Jouluaattoiltana ei Steen Sture seurueineen saapunut Turun
tuomiokirkkoon, vaikka sinne silloin kaikki kynnelle kykenevät, niin
ylhäiset kuin alhaiset, keräytyivät viettämään kirkon suurjuhlaa ja
hakemaan lievennystä mieltensä levottomuuteen ja hätään.
Ulkona oli tuuleton pakkanen; kylminä kiiluivat kaukaiset
tähdet matalan, pimeän kaupungin yli. Mutta kirkon pienistä
värilasi-ikkunoista hohteli ulos kaunis valo, ikäänkuin houkutellen
ihmisiä pimeästä sisään. Lumi narisikin alituiseen askelten alla,
jotka kapeiden kujain päästä suuntautuivat kirkkoa kohti, ja aina
kun raskas, raudoitettu ovi aukeni, tulvahti sen täydeltä ulos
sakea huuru, jonka lävitse kynttiläliekit näyttivät suurilta ja
sädekehäisiltä.
Kirkko oli näet täynnä väkeä, ja se lämmitti hengityksellään kilpaa
satojen palavain talikynttiläin kanssa noita korkeita, kosteankylmiä
kiviholveja, jotka nyt juhlamessun säveleitä kaiuttivat. Pitkät
punakierteiset vahakynttilät paloivat niiden kahdeksantoista
pyhimyskappelin edessä, joita oli vieri vieressään kirkon molemmilla
seinämillä. Perälle, pääalttarin eteen, oli rakennettu seimi, jossa
näkyivät Neitsyt Maaria, pulleaposkinen Kristuslapsi sylissään,
harvapartainen Jooseppi ja kolme tietäjää, sekä aasi, härkä ja ylinnä
suuri, kultainen tähti. Tämän seimen edessä makasi kirkkorahvas
polvillaan hautakivistä muodostetulla lattialla niiden tukevain
kivipylväiden välissä, jotka jakoivat kirkon kolmeen laivaan,
makasi tiheäksi ahtautuneina joukkona, ikäänkuin olisi siinä toinen
toisestaan turvaa hakenut.
Urut soivat heistä tänään surunvoittoisesti, sillä mieli oli
juhlarahvaalla matala. Tähän Vapahtajan syntymän suureen juhlaan
valmistautuessaan olivat nuo ihmiset useammin ja syvemmin kuin
tavallisissa arkitoimissaan muistaneet kaukaisilla sotasijoillaan
olevia omaisiaan, joiden vaiheista he eivät tietäneet mitään,
olivat muistaneet kotiseutunsa kohtaloa ja omaansakin. Entisen
joulutunnelman vastakohtana painosti heitä nyt kahta raskaammin
huoli siitä, mitä kärsimyksiä ja suruja taas uusi vuosi oli tuova
mukanaan, ja he koettivat nyt siinä sydäntensä suuressa hädässä hakea
lohdutusta pyhien armolta.
Niin kului jouluilta. Kohta oli käsissä sydänyö, jolloin sanoma
Vapahtajan syntymisestä oli vastaanotettava. Piispa, joka äsken oli
lopettanut messun, nousi nyt, kuoripoikain heleän laulun soidessa,
rukousasennostaan verkalleen keskikuoron korkean pääalttarin
edestä, josta hän seimen ylitse näkyi kirkon joka soppeen, ja
siunasi käsillään hartaasti tuon nöyränä polvistuneen laumansa.
Sitten lähti hän täydessä piispan-komeudessaan astumaan kirkon
erotettuun peräosaan, sen kaikkein pyhimpään, jonka yläpuolella
oli ristiinnaulitun suuri puuveistokuva. Mutta lähestyessään tätä
pappeja varten suljettua korkeakuoroa, jossa olivat Pyhän Henrikin
alttari ja entisten piispain rikkaasti koristetut haudat, rupesi
Maunu Särkilahti äkkiä maltittomasti kiirehtimään askeleitaan,
niin että hänen kaulaltaan riippuvat paksut vitjat ja kultaristi
kilahtivat hopealla kirjaillun messuviitan reunukseen. Sillä sakastin
ovella näki hän sihteerinsä, Paavali Scheelin, seisovan ja viittovan
niin merkillinen ilme kasvoillaan, että Maunu heti hänen katseensa
väikkeestä älysi jotakin harvinaista ja tärkeätä tapahtuneen.
-- Airut on saapunut Viipurista, -- niin kuulivat läsnäolevat
kuoripapit Paavalin melkein huohottaen piispalle kuiskaavan.
-- Airutko... tänne?
-- Piispalaan. Hän saapui juurikaan. Nyt hän on tällä sakastissa.
_Isä, Viipuri on pelastettu_...
Piispan päätä melkein huimasi, ja hän kiirehti sakastiin niin
pitkin askelin, että oli helmoihinsa sotkeutua. Mutta kuoripappien
henkeäänpidättävään joukkoon olivat kuuluneet nuo Paavali-maisterin
merkilliset sanat: Viipuri on pelastettu! Ja ne sanat uudistuivat
siellä nyt moninkertaisina, kun kanungit niitä epäillen, kysyen
ja toivoen toisilleen toistelivat, samalla kuin urut kirkossa yhä
pehmein soinnuin säestivät teinipoikain päättynyttä virttä. Ne sanat
hiipivät tuossa tuokiossa kanunkien mukana korkeakuorosta alas
kirkkoonkin, kulkien siellä suhahtavana kuiskeena keskuspilarien
välitse sivulaivoihin, rivistä riviin polvistuvain kesken,
virvoittaen lamaanpainuneita mieliä ja sytyttäen sammuneita toiveita.
Kirkkorahvas nousi seisomaan, ja yhtenäinen hillitty humaus kävi
pääkuorosta ovensuuhun asti. Mitä nuo lentävät taikasanat tarkemmin
merkitsivät, sitä ei kirkkoyleisöstä vielä kukaan tietänyt. Airut oli
hiihtänyt nyt yöllä piispalaan ja tuotu sieltä sakastiin, se vain
tiedettiin, ja sitten: "Viipuri on pelastettu"!
-- Onko se totta?
-- Onko se mahdollista?
-- Onko Jumalanäiti antanut meille niin suuren armolahjan poikansa
syntymisjuhlaksi?
-- Mistä se tiedetään? Kuka tuo siitä varmuuden?
Niin kyseltiin kirkossa iloisina, hätäisinä, nöyrtyneinä,
kärsimättöminä. Onko se totta?
Totta. Varma tieto rauhoitti pian kärsimättömyydestä vapisevat mielet.
Hetkisen olivat urut yksikseen soineet. Yömessun hetki oli käsissä.
Piispa astui taas pääkuorista keskialttarille, astui verkalleen,
loistavin silmin, kädet rinnalle ristiin solmittuina. Kirkkorahvaan
sihisevä surina toukosi samalla hetkellä ja tuskin henkäystäkään
kuului väkijoukosta, kun piispa taas polvistui alttarijakkaralle ja
kirkkaasti sointuvalla äänellä puhui:
-- Kiitämme sinua Jumala, edessäsi nöyrrymme, hätääntyneiden
Vapahtaja. Sillä sitä armoasi, minkä olet meille tänä yönä antanut
syntymäsi muistoksi, emme ole ansainneet. Sinä olet voimallasi
vihollisemme lyönyt ja karkoittanut pois, sinä olet sydämemme
raskaan ahdistuksen ottanut pois. Sinulle kiitoksemme soi: Te Deum
laudamus...!
-- Te Deum laudamus, kajahti silloin vastaan kuoripappien ja
teinilaulajain yhteinen kuoro, täyttäen riemuavalla sävelellään
koko kirkon. Ja koko kirkontäyteinen yleisö, joka tavallisesti
vain kuunteli pappien latinaista virttä, sekin yhtyi siihen nyt,
tuntien sanomatonta sydämen helpoitusta, -- oli kuin olisi se nyt
täydellisesti tajunnut nuo ennen vieraat, kylminä kaikuneet sanat.
Nyt ne sanat sisälsivät määrättömän lämmön ja rajattoman riemun.
Kauan kaikui ulos hiljaiseen, talviseen yöhön noista tuhansista
keventyneistä rinnoista lähtevä hartain kiitos.
Ja vasta kun kynttilät olivat palaneet mataloiksi ja tuohusastioista
savustus sammunut, läksi juhlarahvas kirkosta. Nuo ihmiset, jotka
olivat joulumessuun menneet verkkaisin, laahustavin askelin, ne
tulvahtivat nyt sieltä ketterinä ulos eteiseen, jonka ovella
tuomiokirkon papit siunasivat poistuvan rahvaan. Välitöntä iloa
säteillen puristivat tutut ja tuntemattomat toistensa käsiä,
ennenkuin kiirehtivät pimeään yöhön ja portilta haarautuivat kapeita
kujia myöten eri tahoille. Eivät he tunteneet nyt pakkasta, joka
jäätävänä puski heitä vastaan. Harvatpa muistivat siinä innossaan
edes lyhtynsäkään sytyttää, vaikka kyllä vanha taika tiesi, että
jouluyönä liitelevät vainajain henget elävien mailla. Tänä yönä
riensivät kirkkomiehet henkiä ajattelematta pimeän halki koteihinsa,
kertomaan siellä odottaville vanhuksille ja lapsille uutista siitä
ihmeestä, mikä nyt oli tapahtunut. Sillä taivaan ihmeeksi jo heti
luettiin tämä Viipurin pelastus, -- filistealaisten tuhantinen joukko
oli paennut Davidin heikkoa linkoa!
Monissa noista mataloista puutaloista ei oltu täksi jouluksi
levitetty lattioille jouluolkia eikä sytytetty haarakynttilöitä; --
surun ja hädän mieliala ei ollut laskenut juhlaa juhlalta tuntumaan.
Nyt vielä yösydännä kannettiin olkikuvot sisään, kotona valetut
talikynttilät sytytettiin, ja juhla-aterialle käydessä oli kaikilla
oikea juhlamieli. Niin valvottiin aamumessuun asti ja joulutynnyriä
juotaessa tarinoitiin saapuneesta viestistä. Joku huhun sirpale
oli kirkon eteisessä jo ehtinyt kulkea Pyhän Andreaan rististä ja
kauheasta pamauksesta, johon vainolaiset olivat suistuneet. Ja niistä
sirpaleista nyt mielikuvitus, ilon ja onnen tunteen kannustamana,
rupesi jouluolilla takkavalkean edessä valvottaessa luomaan
taruteoksia, jotka kasvoivat yhä korkeammiksi ja laajenivat yhä
mahtavammiksi...
* * * * *
Piispan talossakin valvottiin jouluyö aikaiseen aamumessuun
asti. Sinne oli Maunu-piispa kirkon sakastista vienyt mukanaan
vapauttavan viestin tuojan, hikeensä hiihtäneen airueen, ja sinne
olivat myöskin piispan lähimmät ystävät häntä seuranneet. Pentti
Heinonpoikaa pidettiin nyt siellä ylimpänä vieraana; häntä kestittiin
kuumennetulla mausteviinillä ja piispalan parhailla jouluoluvilla.
Mutta niitä nauttiessaan tuli hänen yhä uudelleen kertoa tarkkaavalle
kuulijakunnalle jokaista yksityisseikkaa myöten, mitä Viipurissa oli
syyskauden kuluessa, pitkän piirityksen alusta asti, tapahtunut aina
siihen saakka, kun hän itse taipaleella viivästyttyään vihdoin oli
sukset saanut ja niillä, pitkään lepäilemättä, ehättänyt Kymi-joelle
ja siitä edelleen kuljetumpia teitä myöten Turkuun. Varsinkin täytyi
hänen laajasti kertoa venäläisten viimeisestä ryntäyksestä Viipuriin,
kertoa, miten viholliset jo olivat vallanneet muurit ja useimmat
muurinsarvet, miten keskustorni kesken kaikkea oli räjähtänyt ja
miten vainolaiset vihdoin, säikähtäen kirkastettua Pyhän Andreaan
ristiä, lähtivät silmittömään pakoon. Piispalan vieraat eivät
mielestään sittenkään kyllältään kuulleet noista ihmeellisistä
tapauksista. Mutta nuori airut ei väsynyt niitä yhä uudelleen
kuvailemaan. Tämä yö, jolloin hän näin piispavanhuksen vieraana sai
hänen vieressään istuen ensimäisenä keventää ahdistuksen ja tuskan
kauan kärsineistä mielistä, se oli Pentistä elämänsä onnellisin hetki.
Mutta kertoipa airut piispalan vieraille myöskin piirityksen synkistä
kuvista: viipurilaisten mieshukasta, puolustusjoukon kaatuneista
johtajista ja porvarien sekä pakolaisten äärettömistä kärsimyksistä
nälän ja ruton kynsissä, kertoi koko maakunnan hävittämisestä ja sen
metsiinpaenneiden asukkaiden toivottomasta tilasta. Monta karvasta
surun pisaraa sekaantui siten kuuntelevain ilonmaljoihin. Mutta
pelastuksen aiheuttama riemuntunnelma pysyi kuitenkin ylinnä, ja
piispakin virkkoi, saattaessaan nyt vieraansa ruokapöytään, joka oli
runsasvaraiseksi katettu, lohduttaen:
-- Kärsimyksittä ei koskaan voittoja saavuteta. Kiittäkäämme siis
niistäkin pyhää Neitsyttä, joka on tuskamme ottanut pois!
Öinen riemuateria oli juuri alkanut, kun yhtäkkiä ulkoa kuului
kirkkaiden kulkusten kilinää: useita rekiä pysähtyi piispanlinnan
edustalle, ja sen eteisestä kajahti pian kannusniekkain askeleita
ja iloisia ääniä. Kysellen katselivat pöytävieraat toisiaan. Mutta
samassa lennähti jo ovi auki, ja piispan kirkkaasti valaistuun
juhlahuoneeseen astui pitkin, maltittomin askelin valtionhoitaja
Steen Sture seurueineen. Hetki, aamupuoli yötä, oli outo
vastavierailuun, mutta piispa arvasi heti tulijain asian ja nousi,
hymyhuulillaan, nojatuolistaan pöydän päästä heitä tervehtimään.
Valtionhoitaja, joka oli täyteen ritariasuunsa puettuna, ja jonka
kasvot nyt säteilivät terveyttä ja uljuutta, hän teki syvän,
kunnioittavan kumarruksen piispavanhuksen edessä, jota hän vielä
muutama päivä sitten oli väkijoukon läsnäollessa loukannut, levitti
kätensä ja lausui:
-- Isä, salli minun syleillä sinua!
Poissa oli samassa tuokiossa kaikki katkeruus ja kauna Maunu-piispan
sulaneesta sydämestä; hänkin levitti, uuden mielialansa vallassa,
käsivartensa tulijaa vastaan ja he syleilivät toisiaan sydämellisesti
kuin vanhat ystävät ainakin. Ja piispavanhus puhui:
-- Näin olkoon ilomme yhteinen; onhan se meidän kaikkien, kansan ja
maan, oma.
Ja ojentaessaan tervetuliaisiksi valtionhoitajalle suuren,
hopeavanteisen juomasarven, jota vain suurissa juhlissa käytettiin,
jatkoi piispa:
-- Viipurin ja sen pelastajain malja!
-- Pohjaan sen juon!
Eikä laskenut valtionhoitaja sarkkaa huuliltaan, ennenkuin oli sen
kumolleen kallistanut.
Steen Sture oli saapunut tuomaan piispalle sanomaa Viipurin
pelastuksesta. Sitä varten oli hän lähtenyt yösydännä ajamaan Turun
linnasta, jonne tuo viesti oli vastikään tuotu. Steen Kristerinpoika
Oxenstjerna oli viikko sitten lähtenyt ratsuväkineen Turusta
rientämään rantatietä itään päin ja oli Kymin suulla tavannut Pentin,
joka juuri oli Viipurista Knut Possen airueena hiihtänyt. Häneltä oli
Oxenstjerna kuullut tuon suuren uutisen. Silloin oli nuori ritari
päättänyt parin ratsumiehen seuraamana palata Turkuun, jonne hän
toivoi ehtivänsä ennen väsynyttä suksimiestä ja jossa hän tahtoi
asiain uuden käänteen johdosta saada Sturelta uusia toimintaohjeita.
Mutta tiet olivat edelleen huonot hevosen kulkea ja hiihtäjä ehtikin
perille ennen ratsumiestä, -- kun Steen Kristerinpoika karautti
Karjakatua myöten kaupunkiin ja sillan yli linnaan päin, silloin
palasi jo riemunhuumaama kirkkorahvas tuomiokirkosta levittämään
kaupunkiin tuota iloista sanomaa.
Vaikkei Steen Sture nyt saanutkaan ensimäisenä kertoa piispalle
Viipurin pelastuksesta, niin vilpitöntä riemua säteili silti
koko hänen olemuksensa, kun he nyt yhdessä tutkivat Knut Possen
lyhyttä, ytimekästä kirjettä, jonka Pentti oli piispalle tuonut.
Maunun valtasi melkein iloinen hämmästys nähdessään, kuinka lähellä
valtionhoitajankin sydäntä Viipurin kohtalo sentään oli ollut.
Kutsuen linnasta tulleet vieraat pöytäänsä virkkoi piispa sen vuoksi
sydämellisesti:
-- Veljesateria syökäämme tänä yönä hyvän veljessovun merkiksi.
-- Ja toiminnan merkiksi myös, huudahti valtionhoitaja. -- Sillä
arvaanpa, että meillä on täällä vieläkin yhtä ja toista tehtävänä,
ennenkuin rauha lopullisesti palaa näille rajamaille.
-- Se on totta se, vastasi Bitz-vanhus vakuuttavasti. -- Vielä
emme tiedä, miten on Savon uuden linnan tässä taistelussa käynyt.
Ja moskovalainen on pitkävihainen ja kavala; ei hän tätä taistelua
sikseen heitä.
-- Siksipä sijoitammekin tähän maahan nyt riittävästi sotaväkeä ja
varustamme sen linnat uuteen kuntoon...
Valtionhoitaja näytti uhkuvan uutta toiminnan intoa, ikäänkuin
osoittaakseen, kuinka hänkin nyt tässä isänmaan yhteisessä
pelastusasiassa tahtoi olla tehokkaasti mukana. Suomen herrat
iskivät silmää toisilleen, kun Steen Sture tänä myöhäisenä
yöhetkenä vielä antoi käskyjä airueiden lähettämisestä, jotka
kutsuisivat Ruotsinpuolelle vetäytyneen väen taas takaisin Suomeen
ja järjestäisivät Ahvenaan jääneiden muonavarastojen kuljettamisen
jääkelillä Turkuun. Heistä olisi tämä toimeliaisuus saanut viritä jo
ennen. Piispa-vanhus vain ei menneitä muistellut.
-- Kiitos, Steen, vanha ystäväni, taas sinut tunnen, virkkoi hän
rohkaisevasti. -- Me suomalaiset rakastamme tätä maata, jossa olemme
syntyneet ja jonka puolesta poikamme ovat verensä vuodattaneet, ja
siksi iloitsemme kaikesta avusta, jonka se osakseen saa...
-- Vaikkapa myöhäänkin...
Se oli piispan nuori, kuumaverinen sihteeri, joka nuoren mielensä
uljuudella näin täydensi esimiehensä ajatuksen. Kaikki katsahtivat
Paavaliin, joka nyt, posket hehkuvina, vieläkin riensi lisäämään
omasta puolestaan:
-- Ja tulkoon apua taikka ei, _me,_ jotka rakastamme tätä maata, me
ainakin taistelemme sen puolesta.
Suomen herrat olivat joutuneet istumaan pöydän toiselle puolen,
ruotsalaiset toiselle. Edellisiin vaikuttivat nuoren maisterin sanat
sytyttävästi ja he kohottivat korkealle tinaiset maljansa. Mutta
ruotsalaiset istuivat kankeina, katsellen valtionhoitajaa, johon
pistos etupäässä oli suunnattu. Steen-herra ei kuitenkaan ollut
heitettyä peistä huomaavinansakaan, ja rauhanrakentajana jatkoi taas
piispavanhus äskeisellä äänensävyllään:
-- Se on totta, tämäkin maankolkka ansaitsee huolenpitomme. Juokaamme
nyt malja sen onneksi!
Sen maljan kaikki joivat. Mutta vielä tuokion vallitsi piispan
ruokahuoneessa kankea äänettömyys, jota piispan ja valtionhoitajan
jatkuva keskustelu turhaan koetti hälventää. Oli, kuin tuossa
huoneessa kaikesta hetken ilosta huolimatta olisi tuntunut kahden
eri piirin, kahden eri tunnemaailman olemassaoloa. Välittömästi ja
selvästi sen tunsi sivullinen, kuten äsken Viipurista hiihtänyt
airut, -- hänestä tuntui, kuin olisivat eri pöytäsivustat äkkiä vähän
loitonneet toisistaan jonkun painostuksen vaikutuksesta.
Sen kankean äänettömyyden katkaisi vihdoin yön läpi kuuluva kumahdus,
jota heti seurasi toinen ja kolmas.
-- Aamumessun hetki, virkahti piispa, nousten pöydänpäästä
seisaalleen. -- Joulukirkkoon soitetaan. Siellä vastaanottakaamme
kiitollisin, nöyrtynein mielin Vapahtajan päivä!
-- Menkäämme kirkkoon! -- Valtionhoitajakin kohosi vakavana
istuimeltaan. Ja kuin komennosta seurasivat kaikki hänen
esimerkkiään, hakivat turkkinsa ja lyhtynsä, ja pian kiirehti koko
seurue ulos kylmään yöhön.
Muiden perästä asteli aamupimeässä piispalan ja tuomiokirkon välisen
aukean poikki myöskin Pentti Heinonpoika kankein jäsenin, pää hiukan
raskaana öisestä kestityksestä ja äkillisestä huumauksesta. Ei hän
väsymystä tuntenut, vaikka taival oli ollutkin pitkä ja lepoa oli
ollut vähän, mutta jotakin outoa hän kuitenkin sisässään tunsi. Hänen
päänsä humisi täynnä kuumia tuumia. Ja muita voimakkaampana tunsi
hän sen viimeisen vaikutuksen, minkä hän piispan ruokahuoneessa oli
saanut: Mikä se oli siellä juhlahumussa äsken tuntunut ikäänkuin
jakavan joukon kahtia? Olisiko mahdollista, että tällä puolen meren
syntyneiden tunteet tätä maata kohtaan olisivat toiset kuin noiden
meren yli tulleiden? Omituista, kuinka tuo kysymys ei herennyt
ikäänkuin kumahtelemasta hänen mielessään? Vai oliko se ehkä vain
kirkonkellojen lyhytsointuinen kalke pakkasyössä, joka synnytti noin
outoja kajahduksia hänen valvoneessa päässään?