Varhain oli talvi tullut lopulla vuotta 1495, ja siitä oli tullut
kova talvi. Lunta oli satanut koko joulukuun ja tammikuun 1496,
joten ihmisten maan länsiosissakin oli ollut vaikea saada haetuksi
eläimilleen rehuja, ja liikeyhteys eri kirkkojen välillä oli pitkiksi
ajoiksi katkeillut. Ja nyt helmikuulla olivat tuiskujen jälkeen
alkaneet pitkät, ankarat pakkaset.
Nietosten korkeudesta ja purevasta pakkasesta huolimatta oli
kuitenkin paljo liikettä Turun ja Hämeenlinnan välisellä vanhalla
valtatiellä, joka nyt oli kovaksi poljettu ja leveäksi ajettu. Sitä
myöten oli näet kuljetettu paljon sotaväkeä sisämaahan, ja sitä
sotaväkeä majaili nyt suurin joukoin Hämeen vanhan linnan edustalla
ja linnaa ympäröivissä kylissä.
Linnasta peninkulman pohjoiseen päin sijaitsevan Hattulan vanhan
kirkon luona seisoskeli eräänä pakkaspäivänä helmikuun lopulla
melkoinen miesjoukko. Toisia oli itse kirkontörmällä, toisia törmän
alla, Vanajaveden jäällä, jossa parikymmentä hevosta, osaksi rekien
eteen valjastettuja, osaksi satuloituja, levottomasti teutaroi
ja jossa kyytimiehet odottelivat rannalle nousseita ajettaviaan.
Nämä liikkuivat siellä suurissa turkeissa ja leveävartisissa
kallokkaissa ja katselivat ääneti nolon näköisinä tuota pientä,
vanhaa, kunnianarvoista kirkkoa, josta nyt oli jälellä vain paksut,
mustuneet kiviseinät. Katto oli pudonnut alas, ja kirkon korkea,
jyrkkä päätyseinäkin, josta ennen risti oli taivasta kohti kohonnut,
oli puolittain suistunut. Tuli oli hävittänyt vanhan pyhätön.
Ryhmä Ruotsin nuoria ylimyksiä nousi törmän laelle, katsellen
siitä ääneti ympärillään leviävää lumimaisemaa. Se oli autio,
niin avuttoman autio ja matala, että sitä katsellessa mielikin
painui matalaksi. Ihmisasuntoa ei näkynyt missään, järvi suli
rantain kanssa yhdeksi lumiaavikoksi, ja sinervältä häämöittävä
metsänrintakin tuntui kuin arkaillen painuvan kaukaiseen kinokseen.
Kirkonpuoleisella rannalla näkyi vain eräitä röykkiöitä,
uuninkiukaita ja mustuneita hirsikasoja, jotka vielä todistivat, että
oli näillä mailla toki asutusta ollut, vaikka se nyt oli hävitetty
pois.
Poltetun kirkon mustuneella oviaukolla puhutteli parvi suomalaisia
aatelisherroja pitäjän lukkaria, pitkänhuiskeaa, tärkeän näköistä
miestä, jonka he vihdoin hakemalla olivat saaneet käsiinsä. Ääni
kalskahti pakkasessa terävältä kuin rauta, ja herrat tiukensivat
turkkiensa nahkavöitä, joista leveähuotraiset miekat riippuivat. He
näyttivät neuvottomilta.
-- Ei täällä ole meillä enää mitään tekemistä, virkkoi
pienikasvoinen, huurreviiksinen mies, jonka jo näkyi tekevän mieli
rekeen, nahkasten väliin. -- Olemme tulleet liian myöhään.
Se oli Henrik Bitz, nuorempi. Hän oli yhdessä vieressään seisovan
Klaus Henrikinpojan kanssa äsken palannut Viipurista kotipuoleensa,
Turkuun, josta he nyt jo taas olivat joutuneet sotaretkelle, tällä
kertaa Hämeeseen.
-- Niin, ei täällä ainakaan enää vihollista ole tavattavissa, vastasi
Horn-laamanni, vakavana kuten ainakin.
-- Arvasihan sen, jatkoi Henrik-herra terästyvällä äänensävyllä.
-- Vähätpä nuo metsien halki hiihtäneet ryöstäjät jäivät tänne
viikkokausiksi meiltä kuritusta odottamaan. Heidän kimppuunsa olisi
ollut hyökättävä heti sanoman saavuttua...
Harvapuheinen, hartiakas Lepaan herra yhtyi päätä nyökäyttäen tähän
arvosteluun. Mutta Klaus Henrikinpoika oli sillävälin taas kääntynyt
lukkarin puoleen, joka siinä seisoi puolikumarassa, kuluneen
kauhtanansa liepeet kinoksessa, ja kysyi nyt tältä:
-- Milloin vainolaiset tänne saapuivat? Kauhtanamies rupesi laskemaan:
-- Nyt on toinen arki... silloin oli sapatin aatto, toista viikkoa
sitten. Olin juuri pyhäkelloja soittamassa, kun näin pakolaisia
saapuvan Hollolasta päin... ne kertoivat ryssän tulevan. Ja yöllä se
jo olikin täällä.
-- Eläjät ehtivät toki pakoon?
-- Toiset ehtivät, toiset vasta palavista taloistaan yönselkään
juoksivat.
-- Ja niin polttivat vainolaiset kirkonkin?
-- Ensin sen ryöstivät, häpäisivät pyhän huoneen...
Lukkarin ääni värähti, ja hän innostui nyt omasta halustaan kuvaamaan
tarkemmin tuota kauhuntapausta. Laajimmin kertoi hän kuitenkin siitä
Hattulan kirkon kuuluisasta, ihmeitätekevästä madonnankuvasta, jolta
seudun väestö oli ikimuistoisista ajoista asti tottunut hakemaan apua
tauteihinsa ja huoliinsa, ja jolta syntejään anteeksi rukoilemaan
oli läpi vuoden kulkenut toivioretkeläisiä koko maasta, -- paljon
penninkejä olivat nämä vieraat upottaneet kirkonarkkuun. Tämän arkun
kimppuun vainolaiset nyt heti olivat käyneet, murtaen poikki paksut
rautavanteet, ja ryöstäneet kaikki mitä sisässä oli, -- he tuntuivat
tunteneen sen rikkaudet. Kirkkoherra oli rukoillut Pyhän Neitseen
alttarin edessä ääneensä, ja varmasti hän oli luottanut siihen,
ettei vainolainen toki ihmepyhään uskalla koskea. Mutta tullut oli
partaniekka siihenkin "Ave Mariaansa" lukevan papin viereen ja
sivaltanut pyhimyskuvan käsipuolesta alas, niin että se oli romahtaen
kaatunut alttarin yli. Mutta palkkansa siitä ryöstäjä saikin: siihen
kaatui hänkin...
-- Kuka hänet tappoi? uteli Henrik-herra.
-- Jumalanäiti itse. Toinen ryssä oli juuri päästelemässä katosta
kynttiläruunua, viedäkseen senkin saaliikseen. Vitja katkesi, ja
raskas vaskirumale putosi suoraan Neitseenkuvan rikkojan niskaan;
eikä noussut siitä enää pyhään koskenut mies.
-- Entä sinä ja pappi?
-- Kirkkoherran tappoivat. Kiskoivat häneltä sakastin avaimen ja
sillä löivät pään puhki rauhanmieheltä. Minä kannoin kirkkoherran
ruumiin palavasta kirkosta ja pakenin; mutta palasin sitten,
vainolaisten lähdettyä, häntä hautaan laittamaan. Ja hurskaan
kuoleman oli kirkkoherra saanut, sen näimme arkkua tehdessä.
Kansilauta oli tullut sahatuksi liian lyhyeksi; mutta kun arkuntekijä
kävi hakemaan toista, pitempää lautaa, niin silloin havaittiin,
että se ensimmäinen olikin venynyt riittävän pitkäksi, -- sen oli
Jumalanäiti jatkanut vainajan autuuden merkiksi.
Sellaisia ihmeitä kertoi lukkari Hattulan vanhan toiviokirkon
hävittämisestä. Herrat kuuntelivat niitä kunnioituksella. Mutta
sitten he taas ohjasivat puheen asiaan, kysellen tarkempia tietoja
vainolaisista ja heidän retkistään sekä viipymisestään Hattulassa.
-- Pari päivää he ryöstivät näitä lähikyliä, ja olivat ne käyneet
polttamassa Kalvolaa ja Sääksmäkeäkin, ehkä vielä kauempanakin.
Mutta poltettuaan kylät niin tarkoin, ettei niissä ollut heille
itselleenkään enää tuiskulta suojaa, läksivät he taas takaisinpäin
hiihtämään.
-- Minne?
-- Jäljet veivät itäpohjaan, Tuulokseen päin, -- nyt ovat kai jo ne
jäljetkin ummessa.
-- Ja siitä on siis lähes viikko aikaa, huudahti Bitz, -- otappas
heidät nyt enää kiinni!
Mutta Klaus Henrikinpoika puhkesi suuttumuksella puhumaan:
-- Eikö heitä missään vastustettu? Eikö edes Hämeenlinnan miehistö
heitä hätyyttänyt, vaikka vainolaiset täällä monta päivää ryöstelivät
ihan linnan alla?
-- Siellähän ei ole miehistöä kuin muutamia sotavanhuksia vain
ja renkejä, selitti lukkari. -- Linnan portit olivat koko viikon
tiukasti kiinni, niin että pakolaisetkin saivat painua pakkasessa
erämaille, rakotulien varaan.
-- Toimettomuutta ja saamattomuutta!
Herrat, jotka kinoksesta kohoovain kirkonraunioiden edessä näin
olivat lukkaria puhutelleet, arvelivat jo kuulleensa hänen
tarinoitaan kylliksi. Eihän tapahtuneelle tuholle enää mitään voinut.
Nyt he lähtivät lämpimikseen astumaan niitä toisia herroja vastaan,
jotka maanpuoleiselta mäeltä juuri laskeutuivat järvellepäin.
-- Ei maksa marssittaa sotaväkeä tännepäin, vihollinen on jo pitkien
matkain takana, virkkoivat he vastaantulijoille.
-- Eipä maksa. Epäonnistunut on tämäkin retki, myönsivät Ruotsin
herrat, -- Valtionhoitaja käytti viikkokausia kerätäkseen kokoon
neljäkymmentätuhatta miestä, siten oikein moukarilla iskeäkseen...
-- Kärpäsen! Sillä retkeileviä vainolaisia ei kuulu ainakaan tällä
kulmalla olleen kuin moniaita satoja.
-- Mutta maa on nyt kuitenkin autioksi hävitetty, totesi yksivakainen
Klaus-herra. -- Siitä nyt näette kappaleen edessänne.
-- Todella loistava näyte Fabian Cunctatorimme sotataitoa...
Ruotsin herrat olivat nyt yhtä ankarat kuin suomalaiset arvostelemaan
Steen Sturen toimenpiteitä. Ja olipa heillä syytäkin siihen. Sillä
juuri valtionhoitajan verkkaisuuden vuoksi oli taas kerran hävitys
päässyt käymään yli Suomen maan.
Viipurin pommituksessa ei ollut näet vielä täyttynyt se kärsimysten
mitta, jonka tämä "pitkä viha" oli Suomen asutukselle tuottanut.
Venäläisten suuri piiritysjoukko oli kyllä lopulla vuotta 1495
poistunut Viipurin edustalta, mutta Moskovan tarmokas suuriruhtinas
ei ollut siihen jättänyt valloitushankkeitaan. Heti uuden vuoden
alussa oli hän lähettänyt Käkisalmesta joukon hiihtäjiä ja ratsuväkeä
Viipurin ohitse Suomeen, paloverottamaan niitä osia maata, jotka
edellisellä kerralla olivat jääneet hävittämättä. Näitä ryösteleviä
joukkoja oli yhtäkkiä tammikuun lopulla ruvennut parveilemaan
Etelä-Suomessa ja Hämeessä. Hätäisiä sanomia lennähti Turkuun, jossa
Steen Sture yhä majaili; peljästyneitä pakolaisia riensi eri tahoilta
kertomaan tuosta hirmuisesta hävityksestä ja pyytämään apua.
Steen-herra olikin sillävälin jo saanut Ruotsiin jääneet joukkonsa
Suomen puolelle, mutta majoittanut ne hajalleen Länsi-Suomen
pitäjiin. Ja niin oli Sture säikähtänyt tätä venäläisten uutta
hyökkäystä, ettei hän edes noine vakinaisine väkineen ollut
uskaltanut lähteä ryöstäjiä häätämään, vaan oli pannut toimeen
yleisen väennoston Varsinais-Suomen talonpoikain joukossa. Siten
olikin hän saanut kokoon suuremman sotajoukon kuin mitä koskaan
ennen oli Suomessa nähty, -- mutta siihen oli kulunut kallis aika.
Kun hän vihdoin tuon mahtavan armeijansa kanssa oli päässyt Turusta
liikkeelle, silloin oli vihollinen jo tuhonsa tehnyt, hävittänyt
paljaaksi suuren osan maata ja -- mennyt matkoihinsa.
Turhaan vihollista "etsittyään" majaili Steen Sture nyt
Hämeenlinnassa, jonka edustalle hän oli sijoittanut joukkonsa. Osa
valtionhoitajaa seuranneita Suomen ja Ruotsin herroja oli tänään
tehnyt linnasta retken Hattulaan, jossa viimeinen vihollisparvi oli
nähty. Herrat nyt, saatuaan paikkakuntalaisilta selville, ettei
vihollista enää kannata lähteä seuraamaan, verkalleen palailivat
kirkkotörmältä alas jäälle, alakuloisesti katsellen, kuinka
talvipäivä pakkaspilven takaa loi raukean ruskon tuohon autioon
hävityksen maahan.
Mutta kirkon ovelle, jossa laamannit äsken olivat lukkaria
puhutelleet, oli näiden poistuttua vielä jäänyt nuori asemies
jatkamaan tarinaa kodittomain kyläläisten kanssa.
Se oli asemies Pentti Heinonpoika. Hän oli syrjästä kuunnellut
lukkarin kertomuksia, ja ne olivat hänen mielessään viritelleet
pahoja aavistuksia. Pahat enteet olivatkin häntä vaivanneet
siitä asti, kun ensimäinen viesti vainolaisten hyökkäyksestä oli
lennähtänyt Turkuun, jossa Pentti oli sydäntalven viettänyt. Nuo
epäilykset olivat hänelle tuttuja jo viime kesästä asti, jolloin hän
sai tiedon karjalaisten partiomiesten retkestä Savoon, -- muistot
leppymättömän, henkilökohtaisen vihollisen talttumattomasta vainosta.
Äskeinen keskustelu oli taas elvyttänyt nuo mielikuvat, ja siksi nyt
Pentti vuorostaan levottomana lukkaria tutki:
-- Minkälaista väkeä ne vainolaiset olivat? Sotamiehiäkö olivat, vai
ryöstäviä talonpoikia?
-- Kukapa heistä selon otti, vastasi lukkari. -- Aseissa olivat
kaikki, mutta valkoisissa turkinretkaleissa hiihtivät.
-- Ymmärsittekö heidän puhettaan?
-- Ymmärsihän sitä sentään vähän. Samaa kieltä puhuivat kuin
reppurit...
Pentti tunsi korvansa lämpenevän, mutta lukkari kääntyi jo poispäin.
Hänestä nämä kysymykset olivat turhia, -- välipä tässä, olivatko
ryöstäjät sotaväkeä vaiko sissijoukkoja; sehän ei tapahtunutta
onnettomuutta muuttanut. Mutta Pentti piteli häntä vielä villavyöstä
kiinni ja kyseli kiihtyvin mielin:
-- Eivätkö vainolaiset maininneet mitään siitä, minnepäin he aikoivat
hiihtää?
-- Johan ne nyt meille aikeistaan kertoivat! vastasi lukkari jo aivan
ivallisesti. Mutta olipa siinä sentään toinen mies, joka oli jotakin
kuullut:
-- Kehuivat ne vielä paluumatkalla Savosta uuden linnan hävittävänsä.
-- Vai Savosta!
Pentti ei kysellyt enempää, hän jo tiesi, mitä väkeä vainolaiset
olivat. Ja varmuudeksi oli jo muuttunut hänen kalvava aavistuksensa,
että Kosoinen on taas Laatokan partiomiesten johtajana. Hän tunsi
hetkisen kuin peitsenpiston rinnassaan. Lähes viikko sitten on
vainolainen jo täältä lähtenyt, ja suunnan se on tiennyt, minne
hiihtää. Nyt se kai jo ryöstelee siellä koillisen Hämeen pitäjissä...
Hän oli taas näkevinään edessään ryöstöjoukon sisukkaan päällikön,
kostonjano kasvoillaan ja silmissään ilkkuva hymy...
Mutta tuokion vain seisoi Pentti siinä kuin haavan saaneena. Hänessä
kypsyi samassa hetkessä päätökseksi tuuma, jota hän jo monta päivää
oli hiljakseen hautoillut, -- lähin tehtävänsä oli nyt yhtäkkiä aivan
selvänä hänen mielessään. Varmoin askelin, kasvoillaan vakava ilme,
läksi hän astumaan susiturkkisia herroja kohti, jotka jo olivat
keskustellen laskeutuneet kirkontörmältä jäälle, taas rekiinsä
noustakseen. Rohkeasti kääntyi Pentti molempien Suomen laamannien
puoleen, jotka olivat hänelle hyviä tuttuja Viipurin ajoilta, ja
virkkoi:
-- Vainolaiset ovat uhanneet täällä samota Savonlinnaa valloittamaan.
Herrat pysähtyivät kävelystään ja kävivät tarkkaavaisiksi.
-- Vai sinne! Taas kerran saa siis Kylliäinen linnassaan kestää
tuiman piirityksen.
-- Mutta nyt on Kylliäinen sairas, ja hänen linnansa on aivan avuton,
ilmoitti Pentti.
-- Eihän toki aivan avuton, oikasi Henrik Bitz. -- Veihän sinne
jo tammikuun alussa ruotsalainen ritari Knut Kaarlonpoika Gera
seitsemänkymmentä ratsumiestä.
-- Joista vain seitsemän miestä pääsi hengissä Olavinlinnaan.
Päällikkökin kaatui taipaleelle.
-- Mistä sen tiedät?
-- Viestintuoja on äsken hiihtänyt Savosta, -- valtionhoitajalle on
kyllä jo asiasta ilmoitettu.
Pentti Heinonpoika tiesi nämä asiat paremmin kuin muut siksi, että
se viestintuoja, joka äsken sydänmaiden poikki hiihtäen oli saapunut
Savonlinnasta, oli hänen uskollinen toverinsa Ilvesmäen Hintsa.
Tämä oli kertonut, että Savonlinnan apujoukko, oltuaan jo vähältä
nääntyä syvään lumeen, vihdoin oli Savon linnanedustalla joutunut
linnaa vaanivan vihollisjoukon satimeen. Ja linnassa oli samoihin
aikoihin ukko Kylliäinen itse, erästä vihollisten yöllistä ryntäystä
torjuessaan, saanut pahan haavan; hän oli henkiheikkona jäänyt
makaamaan linnaansa, jonka pienestä varusväestä monta muutakin miestä
oli kaatunut. Linnassa oli hätä, sitä oli Hintsa hiihtänyt kertomaan.
Ja nyt aikoivat uudet ryöstäjäjoukot siis taas käydä tuon kovia
kokeneen Olavinlinnan kimppuun.
Näitä kertoi Pentti matkarekien luona Suomen herroille, jotka eivät
vielä olleet ehtineet kuulla noita vereksiä viestejä. Ja laamannit
vuorostaan kertoivat ne uutiset Ruotsin herroille, joissa taas
suuttumus valtionhoitajaa kohtaan yltyi.
-- Miks'ei Steen Sture lähettänyt enempää apuväkeä Olavinlinnaan?
kysyivät he. -- Vai eikö se linna ole sen arvoinen?
-- Siihen linnaanhan juuri sotatapausten ydin keskittyy, ilmoitti
Klaus Horn vilkkaasti. -- Juuri tätä Savon uutta linnaa ovat
venäläiset koko ajan pyrkineet saamaan käsiinsä, koska väittävät sen
rakennetuksi heidän puolelleen rajaa.
-- Uljaasti on siellä Kylliäinen pitkin syksyä ja talvea torjunut
monet hyökkäykset, lisäsi Bitz.
-- Olisipa meidän kunnotonta jättää hänet nyt sairaana sinne avutta
uusien vihollislaumain rynnätessä.
-- Niin olisi, pikaista apua on sinne lähetettävä. -- Herrat olivat
näistä saamistaan uutisista kovin levottomina ja varsin huolestuneina
he nyt siinä jäällä neuvottelivat, millä tavalla joutuisimmin olisi
saatava Olavinlinnaan apua.
Pentti kuunteli mielihyvällä näitä herrain neuvotteluja, jotka
kävivät aivan hänen toivomaansa suuntaan. Hän aikoi itse lyöttäytyä
tuon lähetettävän apujoukon mukaan. Mutta saadakseen tuohon
apuretkeen sellaisen vauhdin, jonka hän kärsimättömässä mielessään
käsitti välttämättömäksi, lisäsi hän vielä:
-- Ratsuväkeä älkää enää lähettäkö Savoon, se hukkuu kinoksiin.
Pankaa suksimiehiä suoraan salojen halki hiihtämään. Siihen joukkoon
pyrin minäkin mukaan, sillä tunnenpa hyvin nuo matkat, ne käyvät
syntymäseutuni läpi.
-- Tahtoisit samalla pelastaa kotiseutusi häviöstä. Se on oikea
tuuma se! -- virkkoi Klaus-herra, ymmärtäen nyt Pentin innostuksen.
Ja hän jäi tuokioksi katselemaan nuorta asemiestä, jonka hän oli
oppinut tuntemaan toimeliaaksi mieheksi, jatkaen sitten: -- Mutta
sinusta, Pentti, sinustahan tulee sopiva mies sen retken johtajaksi.
Tunnemmehan sinut kaikki. Ja jos Kylliäinen ei enää haavoiltaan voi
Olavinlinnan puolustusta hoitaa, niin on sinussa ehkä miestä hänen
tilalleenkin.
Kuumiksi karahtivat pakkasesta huolimatta Pentin posket. Tuohan
oli joskus ollut hänen salainen unelmansa, jota hän ei kuitenkaan
ollut uskaltanut itsekseenkään mahdolliseksi kuvitella, -- ja nyt
tuli laamanni noinikään ehdottamaan häntä Savon joukon päälliköksi!
Uudet, suuret tehtävät välähtivät yhtäkkiä huumaavina nuoren
asemiehen mielessä, jossa maineen ja koston toiveet kävivät korkealle
heilahtelemaan. Hän oli lähtemään valmis -- ja sen hän laamannille
vakuuttikin --, voimiaan ja henkeään arkailematta hän aikoi työhön,
jos se hänelle uskotaan.
-- Hyvä, ajamme nyt suoraan Steen-herran puheille, virkkoi Klaus
rekeen noustessaan.
Samassa lähtikin retkikunta, jossa aatelisherrain saattueena
oli kunkin omiin vaakunaväreihin puettuja huoveja ja joka siten
hetkeksi loi eloa kylmään talviluontoon, kiitämään Vanajan selkää
etelään päin. Hattulan vanhan kirkon raunioiden luo jäi vain pieni
joukko kodittomia, tyhjiksi raastettuja pitäjäläisiä neuvottomina
surumielisesti katsomaan liian myöhään saapuneen apujoukon
lähtemistä. Jää kuului rasahtelevan ratsujen raudoitettujen kavioiden
alla, pakkaslumi vingahteli jalasten sitä viiltäessä, ja hevosten
sieraimista huokuva hengitys jäi haipuvana huurana poistuvain jälelle.
Pian katkesi Hattulan kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen
järvitaival, ja järveltä törmälle noustuaan näkivät retkeläiset
jo edessään Birgerin vanhan, harmajan neliskulmaisen linnan.
Toisennäköinen oli nyt kuitenkin tämä linnan edusta kuin vuosi
sitten, jolloin Pentti Heinonpoika tanskalaisen tohtorin seurassa
matkusti sen kautta Turusta Viipuriin. Se oli nyt muuttunut
suureksi sotaleiriksi, jossa kahden puolen valtatietä oli miestä,
hevosta ja kuormaa niin tiheässä, että se etäältä katsoen melkein
muistutti venäläisten piiritysleiriä Viipurin edustalla. Saksalaisia
palkkasotureita hääri siinä nuotioiden ympärillä viluisina
ruumiinmukaisissa pukimissaan, samoin ruotsalaisten aatelisherrain
ratsumiehiä kuuraisissa teräshaarniskoissa; Taalainmaan
talonpoikaissotureita tepasteli lyhyvissä, valkoisissa turkeissa ja
punaisissa tupsulakeissa, ja niistä sivummalla majaili sankka parvi
saranharmaita suomalaisia talonpoikia. Hirsitulet paloivat pitkin
linnan vastapäätä olevaa, matalaa mantereenrantaa, sulattaen syviä
kuoppia kinokseen.
Kukin joukko-osasto oli nyt vilkkaassa touhussa, kun Hattulasta
palaava retkikunta ajoi niiden ohi leveäksi poljettua valtatietä
linnaan. Kuormia köytettiin ja niiden eteen valjastettiin
takkukarvaisia hevosia kuin lähtöä varten. Itse linnan pihalla näkyi
yhä selvemmin lähdön kiirettä. Kuormat olivat jo tehdyt, ja ajomiehet
siellä kiroilivat, koettaessaan toinen toisensa ohi päästä ajamaan
alas jäälle; moni reki oli sotkeutunut toiseensa tai ajanut hankeen
mäenrinteessä, josta miesvoimin oli hevosia ja kaatuneita kuormia
autettava tielle.
-- Joko on lähtökäsky annettu? kysyivät retkeltään palanneet herrat
kummissaan asepalvelijoilta, jotka auttelivat heidän hevosiaan tuon
tungoksen läpi pihalle.
-- Jo on annettu. Viipuriin määrätyt kuormat lähtevät matkalle
ensiksi.
-- Viipuriin? kysyivät herrat yhä kummastuneempina ja kiirehtivät
juoksujalassa sisään linnan suojiin.
Siellä oli Steen Sture heidän retkellä ollessaan tehnyt tärkeitä
päätöksiä, joista he nyt saivat tiedon. Retkellä olleet
talonpoikaisjoukot olivat saaneet luvan palata koteihinsa, ja heidän
rekikuntiaan ne olivat, jotka nyt jo siellä linnan edustalla pitivät
isointa kiirettä. Osan Ruotsista tuotua aseväkeä sekä muonakuormat
oli valtionhoitaja päättänyt lähettää Viipuriin, joka aina oli vaaran
suulla; mutta muun armeijansa aikoi hän viedä mukanaan Turkuun.
Retkeltä palanneista herroista tämä oli kaikin puolin järkevää
järjestelyä. Varsinkin olivat Ruotsin herrat viime aikoina pitkin
matkaa kantaneet kaunaa valtionhoitajaa vastaan ja hänen toimiaan
ja toimettomuuttaan ankarasti arvostelleet. He olivat alkujaan
luulleet tulevansa Suomeen vain hupaiselle sotaretkelle, niittämään
nimeä ja kunniaa, jonka kultaamina pian olivat arvelleet pääsevänsä
palaamaan takaisin. Sensijaan oli valtionhoitaja viivyttänyt heitä
kuukausmääriä joutilaina Turussa, ja kun sitten vihollinen hyökkäsi,
ei hän johtanut heitä sitä vastaan ennenkuin liian myöhään. Hekin
olivat tunteneet joutuvansa noloon valoon. Mutta nyt heistä Steen
Sturen päätökset, jotka näyttivät edellyttävän verrattain pikaista
paluuta Ruotsiin, kerrankin olivat tarkoituksenmukaiset, joten
hekin ilomielin valmistautuivat niitä toteuttamaan. Steen-herra
puolestaan suostui heti siihen lisäehdotukseen, että parisataa
suksimiestä viipymättä lähetetään poikkimaisin Savoon, sen uutta
linnaa auttamaan. Hän kirjoitti niiltä istuimiltaan valtakirjan
tämän apuväen päällikölle, vapaalle miehelle Pentti Pentinpojalle --
isännimessä vain tuli erehdys --, joka linnanherran sairauden varalta
myöskin määrättiin ottamaan Olavinlinnan isännyys vastuulleen.
Sitä myöten olivat kaikki tyytyväiset, ja Pentti Heinonpoika
pisti uhkuvin mielin uuden valtakirjan povelleen. Hän vannoi
hiljaisessa mielessään, että tuon vainolaisjoukon, joka nähtävästi
parastaikaa retkeili Savon ja Hämeen välisiä metsätaipaleita kohti,
sen hän vielä tapaa ja katkaisee sen sisukkaan päällikön ilkeät
aikeet. Hetkeäkään viivyttelemättä hän kiiruhti tuosta ylimysten
neuvottelusta ulos, valitsemaan mukaansa reippaimmat ja sitkeimmät
suomalaiset suksimiehet, jotka itse olivat halukkaat kostonhiihdolle,
ja kärsimättömän kiireellä hankki hän heille kuormastosta aseet ja
muonat, päästäkseen jo seuraavana päivänä aloittamaan sitä retkeään,
jolle hänen mielensä paloi.
Mutta Hämeenlinnan puolipimeässä asesalissa, jossa herrat ennen
lähtöään lämmittelivät itseään kuumalla oluella, siellä laskeutui
äskeinen iloinen mieliala pian matalaksi. Ja Ruotsin nuorissa
ylimyksissä se muuttui samaksi katkeraksi karsaudeksi, joka pitkin
matkaa oli heissä vallinnut valtionhoitajaa vastaan.
Vedättäessään koreita, punareunaisia poronnahkakallokkaita
jalkoihinsa kävi näet valtionhoitaja nyt tarkemmin kertomaan, miten
hän sen sotaväensijoituksen oli ajatellut:
-- Siitä väestä, joka tänään palaa Turkuun, otan nyt osan mukaani,
matkustaessani takaisin Ruotsiin, puheli hän harvakseen ja kuin
ohimennen, käskien samalla palvelijansa nostaa matkaturkit takan
eteen lämpenemään. Mutta herrat huomasivat heti pienen veitikan
leikkivän Steen-herran silmänkulmassa ja höristivät korviaan.
-- Palataanko siis nyt jo talvella Ruotsiin? kysyi nuori Bjelke
puoleksi ihastuneena, puoleksi hämmästyneenä; hän oli näet luullut
Suomessa viivyttävän avoveteen asti.
-- Valtioasiat vaativat valitettavasti minua palaamaan heti
Tukholmaan, vastasi Steen Sture levollisesti. -- Mutta me olemme
ajatelleet, että te, jalot herrat ja ritarit, jäätte sotaväen kanssa
tänne vihollisen vehkeitä seuraamaan. Siihen te, hyvinä ja urheina
Ruotsin miehinä, tietysti ilolla suostutte.
Läsnäolevat herrat, sekä Svante Sture että Erik Trolle ja Steen
Bjelke, kumarsivat ikäänkuin kiitollisina siitä luottamuksesta, jota
valtionhoitaja heille näin osotti, mutta he eivät voineet samalla
salata hämmästystään. Ukko oli heitä jutkauttanut, se tajunta rupesi
heissä vähinerin selviämään, ja sitä myöten kuin se selvisi, valoi se
keltaista kiukkua heidän sydämiinsä. Nyt he ymmärsivät tuon peitetyn
ivan, joka äsken leikki Steen-herran verestäväin silmäin kulmassa,
nyt he oivalsivat, kuinka ovelasti tuo vanha, taitava kettu taas oli
juonensa punonut, silmälläpitäen omia erikoisharrastuksiaan. Hän
palaa itse Ruotsiin, valvomaan valta-asemaansa, mutta seurueeseensa
kuuluvat ylimykset, jotka hän tietää salaisiksi vastustajikseen, ne
jättää hän Suomeen, syrjään valtiollisista tapahtumista ja vastaamaan
sodan vaiheista... Jalosyntyiset herrat katselivat toisiaan nolon
näköisinä, mutta kiukku silmissä. He tiesivät, että kuka heistä
rupesi vastaan väittämään, häntä pian kohtaisi pelkuruuden syytös.
Nuori, uljas Svante-herra virkahti vain kylmästi:
-- Ehdotuksenne on käskyn veroinen.
-- Tiesinhän voivani luottaa auliuteenne, te kelpo Ruotsin miehet,
huudahti nyt Steen-herra teeskennellyllä isällisyydellä ja lämmöllä.
Ja nousten seisomaan pöydän luota lisäsi hän: -- Me eroamme nyt
siis joksikin ajaksi, mutta senhän teemme ilolla, kun tiedämme sen
tapahtuvan tämän maakunnan onneksi ja koko valtakunnan eduksi!
Herrat kumarsivat taas, joskin vielä kankeammin kuin äsken. Mutta
valtionhoitaja puristi heidän ja läsnäolleiden Suomen laamannien
käsiä hyvästiksi, antoi sitten palvelijansa heittää hartioilleen
suuret susiturkkinsa ja kiirehti ulos odottavaan matkarekeensä.
Hänen lähdettyään Ruotsin herrat sanaa puhumatta vetäytyivät
makuuhuoneeseensa, kaiketi vaihtamaan muutamia karvaita sanoja, ja
tuohon puolihämärään asesaliin jäivät Suomen laamannit, Klaus Horn ja
Henrik Bitz, kahden.
-- Aina vain sama valtakysymys asioita johtamassa, virkkoi siellä
tuokion kuluttua Klaus-herra hiukan katkerasti. -- Ja Suomen kohtalo
on aina sivuasiana siinä juonten sekavassa kuteessa!
-- Vanha juttu, mutta taitavasti sen oli nyt valtionhoitaja
suunnitellut, paljoa taitavammin kuin mitään suunnitelmiaan Suomen
puolustamiseksi. -- Näin vastasi Henrik-herra mietteissään. Hetken
kuluttua hän vilkastui, ja terävä-ivainen hymy kirkasti hänen
pienet linnunkasvonsa, kun hän päästi pienen, pihahtavan naurun ja
jatkoi: -- Mutta tällä kertaa se kangas minusta on soma! Noille
hienoille ylimyksille tekee erinomaisen hyvää jäädä tänne kerran
sodasta vastaamaan, jollaikaa kyllä valtionhoitajaa muut Ruotsissa
kylvettävät. Mutta meidän maamme ei toki enää ole yhtä suojaton kuin
ennen.
Klaus-herrakin oli hymähtänyt toverinsa huomautukselle, mutta tämän
viimeiset sanat tekivät hänet totiseksi ja hän virkahti:
-- Ei, mutta heikko on nyt se lohdutus. Sillä niin hävitetty ja autio
on jo tämä maa, että en käsitä, miten se siitä elpyä jaksaa.
Hetken kuluttua läksivät laamannitkin valmistautumaan paluumatkalle
hyödyttömältä Hämeenretkeltään. Saanireki toisensa perästä ajoi
pian Hämeenlinnan pihalta alas jäälle, mikä suuntautuen näreillä
viitoitettua järvitietä länttä kohti, josta vielä kaukaa kuumoitti
Steen-herran korkea kuomu, mikä taas kääntyen kohti kolkkoa itää.
Ennen pitkää oli tuo suuri sotaleiri linnan edustalta hävinnyt ja
hirsitulet sammuilivat kinoksiin.
Kumaraniskainen sotavanhus sulki taas Hämeen vanhan linnan
raudoitetut portit ja asettui yksin, tyynenä ja tanakkana,
sen edustalle vartijaksi. Hän silmäili miettiväisenä pitkää
kuormastojonoa, jonka häntäpää vielä näkyi mutkittelevan itäiseltä
Viipurin tieltä, silmäili viimeisiä, läntiselle jäälle häipyviä
rekiä, ja rauhallinen tyytyväisyyden ilme asettui hänen kasvoilleen,
kun näkyvistä hävisivät viimeiset varjot tuota suurta sotajoukkoa,
joka nyt monena päivänä oli melullaan täyttänyt hänen hiljaisen
linnansa. Kaukaa pohjoiselta taivaanrannalta kuumotti vielä
Vanajaveden selkien takaa kuin matala, musta pilventynkä: Siellä
hiihti Pentti Heinonpojan pieni suksijoukko hakemaan tiettömiltä
taipaleilta viimeistä vihollisjoukkoa. Mutta pian häipyi hämärään
sekin pilvi.
Silloin läksi vanha vartija ilmeisellä mielihyvällä tallustamaan
tuttua, lyhyttä polkuaan portin edessä, ja hän kierasi villavyön
tiukemmas uumenilleen. Sillä läntisen taivaan rusko näytti ennustavan
nöyrää ilmaa. Mutta sepä vanhasta vartijasta juuri olikin kodikasta.
Näin hän oli tässä säässä tottunut ennenkin yksin vartioimaan, näin
hänestä tämän linnan valvonnan tulikin tapahtua.