Kyrönsalmessa oli taas kevättulva. Se kuohutti koskena keskivirran
tummanruskeita vesiä ja kuljetti siellä vaahtoharjaisessa vuossaan
milloin paksun törmäturpeen, milloin pienen lepikkopensaan tai
suuren puunrungon, jonka se oli rinteeltä temmannut mukaansa. Virta
solisi ja pärskyi taas linnankallioita huuhdellessaan, mutta sen
haltia lepäsi nyt nähtävästi rauhallisena syvänteessä. Ainakaan se
ei pahanenteisellä soitollaan säikytellyt sen venheen soutajia,
joka eräänä raikkaana kevätaamuna myötävirtaa solui kallioseinäin
kupeitse, suuntautuen linnan satamaportille.
Jo laski perämies laituriin, ja soutajat kantoivat venheestä törmälle
ne vehmaat, juuri täyteen lehteen puhkeamassa olleet koivut, joita he
olivat käyneet hakemassa mantereen rannalta suuren kuorman. Hetkisen
he siinä viivähtivät, tervehtien rannalla olevia miehiä, ja kävivät
sitten pystyttämään koivujaan kaljulle kalliosaarelle, reunustaen
vanhan, harmajan rantaportin ja siitä linnaan nousevan kivikkotien
keväisen viehkeään lehtipukuun. Ja karuun kalliolinnaan lemahti äkkiä
lehdon tuores tuoksu.
Satamasta teki samaan aikaan toinen venhe lähtöä. Puolenkymmentä
pitkämekkoista talonpoikaa seisoi sen vieressä, valmiina
kolmihankaansa nousemaan, ja he keskustelivat siinä vielä ennen
lähtöään linnanpäällikön kanssa, joka leveään olkaviittaan
puettuna, ankaran ja varman näköisenä, seisoi portin pielessä.
Hänen takanaan portilla oli rivi linnan nihtejä ja heidän välissään
parvi puolikasvuisia poikia, jotka ilmeisellä ikävällä, kyyneleet
silmissään, katselivat talonpoikain lähtöä.
Linnanherra oli hetkeksi pysähtynyt katselemaan koivumiesten hommia
ja kääntyi nyt taas talonpoikain puoleen, jatkaen nähtävästi
juurikaan keskeytynyttä keskustelua:
-- Niin, vapaaehtoisesti olette te nyt tuoneet poikanne tänne
takeiksi siitä, että aiotte vilpistelemättä säilyttää rauhan ja
pysyä siellä vesien takana, häiritsemättä linnaa taikka sen alaista
asutusta.
-- Sitä vartenhan ne olemme tänne tuoneet, vastasi talonpojista
vanhin. Ja tuijottaen vakavana ja kaihomielin linnanpihalle jääviin
poikiin jatkoi hän: -- Emmepä omaa vertamme tänne jättäisi, jos
meillä olisi petos mielessä, -- pakko nyt käskee. Vastaattehan te,
herra, myös siitä, ettei täältäkään meidän kyliimme hyökätä?
-- Sen olen luvannut ja siitä vastaan, virkkoi viittaniekka soturi.
-- Savolaiset eivät ole ennenkään lähteneet ryöstöretkelle muuta
kuin koston pakosta, ja jos nyt ovat raunioina talonne ja kesannossa
peltonne, niin oma se on vikanne: Niin olette eläneet kuin älyttömät
pedot, -- metsätkin olette polttaneet täältä, ette ainoastaan
viljelysmaita hävittäneet. Siitä on tuleva loppu.
-- Se on jo tullut.
-- Hyvä. Mutta pitäkää aisoissa nuoret miehenne, kun heissä taas
herää yty partioihin! Minä vastaan kyllä savolaisista.
Karjalan talonpojat lupasivat, vakava ilme kasvoissaan, vilpitön
suoruus silmissään. Niin pilalle oli koko eläminen mennyt Karjalan
mailla näiden alituisten ryöstöretkien kautta, että he olivat jo
lopen kyllästyneet tuohon sotaiseen elintapaan. Unohtunut oli
kaskenpoltto, käymättä olivat jääneet kalavedet, ja rintamaat oli
kostaja hävittänyt, -- nälkä ja kurjuus oli siitä ollut seurauksena.
Siksi olivat he nyt pyrkineet naapurinsa kanssa sovintoon; siksi
olivat he nyt Olavinlinnassa.
-- Ja muistakaa, vaikka teitä taas Käkisalmen venäläiset
kehottaisivat ryöstöretkelle...
-- Emme lähde. Ovathan poikamme täällä...
-- Poikanne ovat täällä hyvässä turvassa, niinkauan kuin siivolla
pysytte. He saavat oppia työhön, oppia ihmisiksi; täältä sitten
miehinä palaavat, jos naapurivälit säilyvät. Menkää rauhassa,
Karjalan miehet!
Talonpojat istuutuivat teljoille, ja kolmihanka solui virtaan.
Vartija sulki rantaportin, jonka sisäpuolelle pojat jäivät, ja
tuokion kuluttua käveli linnanpäällikkökin tuoreen lehtikujan läpi
päätorniin päin. Hän ei mennyt vielä sisään. Hän istahti hetkeksi
päiväpaisteiselle törmälle katselemaan, kuinka lohi virrassa
porskutti, ponnistaen ylöspäin tutuille kutupaikoilleen.
Uusi oli nyt linnanpäällikkö Olavinlinnassa, -- se oli
rälssimies Pentti Heinonpoika, jonka Steen Sture oli nimittänyt
Kylliäis-vainajan jälkeläiseksi. Toista vuotta oli nyt kulunut
siitä, kun hän pakkasessa ja pyryssä suksimiesjoukkonsa kanssa
porhalsi Suomen suurten erämaiden halki Savoon, vieden apua
venäläisten uhkaamaan Olavinlinnaan. Tuiki tärkeään tarpeeseen
apuväki silloin oli tullutkin. Kun Pentti, hajoitettuaan Hämettä
ryöstämästä palanneen karjalaisparven, vihdoin oli ehtinyt Savon
uuteen linnaan, oli siellä päällikköä vaille jäänyt puolustajajoukko
jo perin harvalukuiseksi käynyt ja venäläisiä parveili yhtämittaa
sen ympärillä. Siellä oli ruuan puute, oli ruudin puute, oli kaiken
puute. Kovin käsin oli Pentin heti täytynyt uutena linnanpäällikkönä
ryhtyä hankkimaan linnaan sen välttämättömimpiä tarpeita ja samaan
aikaan häätelemään ärhentävää vihollista sen kimpusta.
Kolme piiritystä oli Olavinlinnan vielä sinä kevännä kestettävä, ja
se kesti ne. Kun ensi sulalla tuli Viipurista apuvaroja, silloin
siirsi Pentti pian taistelun linnansa luota sitä hätyyttäneiden
karjalaisten omille maille. Hän samosi siellä laajalti savolaisten
talonpoikaississien ja partiohaluisten linnanmiesten seurassa,
ja lopuksi tuli karjalaisille hätä. Heidän luontonsa lauhtui, he
rupesivat sovintoa rakentamaan, ja kun eivät uuden linnan miehet
muuten heidän rauhanrakkauteensa luottaneet, olivat vihdoin eräät
karjalaiset heimovanhimmat jo viime talvena tarjonneet poikansa
rauhanpantiksi, kuten oli ollut tapa entisten heimosotain aikoina.
Ja nyt ensi avovedellä, jolloin he taas pelkäsivät uutta tuhoa
tuhottuihin kyliinsä, olivat he todella tuoneet linnaan nuo kalliit
takuunsa.
Nyt Pentti uskoi solmitun sopimuksen kestävän, vaikka se olikin tehty
aivan viranomaisten ohitse, -- oma veri painaa paljon. Ja ensi kerran
hän nyt vuosikausiin tunsi huolista keventyneenä levähtävänsä. Hän
leikki siinä päiväpaisteisella kalliolla istuessaan pörrökarvaisen
karhunpennun kanssa, jota linnassa pidettiin elättinä ja joka nyt
hänen ympärillään tallusteli ja mörisi. Mutta sitä tehdessään hän
samalla miltei mielihaikealla ajatteli, minkälaiseksi hänen elämänsä
nyt tässä linnassa oli suuntautuva. Tähän asti oli miltei joka
hetki ollut levotonta, katkeamatonta toimeliaisuutta, taisteluja,
ponnistuksia...
-- Entäpä kun ne asettuvat? kysyi hän itseltään. -- Sitten kai makaan
täällä kuin talvikarhu pesässään.
Pentin katseessa oli jotakin raskasta, vanhentunutta, kun hän
muistoihinsa vaipuneena silmäili vastapäistä rantaa, josta karjakot
juuri palailivat lypsyltä, ja virrankeskeistä pientä Tallisaarta,
jossa hevosparvi kallioiden kolossa jyrsi lyhyttä, arasti
vihannoivaa kevätnurmea. Niin, hän tunsikin näinä kahtena vuotena
paljo vanhentuneensa. Häneen olivat jo ulkonaisestikin tarttuneet
vastuunsatuntevan päällikön ja esimiehen merkit. Partansa oli hän
laskenut kasvamaan pitkäksi ja aivan samoin kuin Kylliäis-vainaja
jakanut sen leualta kahtia, joten hänen kasvonsa olivat käyneet
leveän ja arvokkaan näköisiksi. Niinkuin sotavanhusta häntä jo
linnassa toteltiinkin. Itsekin hän tunsi jo nuoruutensa menneeksi, --
se oli häneltä ikäänkuin katkennut tuolla kilpahiihdolla Sysikorven
takamailla, vaikkei hän sitä itselleenkään myöntänyt.
Mutta hiljainen huoahdus kohosi hänen rinnastaan, kun hän kuuli
reippaita askeleita takaansa ja, viskaten karhunpennun syrjään,
kääntyi astujaa kohti, joka tullessaan kertoi:
-- Nyt vihannoivat lehtikoivut Olavinlinnassa, katso, niitä kasvaa
jo muurin reunallakin! Ja asesalin seiniä ja kattojakin naiset
parastaikaa lehdeksillä koristavat.
-- Ja tämä kaikki juhlatouhu on nyt sinun kunniaksesi, Viljo!
Tulija oli näet Viljo, -- hän saapui siihen suoraan saunasta
punoittavana, terveenä ja säteilevänä. Hintelä hän oli vielä kuin
viisi vuotta sitten, jolloin hän ensi kerran, melkein poikasena
vielä, hoiti vahtipalvelusta Savon uudessa linnassa, ja hilpeänä oli
hänen luontonsa pysynyt. Orpanansa viereen istahtaen hän vastasi:
-- Niinhän oli sovittu, että pidetään nyt kerran ilonpäiväkin
Olavinlinnassa.
-- Niin on sovittu, ja nyt juhlitaan! Onko kaikki valmiina?
-- On, hirvi on paistettu, lohta keitetään ja olut on vahvaa, --
saunaan sitä jo kipollisen sain.
-- Ja morsianta puetaan?
-- Niinpä luulen, näkemään en päässyt.
-- Mutta pian pääset, -- onneksesi olkoon, Viljo! Viljo oli nyt
oleskellut Olavinlinnassa aina siitä asti, kun hän Viipurin
piirityksen päätyttyä oli sieltä hiihtänyt tänne sanaa tuomaan.
Ja hyvin oli se aika mennyt. Sillä olipa nuorukainen siellä
uudistanut sen pikaisen tuttavuuden, jonka hän ensi käynnillään
oli tehnyt Kylliäisen tyttären kanssa. Siitä oli taistelujen
lomahetkinä kehittynyt lemmenleikki ja kihlaus. Aina näihin asti
oli näet Kylliäisen leski perheineen viipynyt linnassa, hoitaen sen
emännyyttä. Mutta nyt aikoi hän muuttaa pois miesvainajansa vanhalle
tilalle Savilahteen -- ensi avovedeksi oli se muutto suunniteltu
-- ja Viljon piti seurata häntä sinne. Mutta ensiksi olivat häät
vietettävät, ja siksi nyt tuossa muuten ilottomassa erämaanlinnassa
kerrankin ilojuhlaa valmistettiin, siksi sen harmaita kiviseiniä
vihrein lehdin puettiin.
Pentti oli noussut ja taputti ystäväänsä olalle:
-- Niin, tänään lyödään tapit auki -- onpa siksi varoja vielä
Olavinlinnassa, vaikkeivät Viipurin muonavenheet vielä olekaan
saapuneet.
Ja hän huusi ylös muurareille, jotka siellä korkeilla telineillä aina
vain ahersivat linnan valleja korotellen:
-- Alas sieltä miehet ja juhlatamineisiin! Tänään on meillä
keskiviikkoinen pyhä!
Soturit olivatkin jo juhlan kunniaksi pukeutuneet sinisiin
mekkoihinsa ja kiilloittaneet leveiden hirvennahkavöittensä suuret,
vaskiset soljet. Ja linnan pappi, mestari Eerikki, oli aamusta
asti linnankirkossa pessyt pölyttyneitä pyhäinkuvia ja hangannut
alttariastioita. Kaikki olivat juhlatouhussa. Viljo oli näet linnan
väen suuressa suosiossa, ja kaikkien lemmikki oli myöskin se
nuori neitonen, erämaanlinnan kukka, joka hänelle oli morsiameksi
lupautunut.
-- Kohta paukahtaa merkkilaukaus. Vie siitä sana sisäsuojiin, virkkoi
Pentti. Hän läksi, Viljon kiirehtiessä linnaan takaisin, verkalleen
nousemaan kapeita kiertoportaita siihen salmenpuoleiseen päätorniin,
jossa suuri hälyytyskello oli ja jota senvuoksi oli ruvettu
kellotorniksi sanomaan. Siellä hän vartijan kanssa yhdessä latasi
jykeimmät tykit ja tuokion kuluttua kävi niitä peräkkäin laukasemaan.
Kalliot tärähtivät ja kaukaisilta raunioilta vastasi kaiku, --
sellaisella paukkeella piti sotapojan häiden alkaa!
Linnassa loppui juoksu ja hälinä, ja kun linnanpäällikkö hetken
kuluttua laskeutui kellotornista alas ja puolipimeätä käytävää pitkin
astui keskikerroksessa olevaan holvikirkkoon, silloin olivat siellä
jo vahakynttilät sytytetyt alttarilla ja kattokruunussa ja iloinen,
kirkas valo tulvahti häntä vastaan. Kirkon rosoiset seinät olivat
verhotut vaaleilla kankailla, ja lattialle oli siroteltu tuoreita
katajanoksia. Juhlapukuinen häärahvas oli jo koolla. Eerikki mestari
oli kuluneen, mustan kauhtanansa päälle vetänyt hohtavanvalkoisen
messupaidan, ja seisoi siinä asussa kirkon itäiselle seinustalle
rakennetun alttarin edessä. Pentin tultua astuikin morsiuspari
saattomiehineen heti sisään, polvistuen papin eteen vihkimäkatoksen
alle.
Loistottomat olivat vihkiäismenot kaukaisessa erämaanlinnassa.
Eipä ollut loistoon tottunut se vihittävä parikaan, jota pappi nyt
priiskoitti siunatulla vedellä. Morsiankin oli nuoruutensa viettänyt
tässä umpinaisessa linnassa, jonka aina, yöllä ja päivällä, täytyi
olla valmis häätämään vihollisen hyökkäyksiä ja jossa taistelu oli
seurannut toistansa; se levoton aika olikin painanut vakavuuden
leiman hänen olemukseensa. Mutta Pentti katseli kuitenkin kadehtien
ystävänsä onnea. Hänen oli vaikea estää mietteitään pääsemästä
niille oman onnenkaipuunsa luvattomille retkille, joilta hän ne oli
ainaiseksi karkoittanut. Siksipä hänestä tuntuikin helpommalta, kun
pappi lopetti messunsa, saneli siunauksensa, "Agnus Dei", ja hän
pääsi, morsiamen äitiä käsipuolesta taluttaen, johtamaan häärahvaan
suureen linnantupaan, jossa pitkät, valkoisiksi höylätyt pöydät jo
olivat valmiiksi katetut.
Kevätkoivuilla ja kirjavilla kankailla oli tämä linnan mustaksi
savustunut, kolkko arkitupakin nyt iloiseen juhla-asuun puettu,
eikä siellä tänään talikynttilöitä säästetty. Olipa peräseinämälle,
jota koristivat linnan perustajan Erik Akselinpoika Tottin ja sen
nykyisen lääniherran, Steen Sturen, vaakunat, niiden edustaisiin
vaskijalustoihin lainattu kirkosta oikein paksut, punaiset
vahakynttilät.
Jo tuntui juhla juhlalta. Pentti istahti pöydän päähän
Eerikki-mestarin viereen, jonka piti nuorelle parille pitää hääpuhe,
ja ensimäinen haarikka lähti kiertämään janoisten miesten pitkiä
rivejä.
Mutta parahiksi olivat ne ensimäiset viisivanteet kierroksensa
tehneet ja nälkäinen juhlarahvas päässyt puukkoineen ja lusikoineen
pitoruokain kimppuun, kun kellotornin vartija rupesi hälytyskelloaan
läppäämään. Pala pysähtyi hampaiden väliin pureskelijoilta, miehet
kavahtivat pystyyn ja linnanherra kiirehti ensimäisenä ovelle. Uuden
torninkin vartija kuului jo torvellaan säestävän toverinsa soittoa.
-- Outoja vieraita tulossa!
-- Tulikohan tästä juhlatappelu!
-- Karjalaiset, katalat, taisivat taas meidät pettää!
Niin huudahtelivat miehet noustessaan rymyten ruokapöydästä ja
hakiessaan naulakoista juhlapäiväksi poisriisumiaan aseita.
-- Jos pettivät, ei näiden mukulain hinta ole suuri, virkkoivat
he ohi viilettäessään noille oven suuhun aterioimaan asetetuille
karjalaispojille, jotka nyt säikähdyksestä vavisten ja toisiinsa
likemmäs painautuen kuuntelivat torvien pärinää, aavistaen, mitä se
saattoi heille merkitä.
Viljokin oli noussut morsiamensa vierestä ja kiirehtinyt muiden
miesten mukana ylös torniin. Mutta toisten naisten puoli-itkuisina
vaikertaessa, ettei tätäkään päivää saatu sodatta viettää, istui
morsian itse rauhallisena kunniapaikallaan, ikäänkuin tämä soitto,
johon hän oli lapsuudestaan tottunut, olisi luonnostaan kuulunut
hänen hääpitoihinsa. --
Tornin laelta katseli Pentti Heinonpoika noita kaukaa Kaupinsaaren
kupeitse soutavia venheitä, joiden lähestyminen oli vartijoita
huolettanut, katseli niitä pinnaltaan rauhallisena, mutta mieleltään
hämmentyneenä. Oliko sittenkin vain vilppiä noiden aamulla
lähteneiden karjalaisten vakuutus? Saapuvia venheitä oli kolme, ja
sotavenheitä ne olivat... keihäskasat olivat keulassa ja soutomiehiä
oli paljon; mutta mitä miehiä ne olivat, sitä ei vielä voinut nähdä.
Pentti oli jo käskenyt täyttää tykit ja vivuta laskusilta ylös
rantaportilta, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt vainolaisen aikeita.
-- Miksi ne näin keskipäivällä kohti soutaisivat, sehän ei ole heidän
tapojaan, puheli hän siinä kuin itsekseen, yhä selälle tähystäen.
-- Luulisivatko meidän jo olevan juhlahumalassa, arveli miehistä
muuan. -- Karjalaiset kyllä näkivät, että täällä pitoja hankittiin.
Sotavenheet soutivat lähemmäs, ravakasti ja arkailematta soutivatkin,
ja väleen lyheni välimatka. Jo saapuivat ne virran alle ja käänsivät
keulansa suoraan linnaa kohti.
Viljokin oli jo ehtinyt torniin, ja hän nyt Pentille iloisesti
huudahti, virralle viittoen:
-- Katso, etuvenheen perässä istuu kypäräniekka mies. Katso, hän
kädellään tänne viittoo, -- kuin ystävä ainakin.
-- Ystäviä ne ovatkin, virkkoi Pentti, laueten jännityksestään. -- Ei
katkaissut sota hääjuhlaasi, Viljo!
-- Ovatko ne viipurilaisia?
Melkein hämillään käänsi Pentti äsken vielä niin pingoittuneet
kasvonsa miehiinsä päin ja purskahti hilpeään nauruun, huudahtaen:
-- Elkää hiidessä niitä venheitä upoksiin ampuko, niissä on meille
sekä suolaa että viljaa ja tulirakeita lisäksi.
-- Ovatko siis Viipurin muonavenheitä?
-- Etkö tunne perässäistujaa vieläkään, Viljo?
-- Mitä... elähän... on tottatotisesti se Knut Posse itse!
-- Knut Posse!
Miehet valtasi iloinen hämmästys, ja vielä nopeammin, kuin äsken
olivat kellotorniin nousseet, laskeutuivat he nyt sieltä pitkänä,
jyryävänä jonona alas noita puolipimeitä kiertoportaita myöten. He
kiirehtivät vesiporalle, jonka siltalaituri taas vinkuen vivuttiin
alas, ja tuokion kuluttua siinä jo Pentti Heinonpoika tervehti
ritaripukuista vanhusta, Viipurin kuuluisaa sankaria, vieraanaan.
-- Terve taloon!
-- Terve tultua Savoon, jalo Posse herra! Savon uusi linna kuului
Viipurin käskynhaltijakuntaan, ja Viipurin linnanherrat olivat siis
Olavinlinnankin ylimpiä päällikköjä ja vastuunalaisia siitä. Siitä
syystä oli Knut Posse nyt kerran lähtenyt itse tarkastusmatkalle
tuohon kaukaiseen erämaanlinnaan, jolla oli niin tärkeä valtiollinen
merkitys, mutta jossa hän ei näinä kuluneina sotavuosina ollut
joutanut käymäänkään. Savonlinna oli saanut hoitaa itsensä. Sen
kohtalosta oli Viipurissa usein oltu huolestuneita, kun oli tunnettu,
miten vihollinen alituiseen sitä ahdisti! Nytkin, kun ei sieltä koko
talvikauteen ollut saapunut mitään tietoja, oli Posse jo peljännyt
pahinta. Siksi oli hän nyt ensi avovedellä lähtenyt sinne miesjoukon
kanssa apuvaroja tuomaan, ja ilokseen hän nyt näki huolensa turhaksi:
Tukevana, lujana seisoi erämaanlinna pystyssä vartiopaikallaan.
-- Mitäs te täällä äsken ammuskelitte? kyseli Posse ensi sanoikseen,
törmälle noustuaan. Hän oli vilvoitellakseen nostanut kypärähatun
päästään, ja ihmeekseen Pentti näki, että nuo ennen vain harmahtaneet
ohimokiehkurat nyt olivat lumivalkoiset. Mutta käynti oli
sotavanhuksella vielä notkea ja reipas, ja nuortealla äänellä hän
puhettaan jatkoi:
-- Luulimmepa ryssäin taas olevan teitä hätyyttämässä ja siksi
soudimme niin hurjasti muka mekin leikkiin ehtiäksemme. Sillä tykit
täällä paukkuivat.
-- Se oli ilopauketta vain tällä kertaa, vastasi Pentti naureskellen.
-- Tulette parahiksi nyt häihin Olavinlinnaan, ja mieluisia vieraita
olettekin.
-- Vai siksi ovat täällä portit lehdespuvussa ja neidet
vyöllisvitjoissa. Häät, -- kenen, sinunko?
-- Ei minun...
Pentti kertoi nyt tarkemmin, minkälaisia juhlia Olavinlinnassa tänään
vietettiin, ja herkkämielisenä, sydämellisenä kuin ainakin yhtyi Knut
Posse heti siihen ilojuhlaan, -- sulhon hän hyvin muisti Viipurin
piirityksen ajoilta. Vieraat saatettiin suoraan katettujen pöytäin
ääreen ja kaksinkertaisella riemulla käytiin keskeytynyttä hääateriaa
jatkamaan. Sillä suuri ilonhetki oli Olavinlinnassa aina se, kun
sinne saapui vieraaksi ystävä, kertomaan ulkomaailman uutisia. Pitkän
talvikauden oli tämä erämaanlinna nytkin ollut eristettynä lähimmästä
naapuristaan, Viipurista, eikä siellä tiedetty mitään siitä, mitä
tällävälin oli muualla tapahtunut.
Tapahtunut oli kuitenkin kuluneena talvena paljon, paljon
sellaistakin, mikä Savonlinnan puolustajia läheisesti koski. Sodan
jatkuneista vaiheista senvuoksi tietysti ateriapöydän ääressä
ensiksi kerrottiin. Taas olivat venäläiset tehneet ryöstöretkiä
Suomeen; varsinkin olivat Vienan miehet tuhonneet koko Pohjanmaan
rannikkoasutuksen Torniosta Kalajokeen asti. Mutta olipa Suomen
puoleltakin vastattu ja tuntuvammin kuin ennen. Niin oli Knut
Posse yhdessä Viipurin jääneiden Ruotsin herrain kanssa tehnyt
sotaretken Inkeriin, valloittaen venäläisten uuden Iivananlinnan,
ja näillä toimenpiteillä oli vainolainen toki saatu pidetyksi
kurissa. Maunu-piispa oli edelleen innolla avustanut varustustoimia.
Olipa valtionhoitajakin taas käynyt Viipurissa, josta silloin
rauhanneuvotteluja oli pantu alulle. Mutta viimeiset Olavinlinnaan
saapuneet viestit olivat tietäneet niiden neuvottelujen rauenneen, ja
suuriruhtinaan oli kerrottu taas kokoavan uutta sotajoukkoa Suomen
tuhoksi.
Tämä kysymys se erämaanlinnan miesten mieliä enimmän jännitti. Kuin
kaikkien puolesta kysyi Pentti yhtäkkiä Possen kertomusten lomaan:
-- Onko mitään tietoja venäläisten tämänkesäisistä aikeista? Vai
vieläkö rauhasta neuvotellaan?
-- Rauhastako? kysyi Posse silloin kummissaan. -- Ettekö siis vielä
tiedä...?
-- Mitä? Mehän olemme eläneet täällä umpisäkissä.
-- Rauha on tehty. Johan siitä on monta kuukautta aikaa.
-- Rauhako tehty?
Lusikat pysähtyivät miesten käteen ja huulille kohotettu haarikka
jäi kallistamatta, -- niin outo ja odottamaton oli linnan miehille
tuo suuri uutinen. Eivätkä he ymmärtäneet, kuinka ei siitä ihan ensi
sanoiksi oltu kerrottu. Etenkin valtasi linnan naiset sanomaton
helpotuksen tunne, ja voimatta riemuaan hillitä huudahtivat he nyt
ääneensä, vaikka se olikin sopimatonta näin miesten pöydässä:
-- Kiitos Jumalalle, kiitos siitä sanasta!
-- Taukoo siis kerrankin tämä sota?
Hetkisen vallitsi äänekäs surina tuossa suuressa huoneessa. Kaikki
puhuivat ristikkäin, kysyivät, iloitsivat ja ihmettelivät, ja miehet
kokoontuivat pöydän päähän, johon Posselle oli siihen papin viereen
tila tehty, kuullakseen tarkemmin tuosta uskomattomasta uutisesta.
Posse kertoi:
-- Rauha on tehty, enpä tottatosiaan muuten minäkään olisi täällä,
-- miten olisin voinut Viipurista poistua! Kuuden vuoden rauha, jota
sitten toivottavasti jatketaan; ristiä on suudeltu, rauhakirjat
kirjoitettu, kaikki on valmista! Me saamme nyt rauhassa levätä, mutta
kylläpä sitä tottatosiaan tarvitsemmekin.
Jo heti joulun jälestä, jolloin taas vihollisten uutta
hyökkäystä odotettiin, oli Viipuriin äkkiarvaamatta saapunut
Käkisalmesta sanantuoja, joka kehoitti Suomen herroja lähettämään
rauhanneuvottelijansa Novgorodiin. Paljo ei siihen sanomaan
Viipurissa aluksi luotettu, sillä rauenneita rauhankokouksia oli
jo pidetty monta. Mutta kun valtuutetut nyt saapuivat Ilmenjärven
rannalle, niin he huomasivat, että suuriruhtinas tällä kertaa
tarkoitti totta. Paljo oli tuo pitkä sota häneltä niellyt miehiä
ja varoja, mitään voittoa tuottamatta, ja nyt oli Suomi taas
varusteissa, -- hän peräytyi. Solmittu rauha jätti nyt rajat
entiselleen, ja sopimuksentekijäin mukana palasivat Viipuriin jo
monet vangeiksi joutuneetkin, kuten Maunu Frille, todistamaan rauhan
palanneen. Ja taas oli Viipurikin ruvennut ikäänkuin raunioittensa
alta heräämään.
Niin kertoivat nuo mieluiset vieraat. Posse kohotti haarikkansa ja
joi maljan Olavinlinnalle, jota viholliset niin sitkeästi olivat
koettaneet valtaansa saada, mutta joka yhtä sitkeästi oli puolensa
pitänyt, tehden siten rauhansaannin mahdolliseksi. Ja Savon miehet
vastasivat, siemaisten syvältä keltaisena kuohuvaa olutta:
-- Kiitos Viipurin vapauttajalle! Rauhan malja! Sanomattomasti
helpottava oli se tunne.
-- Maassa on rauha! -- Tämä sanoma oli tänä kevännä, elämää
palauttavana, elämisen rohkeutta antavana, kajahtanut pitkin Suomen
saloja, yhdestä hävitetystä kylästä toiseen, joihin niiden henkiin
jääneet asukkaat arkaillen palailivat. Se oli kadonneita omaisiaan
hakevain matkamiesten mukana levinnyt metsäisiin piilosaunoihin,
tuoden lohdutusta niihin jo näivettyneisiin mieliin, jotka eivät
enää olleet uskaltaneet toivoa armoa kurjuuteensa. Hitaasti tuota
sanomaa uskottiin, mutta kun se vihdoin uskottiin, rupesi elinvoima
orastamaan, ja jo tänä kevännä kaatuivat lehdot Etelä-Suomessa
uusiksi halmeiksi ja uusia asumuksia ruvettiin siellä rakentelemaan
poltettujen tilalle. Sisä-Savon kaukaisille sydänmaille, jotka
kauimmin olivat kärsineet vainosodasta, ei tuo sanoma vielä ollut
ehtinyt, mutta ne linnanmiehet, jotka nyt olutpöydän ääressä siitä
iloitsivat, ne tiesivät, että missään muualla se sanoma ei voinut
tuottaa niin suurta helpoitusta kuin näiden salojen sanomattomia
kärsineen asutuksen joukossa. Ja näitä omaisiansa ajatellen nuo kovia
kestäneet miehet yhä uudelleen huusivat toisilleen haarikkaansa
kohottaen:
-- Rauha on maassa! Taas voidaan korvessakin elää!
-- Se oli paras häälahja niille, jotka korpitöihin aikovat,
virkkoivat he vastavihittyä pariskuntaa onnitellen.
-- Nyt kannattaa todella ajatella vastaratkoon lähtemistä, lausui
Penttikin, yhtyen ystävänsä iloon. -- Mutta tänään juhlitaan.
Taitaapa tullakin Savon linnaan tämän jälkeen taas arki!
Niin soi remuava riemu pitkin pitkää, keväistä päivää erämaanlinnan
muuten ilottomassa tuvassa, ja oven puolella pantiin pian käymään
hilpeä karkelo, jota säestivät kanteleen tänään iloisilta helähtävät
kielet. Mutta kun päivä iltaa kohden painui, nousi Pentti juomapöydän
äärestä, lähteäkseen tarkastamaan, miten vartijat tämän juhlahumun
keskellä malttoivat torneissaan valvoa. Ja häntä seurasi tälle
kierrokselle Knut Posse, joka samalla tahtoi tarkastaa linnan varoja
ja varustuksia.
Äänetöntä oli kaikki linnassa ja sen muurien ulkopuolella. Rauhaa
tuntui olevan luonnossakin. Liikkumattomina lepäsivät laajat vedet,
kuvastaen pintaansa metsättömäin saarten kaljut kalliorannat ja itse
linnan raskaat, paksut varjot.
Linnansaarta kiertäessään saapuivat soturit, vanha ja nuori, sen
itäiselle alankorannalle, joka vielä oli muurittamatta, Pyhän Eerikin
uuden tornin juurella. Siellä oli linnan hautuumaa, ja paljon
vereksiä hautakumpuja siellä olikin. Astelijat pysähtyivät hetkeksi
muita korkeamman kummun viereen, johon puuristi oli pystytetty
Kylliäisen muistoksi. Sen ääressä hetkisen pää kumarassa seisottuaan
virkkoi Posse:
-- Pietari Niilonpoika oli varova äijä, -- kuinka joutui silloin
viisaskin niin vipuun, että päästi vihollisen saarelleen ja että
siinä leikissä henkensä menetti?
Pentti kertoi silloin tapauksen, niinkuin se hänelle itselleen oli
monasti kerrottu:
-- Pakkanen oli ollut kova, niin että Kyrönsalmikin oli jäätynyt.
Yöllä nousi sakea pyry ja tuuli tohisi. Venäläiset olivat vetäneet
valkoiset paidat mekkojensa päälle ja kapusivat kinoksia myöten
muurille, vartijain näkemättä. Vasta kun vainonmiehet rupesivat
muurilta linnaan laskeutumaan, vasta silloin heidät älyttiin. Tiukka
oli ollut taistelu, ennenkuin viholliset perääntyivät, -- siinä sai
ukko haavansa.
-- Niin, sitä tietä on mennyt monta kunnon miestä näinä sotavuosina.
Onpa kuin ihme, että meitä on muutamiakaan jälellä.
Näin huoahti Posse. Pentti huomasi sotavanhuksen muistojen
siirtyneen taas noihin Viipurin taisteluihin, jotka he yhdessä
olivat kestäneet; ja hän kävi sen vuoksi kyselemään Posselta
piirityksenaikaisten yhteisten tuttavien kohtaloita. Mättäälle
istahtaneena niistä nyt Posse kertoi. Kertoi, kuinka Degen-ukko
yhtä yksivakaisena ja valppaana kuin aina ennenkuin vartioi
Torkkelin linnaa, joskin poikansa kuoleman jälkeen entistään vielä
harvapuheisempana. Steen Sturen viimeksi palatessa Viipurista
oli häntä nyt vihdoinkin seurannut Ruotsiin uljas Sigrid-rouva
perheineen. Kirsti-neitikin, joka Väkitornin taistelun jälkeen
aina oli käynyt mustiin puettuna, oli kuitenkin nyt kulkenut
Naantalin naisluostarin ohi, mihin oli uhannut pysähtyä. Mutta
Steen-herran itsensä kuului siellä Ruotsissa nyt lopultakin käyneen
huonosti. Vaikka hän niin kauan ja niin taitavasti oli juonitellut
säilyttääkseen vallanohjat käsissään, oli hänet nyt kuitenkin
erotettu valtionhoitajan toimesta. Ja hänet kuuluu lopultakin
kaataneen se saamattomuutensa Suomen puolustamisessa, jota hän
kaikkein vähimmin oli varonut. Ei edes Maunu-piispakaan, vaikka hän
hyväsydämisyydessään oli unhottanut kaikki kärsimänsä loukkaukset ja
asettunut Steen-herran puolestapuhujaksi, ollut häntä enää voinut
kaatumasta auttaa. Suomen herroista olivat useimmat, senjälkeen kun
Viipuriin oli saatu riittävästi vakinaista varustusväkeä, vetäytyneet
kotioloihinsa. Ainoastaan Tönne Eerikinpoika rakasti yhä edelleen
usein kiiltokypäräisen lipullisensa etunenässä ratsastella tuon
uudestasyntyvän kaupungin katuja, sen asukkaiden ainaisena suosikkina.
Possen kertoessa virvoittivat nuo tarinat Pentin mielessä kauan
sitten hautautuneita muistoja, -- tuo puolentoista vuoden väliaika,
jonka hän oli ollut Viipurista poissa, tuntui hänestä niin kovin
pitkältä. Hänen ajatuksensa askartelivat ennen kaikkea eräässä
ongelmassa, jota hän näinä välivuosina usein oli mielessään hautonut,
ja hän kysäsi nyt äkkiä Posselta:
-- Kansan kesken kerrotaan, että Väkitorni räjähti noitavoiman
avulla. Eihän siinä ole mitään perää?
-- Väkitornin räjähdytti palava terva, joka juoksi ruutisäiliöön,--
näithän sen itse. Tuota tornia, jota Winholt nyt juuri uudestaan
rakennuttaa, sanomme nykyisin Pyhän Andreaan torniksi. Jos meidät
silloin ihme pelasti, niin oli kai se Andreas-pyhimyksen, eikä
noitien ihme. -- Posse nousi taas kävelyään jatkamaan ja lisäsi
tuokion kuluttua: -- Antakaamme kansan uskoa ihmeisiin; ehkä se
siten paremmin kestää vastaisetkin kohtalonsa. Mutta mehän tiedämme,
että ainoastaan miesten kunto tekee ihmeitä, -- sillä voimalla olet
sinäkin edelleen Olavinlinnasi säilyttävä.
-- Ja Viipurissa tekee niitä ihmeitä edelleenkin Knut Posse.
Pentti huudahti sen innostuneena, vastaisia vaikeuksia ajatellen.
Mutta valkotukkainen vanhus pysähtyi, ja hänen äsken uljaalta
helähtävä äänensä vaipui matalammaksi, melkein surunvoittoiseksi, kun
hän vastasi:
-- Tekee, jos häntä siellä taas kerran tarvitaan. Mutta aika on
muuttunut, Pentti. Minä olen vanha. Torkkelin linna siirtyy taas
nuorempiin käsiin, ja minä siirryn pois, niinkuin kerran ennenkin.
-- Poisko? Taasen?
-- Niin, nyt ei minua siellä tarvita. Viipurissa on nyt sotaväkeä
kyllin, on laivoja, on muonaa, ja rauha on tehty. Hätä on kaukana ja
minulle on annettu muita läänejä -- menen Kastelholmaan lepäämään.
-- Ette ole vielä niin vanha, lausui Pentti valitellen. Mutta Posse
paljasti päänsä ja virkkoi:
-- Katso tukkaani, -- näin se valkeni niinä päivinä, jolloin
Väkitornin räjähdyksen jälkeen odotimme uutta hyökkäystä. Silloin
olin minäkin ruvennut epäilemään. Niin: aika on muuttunut, muut
astuvat aisoihin, itse tahdonkin levätä.
Pentti oivalsi, ettei vanhus halunnut siitä asiasta enempää
puhuttavan. Ääneti astelivat he eteläistä muurinkuvetta myöten ja
saapuivat sitten takaisin Vesiportin luo. Linnan suojista kajahti,
kun ovia availtiin, ulos illan rauhaan iloisen karkelon ääni, johon
sekaantui kanteleen pehmoinen soitto. Mutta alhaalla vesirajassakin
oli pientä liikettä. Siinä oli laiturin vieressä varpelaudoilla
varustettu venhe, johon Kylliäisen leski nyt jo hääpäivän iltana
sälytteli tavaroitaan. Viljo morsiamineen, jotka myös olivat
lähteneet pitotuvasta virvoittelemaan, seisoivat rinnakkain venheen
vieressä.
-- Siinäkö jo venhettänne kuormitatte, virkkoi Pentti toverilleen
hiukan hämmästyneenä. -- Siis jo aamulla aiotte lähteä soutamaan?
-- Aamulla aikaiseen.
-- Mihin sellainen kiire, Viljo?
-- Nyt on töiden aika, Pentti, jos mieli päästä salolla ukonmaljaa
juomaan. Kevätkala on pyydettävä, ja kaadettava on kaski. Ja taival
on pitkä Savilahteen.
-- Sinne siis soudatte? Poltetut ovat siellä Kylliäisen talot ja
metsistyneet ovat maat?
-- Talo on saatava pystyyn ja maa perkattava, -- siksi juuri on kiire.
-- Kova on siinä työpaikka edessä, Viljo, kova yhden miehen voimille.
-- Enpä ole yksin. -- Hän silmäili luottamuksella vieressään seisovaa
morsiantaan. Mutta sitten käänsi hän puheen Penttiin ja virkkoi:
-- Entä sinä, milloin tulet Suopellon maita perkaamaan? Siellä kuuluu
sielläkin talo yhä olevan kesannossa.
Pentti tuijotti salmelle, jossa keskivirta taas kuljetti mukanaan
suurta, jykeää kelohonkaa, ja vastaili verkalleen:
-- Ei odota minua siellä enää kukaan, kun isäkin jo kuoli. Saavat
metsistyä Suopellon maat; minä taisin takertua tänne sotatiloille.
Knut Posse oli syrjästä kuunnellut näiden nyt toisistaan eroa
tekeväin toverusten ja sukulaismiesten puhetta, oli kuunnellut
sitä aluksi muitten ajatustensa lomitse, mutta oli sitten käynyt
tarkkaavammaksi. Ja nyt hän Pentille virkkoi:
-- Täällähän on toistaiseksi paikkasi, poikani, mutta älä silti jätä
perintömaitasi metsistymään. Sota vaatii miehensä, mutta kun rauha
palaa, vaatii maa ne takaisin, ja maa, se on elämä! Viljo puhuu kuin
mies: Ne talot, jotka ovat sodan jaloissa poltetut, ne ovat uudelleen
rakennettavat, vaikka se raskaalta tuntukoonkin.
Ja astuen vastavihittyä pariskuntaa askelta lähemmäs lisäsi vanha
soturi lämpöä värähtävällä äänellä:
-- Olette oikeassa! Perheitä on perustettava, sodan jäljet ovat
umpeen luotavat, ja siinä on liikuttava samalla uskolla ja
urhoudella, kuin koskaan miekkamiehenä. Sillä elämää on jatkettava
hävitetyssäkin maassa. Onni retkillenne ja töillenne!
Valkopäinen soturi, joka enimmän ikäänsä oli haarniskaa kantanut,
kosketti ikäänkuin siunaten kämmenellään noita kahta edessään
seisovaa nuorta ihmistä, jotka olivat lähdössä alottamaan
toisenlaista, mutta yhtä sitkeää taistelua, kuin minkä hän oli
kestänyt. Ja nyt Penttikin yhtäkkiä ymmärsi sen salaisen ikävän, joka
varsinkin tänään oli hänen mieltään jäytänyt ja jota hän turhaan oli
koettanut tukahduttaa.
Päivä oli laskenut ja sen rusko oli kohonnut verenpunaisena laajan,
aution erämaan ylitse, mutta kalpeni jo vähitellen. Ja Pentistä
tuntui, kuin tuosta laidattomasta erämaasta olisi noussut hienoa
utua, joka taivaalta kelmensi illan verisen ruskon ja joka muistutti
ohkaista savupilveä. Mutta se ei ollut sodan savua; se oli hänestä
kuin vierretyn kasken valkoista haikua, joka salojen takaa tupruten
kertoi rauhan työstä ja raatajan elämästä kaukaisessa korvessa. Ne
laajenivat hänestä nuo utupilvet, ne näyttivät siellä karkeloivan,
kuin uhkuen elämän iloa ja rohkeutta. Ja hänen rinnassaan tuntui
kasvavan kaksinkertaiseksi tuo kaipuu erämaan hiljaisille halmeille.