Pakkasta seurasi pyry, joka pian kiihtyi myrskyksi. Se syöksyi kuin
kulo järvenselkiä pitkin, kuljetti matkassaan kuivaa lunta ja vihelsi
vesakkorannoilla. Näreiköt kumarsivat sen edessä nöyräniskaisina, ja
paksut petäjätkin taivuttivat väliin haluttomasti kankeita latvojaan,
kun myrsky rajuinta painiaan löi.
Mutta myrskystä välittämättä hiihtivät Pentti Heinonpojan
partiomiehet tohisevain petäjikköjen alitse ja näreikköjen halki,
hakien edellään hiihtäneiden latuja, jotka lumipyry aukeilta mailta
jo aikoja sitten oli umpeen lakaissut. Mutta sakeimmista tiheiköistä
he aina tuontuostaankin löysivät ladut, joiden oikealla kupeella
oli somman jälki -- karjalaiset hiihtivät yhdellä sauvalla, --
ja kun he tapasivat nuotionpohjan, jonka ympärillä vielä olivat
vainolaisten havuvuoteet, taikka järven rannalta poltetun kylän,
niin he saattoivat jäljistä huomata, ettei väistyvä vainolainen
ollut montakaan päivänmatkaa heistä edellä. Ja silloin hiihtäjät
aina paransivat vauhtiaan, painaltaen silmiä sokaisevasta pyrystä
huolimatta suoaavikkojen halki ja järvien poikki suoraan koillista
kohden. Pentti hiihti itse joukkonsa edessä, vierellään vanha,
uskollinen toverinsa Hintsa, joka siinä lykki lylyään onnellisena
ja ylpeänä, kun nyt sai saatella sotaväenpäälliköksi korotettua
ystäväänsä, jolla oli itsensä valtionhoitajan antama valtakirja
povellaan.
Päijänteen lounaisrannalla tapasivat partiomiehet pakolaisia, jotka
kertoivat vainojoukon kulusta. Se oli jättänyt kulkematta etäisemmät
kylät ja hävittänyt vain ne, jotka sattuivat matkan varrelle, --
näkyi pitäneen kiirettä, ikäänkuin aavistaen, että kosto hiihti
sen kintereillä. Mutta sitä hidasti kuitenkin kuljetettavana oleva
ryöstökuormasto ja jokainen kylä, jossa päiväkausi rymyttiin, lyhensi
välimatkaa sen ja takaa-ajajain välillä. Siten vainolaisten ladut
kävivät joka päivä vereksemmiksi. Ja Pentti joudutti yhä joukkoaan,
kuin tuskaisen malttamattomuuden polttamana.
-- Eikö tämä vauhti vieläkään muka riitä? kysäsi Hintsa väliin
hämmästyneenä. -- Jos liiaksi ponnistellaan, uupuvat miehet kesken.
-- Voi käydä niinkin. Mutta vainolainen olisi nyt pian tavattava.
Pelkään, että se vielä livahtaa käsistämme.
-- Ei livahda. Se ei ole enää kuin runsaan vuorokauden meistä edellä.
Varmasti me tällä puolen Savonlinnan sen tapaamme.
-- Se olisikin tavattava jo paljoa ennen... Pentti koetti
siinä hiihtäessään itsekin järkeilevillä mietteillä jäähdyttää
levottomuuttaan. Sehän oli hänen entisiltä nuoruutensa unelmain
ajoilta kotoisin tuo kuviteltu huoli, joka häntä nytkin ylivoimain
kannusti. Nythän hän kulki ruunun edustajana vakaviin tehtäviin,
joiden tieltä noiden vanhain unelmain oli jo toisarvoisina
väistyttävä. Niin hän itselleen hoki, mutta mielensä jäytävää polttoa
ei hänen sillä onnistunut viihdyttää. Ja yhä useammin hän tapasi
itsensä kärsimättömänä odottamasta hiihtotovereitaan, jotka eivät
jaksaneet pysyä hänen kiihtyneessä vauhdissaan.
Taival katkesi kuitenkin. Pyry oli taas asettunut, ja eräänä päivänä,
kirkkaalla talvipaisteella, saapui Pentin partiojoukko, eteläisestä
metsästä hiihtäen, Kymijoen loivalle törmälle. Siinä oli aavikko
edessä niin valkoinen että huikasi silmiä, ja vastarannan koivikko
oli niin paksun härmän peitossa, että sitä tuskin erotti törmän
kinoksista. Miehet huokasivat hetkisen rinteellä, jossa jokea myöten
käyvä tuulenhenki suloisesti vilvoitti pitkästä hiihdosta kuumennutta
ihoa. Mutta kauan he eivät siinä viipyneet. Joen jäällä näkyi
tavallista sakeammin suksenjälkiä, ja malttamattomina laskivat he
rinteeltä alas tutkimaan, mihin suuntaan edellä kulkeneet vainolaiset
olivat lopulta kääntyneet.
Neuvotonna seisoi jo Pentti Heinonpoika keihäänsä varassa siinä
jäällä tarkastellen noita ristiinkäyviä latuja ja kelkanjälkiä, kun
Hintsa mäeltä liukui hänen viereensä.
-- Tästä näkyvät vainolaiset hajaantuneen kahtaalle, virkkoi
verkalleen tämä muuten harvapuheinen mies, joka tällä hiihdolla
kuitenkin oli merkillisesti vilkastunut.
-- Niin jäljet näyttävät, mikä juoni siinäkin lienee, vastasi
Pentti miettiväisenä ja hiihti taas hiukan laajemmalta noita latuja
tarkastamaan. -- Toiset ovat painuneet joenrantaa Jyrängönkoskelle
päin.
-- Ja toiset nousseet pohjoiselle törmälle.
-- Niin ovat nousseet, -- kumpaisen jälille nyt lähdetään? kysyi
Pentti kuin itsekseen.
-- Mutta erilaisia ovat joukot olleet. Joenvartta kulkeneet ovat
vieneet reet ja ahkiot mukanaan, mutta pohjoiseen hiihtävillä ei näy
kuormia olleenkaan.
Arvoitus rupesi selviämään: Viholliset olivat nähtävästi tästä
lähettäneet ryöstökuormastonsa suoraan suurten selkien poikki
Saimaalle, viedäkseen ne sieltä oikoisinta tietä omille mailleen.
Mutta pääjoukko oli hiihtänyt pohjoiseen päin, kaiketi edelleen
Savonlinnaa kohti.
Niin päätteli miesjoukko, joka oli Pentin ja Hintsan ympärille
tarinoimaan ryhmittyneet. Ja joku joukosta lisäsi:
-- Kiirettäpä näkyvät vainolaiset ruvenneen pitämään; siksi ovat
kuormansa lähettäneet eri teille ja itse keveinä miehinä painuneet
sydänmaille. Taitavatpa nyt ne ryöstökuormat joutua takaisin meille.
-- Mutta heidän pääjoukollaan voi nyt olla aivan toinen lento kuin
näihin asti. Kumpaisia nyt seurataan?
Vakaviksi olivat käyneet Pentin kasvot, -- hän ymmärsi nyt taas niin
hyvin edellään hiihtäväin sekä aikeet että laskelmat. Liikahtamatta
hän siinä hetkisen harkitsi, oliko vihollinen mitenkään voinut saada
vihiä heidän tulostaan... Mutta sehän oli mahdotonta, päätteli hän.
Ei, sisäinen aavistus ja into vain on pannut vainomiesten johtajan
noin kiirehtimään... ehkäpä levottomuus samanlainen kuin se, joka
Pentin omaa rintaa riudutti...
Hän nousi taas suksilleen ja kohotti sauvansa, valmiina lähtöön.
-- Eteenpäin, miehet! huusi hän.
-- Siis minne päin?
-- Pohjoiseen, tietysti, Savonlinnaan! Mitä me kuormista nyt, --
miehet meidän on tavattava!
Siitä alkoi taas entistä huimempi hiihto, kuin rajuin kilpahiihto.
Pentti painoi etukumarassa minkä suksista läksi, katsomatta kävikö
latu ylä- vai alamaata. Lumi sinkoili metissä puiden oksista ja
murrokset ryskivät. Pyrähti teiripari viereisestä petäjästä,
metsäkanaparvi juosta piipotti säikähtyneenä ihan suksenkärkien
editse, -- ei ollut miehillä aikaa ojentaa jousta eikä pudottaa
siivekästä riistaa rokan höysteeksi. Aurinko, joka päiväsydämen oli
lumista hangikkoa kullannut, vaipui mailleen ja pimeäksi kävi sakea
metsä, mutta hiihtäjiä ei nyt sekään seisottanut. Vasta sydänyön
lähetessä kaatoivat he havuja vuoteekseen kinokseen ja sytyttivät
nuotion; oikeaa rakovalkeaakaan eivät malttaneet rakentaa. Ja
kointähden vielä kirkkaana loistaessa olivat he taasen pystyssä ja
vihollisen laduilla.
Maisemat kävivät tutuiksi joukon etunenässä hiihtäville: lähenivät
Sysikorven ensimäiset kylät. Mutta sitä myöten lisääntyi vain
levottomuus Pentin mielessä, sillä hän ymmärsi, että vainolaisjoukko,
vaikkapa välimatka myötään lyhenikin, jo oli lähellä sitä Hämeen ja
Savon välistä saloa, jota kohti se ilmeisesti riensi.
Aamu valkeni harmajana yli erämaan. Päivä pilkisti juuri esille
latvojen takaa, kun miesjoukko sakeasta metsästä saapui kankaalle,
suon laitaan. Mutta siellä Hintsa pysähtyi, huitoi hengästyneenä
Penttiä luokseen pienen mäen töyräälle ja huusi:
-- Katsos tuonne, Pentti, tuonne! -- Hän viittoi sauvallaan
vilkkaasti pohjoiseen päin: -- Katso, sieltä nousee savu Sysikorven
taloista!
-- Niin nousee, vastasi Pentti kumahtavalla äänellä. -- Siellä on
vainolainen jo perillä.
Hänen roteva toverinsa, joka lämpimissään oli lakinreuhkansa päästään
nostanut, repi takkuista tukkaansa. Tuo näky kävi hänestä liian
kamalaksi; kiukkua ja tuskaa äänessään hän huokaili:
-- Onhan aivan kuin savu nousisi Ilvesmäen perukalta.
-- Näkyy sitä jo nousevan Mustanahon rinteeltäkin, -- Karmalan
talotkin palavat!
-- Olisipa tavattu verikoirat tältäpuolen kotikorven!
Perästä hiihtävä miesjoukko ehti vähitellen siihen mäentöyräälle
katsomaan noita vaaleansinervälle taivaalle nousevia noenharmaita
savuja. Kappale matalaa kangasta vain oli välissä... siellä
vihollinen kyliä ryösti, eikä kostajan käsivarsi kuitenkaan ulottunut
sen ilkitöitä hillitsemään!
Intohimo paloi hiihtäjäin mielissä, eikä ainoastaan johtajan, kun
he taas laskivat alamäkeen vihollisen sytyttämiä kyliä kohti. Ei
tarvinnut miehiä enää jouduttaa, sillä koston yty heitä kannusti.
Taas rytisi metsä ja katkeili vesakko, kun kostajajoukko sen lävitse
ryntäili.
Eräällä kankaalla ojensi taas Hintsa keihäänsä koilliseen päin ja
virkkoi vierustoverilleen käheällä äänellä:
-- Näetkös, kirkko palaa!
-- Jo sen olen nähnyt. Koko taivaanrantahan punottaa, vastasi Pentti
omituisen rauhallisesti. -- Kumpa malttaisivat polttajat siinä nyt
tarpeekseen lämmitellä!
Mutta Hintsa jatkoi, Pentin toivomuksia kuuntelematta:
-- Ja tuolla Suopelto suitsuaa, -- sokea isäsi on siellä.
-- Siellä isävanha! Kumpa ukko arvaisi tarjota ryöstäjille tarpeeksi
olutta!
Päivä oli jo ohi puolesta, kun huimasti hiihtäneille miehille
vihdoin maat rupesivat aukenemaan ja he laskivat korpeen raivattujen
viljelystilkkujen yli ja hiillostavain talonraunioiden ohitse
kirkonkylään, jossa hätääntyneitä ihmisiä hiihteli metsänrinnassa
ja hiipi kujasia pitkin. Vihollinen oli siitä jo lähtenyt. Se oli
lähtenyt yhtä äkisti kuin oli tullutkin. Muutamia hetkiä se vain
oli lepäillyt sytyttämäinsä talojen hohteessa ja herkutellut niiden
ruuilla, -- syrjäkyliin poikkeamatta oli se sitten taas jatkanut
taivaltaan suoraan salolle.
Hölmistyneinä seisoivat Sysikorven eläjät talojensa raunioilla.
He olivat eläneet siellä vahvassa turvassa, sillä vasta äsken oli
heidän perukalleen saapunut sanoma vihollisten lähdöstä Viipurin
edustalta. Siitä oli juuri kirkossakin kiitetty. Ja nyt tuli turma,
tuli hiihtäen etelästä, josta ei sitä koskaan osattu varoa, tuli kuin
ukkonen, joka jyrisi ja salamoi, sytytti ja hävitti, -- ja poistui.
Vielä enemmän oudoksuivat nuo ihmiset nyt sitä toista miesjoukkoa,
joka edellisen jälkiä hiihti samalta ilmansuunnalta. Kuluipa
senvuoksi hetkinen, ennenkuin siinä, laskeutuvana roviona palavan
kirkon kupeella, johon hiestynyt kostojoukko pysähtyi huokasemaan,
oli selvitetty, mitä kaikkea oli tapahtunut, mistä oikein oli kysymys.
Pentti Heinonpoika, jonka kylän miehet heti olivat tunteneet ja
piirittäneet, hän ei jäänyt siihen pitkäksi aikaa haastattamaan
lapsuudentuttaviaan. Sillaikaa kuin hänen miehensä kirkon kupeella
huokasivat ja murkinoivat, hiihti hän mäen poikki tuttua polkua
pitkin vanhaan kotitaloonsa, josta savu vielä metsän ylitse tuprusi.
Suopellon vanhan pirtin seinät kytivät jo suistuneina. Ei näkynyt
eläjiä pihamaalla, ei ketään, jolta kysyä vanhuksen kohtaloa. Pentti
kierteli savuavia salvoksia, joiden alta kitkeränä kohosi omettaan
poltettujen elukkain käry, -- oliko sokea isäkin tupaansa poltettu?
Ei. Saunatielle laskeutuessaan näki Pentti isänsä ruumiin iljangolla
makaavan. Puolialastonna retkotti siinä kuihtunut äijä; päänsä oli
hän langetessaan lyönyt jäätikköön, ja siihen oli hän veriinsä
kepertynyt...
Pentti nosti vainajan saunan lattialle -- se oli toki sentään
polttamatta jäänyt -- ja seisoi tuokion raunioittuneen ruumiin
vieressä. Hänen tuntoaan kalvoi soimaus. Täällä oli ukko vuosikausia
vuoteellaan pitkässä pimeydessä odottanut poikaansa, odottanut
maailmalle lähtenyttä vielä palaavaksi kotoisille maille, niiden
perijäksi ja viljelijäksi. Se odotus oli ollut hänen hauraan elämänsä
virike. Viimeisiin asti oli hän tietysti kuunnellut, kuunnellut...
Joku tuli vihdoin, -- tuli surma. Tuli poikakin lopulta, -- tuli
liian myöhään!
Kyynel pyrki kiertymään karaistun soturin silmiin. Hän siirrähti
silloin vainajan luota, painoi hiljaa saunanoven kiinni ja kiirehti
suksilleen. Mutta hänen sydämensä oli entistä synkempi, ja hänen
sisunsa kohisi entistä kuohuvammin, kun hän taas kotimäeltä kirkkoa
kohden hiihti. Ja hän hiihti siltä mäeltä nyt siinä mielessä, ettei
hän näille kotitiloille enää koskaan palaa. Sillä kostolle oli hän
elämänsä pyhittänyt ja sitä kostoa tunsi hän riittävän koko elämänsä
ajaksi.
Tuokion kuluttua samosi taas hetkisen levännyt miesjoukko hävitetystä
kirkonkylästä vainolaisen vereksiä latuja myöten huurteiseen
metsään. Jälelle jäivät sammumaisillaan olevain raunioiden savut,
-- edessä oli vihollinen, ja sitä tavatakseen ponnisti miesjoukko
parhaansa lumisessa erämaassa, talvi-illan taasen hämärtyessä. Yhä
vereksemmiksi kävivät jäljet, välimatka ilmeisesti yhä lyheni.
Mutta rajansa olivat miestenkin ponnistuksilla. He olivat hiihtäneet
pitkät rupeamat, lyhyeen olivat he levänneet; vauhti väsähti nyt
illan kuluessa vähitellen, sukset rupesivat takaltamaan syvissä
kinoksissa. Vaikka yhä yltynyt levottomuus raateli Pentin mieltä,
oivalsi hän kuitenkin, että miesten täytyi saada yösydän levätä,
jos joukon mieli kyetä ollenkaan taivaltaan jatkamaan. Nuotio oli
tehtävä, havuja hakattiin vuoteeksi...
Silmäänsä ummistamatta loikoi Pentti siinä nuotion vieressä, jossa
hänen miehensä makasivat sikeään uneen vaipuneena. Levottoman
ahdistuksen vatvomana laski hän hitaasti kuluvia hetkiä, epäillen,
että nämä hetket olivat hänelle liian kalliit. Monasti hän jo hypähti
pystyyn nukkuvain keskellä, lähteäkseen yön selkään samoamaan kahden
Hintsan kanssa, yhyttääkseen vielä vihollisen ennen Vahvajärven
taipaletta... Mutta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut lupa
jättää joukkoansa, joka oli hänen johdettavakseen uskottu, ei uhmata
yksityisten mielihalujensa vuoksi. Talttua täytyi riehahtamaan
pyrkivän mielen.
Kun hän vihdoin, joukkonsa aamuyöstä jalkeille saatuaan, taas pääsi
jatkamaan mäkistä taivalta, hiihti hän alakuloisena ja lakastunein
toivein, ja raskaasti tuntuivat silloin sukset luistavan. Nämä
taipaleet oli hän nuorena poikana niin monasti katkaissut kevyin,
ketterin mielin, hiihtäessään jousi selässä ja rihmat vyöllään
mielitiettyään tervehtimään. Nyt oli mieli musta: siellä kai on
sisukas vihollinen nyt yöpynyt Juuritaipaleen uutistaloon, nyt se
ehkä käy majansa sytyttämään ja ilkkuu sen avuttomille eläjille.
Ja Kosoinen ryöstää nyt toistamiseen sen saaliin, jonka hän kerran
menetti...
Niin kuvitteli Pentti opastaessaan joukkonsa tuttuja oijusteitä
louhikkomaiden poikki. Mutta taas hän ajatteli: kenties on uupunut
vainolainen siellä vielä yöunessaan, kenties hän sen vielä talosta
tapaa ja saa iskeä, kostaa... Silloin taas kiihtyi hänen kulkunsa, ja
taas oli miesjoukon vaikea häntä seurata.
Päivä sarasti juuri itäisen metsän takaa, kun Pentti saapui
Savukankaan navalle, josta hän niin monasti ennen oli katsellut
erämaan majatalon lakeisesta näreikön yli nousevaa haikua. Nyt ei
aamusumusta savua näkynyt, mutta eipä punoittanut taivaanrantakaan,
niinkuin silloin, jolloin hän vaarinsa kanssa pakomatkalla tältä
mäeltä katseli kotitalonsa paloa. Eivät ole siis vihan miehet vielä
metsätupaa sytyttäneet, sillä vielä ei olisi sen hehku ehtinyt
laskeutua.
Hintsakin hiihti taas siihen hänen rinnalleen, katseli ihmetellen
koillista taivaanrantaa hänkin ja virkkoi:
-- Ehkei ole vainolainen osannutkaan Vahvajärville?
-- On se osannut, vastasi Pentti harvakseen.
-- Mutta miksei ole taloa sytyttänyt? -- Ehkä lämmittelee siellä
vielä... Huimasti lensivät hänen suksensa alas Savukankaan navalta;
hän oikasi suoraan harjujen yli järven rannalle, miesjoukon
seuratessa hänen kintereillään. Kun Pentti läheni sitä lahtea, jonka
yli tavallisesti talvella kuljettiin, niin hän hiljensi vauhtinsa ja
kävi kumartuneena tarkastamaan vihollisjoukon latuja. Nehän eivät
suuntautuneetkaan taloa kohti, eivät tottatosiaan... ne johtivat
taipaleen ohitse lahdenpohjaan päin... Mitä tämä merkitsee? Eikö
olekaan Kosoisen Jyri vihollisjoukon johtajana, vai eikö vainolainen
yöpimeällä todellakaan osannut sydänmaan uudistaloon?
Toivon ja pelon rinnassaan kamppaillessa laski Pentti vihurina lahden
yli vastaista törmää kohti jonka takana, toisen lahden poimukassa,
talo oli. Hän nousi, Hintsa yhä kintereillään, törmälle ja katsoi:
Polttamatta oli siinä uusi uudistalo, vanhan paikalle rakennettu.
Pystyssä oli sen pihalla vielä vanha kotipihlajakin. Hieno savu
nousi lakeisesta, ja juoksulaudan raosta pilkoitti pieni valoviiva.
Vihollisten suksia ei näkynyt pihalla; ainoastaan pari latua johti
taloon. Niitä myöten Pentin sukset lensivät, ja tuossa tuokiossa hän
jo repäsi tuvanoven auki.
Liesitulen ympärillä liikkui siinä talonväki aamuaskareissaan;
perhepata porisi pankolla. Pentin silmät arastelivat tuokion
tervasten kirkasta valoa, eikä hän muutenkaan heti voinut itselleen
selittää, ketä hän näki tuvassa ja oliko siellä mitään odottamatonta
tapahtunut. Naiset olivat hänestä säikähtyneen näköiset, ja itkien
pakenivat lapset tulijaa. Mutta tuvassa näytti kaikki olevan
koskematonta.
-- Onko täällä vierasta käynyt? kysyi Pentti ensi sanoikseen,
ehtimättä hyvää päivääkään tehdä.
-- On käynyt, vastasi Manu verkalleen, astui lähemmäs ja tunsi
tulijat. -- Äsken se lähti, -- luulimme sen taas palanneen, kun
teidän askeleenne kuulimme.
-- Kuka kävi? Oliko se Kosoinen? -- Niin kyseli Pentti hengästyneenä,
vielä ovensuussa seisten, ja hänen äänensä vapisi tuntuvasti.
-- Oli, sama mies, vastasi Manu, entisiä retkitovereitaan nyt
peremmäs kutsuen. Hintsa kävi lieden luo lämmittelemään, mutta
Pentti kyseli yhä entisiltä sijoiltaan malttamattomana ja ikäänkuin
hölmistyneenä:
-- Kosoinen -- yksinkö hän kävi? Miksei hän miehiään tänne tuonut? Ja
miksi hän tuvan polttamatta jätti?
-- Sillä tuntui olevan tieto siitä, että toisia hiihti heidän
perässään.
-- Ne ovat sittenkin öisin nähneet meidän nuotiotulemme ja arvanneet
asiamme, selitti Hintsa.
Pentin päässä myllersivät mietteet sekaisin, siinä virisi yhä uusia
kysymyksiä entisten lisäksi. Kaikki mitä hän oli kuvitellut ja
pelännyt, näytti nyt haihtuneen olemattomiin, eikä hän senvuoksi
ymmärtänyt mitään siitä, mitä kuuli ja näki. Vihdoin iski hänen
muistinsa noiden risteileväin ajatusten keskeltä siihen pääasiaan,
jonka vuoksi hän koko hiihtomatkansa oli niin levotonna ponnistellut,
ja hän huudahti:
-- Kävi ja läksi...! Entä missä Marketta? Manu astui karsinarahille
tehdyn vuoteen luo:
-- Tässä. Hänet aikoi vainonmies ryöstää. Mutta kuolleeksi hän tytön
luuli ja tänne jätti, -- paljo ei siinä raukassa enää taida henkeä
ollakaan.
Pentti astui peremmäs. Siellä pimennossa makasi Marketta vuoteellaan,
kalpeana ja kankeana kuin vainaja. Silmät olivat ummessa ja huulet
verettömät, mutta rinnan hiljaisesta aaltoilusta sen sentään näki,
että vielä oli henki tuossa hennossa ruumiissa jälellä.
Hetkisen seisoi siinä Pentti ääneti, turtunein tuntein. Hän istahti
siihen penkille, katseli omituisen levollisesti ympärilleen ja aivan
tyynellä äänellä hän virkkoi:
-- Niinkö säikähti tyttö vainolaista?
-- Säikähti, -- eihän hän ollut aivan terve muutenkaan, vastasi Manu.
Ja naiset päivittelivät siinä potilaan ympärillä:
-- Olisi siinä sydän kylmennyt terveeltäkin, kun tulee vennon mies ja
syliinsä koppaa...
-- Julmasilmäinen vainolainen työntyy yhtäkkiä kohti...
Pentti seisoi ääneti vuoteen jalkopäässä ja kuunteli, kuinka
talonväki nyt vähitellen kertoi niistä tapahtumista, jotka jo
tänä varhaisena, aamuhetkenä olivat sydänmaan pientä perhettä
tärisyttäneet. Hänen ajatuksensa liitelivät sillävälin omia teitään,
mutta tapahtumain pääjuonen hän kumminkin tajusi.
Emäntä oli juuri noussut tulta hiilokseen puhaltamaan, kun kuului
hiihtäjiä saapuvan pihalle. Tavallisiksi matkamiehiksi hän niitä
ensiksi luuli. Mutta ovi lennähti auki, ja asukkaiden suureksi
kauhuksi, ryntäsi Kosoinen tupaan, -- heti hänet tunsivat Karjalassa
orjina olleet naiset. Miehet koppasivat kirveensä ja asettuivat
nukkuvia lapsiaan puolustamaan, arvellen vainolaisia taas olevan
koko ryöstökunnan. Mutta yksin tuli Kosoinen tupaan, eikä sen
edustallakaan ollut kuin pari miestä, -- pääjoukko oli hiihtänyt ohi,
perästään tulevia paeten.
Nähtävästi Markettaa ryöstämään oli Kosoinen taloon poikennut.
Vuoteeltaan ylisillään nousseen tytön koetti hän ensiksi saada
mielisuosiolla mukaansa lähtemään... oikein lempeästi se oli
Markettaa mairitellut, toisten sitä kauhulla katsellessa. Mutta tyttö
oli heti vainolaisen nähtyään taintunut kangaspuiden lavitsalle,
eikä hän ollut ryöstäjälle kyennyt mitään vastaamaan. Silloin oli
karjalainen täydessä voimassaan kiiluvin silmin kiskaissut tytön
syliinsä, kietaissut vuoteesta raanun hänen ympärilleen ja lähtenyt
kantamuksineen ovelle. Mutta siinä ovella, jossa päre paloi uunin
pielessä, oli hän katsonut tyttöä tarkempaan: se retkotti hervotonna
hänen sylissään, kuin kuollut... samanlaisena kuin tuossa vielä
maatessaan.
Synkästi oli silloin kironnut Karjalan mies, oli pudottanut kuormansa
kynnykselle ja poistunut. Ja talonväki oli kuullut hänen tovereineen
nousevan suksille ja kiirehtivän aitoviertä metsään päin.
-- Ja tämä kaikki tapahtui nyt juuri, tänä aamuna? kyseli Pentti
taas, ikäänkuin valveutuen mietteistään.
-- Äsken juuri ennen sinun tuloasi, -- katso, sama päre palaa vielä
pihdissä, kertoi Manu. -- Me nostimme pyörtyneen tytön vuoteelle ja
kävimme parkuvia lapsia rauhoittamaan...
-- Taisi se olla Marketan viimeinen retki, päivittelivät tuvan naiset
itku kurkussa.
Kotvasen vielä seisoivat kaikki vuoteen ääressä. Pentti seisoi
ääneti ja punnitsi, mikähän voima se oli mahtanut olla, joka tytön
äsken, vainolaisen tullessa, noin äkkiä tainnoksiin kaatoi. Oliko
se säikähdystä, kauhua... vai oliko se niiden vanhain loitsujen
uusiutuvaa taikaa, joilla hänet kerran Karjalassa oli lumottu?
Niidenkö vallassa Marketta tuossa vielä makasi, vai oliko hän jo
vapautunut vainolaisensa tenhosta?
Silloin raotti liikahtamatta levännyt tyttö huuliaan. Niihin,
niinkuin noihin palttinankarvaisiin kasvoihinkin, tuntui taas
nousevan hieno elämänväre; hänen hengityksensä kävi kuuluvammaksi,
ja tuokion kuluttua hän avasi silmänsä. Kysyvin, harhailevin katsein
silmäili Marketta ympärilleen, näyttämättä aluksi tuntevan tuvassa
olevia eikä tupaakaan. Mutta vähitellen hänessä ikäänkuin muisti
heräsi, hän koetti nousta istualleen, ja silloin sattuivat hänen
silmänsä Penttiin... Ne tärähtivät, niinkuin veden kalvo laineesta
hetkeksi hämmentyy, mutta sitten taas kirkastuu. Ja tyyni ilme oli
hänen kasvoillaan, kun hän jälleen hervotonna vaipui vuoteelleen ja
siitä kuiskasi:
-- Tulit, Pentti... tunsinkin tulevasi. Niin, nyt olen vapaa. Häijyt
silmät eivät minua enää vaani.
Pentti tarttui tytön voimattomaan käteen ja virkkoi rohkaisevasti:
-- Vapaa olet, eikä ryöstäjäsi enää palaa, siitä minä vastaan. Ja
nytpä siitä kostutkin taas...
Mutta tytön katse raukesi uudelleen.
-- En jaksa kostua enää... se otti liian kovalle, kuiskasi hän. --
Hanki Pentti itsellesi toinen morsian...
Kapeat, verettömät huulet painuivat taas vastakkain ja niiden välistä
ääni ikäänkuin katkesi ja lakastui pois. Pää valahti hervotonna
vuoteenreunalta alas ja auenneesta kouransilmästä putosivat
katkenneet, hienot hopeavitjat lattialle. Tuvan väki seisoi henkeään
pidättäen vuoteen ympärillä, mutta se tuskin sittenkään huomasi,
kuinka rinnan hiljainen aaltoilu taukosi.
Itkun nyyhkytystä rupesi hetken kuluttua kuulumaan tuvan nurkista.
Silloin Pentti ymmärsi, että hän siinä katseli kuolleen kasvoja.
Hän kosketti toistamiseen Marketan kättä, tunsi, että se jo oli
äskeistä kankeampi, ja hänen mielensä täytti kylmä autiuden tunne.
Mutta tuon rintaa tyhjentävän kaihontunteen ohella kohosi jo siinä
vainajan vuoteen vieressä toinen, lämmittävämpi: se oli voiton
tunne! Vuosikausia kestänyt salainen kamppailu hänen ja hänen
verivihollisensa välillä tuosta tytöstä oli nyt päättynyt... Marketta
oli jäänyt hänelle, vapautuneena pahansilmän siteistä. Kahle oli
katkennut. Hän oli voittanut... Ei kuitenkaan vielä! Pentti muisti
yhtäkkiä, että hänen päävoittonsa vielä oli saavuttamatta: Kosto
oli jälellä! Se muisto herätti hänet ja ikäänkuin sysäsi hänet
pois vainajan vuoteen vierestä, pakottaen ponnahtamaan pystyyn ja
rientämään pihalle. Teräksenluja, päättäväinen, toimintavoimainen oli
taas mies suksille noustessaan.
Hänen joukkonsa oli leiriytynyt lepäämään uudistalon törmän
rinteelle. Nyt miehet taas kiirehtivät johtajaansa seuraamaan.
-- Vieläkö luulet Kosoisen saavuttavasi? kysyi Manu ystäväänsä
pihalle saatellessaan.
-- Saavutan. Näetkös, hän pelkää. Tuvan hän jätti polttamatta, pakoon
livisti... hän tuntee koston kintereillään. Pakene, karjalainen,
pitkälle et pääse! Miehet, nyt on kontio kierroksessa, nyt se
isketään!
Verrattain rauhallisesti, ikäänkuin vallan varmana asiastaan, hiihti
Pentti halmeaukean poikki ja painui metsään, vihollisten jäljille.
Päivä lämmitti lumista korpea, pannen petäjänrungot punaisilta
hohtamaan ja sytyttäen hehkumaan nietosten tuhannet lumikiteet.
Kirkas oli ilma, kevyttä oli hengittää, liukkaasti ja varmasti liukui
sivakka koston suoraa latua.
Lähes puolen rupeamaa oli Pentti niin hiihtänyt, kun hän äkkiä
näki männynrunkojen välitse edessään ladulla langenneen miehen,
joka turhaan koetti keihäänsä varassa kavuta pystyyn. Hän hiihti
lähemmäs... se oli Hintsa, joka siihen oli suksiltaan kaatunut ja
ähkien kohottelihe veren punertamasta kinoksesta. Verta oli tihkunut
vastakkaiselta suunnalta tuleville suksenladuillekin.
-- Hintsa, miten sinun on käynyt? huudahti Pentti. -- Miksi lähdit
tänne yksin edeltä hiihtelemään?
-- Se on jo suoritettu, vastasi lumeen istahtanut roteva mies iloa ja
ylpeyttä helähtävällä äänelle.
-- Niin mikä?
-- Kostopa tietysti!
-- Tapoitko Kosoisen?
Luisevakasvoinen jättiläinen päästi leveän naurun ja kertoi riemua
uhkuen:
-- Hiihdät tästä eteenpäin puolen neljännestä, niin kaksi miestä
tapaat tiepuolessa, -- toinen niistä on Kosoinen.
-- Siis hiihdit perään ja tappelit?
-- Pelkäsin vainonmiehen livistävän sillaikaa kuin siellä tuvassa
viivyskeltiin...
-- Entä itse, -- sinut he repivät?
-- Tuikkasi keihäällään roisto...
Sillaikaa kun siinä nuorista näreistä kiireellä kyhättiin lumireki,
jolla muutamain miesten piti saattaa haavoittunut takaisin taloon,
kertoi Hintsa hiipineensä ulos Juuritaipaleen tuvasta ja ehättäneensä
pakenevain jäljille. Hän ei ollut tiennyt, että niitä oli kolme
miestä. Tuima tappelu syntyi, kun hän miehet tapasi. Yhdeltä hän pian
hengen listi, mutta Kosoisen kanssa hän sai kestää kuuman ottelun,
eikä hän siitä ehyenä selvinnytkään, -- mutta siihen jäi myöskin
karjalaisten johtaja. Kolmas pakeni. Hintsa oli koettanut haavastaan
huolimatta palailla takasinpäin, mutta veri juoksi ja voimat
pettivät...
Pentti kuunteli vanhan toverinsa tarinaa, mutta sen aikana hänestä
tuntui, kuin joku jänne hänessä itsessään olisi herpautunut ja
lauennut. Oli yhtäkkiä tapahtunut kuin taite hänen elämässään; sen
virike ja sen ponnahdin tuntui olevan poissa. Hän tunsi sisussaan
suuttumusta Hintsaa kohtaan, joka näin oli estänyt hänet itsensä
tyydyttämästä kostonsa jäytävän janon, mutta se ei ollut yksin
sitäkään se pettymyksen tunne, joka hänet nyt valtasi. Hänestä oli
joku kauan kestänyt lumous yhtäkkiä lauennut, ja hänen olemuksensa
tuntui ontolta ilman sitä.
Harvakseen, melkein vitkastellen, liukui Pentti näissä mielialoissa
veripilkkujen reunustamaa latua myöten eteenpäin, eikä hän
kiirehtinyt suksiaan silloinkaan, kun hän läheni taistelupaikkaa,
jossa lumi oli poljettu ja jossa hän jo etäältä näki kaksi ruumista
hankeen suistuneina. Intohimottomasti survasi hän suksensa vannotun
vihamiehensä viereen, joka siinä makasi jo maksoittuneessa veressä.
Lakki oli valahtanut vainajan päästä, kasvot olivat paljaat: Niissä
ei ollut enää sitä ilkkuvaa kostonjanoista hymyä, joka Putkilahden
mäeltä asti oli kangastanut Pentin mielessä, hänen unissa ja
valveilla ollessaan, ja häntä retkilleen kannustanut, -- ei, kauhua
ja talttunutta kiukkua ne kertoivat nuo ruskean tukan reunustamat,
harmajankalpeat kuolleenkasvot.
Pentti irroitti verkalleen kirveen vyöltään ja kävi kaatamaan
vieressä kasvavaa suurta, tuuheaa kuusta, -- hän kaatoi sen
temmellyspaikan yli molempain vainajain peitoksi.
-- Mitä tuosta peittelet, puhuivat hänen ympärilleen kertyneet
miehet. Voitoniloisina, tyydytetyn koston ilme kasvoillaan, he siinä
katselivat vihollisten kaatunutta johtajaa, jonka hävitysjälkiä he
matkallaan olivat saaneet seurata ja jota he olivat kuulleet niin
julmaksi ja raa'aksi kuvattavan. -- Olisit antanut haaskalintujen
noukkia hänen silmänsä ja susien kalvaa hänen luunsa, -- mitä häntä
säälit!
-- Enpä säälikään, mutta eipä hänestä enää ole vastusta, -- jo on
Kosoinen kostettu! Nyt kostoa jatkamaan!
Aurinko paistoi lämpimästi punertavan petäjikön läpi, kuvastaen
solakkain puitten varjot sinisinä juovina äsken poljettuun hankeen.
Se paistoi jo keväisen kuumasti tuon äsken kaadetun kuusenkin
lumisiin oksiin, sulattaen niistä pisaroita, jotka verkalleen
valahtivat oksain alla lepäävän, vieraalle kankaalle kaatuneen
vainonmiehen kasvoille.