Meidän täytyy nyt siirtyä ajassa hiukan taapäin tutustuttaaksemme
lukijamme kertomuksemme toisiin henkilöihin. Siihen aikaan, josta
alamme nyt kertoa, oli Chile tasavalta, ja se oli heittänyt Espanjan
ikeen niskoiltaan. Mutta sen tila ei ollut tämän kautta kuitenkaan
paljoa parantunut, sillä itsenäisyys oli ainoastaan näennäinen, ja
hallitusta johti oikeastaan eräs mies, joka käytti hyväkseen
vallitsevia olosuhteita ja palveli omia tarkoitusperiään. Se oli
kenraali don Pancho Bustamente, sotilas, jonka ankaruudesta oli
liikkeellä niin peloittavia huhuja, että häntä alettiin nimittää
"El Verdugoksi" (pyöveli). Tavallisesta sotilaasta oli hän
urhoollisuudellaan kohonnut armeijan korkeimmaksi päälliköksi. Vihdoin
oli hänet kutsuttu sotaministeriöön. Mutta hän ei tyytynyt vielä
tähänkään. Hänen suunnitelmansa oli yhdistää naapurivallat Araukania ja
Bolivia Chileen ja päästä niiden hallitsijaksi diktatorin arvonimellä.
Onnettomuudeksi ei kenraalilla ollut suurmiehen sydäntä, ja
väkivaltaisten hankkeittensa kautta herätti hän vain vihaa niissä,
jotka työskentelivät rajattoman vapauden puolesta. Kapinayrityksiä
sattui toinen toisensa perästä, ja vihdoin muodostui salaliitto, joka
vannoi surmaavansa tyrannin. Tätä kutsuttiin "Mustan Sydämen liitoksi."
Don Pancho Bustamente oli nyt tukalassa asemassa. Vaikka hän saisikin
vallan käsiinsä, niin ei hänen henkensä olisi penninkään arvoinen,
jollei hän voisi repiä rikki sitä verkkoa, joka kietoutui yhä tiukemmin
hänen ympärilleen. Sentähden teki hän epätoivoisia ponnistuksia
saadakseen salaperäisen liiton johtajan käsiinsä. Alussa olivat hänen
yrityksensä turhat. Mutta eräänä päivänä tapahtui jotakin, joka uhkasi
tehdä Mustan Sydämen suunnitelmat mitättömiksi. Kymmenen kuuluisinta
salaliittolaista saatiin nimittäin vangiksi Santiagossa, Chilen
pääkaupungissa, ja heidät aiottiin mestata jo seuraavana päivänä.
Tämä tapahtui 5 p:nä toukokuuta v. 1835. Kaupungissa vallitsi raskas ja
painostava mieliala. Ikkunat, parvekkeet ja kadut olivat täynnä
kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia miehiä ja naisia, joiden kasvot
kuvastivat levottomuutta ja hämmästystä. Kuvernementinpalatsista tulvi
lakkaamatta ratsastavia ordonanssiupseereja ja kasarmeista lähti suuria
sotilasjoukkoja Plaza Mayorille hajoittamaan siellä olevia
ihmisjoukkoja.
Äkkiä häiritsi synkkää hiljaisuutta kuusi kumeata kellonlyöntiä.
Samassa tärisytti yksiääninen valitushuuto ilmaa, näkyviin ilmestyi
joukko munkkeja, joita seurasi kymmenen vankia vartiostoineen.
Komennushuudon: "Seis!" kaikuessa astuivat munkit syrjään, ja sotilaat
muodostivat puoliympyrän, jonka keskelle tuomitut asetettiin.
Katkeralla epätoivolla katseli Santiagon kansa, kuinka miehet, jotka
olivat uhrautuvaisesti ja vapaaehtoisesti taistelleet isänmaansa
vapauden puolesta, aiottiin surmata. Luultavasti olisi syntynyt kapina,
jollei Bustamentella olisi tässä tilaisuudessa ollut apunaan niin
suurta sotavoimaa, etteivät pelottomimmatkaan uskaltaneet nostaa
meteliä. Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tuomio luettiin vielä kerran.
Sotilaat, joiden piti täyttää se, asettuivat riviin. Kuin
ukkosenjyrähdys pamahti yhteislaukaus. Nuo kymmenen uhria kaatuivat
kuoliaina maahan. Sitten asettuivat sotilaat järjestykseen ja marssivat
liehuvin lipuin ja toitottavin torvin ruumiitten ohi takaisin
kasarmeihinsa. Ihmisetkin katosivat vähitellen, ja pian oli paikka,
jossa kuolemantuomio oli toimeenpantu, autio ja tyhjä.
Hämäryys levitti jo harmaan huntunsa kaupungin yli, kun syvä huokaus
äkkiä häiritsi kuolemanhiljaisuutta Plaza Mayorilla. Ruumisläjästä
kohosi hitaasti kalpea, verinen pää, sitten tulivat vartalo ja kädet
näkyviin, ja pian oli koko mies päässyt tukalasta asennostaan
toveriensa ruumiitten alta. Mies heitti pitkän ja huolestuneen
silmäyksen ympärilleen siveli sitten kädellään hikistä otsaansa ja
mumisi kauhistuneena: "Jumalani, Jumalani, anna minulle voimia elää --
tyttäreni tähden."
Ihmeellisellä kestävyydellä alkoi hän nyt nelinkontin ryömiä katedralia
kohti jättäen tumman verijuovan jälkeensä. Hän pysähtyi ainoastaan
muutamia kertoja, hengähti hiukan ja painoi kätensä haavaa vasten,
josta vuosi sitä enemmän verta, mitä enemmän hän ponnisteli. Näin kulki
hän noin kolmekymmentä askelta ja toivoi jo pääsevänsä pakoon, kun hän
äkkiä näki kaksi miestä, jotka kulkivat suoraan häntä kohti.
"Haa, onko kaikki ponnistukseni siis turhat -- täytyykö minun
todellakin kuolla!" huudahti onneton epätoivoissaan. Levottomuus
valtasi hänet, ja hän vaipui jälleen maahan. Muukalaiset olivat
sillaikaa ehtineet hänen luokseen. He kumartuivat hänen ylitseen ja
tarkastelivat häntä huolellisesti.
"No?" sanoi toinen kysyvästi.
"Hän elää", vastasi toinen. "Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut.
Viekäämme hänet syrjään."
Sanomatta sanaakaan käärivät he miehen suureen vaippaan ja kantoivat
hänet paikalle, jossa kaksi hevosta levottomasti tömistellen jalkojaan
odotti heitä. Onneton toipui heti, aukaisi silmänsä ja koetti
kierittäytyä irti vaipasta. Miehet pysähtyivät ja laskivat hänet
maahan.
"Kuka te olette, señor, ja kuinka olette joutunut näin surkuteltavaan
tilaan?"
"Olen Tadeo Leon, Mustan Sydämen salaliiton johtaja", vastasi
haavoittunut. "Jos teillä on pienintäkään säälintunnetta sydämissänne,
niin laskekaa minut vapaaksi. Olen palkitseva teidät kuninkaallisesti."
"Me emme tarvitse mitään palkintoa", sanoi toinen miehistä, jotka
olivat Valentin ja Ludvig. "Mutta jos tahdotte uskoa itsenne meidän
haltuumme, niin ette pety. Onnettomuudeksi olemme muukalaisia, emmekä
siis tiedä, minne viedä teidät."
"Oi, te tahdotte siis pelastaa minut. Kiitos, urhoolliset miehet",
sanoi don Tadeo tuntien helpoitusta. "Tiedän kyllä erään keinon. Jollei
minusta ole vaan teille kovin paljon haittaa, niin viekää minut
Chakraniin, kartanooni -- siellä tahdon olla isäntänänne ja kertoa
teille elämäntarinani."
"Tapahtukoon niin", sanoi Valentin. Hän hyppäsi hevosensa selkään, otti
don Tadeon eteensä satulalle, vihelsi koiraansa ja alkoi ratsastaa
Chakrania kohti turvattinsa neuvojen mukaan. Ludvig seurasi häntä.
Pian saapuivat he Chakraniin. Kummastuneena otti sen hoitaja, Pepito,
heidät vastaan. Hän ei voinut salata taikauskoista pelkoaan nähdessään
kuolleeksi luulemansa isännän edessään. Don Tadeo selitti hänelle
parilla sanalla kaikki, kehoitti häntä pysymään vaiti, kääntyi sitten
ystäviensä puoleen ja puristi lämpimästi heidän käsiään.
"Ystäväni, en voi kylliksi kiittää teitä avustanne. Sitä ei voi maksaa
kullalla. En tule koskaan unohtamaan teitä, henkeni pelastajia, sillä
ilman teidän apuanne en olisi päässyt kartanooni. Te olette nyt
vieraitani, caballerot."
Näin sanoen jätti haavoittunut ranskalaiset. Hänet vietiin vuoteeseen,
ja vieraita kestittiin hänen käskystään erittäin auliisti. Don Tadeon
tila osottautui lähemmin tarkasteltaessa aivan vaarattomaksi ja voitiin
toivoa, että hän jo viikon perästä saisi jättää vuoteensa. Kohtalo oli
tällä kerralla suosinut häntä, hänen täytyi pitää pelastumistaan
melkein kuolleista ylösnousemisena.
Don Tadeo Leon oli vartaloltaan komea, kuuden jalan pituinen mies.
Hänen katseestaan kuvastui älyä ja voimaa, kaksi ominaisuutta, jotka
tekivät hänet kykeneväksi johtamaan liittoa, jolla oli niin paljon
vaaroja ja vastuksia. Hänen vaimonsa oli kuollut jo aivan nuorena, ja
hänelle oli jäänyt vain yksi ainoa tytär, joka oli aivan äitinsä
kaltainen. Donna Rosario oli vasta kuusitoistavuotias. Hänen
kauneutensa, nuorekas reippautensa ja hyvä sydämensä tekivät hänet
erinomaisen rakastettavaksi olennoksi, ja se, joka katsoi hänen suuriin
syvänsinisiin silmiinsä, tiesi, ettei niissä asunut mitään väärää ja
epäpuhdasta. Jos hän olisi saanut tiedon lähipäivien tapahtumista ja
Tadeon epätoivoisesta tilasta, olisi hän tullut aivan onnettomaksi --
mutta hän ei saanut tietää mitään, ennenkuin hänen isänsä oli jo
välttänyt kuoleman. Tästä hetkestä lähtien ei hän poistunut isänsä
vuoteen vierestä, ennenkuin haava oli parantunut.
Vaikka Tadeo koettikin pitää salassa ihmeellisen pelastuksensa, levisi
kuitenkin huhu siitä sangen nopeasti. Pian alettiin häntä kaivata ja
huomattiin, ettei hän ollutkaan niiden kymmenen miehen joukossa, jotka
oli ammuttu Plaza Mayorilla. Nyt olisi hän joutunut sangen suureen
vaaraan, jolleivät hänen ystävänsä, jotka olivat saaneet tiedon hänen
pelastuksestaan, olisi päästäneet häntä pulasta selittämällä, että
Chakran oli nyt erään don Manuelin hallussa.
Niiden joukossa, jotka ensimäisinä tulivat tervehtimään Mustan Sydämen
johtajaa hänen parannuttuaan, oli myöskin don Gregorio Peralta, eräs
liiton mahtavimmista jäsenistä.
"Jumalalle kiitos ja ylistys, että hän säästi teidät meille", huudahti
hän lämpimästi. "Mitään ei ole vielä menetetty, niinkauan kun te olette
keskuudessamme. Kyvykäs johtajamme pitää kyllä huolen siitä, etteivät
toiveemme joudu haaksirikkoon -- eikö totta?"
"Tahdon koettaa parastani", vastasi Don Tadeo päättäväisesti. "Se side,
joka yhdistää minut liittolaisiini, voi katketa ainoastaan kuolemani
kautta. Ennen kaikkea täytyy meidän pyyhkiä armo ja sääliväisyys
luetteloistamme -- niinkuin meitä kohdellaan, niin täytyy meidänkin
kohdella muita. Entinen don Tadeo de Leon on kuollut, nyt elää vain
pimeyden kuningas. Varokoon se, joka tämän jälkeen sattuu tielleni.
Tästälähtien vallitsee ainoastaan kostava kalpa, joka taistelee
isänmaan puolesta!"
"Aivan niin", sanoi riemuiten don Peralta, joka huomasi, ettei hänen
ystävänsä äly ja rohkeus olleet kadonneet sairauden takia. "Tästä
hetkestä lähtien alkaa vasta todellinen taistelu meidän ja Bustamenten
välillä. Älkäämme kadottako aikaa. Tieto pelastuksestanne on kohdannut
vihollisiamme kuin salama kirkkaalta taivaalta. Käyttäkäämme tätä
tilaisuutta hyväksemme."
"Aivan oikein", myönsi toinen, "ja tällä kerralla ei taistelu lopu,
ennenkuin tyranni on kuollut. -- Onko mitään erikoista tapahtunut viime
aikoina?" sanoi hän johtaen puheen toisaalle. "Onko teillä mitään
uutisia?"
"Ei. No niin... oletteko jo siksi vahva, että voitte seurata minua
kotiini? Haluaisin nimittäin että tulisitte kuuntelemaan vakoojamme,
Juaniton, raporttia."
"Kuinka, otatteko te tämän miehen vastaan talossanne. Se on sangen
varomatonta", sanoi don Tadeo nuhdellen.
"Pyh, se veijari ei edes tiedä, missä hän on, sillä hänet viedään
talooni sidotuin silmin. No, seuraatteko minua?"
"Koska haluatte sitä, niin olkoon menneeksi."
He lähtivät matkalle sidottuaan ensin mustat naamarit kasvoilleen. Pian
seisoivat he vakoojan edessä. Tämä kumarsi heille syvästi väijyvä ja
utelias ilme kasvoillaan.
"Minkätähden ette odottanut aamua voidaksenne silloin tehdä
ilmoituksenne kokoontumispaikassamme, Juanito?" kysyi don Tadeo
lyhyesti.
"Ensiksikin siksi, etten tietänyt, missä on määrä kokoontua ja
toiseksi, koska minun täytyy jo tänä päivänä tehdä teille eräs
ilmoitus", kuului yhtä lyhyt vastaus. "Mutta sitä varten tahtoisin
puhutella Mustan Sydämen johtajaa, sillä häntä tulee ilmoitukseni
varmaan miellyttämään."
"Hän seisoo edessänne, puhukaa siis!" sanoi don Tadeo tehden käskevän
kädenliikkeen.
"Ilmoitukseni sisältää vain muutamia sanoja: Kenraali don Pancho
Bustamente tulee olemaan läsnä huomisessa kokouksessamme."
"Kuinka! Oletteko varma siitä?" huudahtivat liittolaiset yht'aikaa.
"Kyllä, minä itse olen kehoittanut häntä tekemään niin."
"Tiedättekö, minkä rangaistuksen kavaltaja saa?" sanoi don Tadeo
voimakkaasti ja merkityksellisesti.
Vakooja pysyi kylmänä.
"En ole kavaltaja", sanoi hän, "sillä jätän käsiinne leppymättömän
vihollisenne."
"Missä tarkoituksessa koettaa kenraali hiipiä salaa kokoukseemme?"
"Ettekö arvaa sitä? Hän tahtoo urkkia salaisuuksianne."
"Caspita! Mutta silloin panee hän henkensä alttiiksi?"
"Hm, miksi niin? Eräs jäsenistä, joka yksin tuntee hänet, menee
takuuseen hänen puolestaan, ja hän pääsee sillä tavalla sisään. Minä
olen tämä takaaja. Kasvojenpiirteistä ei häntä voi tuntea, sillä hän
seuraa muitten esimerkkiä ja on naamioitu."
"Jumalan nimessä, te olette oikeassa!" sanoi Tadeo. "Mutta kuinka käy,
jos Bustamente aavistaa teidän pettävän häntä?"
"Silloin saan vastata seurauksista. Mutta sitä hän ei tee."
"Luuletteko niin?"
"Olen palvellut kenraalia jo kymmenen vuotta", vastasi vakooja viekas
ilme kasvoillaan, "ja koska hän on aina ollut erittäin tyytyväinen
minuun, niin..."
"Ymmärrän. Tällä kerralla ette ole ansainnut kymmenen, vaan
kaksikymmentä unssia."
Don Tadeo ojensi Juanitolle rahat ja antoi hänelle merkin poistua.
Mutta vakooja jäi seisomaan paikoilleen ja sanoi:
"Teidän armonne on unohtanut pääasian. En minä eikä myöskään kenraali
Bustamente tiedä vielä, missä kokous pidetään. Don Bustamente odottaa,
että minä antaisin hänelle tiedon siitä."
Äänettöminä katselivat Tadeo ja Peralta toisiansa. Ilmaisisivatko he
salaisuutensa tälle vakoojalle. Seurasi pitkä hiljaisuus.
"Tunnetteko Quinta Verden Rio Claron lähistöllä?" sanoi edellinen
vihdoin päättäväisesti. "Siellä täytyy kenraalin olla täsmälleen kello
yhdeksän aamulla. En voi antaa lähempiä määräyksiä. Mutta te tiedätte
sangen hyvin...?"
"Että te ette tunne sääliä, niin, sen tiedän kyllä. Mutta älkää olko
levoton, toinen käsi pesee toisen -- Te tulette olemaan tyytyväisiä
minuun. Hyvästi!"
Juanito vietiin pois sidotuin silmin. Hänen mentyään kääntyi don
Peralta ystävänsä puoleen ja kysyi tältä:
"Onkohan hän kavaltaja?"
Don Tadeo kohautti olkapäitään.
"Sitä emme voi vielä päättää", vastasi hän.
"Joka tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia."
* * * * *
Don Tadeon sanat kävivät toteen. Varovaisuus oli tarpeen.
Kun Tadeo ja Peralta saapuivat seuraavana aamuna kokoontumispaikalle,
oli heidän ensimmäinen tehtävänsä kysyä, oliko kenraali jo tullut
sinne. Pään pudistus oli ainoa vastaus, jonka he saivat -- ketään ei
oltu vielä viety kokoussaliin. Olikohan Bustamente joidenkin tärkeitten
asioiden takia estetty saapumasta sinne, vai oliko...? Pian saivat he
vastauksen kysymykseensä.
Kokous avattiin vihdoin, mutta tuskin ehdittiin lausua kymmentäkään
sanaa, kun kaksi laukausta pamahti ulkoa. Samassa sekunnissa aukaistiin
kokoussalin ovi ulkoapäin, ja joukko chileläisiä sotilaita tunkeutui
sisään. Liittoutuneet ottivat heidät vastaan ankaralla kuulasateella.
He olivat aavistaneet, että heidän kimppuunsa hyökättäisiin ja
valmistautuivat nyt poistumaan salista vastaisen oven kautta. Käsikähmä
alkoi heti. Mutta liittolaisille, jotka olivat varustautuneet
hyökkäyksen varalta, onnistui se siksi hyvin, että ennenkuin todellinen
kamppailu alkoi, oli jo suurin osa heistä kadonnut viereiseen
huoneeseen. Nyt alkoivat nekin, jotka puolustivat ovea, ajatella
pelastustaan. Nopea hyökkäys -- sitten vetäytyivät hekin viereiseen
huoneeseen ja löivät sen mahtavan rautaoven kiinni aivan sotilaitten
nenän edessä.
Muutamien minuuttien kuluttua onnistui sotilaitten vihdoinkin murtaa
ovi auki ja tunkeutua huoneeseen. Mutta se oli jo liian myöhäistä,
huone oli aivan tyhjä.
Minne olivat pakolaiset kadonneet? Kuinka olivat he voineet poistua
talosta, kun sen jokainen uloskäytävä oli sotilaiden vartioima? Tarkan
etsiskelyn jälkeen löysivät sotilaat vihdoin erään lattialuukun, josta
johti käytävä kellarikerrokseen. Tätä tietä olivat liittolaiset menneet
kadulle ja paenneet.
Harmistuneina yrityksensä epäonnistumisesta lähtivät sotilaat
kotimatkalle.
Musta Sydän valitsi nyt itselleen uuden kokouspaikan, joka yksinäisen
asemansa vuoksi oli täysin turvattu. Se oli eräs majatalo, jossa kävi
vain matkailijoita ja seikkailijoita, ja liittolaiset, kutsuivat sitä
"Paholaisenportiksi." Ainoastaan harvat tunsivat salaperäiset portaat,
jotka johtivat suureen käytävään. Sitäpaitsi täytyi jokaisen lausua
tunnussana, ennenkuin pääsi sisään.
Uusi kokous pidettiin jo kolmen päivän kuluttua. Naamioituna kuten
tavallisesti lähti don Tadeo de Leon määräaikana uudelle
kohtauspaikalle. Hänen otsallaan oli synkkä pilvi, sillä hän oli
muutamia minuutteja sitten saanut tietää, että yksi liiton jäsenistä
oli murhattu Santiagon kaduilla. Hän meni taloon ja kulki suuren
vierashuoneen halki vieraitten ohitse huoneen perälle. Kellarinovi oli
lukitsematta. Hän aukaisi sen ja katosi portaihin. Perimmäisessä
huoneessa seisoi tumma olento, joka lähestyi häntä, kun hän astui
sisään.
"Kuka siellä?" kysyi hän.
"Eräs, jolle yö ei ole pimeyttä", vastasi don Tadeo.
"Mitä haluatte?"
"Eikö ole kirjoitettu: Kolkuttakaa, niin teille avataan?"
"Aivan oikein. Kuka kutsuu?"
"Isänmaa!"
"Ja kosto!" jatkoi toinen matalalla äänellä ja astui sivulle.
Miehenkorkuinen kivi kääntyi syrjään seinässä aiheuttamatta vähintäkään
melua, ja aukosta, joka tuli näkyviin, astui don Tadeo avaraan saliin.
Sen kaikki neljä seinää olivat verhotut punaisilla tapeteilla. Salia
valaisi katosta riippuva lamppu, jonka valossa don Tadeo näki noin sata
miestä ympärillään, kaikilla kiiltävä miekka oikeassa kädessään.
Sisäänkäytävää vastapäätä olevalla seinällä riippui pyhäinkuva kahden
hiekkakellon välissä, joiden yläpuolella oli kaksi tikarilla
kaiverrettua pääkallonkuvaa.
Huolimatta vierashuoneessa vallitsevasta melusta ei saliin kuulunut
ainoatakaan ääntä. Nyt laskettiin läsnäolevat. Sata miestä. Don Tadeota
näytti tämä tulos hiukan kummastuttavan, ja eräs kysymys pyöri hänen
kielellään. Mutta hän tukahdutti sen ja aloitti heti keskustelun. Noin
tunti kului keskeytymättömään neuvotteluun. Vihdoin kysyi don Tadeo:
"Kuinka monta miestä on käytettävänämme?"
"Seitsemäntuhatta kolmesataa seitsemänkymmentäkuusi", vastasi ääni,
joka oli divisionanjohtaja Pedro Nunezin.
"Voimmeko luottaa kaikkiin?"
"Ei."
"Kuinka monta epäröivää?"
"Neljä tuhatta."
"Voimakasta ja varmaa?"
"Noin kolme tuhatta. Heistä vastaan minä."
"Meillä on suuremmat sotavoimat, kuin mitä tarvitsemme. Kiitän teitä
tulostanne, veljeni. Ennenkuin kaksikymmentäneljä tuntia on kulunut,
saatte kuulla merkin, jota olette jo kauan odottaneet, ja pian jätämme
tämän salaisen sodan taaksemme ja taistelemme kunniallisesti auringon
kirkkaassa valossa. -- Nyt", jatkoi don Tadeo, "on minun vaadittava
oikeutta erästä jäsentämme vastaan, joka on tunkeutunut syvälle
salaisuuksiimme ja monta kertaa kavaltanut meidät muutamasta
kultapalasesta!" -- Kokoontuneiden kesken syntyi suurta levottomuutta
ja liikettä. "Niin niin, en petä teitä, niin on todellakin asianlaita.
Minä kysyn teiltä, veljet, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen
ihminen?"
"Kuoleman!" vastasivat liittoutuneet yksiäänisesti.
"No niin, sanon teille vielä kerran, että sellainen roisto on
keskuudessanne. Tänään on eräs liittolaisistamme kaatunut murhaajan
käden kautta ja kuitenkin -- huomatkaa se -- on meitä täysi määrä.
Varmaankin on joku asiaankuulumaton hiipinyt kokoukseemme, kavaltaja,
jonka luulen tuntevani. Astukoon hän siis esiin ja älköön pakoittako
minua riistämään naamaria kasvoiltaan!"
Kuolemanhiljaisuus vallitsi huoneessa. Liittoutuneet heittivät
epäileviä silmäyksiä toisiinsa, mutta kukaan heistä ei liikahtanut. Don
Tadeo odotti vielä hetkisen, mutta nähdessään, että rikollinen luuli
olevansa turvassa naamion takana, antoi hän merkin.
"Naamarit pois!" komensi hän.
Kaikki tottelivat heti.
"Haa, aivankuin ajattelinkin!" huudahti don Tadeo. "Nämä naamarit,
jotka estävät teitä tuntemasta toisianne, ovat teidän johtajallenne
kuin läpinäkyvä harso. Ettekö tietänyt sitä, Juanito?"
Kalpeana ja vavisten seisoi vakooja liittolaisten edessä. Hänen
hampaansa kalisivat ja hän laskeutui epätoivoissaan polvilleen.
"Armoa, jalo herra, sääliväisyyttä!"
"Luuletko saavasi armoa meiltä, katala roisto?" kysyi don Tadeo
purevalla äänellä. "Etkö ole monta kertaa pettänyt meitä? Ja eikö
aikomuksesi ollut jo aamulla jättää Mustan Sydämen johtaja kenraali
Bustamenten käsiin?"
Roisto ei kyennyt vastaamaan.
"Tunnustatteko syyllisyytenne, Juanito?" kysyi don Tadeo.
"Kyllä herra", vastasi tämä nyyhkyttäen sydäntäsärkevästi. "Mutta
lahjoittakaa minulle henkeni. Minä vannon..."
"Kylliksi!" huudahti Tadeo ja kääntyi taas muitten puoleen. "Viimeisen
kerran kysyn teiltä, minkä rangaistuksen ansaitsee veljiensä pettäjä?"
"Kuoleman!" kuului taas yksiääninen vastaus.
"Kas niin, nyt olette kuullut sen, Juanito... Viisi minuuttia suomme
teille vielä elonaikaa saadaksenne uskoa sielunne Jumalalle."
Don Tadeo pani kellonsa pöydälle, otti vyöstään pistoolin ja viritti
sen. Kuullessaan hanan terävän napsahduksen vavahti vakooja. Hän tuli
kuolemankalpeaksi, ja hänen katseensa harhaili apua etsien ympäri
huonetta. Oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kokoontuneitten
sydänten lyönnit.
"Viisi minuuttia on kulunut -- te olette tuomittu, Juanito", sanoi don
Tadeo vihdoin ja ojensi pistoolin kavaltajaa kohti.
"Vielä muutamia silmänräpäyksiä, teidän armonne", rukoili vakooja
väännellen käsiään. "Oi, te ette voi tappaa minua! Sen nimessä joka on
teille rakkain..."
"Te olette tuomittu!" sanoi don Tadeo hitaasti, ja samassa pamahti
lyhyt laukaus salissa.
Juanito kaatui heti kuoliaana maahan. Don Tadeo kääntyi rauhallisena
liittolaisten puoleen.
"Kas niin, oikeus on täytetty", sanoi hän. "Poistukaamme."
Liittolaiset kumarsivat hänelle arvokkaasti ja menivät ääneti ulos
toinen toisensa jälkeen. Viimeiset heistä ottivat vakoojan ruumiin
olkapäilleen ja kantoivat sen erästä salaista käytävää myöten kadulle.
Sinne jättivät he ruumiin kiinnitettyään ensin sen rintaan tikarilla
paperilapun, jossa seisoi seuraavat kauheat sanat: "_Mustan Sydämen
oikeutta_."