Kului pitkä aika, ennenkuin melu ja levottomuus, jonka poppamiehen
kuolema oli saanut aikaan, oli tauonnut ja järjestys palannut jälleen
kylään. Ulmenit olivat jo sopineet ja puristaneet veljellisesti
toistensa kättä. Ilo olisi ollut rajaton, jollei erästä surullista
velvollisuutta olisi pitänyt täyttää. Apo-Ulmen päällikön ruumis oli
haudattava. Tähän kului sangen pitkä aika, sillä intiaanit hautaavat
aina suurilla juhlallisuuksilla etevät sotilaansa. Myöskin ystävämme
ottivat Curumillan pyynnöstä osaa hautajaistoimituksiin ja ateriaan.
Kestitys oli, niinkuin voitiin odottaakin, sangen suurenmoinen.
Ruokalajien joukossa oli muun muassa suuri korillinen kovaksi
keitettyjä munia, joita araukanit sangen ahnaasti pistelivät poskeensa.
"Mikseivät ystäväni syö?" kysyi Curumilla ranskalaisilta ja osoitti
koria.
"Suokaa anteeksi, päällikkö", vastasi Valentin, "minä syön kyllä sangen
mielelläni munia, mutta en tällä tavalla valmistettuja."
"Ah, ymmärrän. Veljeni pitävät raakoja munia parempina?"
"Ei, emme pidä kovista emmekä raaoista... vaan tavallisista pehmeiksi
keitetyistä munista."
"Mitä veljeni tarkoittavat?" kysyi päällikkö kummastuneena. "Munaa ei
voi keittää muuten kuin kovaksi. Isämme ovat aina syöneet tällä tavalla
keitettyjä munia."
Ranskalaiset katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, ja heidän kasvonsa
kuvastivat vilpitöntä osanottoa.
"Onko se todellakin totta, Ulmen? Mutta ettehän te tunne elämän
suurimpia nautintoja. Odottakaahan, minä autan teitä, niin tulette
vuosikausia muistamaan minua."
Riemuiten ottivat kaikki vastaan Valentinin ehdotuksen, ja Trangoil
Lanec kysyi häneltä innokkaana, milloin hän aikoi toteuttaa
aikomuksensa.
"En voi antaa teidän odottaa kauan -- aamulla täytän lupaukseni Suuren
Jäniksen kokoontuneen heimon edessä..."
Araukanit heräsivät aikaiseen seuraavana päivänä. Jo varhain aamulla
kokoontuivat naiset, miehet ja lapset suurelle aukealle paikalle
kylässä. Vihdoin saapuivat sinne Valentin ja Ludvig. Edellinen
tunkeutui heti hänelle osoitetulle paikalle, pienelle töyräälle, josta
hän helposti saattoi pitää silmällä kokoontunutta ihmisjoukkoa. Hänen
käskystään olivat kaikki valmistukset jo tehty. Hänen vieressään oli
pöytä, vedellä täytetty kattila ja kummallinen esine, joka nähtävästi
oli uuni.
Äsken valittu uusi Apo-Ulmen antoi Valentinille merkin aloittaa
toimituksensa. Ranskalaisen oli vaikea pidättää hymyään, kun hän näki
kaikkien uteliaina tarkastelevan häntä. Antaakseen sanoilleen
tarpeellisen painon, nousi hän ylös, nojasi toisella kädellään pöytään
ja aloitti:
"Arvoisat Ulmenit ja Suuren Jäniksen pyhän ja jalon heimon urhoolliset
sotilaat, kuulkaa tarkkaavaisesti, mitä sanon teille! -- Aikojen alussa
ei maata ollut vielä olemassa. Vesi ja pilvet täyttivät äärettömän
avaruuden. Kun Pilliau loi maailman, ja ihminen hänen mahdistaan
ilmestyi Punaisen vuoren helmasta, otti hän häntä kädestä, näytti
hänelle kaikki, mitä maan päällä, ilmassa ja vedessä oli ja sanoi:
'Sinä olet luotujen kuningas. Eläimet, kasvit ja kalat kuuluvat siis
sinulle, ja niiden täytyy edistyä ja kasvaa sinun hyödyksesi ja
onneksesi! Sitten lajitteli ja jakoi Pilliau eläimet eri ryhmiin kunkin
ominaisuuksiensa mukaan; ennen kaloja ja kasveja tuli kanan vuoro, joka
nokkii jyviä maasta. Silloin sanoi hän ihmiselle: 'Katso, tässä on yksi
hyödyllisimmistä eläimistä, jonka olen luonut sinua varten. Kanasta
saat oivallista lihasoppaa, sen liha on hyvänmakuista, ja sen munista
voit leipoa suloisia pannukakkuja. Jos olet sairas, ja vahva ravinto
tuottaa tuskia heikolle vatsallesi, voit syödä sen pehmeäksi keitettyjä
munia.' Niin puhui Pilliau ihmiselle vuosituhansia takaperin, ja minä
voin todistaa teille, että hän puhui totta. Muistakaa nyt: Voidakseen
keittää munan täytyy olla kaksi esinettä, ensiksikin itse muna ja
toiseksi kiehuvaa vettä. Te otatte munan, kohotatte kattilan kantta,
panette munan kattilaan ja annatte sen kiehua siellä kolme minuuttia --
ei enempää eikä vähempää. Pankaa mieleenne nämä tärkeät tiedot, muuten
ei munan keittäminen onnistu. Kas näin!"
Valentin pisti munan kattilaan. Kolmen minuutin kuluttua otti hän sen
pois vedestä, löi sen pään rikki, sekoitti siihen hiukan suolaa ja
antoi sen sitten Apo-Ulmenille.
Päällikkö söi munan tunnollisesti. Heti kirkastuivat hänen kasvonsa ja
hän huudahti ihastuneena: "Ooh! Hyvää, sangen hyvää! Veljeni on suuri
poppamies."
Valentin keitti vielä useita munia ja antoi ne Ulmeneille ja
etevimmille sotilaille. Mieletön ilo oli vallannut intiaanit, ja he
olivat vähällä kaataa ystävällisen muukalaisen tunkeillessaan hänen
ympärillään saadakseen kukin keitetyn munan. Vasta sitten, kun useiden
uteliaisuus oli sammutettu, saattoi Valentin ajatella kokeen
jatkamista.
"Tässä ei ole vielä kaikki, puelkat", ilmoitti hän kovalla äänellä.
"Mitä nyt olen jo näyttänyt teille, on vain lastenleikkiä
munapannukakun valmistamiseen verraten. Sitä taitoa ei opikaan
helposti. Seuratkaa nyt jokainen tarkasti liikkeitäni." Nopeasti ryhtyi
hän nyt työhön araukanien vilkkaasti seuratessa hänen hommiaan.
Kun pannukakku oli valmistunut, pani ranskalainen sen puulautaselle
viedäkseen sen Apo-Ulmenille. Mutta tämä oli tullut niin himokkaaksi
hyvästä hajusta, että hän unohti kokonaan arvokkuutensa ylipäällikkönä
ja ryntäsi muiden Ulmenien seuraamana pöydän luo.
Pannukakun menestys oli ennenkuulumaton. Araukanit pitivät paljon
uudesta, tuntemattomasta ruokalajista, ja kaikkialla näkyi onnellisia
kasvoja. Valentin, joka oli tyytyväinen voittoonsa, kieltäytyi kaikista
kunnianosoituksista ja palasi kiireesti Trangoil Lanecin ja Ludvigin
kanssa edellisen majalle.
Ranskalaiset olivat jo edellisenä päivänä päättäneet jatkaa matkaansa.
He tahtoivat lähteä heti, sillä he eivät tunteneet tietä, ja tästä oli
paljon haittaa heidän pikaiselle matkalleen. He olivat järjestämässä
matkatavaroitansa kuntoon, kun heidän isäntänsä saapui Curumillan
seuraamana majaan. Päälliköt tervehtivät heitä kohteliaasti painamalla
kätensä sydämelleen, heittäytyivät sitten maahan ja sytyttivät
piippunsa. Valentin ja Ludvig arvasivat, että intiaanit aikoivat tehdä
heille jonkun ehdotuksen ja odottivat kärsivällisesti, että nämä
alkaisivat puhua.
Poltettuaan piippunsa loppuun ja pistettyään sen vyöhönsä, kysyi
Trangoil Lanec:
"Aikovatko valkoiset veljeni jättää ystävänsä ja jatkaa matkaansa?"
"Aiomme", vastasi Ludvig.
"Ovatko he tyytyväisiä meihin? Ovatko intiaanit osoittaneet heille
kylliksi vieraanvaraisuutta?"
"Siitä ei puhettakaan, päällikkö. Te olette kohdelleet meitä kuin omia
heimolaisianne."
"Minkätähden matkustavat muukalaiset sitten luotamme?"
"Tiedättehän, että olemme tulleet maahanne etsimään Antinahuelia. --
Meidän täytyy puhutella häntä."
Ulmenit vaihtoivat merkitsevän silmäyksen. "Niinkuin kultahiuksinen
veljeni haluaa" -- tällä tarkoitettiin Valentinia. -- "Antinahuel
kuuluu Mustan Dumanasin heimoon ja oleskelee kylässään."
"Siinä tapauksessa lähdemme heti hänen luokseen."
"Veljeni eivät matkusta yksin", sanoi Trangoil Lanec päättäväisesti.
"Olen luvannut viedä heidät Antinahuelin luo, sillä on sangen
vaarallista kulkea yksin punaisten miesten alueella. Kultahiuksinen
veljeni on pelastanut henkeni -- minä seuraan häntä."
"Trangoil Lanec puhuu hyvin. Myöskin Curumilla on kiitollisuudenvelassa
veljilleen ja seuraa siis ystäviänsä."
"Mitä te puhutte, Ulmenit?" sanoi Valentin nousten nopeasti ylös. "Me
olemme matkalaisia, ja olemme varustautuneet pahimpienkin sattumien
varalta, emmekä saa siis yhdistää teidän kohtaloanne omiimme. Mitä
sanoisivat teidän naisenne ja lapsenne siitä?"
"He odottaisivat paluutamme."
"Mutta mehän emme vielä tiedä, mitä tulee tapahtumaan puhuteltuamme
miestä, jonka luokse valkonaamojen Suuri Kotka -- siksi kutsutte
varmaankin don Tadeo de Leonia -- on lähettänyt meidät. Ei, ei,
päälliköt, me kiitämme teitä ystävällisyydestänne, mutta sellaista
uhrausta emme voi ottaa vastaan."
"Veljeni eivät tunne Llanoeneja. Kaksi miestä on mennyttä kalua, mutta
neljä muodostaa jo taisteluvoiman", väitti Trangoil Lanec, ja äänellä,
joka ei sallinut vastustamista, jatkoi hän: "Me emme jätä ystäviämme."
"No niin", sanoi Valentin vihdoin. "Te olette urhoollisia miehiä,
päälliköt, saatte seurata meitä."
Hän älysi nyt, että heillä olisi paljon hyötyä näistä miehistä, jotka
olivat viettäneet koko elämänsä metsissä ja erämaissa. Hän jäi siis
ystävänsä kanssa vielä joksikin aikaa intiaanikylään, ja sitten
lähtivät he toveriensa ja pienen joukon seuraamana matkalle.
Puolen tunnin keskeytymättömän ratsastuksen jälkeen erosivat muut
intiaanit paitsi Trangoil Lanec ja Curumilla heistä. Näiden seuraamina
jatkoivat ranskalaiset matkaansa Suuren Käärmeen majoja kohti ja
katosivat pian vuorien soliin.