Äsken kertomiemme tapahtumien jälkeisenä päivänä valmistautuivat
Valentin ja Ludvig jatkamaan matkaansa. Don Tadeo ei tosin olisi
tahtonut laskea heitä luotaan, mutta hänen täytyi tällä kertaa tyytyä
mahdolliseen jälleennäkemiseen. Keskustelu hänen ja ranskalaisten
välillä kesti sangen kauan.
"No niin, en tahdo kauempaa pidättää teitä", sanoi hän vihdoin, "sillä
näen, että päätöksenne on peruuttamaton. Mihin suuntaan aiotte
matkustaa?"
"Hm", vastasi Valentin hymyillen, "me olemme, kuten kai tiedätte,
puoleksi onnenetsijöitä, ja mikä suunta hyvänsä kelpaa meille, jos se
vain vie meidät päämääräämme. Me ratsastamme kai etelään."
"Se sopii sangen hyvin", arveli don Tadeo. "Kuulkaahan minua, ystäväni,
Valdivian maakunnassa on suuri maatila, jossa käväisen pian itse --
mikä estää teitä kunnioittamasta minua läsnäolollanne. Samalla voisitte
myöskin tehdä minulle pienen palveluksen. Tarvitsen juuri nyt
luotettavan miehen, joka vie erään tärkeän kirjeen araukanien
ylipäällikölle. Jos te menette Valdiviaan, täytyy teidän matkustaa
Araukanian halki. Asia ei tuottaisi siis teille suuria vaikeuksia."
"Todellakin, sehän sopii sangen hyvin!" sanoi Valentin. "Me suostumme.
Sitäpaitsi emme ole vielä koskaan nähneet villejä, joten tehtävästä
tulee olemaan meille vain hyötyä ja huvia."
"Sitä parempi... sallitteko minun antaa siis teille kirjeen?"
"Kenelle jätämme sen?"
"Sille Toquinille, josta äsken puhuin, -- nimittäin Antinahuelille,
Auringontiikerille."
"Auringontiikerille. Ja missä oleskelee tämä herra, joka kantaa niin
peloittavaa nimeä?"
"Kunniani kautta, nyt kysytte minulta jo liikaa, señor Valentin. Sitä
en tiedä. Araukanit ovat paimentolaiskansaa, ja sentähden on usein
vaikea löytää heidän joukostaan sitä, jota etsii."
"Pyh, se kyllä onnistuu meille", vakuutti Ludvig. "Mutta missä on
kirjeenne?"
"Tässä!" sanoi don Tadeo vetäen esiin muutamia kokoonkäärittyjä
papereita. "Tehtävä, jonka uskon teille, on hiukan vaarallinen. Jos
nämä paperit löydettäisiin teiltä -- tuhat tulimmaista, en tiedä mitä
siitä seuraisi!"
"Olkaa huoletta, vaara ei peloita meidänlaisia miehiä -- te voitte
luottaa meihin."
"Kiitän teitä, señorit! Muutaman päivän perästä matkustan minäkin
Valdiviaan, ja kun siellä tapaamme taas toisemme, niin muistakaa, että
olemme ystävyksiä, älkääkä kieltäytykö ilmoittamasta minulle uusia
päätöksiänne."
Tuntia myöhemmin lähtivät Valentin ja Ludvig kartanosta kahdella
oivallisella hevosella, jotka heidän isäntänsä oli lahjoittanut heille.
Heidän vieressään juoksi Cesar iloisesti haukkuen.
Mitä matkan alussa tapahtui, tiedämme me jo, ja lukija sallikoon meidän
tehdä muutamia huomautuksia kertomuksemme päähenkilöistä.
Tänä epäjärjestyksen ja laittomuuden aikana oli Chilessä kolme eri
puoluetta, jotka kukin pyrkivät omiin tarkoitusperiinsä. Ensiksikin don
Bustamenten, toiseksi Mustan Sydämen ja kolmanneksi Aukas eli Vapaitten
miesten puolue, joka oli mahtavampi kuin edellämainitut. Tämän puolueen
kannattajat olivat intiaaneja ja alue, joka kuului sille, käsitti
Araukanian neljä Ulta Mapus kuvernementtiä -- se oli maantieteellisesti
paljon edullisemmassa asemassa kuin naapurimaakunnat. Tätä melkein
voittamatonta tasavaltaa hallitsi Toquin Antinahuel. Erittäinkin se
seikka, että araukanisotilaat saattoivat johtajansa käskystä tarttua
aseisiin ja muodostaa muutamassa päivässä taistelukuntoisen armeijan,
antoi hänelle valtaa, joka oli yleisesti tunnustettu. Kenraali
Bustamente oli jo tästä syystä tehnyt Antinahuelille salaisia
ehdotuksia, ja don Tadeo aikoi tehdä samoin.
Mutta Toquin seurasi omia suunnitelmiaan. Hän oli ymmärtäväinen ja
viisas mies, joka ei antanut muutamien esteiden ja epäonnistuneiden
yritysten peloittaa itseään. Hänen päämääränään oli koettaa työntää
muukalaiset Kordillerein yli ja lahjoittaa kansalleen aseman, joka
sillä oli ollut ennen valkoihoisten tuloa Chileen. Ja hän aikoi myös
toteuttaa suunnitelmansa. Kuunnellessaan toisten puolueiden
ehdoituksia, mietti hän samalla keinoa, jonka avulla hän voisi kukistaa
molemmatkin. Tilanne oli vakava, pian täytyi toimia -- Antinahuel
odotti vain oikeata hetkeä.
Ystävämme, Ludvig ja Valentin, saapuivat pian intiaanitoveriensa
opastamina kylään, jossa Toquin oleskeli. Trangoil Lanec ja Curumilla
jäivät kuitenkin Cesarin kanssa Mustan Käärmeen kylän ulkopuolelle,
sillä heidän mielestään oli edullisinta, ettei päällikkö aavistaisi
heidän ja ranskalaisten välistä ystävyyssuhdetta. Kun Ludvig ja
Valentin saapuivat kylään, seisoi Antinahuel juuri majansa ovella.
"Katsos", sanoi Valentin ystävälleen. "Tuo on kai pelätty
Auringontiikeri. Mikä jalo ryhti tällä miehellä onkaan."
"Niin, mutta hänen katseensa on petollinen, ja hän puristaa huuliansa
yhteen", sanoi toinen varoittavasti. "Minuun ainakin hän tekee
epäluotettavan vaikutuksen."
"Hm, oletko odottanut näkeväsi Apollon? Sinä saat aina liian huonon
vaikutuksen ihmisistä. Olen vakuutettu siitä, että tämä mies, joka
todellakin näyttää oikealta roistolta, on pohjaltaan kunnon ihminen."
"Jumala suokoon minun olevan väärässä -- mutta aavistan, että teemme
tyhmästi ruvetessamme tekemisiin tämän miehen kanssa. Päämme voi joutua
vaaraan."
"Ole rauhassa. Ainoa, jonka omistan, on pääni, ja sentähden olen
varovainen sen suhteen", sanoi Valentin hilpeästi. "Meidän täytyy
toimittaa tehtävämme. Eteenpäin siis!"
Hän kannusti hevostaan, ja Ludvig seurasi hänen esimerkkiään. He
ratsastivat päällikön majalle. Antinahuel katseli heitä tarkasti,
vaikka näytti siltä, kuin hänen huomionsa olisi ollut kiintynyt
muutamiin käskyihin, joita hän jakeli. Sitten lähestyi hän nopeasti ja
tervehti heitä kohteliaasti.
"Marry, marry -- tervetuloa, muukalaiset! Veljeni astukoot Antinahuelin
majaan ja ilostuttakoot häntä läsnäolollaan!"
"Kiitos rakastettavista sanoistanne, mahtava päällikkö!" vastasi
Valentin. "Me käytämme hyväksemme tarjoustanne."
Ranskalaiset astuivat hevostensa selästä. Toquinin käskystä vietiin
nämä avaraan pihaan majan taakse.
Antinahuel osoittautui yhä sangen huomaavaiseksi ja kohteliaaksi, hän
pyysi vieraitaan istumaan, asetti mateetä -- erästä teelajia -- heidän
eteensä ja antoi sitten tuoda heille piiput, joista pian nousi sinisiä
savupilviä. Sitten alkoi vasta keskustelu. Kun muukalaiset olivat vielä
kerran kiittäneet päällikköä ystävällisestä vastaanotosta, sanoi toinen
heistä:
"Sallikaa meidän nyt selittää teille käyntimme syy, päällikkö. Kuten
kai arvaatte, emme ole tulleet tänne ilman syytä. Meidän on
suoritettava eräs tehtävä."
"Hyvä, minä kuuntelen", sanoi Antinahuel lyhyesti.
"Me emme, ikävä kyllä, voi tehdä teille selkoa mistään", selitti
Valentin. "Siihen pystyy kyllä tämä kirje, jonka saan täten antaa
teille."
Hän jätti kirjeen päällikölle. Tämä tarkasteli päällekirjoitusta,
käänteli paperia hetkisen sormiensa välissä ja sanoi vihdoin:
"Veljeni lukekoot. Valkonaamat ovat oppineempia kuin intiaaniraukat, he
tietävät kaikki."
Valentinin kasvoille levisi tietämättömyyden ja typeryyden ilme.
"Te pyydätte meiltä enemmän, kuin mihin me pystymme, päällikkö."
Antinahuel heitti viekkaan, tulisen katseen nuoriin miehiin ja sanoi
omituisesti korostaen: "Ooh! Veljeni kieltäytyvät tekemästä minulle
tätä palvelusta?"
"Mitä te ajattelette, päällikkö. Me tekisimme sen mielellämme, mutta
olemme ranskalaisia, ja vaikka osaisimmekin puhua espanjaa, emme voisi
kuitenkaan lukea sitä."
Toquin näytti epäilevän näiden sanojen totuutta, ja toistettu paljon
sanova "ooh!" osoitti, ettei hän koettanut peittää epäilyään.
Halveksiva hymy leikki hänen huulillaan, sitten sanoi hän
välinpitämättömästi:
"Veljeni odottakoot. Tunnen erään soturin, joka ymmärtää valkoihoisten
merkit. Minä käsken häntä lukemaan tämän kirjeen."
Ranskalaiset kumarsivat, ja Antinahuel poistui.
"Minkätähden kieltäydyit lukemasta kirjettä?" kysyi Ludvig heti
toveriltaan.
"Minkätähdenkö? Kunniani kautta, sitä en tiedä itsekään. On kai
parasta, ettei päällikkö tiedä muutamia asioita. Sinun äskeiset sanasi
olivat totta. Olit aivan oikeassa väittäessäsi, ettemme voi uskoa tähän
veijariin."
"Mutta jos Toquin ei saa selvää kirjeestä?"
"Pyh, siitä ei sinun tarvitse olla huolestunut. Jos joku punaisista
miehistä osaa lukea kirjeen, niin on se hän itse. Hän tahtoi vain
nähdä, olimmeko selvillä asiasta."
"Todellakin, mutta..."
"Hiljaa, kuulen askeleita."
Päällikkö astui taas sisään.
"Minä tunnen nyt kirjeen sisällön", sanoi hän. "Kun veljeni tapaavat
sen lähettäjän, niin sanokoot hänelle, että lähden jo tänä päivänä
Valdiviaan."
"Tämän tehtävän suorittaisimme kyllä sangen mielellämme", vastasi
Valentin, "mutta on sangen epävarmaa, tapaammeko miehen, josta
puhutte."
"Kuinka, aikovatko veljeni jäädä tänne?" kysyi päällikkö luoden
ranskalaisiin epäileviä katseita.
"Emme. Niin mielellämme kuin tahtoisimmekin ottaa vastaan tarjouksenne,
täytyy meidän kuitenkin viipymättä matkustaa eteenpäin. Jos te siis
sallitte, lähdemme heti."
"Veljilläni on vapautensa. Antinahuelin maja on avoin. Mihin suuntaan
aikovat valkoiset veljeni lähteä?"
"Me ratsastamme Concepcioon."
"Hyvä, veljeni saavat rauhassa poistua. Jos he olisivat lähteneet
Valdiviaan, olisin minä tarjonnut heille seuraani."
"Tuhannet kiitokset ystävällisestä tarjouksestanne, päällikkö. Mutta
kuten näette, emme voi ottaa sitä vastaan."
Miehet vaihtoivat vielä muutamia kohteliaita sanoja, sitten lähtivät
Valentin ja Ludvig majasta. Saatuaan takaisin hevosensa nousivat he
niiden selkään ja ratsastivat tiehensä.
"Meidän täytyy kiirehtiä, jos tahdomme päästä tuon veijarin edelle",
sanoi Valentin. "Mahdollisesti olemme ennen häntä Valdiviassa. Don
Tadeo odottaa kai kärsimättömästi tuloamme."
He saapuivat pian ystäviensä luo, jotka olivat jo kauan aikaa
odottaneet heitä. Yhdessä näiden kanssa jatkoivat he ratsastustaan
vastakkaiseen suuntaan.
Antinahuel oli saattanut vieraansa majan ulkopuolelle. Kauan seurasi
hän heitä katseillaan ja vasta sitten, kun he katosivat näkyvistä, meni
hän hitain askelin takaisin majaansa.
"Nämä miehet pettävät varmaankin minua", sanoi hän itsekseen. "Etteivät
he muka osanneet lukea kirjettä, oli vain huono tekosyy. He eivät
myöskään ratsasta Concepcioon. Ooh, he eivät luota minuun -- no niin --
Antinahuel on kyllä varuillaan."
Hän hymyili pirullisesti. Sitten kääntyi hän sotilaittensa puoleen ja
sanoi:
"Minun täytyy lähteä... heti! Tärkeät asiat vaativat minun läsnäoloani
Valdiviassa. Kaksikymmentä soturia seuratkoon minua!"
Hän valitsi sotilaistaan kaksikymmentä luotettavinta miestä ja läksi
sitten viivyttelemättä matkalle.
Meidän täytyy nyt huomauttaa, ettei Antinahuel aikonut mennä suoraan
Valdiviaan -- samannimisen maakunnan pääkaupunkiin -- vaan "Kuolleitten
kentälle", joka sijaitsee araukanien alueella tunnin matkan päässä
siitä. Täällä piti hänen tavata kenraali Bustamente ja neuvotella hänen
kanssaan tärkeistä asioista.
"Kuolleitten kenttä" oli suuri tasanko, jossa kasvoi tiheää, korkeaa
ruohoa, ja jota ympäröivät metsäiset vuoret. Pieni joki jakoi sen
kahteen osaan. Tämän joen rannalla seisoi suuri koristettu teltta
molempia pelättyjä päällikköjä varten. Siellä täällä ruohostossa
kuljeskeli villilampaita, jotka katosivat heti kuullessaan epäilyttäviä
ääniä.
Se tapahtuikin nyt. Kahdelta eri suunnalta kuului yht'äkkiä hevosten
kavioiden kopsetta, ja paikalle ilmestyi kaksi pientä joukkuetta,
nimittäin kenraali Bustamente esikuntansa ympäröimänä ja Antinahuel
sotureineen.
Niin pian kuin joukot kohtasivat toisensa, ammuttiin laukaus --
merkiksi ystävällisistä aikeista -- ja sotilaat ja intiaanit asettuivat
heti johtajiensa taakse, jotka hyppäsivät hevosiensa selästä.
Don Pancho Bustamente ja Antinahuel näkivät nyt ensi kerran toisensa.
Kenraali oli korkeintaan nelikymmen-vuotinen mies, vaikkakin hänen
hiuksensa olivat jo hiukan harmaat. Hänen piirteensä olivat
säännölliset, ja hänellä oli petolinnun ilme. Antinahuel oli
korkeavartaloinen, hänen liikkeensä olivat keveät ja notkeat.
Oikeastaan ei hän näyttänyt taistelijalta, ja kuitenkin saattoi hän
hyvin kestää vertailua toisen voimakkaan ruumiin kanssa. Mutta olipa
Antinahuelilla ja don Bustamentella jotain yhteistäkin -- se oli tuo
väijyvä, läpitunkeva katse, joka etsi aina heikkouksia vihollisessa.
Antinahuelin silmillä oli harvinainen loiste. Katse muuttui aina
tuliseksi, kun hän raivostui.
Alussa ujostelivat puolueenjohtajat toisiansa. He käyttivät
tyhjänpäiväistä puhuttelutapaa, ja syleiltyään toisiaan, kuten tavat
vaativat, antoivat he toisilleen lahjoja. Vihdoin pystytettiin
kiviristi paikalle, jossa Don Bustamente ja Antinahuel olivat
syleilleet toisiaan. Näin kiinnitettiin maahan molemminpuoliset
ystävyydensiteet, joita ei mikään voima voinut katkaista. Sitten
tuotiin esiin lammas, jonka läsnäoleva machi teurasti ristin vieressä.
Vasta senjälkeen menivät johtajat telttaan, jossa neuvottelun piti
tapahtua.