisi tämä huuto kaupungin
syrjäisimpiinkin osiin.
Don Ramirez seisoi kalpeana raatihuoneen portailla.
"Sotilaat, vangitkaa kapinoitsija", olivat ainoat sanat, jotka hän sai
suustaan.
Muutamia sotilaita kiiruhti esiin, mutta nopeasti kuin ajatus
tarttuivat Valentin ja don Gregorio Peralta Tadeoon ja vetivät hänet
keskelle kansanjoukkoa.
Senaattori koetti salata hämmennystään. Ettei sankarinverta virrannut
hänen suonissaan, sen saattoi jokainen nähdä. Hänen toistettu käskynsä
"hallitsijan nimessä vangita kapinoitsija" kaikui niin ponnettomasti ja
lamautuneesti, että siihen vastattiin vihellyksin ja uhkahuudoin.
"Tulta", huudahti nyt yksi komentavista upseereista, ja samassa
pamahti rätisevä yhteislaukaus. Useita ihmisiä kaatui kuoliaina ja
haavoittuneina maahan. Pian kuului toinenkin yhteislaukaus ja sitä
seurasi kolmas.
Tämä oli karkea erehdys. Ihmiset eivät yrittäneetkään hajaantua, vaan
valmistautuivat heti vastarintaan, ja vihollisen keskeytymättömään
ammuntaan alettiin jo vastata. Pian syttyi verinen taistelu.