Turun piispanlinnan holvikattoisessa kirjastohuoneessa työskentelivät
harmaanhämäränä joulukuunpäivänä piispa Maunu Särkilahti ja hänen
sihteerinsä, maisteri Paavali Scheel. Piispan edessä pöydällä oli
pieni pino ohkaisia, nahkakantisia kirjoja, joita hän järjesteli
eri kasoihin. Se oli ensimäinen Suomea varten painettu kirja, Turun
hiippakunnan pappien messuopas, Missale Aboense. Tämä kirja oli jo
Konrad-piispan aikana painettu Lyypekissä ja oli sitä silloin jo
jaettu, mikäli oli riittänyt, papeille ympäri maan. Nyt oli äsken
saapunut Saksasta tätä nuoren kirjapainotaidon kallista tuotetta uusi
lähetys, ja Maunu-piispa puuhaili nyt sen levittämistä seurakuntiin.
Mutta surukseen oli hän huomannut tarpeelliseksi lähettää
"missalen" mukana ankaran paimenkirjeen papistolleen. Hän oli
näet tarkastusmatkoillaan kokenut, ettei monessakaan Suomen
maakirkossa tämän jumalanpalvelusohjeen määräyksiä seurattu, vaan
lojui tuo kallis aarre pappiloissa jonkinlaisena koristuksena,
lukematta ja käyttämättä. Ja mielihaikealla täytyi Maunu-piispan
myöntää tietävänsä senkin, mistä tuo johtui: Suomen papit eivät
olleet ainoastaan harjaantumattomat präntättyä lukemaan, vaan oli
sen pahempi heillä useimmilla latinankielen taitokin kaikista
koulupänttäyksistä huolimatta siksi hatara, etteivät he tuota
heille lähetettyä kirjaa täysin ymmärtäneetkään. Maunu-piispa nyt
kiertokirjeessään kehoitti heitä ponnistuksiin, verestääkseen
koulunaikaiset latinanmuistonsa; hän vaati heitä ehdottomasti
perehtymään kirjan ohjeisiin ja rangaistuksen uhalla noudattamaan
niitä toiminnassaan.
Piispan sihteeri kirjoitteli nyt tammipöydän toisella sivustalla
neuvoja ja ohjeita siitä, miten "missalen" määräykset olisivat
oikein ymmärrettävät. Hanhensulka sipitti yksitoikkoisesti, miltei
väsyneesti, kirjuri ei näyttänyt tänään olevan erittäin innostunut
työhönsä. Piispa huomasi sen.
-- Teroititko heille erityisesti sitä, että joka sunnuntai on messun
jälkeen saarna edelleen suomeksi pidettävä, kysyi hän kirjoitusmiestä
hetken sivulta tarkastettuaan.
-- Jo se on sanottu, -- mutta mitä se hyödyttää, vastasi Paavali
väsähtäneesti.
-- Mitäkö hyödyttää! Siinähän juuri on ohjeittemme henki ja ydin,
muuten on kirjain kuollut. Kaikista muistutuksistamme huolimatta he
vain paapattavat ulkomuistilla latinalaiset messunsa, kuin niistä
pikimmiten päästäkseen...
Kirjuri nosti päänsä pergamentin luota. Hänen kasvonsa olivat entistä
soikeammat, ja hänen silmissään oli surumielinen ilme.
-- En tarkoittanut sitä, isä. Tulin vain ajatelleeksi: Me laittelemme
täällä kirkkomme paimenille tarkkapiirteisiä ohjeita ja neuvomme
roomalaisen rituaalin yksityiskohtaisia menoja. Mutta kuka takaa,
että kun kirjeemme saapuvat asianomaisiin pitäjiin, nämä eivät jo
ole autioiksi hävitetyt, kuka takaa senkään, ettei silloin jo Suomen
seurakunnille ruveta antamaan toisenlaisia kirkko-ohjeita toisaalta...
Piispa käännähti nyt nuhtelevalla ilmeellä raskasmieliseen
kirjuriinsa päin:
-- Toisaaltako, virkkoi hän. -- Ei, Paavali, emme saa menettää
luottamustamme. Meidän on toimittava hiippakuntamme hyväksi kaikesta
huolimatta, lujasti uskoen, ettei Jumala anna kirkkonsa joutua
häpeään eikä uskovaistensa kaatua perikatoon.
-- Niin, niin, isä. Toisinaan tuntuu vain niin toivottomalta...
Paavali kirjoitti edelleen; sulka sipitti yksitoikkoisesti
ja laahustamalla. Kirjoittajan oli nyt käännettävä paksu
pergamenttilehti, mutta se kävi kankeasti, -- hän huoahti. Vasen
käsi oli näet maisterilla mustassa, pallonmuotoisessa siteessä, ja
siksi sujuivat hänen likkeensä niin vaivaloisesti, kun hänen sillä
oli koetettava työtään avustaa. Vihdoin sai hän lehden käännetyksi ja
painautui taas siihen kirjaimia piirtämään.
Piispa oli nojatuolistaan osanotolla seurannut hänen puuhaansa,
ja samalla oli äskeinen nuhteleva ilme tasoittunut pois hänen
leveäluisilta kasvoiltaan. Hetken kuluttua hän virkahti kirjurilleen:
-- Koskeeko käteesi vielä, Paavali?
-- Ei käteen, enemmänkin sydämeen, vastasi maisteri surunvoittoisesti.
Piispa katseli nuorta ystäväänsä hetkisen lempeästi, hiukan säälien,
mutta samalla oli pieni, harmiton hymykin hänen huulillaan.
Paavali-maisterille oli tapahtunut vahinko, paha vahinko, vaikkei
piispa sitä kuitenkaan niin perin vaaralliseksi arvostellut. Kun
he viime elokuun lopulla olivat laivallaan palanneet Viipurista ja
saapuneet Kuusiston linnan edustalle, oli maisteri, iloisena matkan
onnistumisesta, noussut laivan keulaan laukaisemaan siinä olevaa
pikkutykkiä, merkiksi linnan väelle piispan paluusta. Mutta lombardi,
jota ei oltu taipaleella tarvittu, oli päässyt ruostumaan ja panos
räjähti sytytysreiästä, silpoen sytyttäjältä käden. Peukalo ja
etusormi puuttuivat nyt Paavalin vasemmasta kädestä. Haava oli kyllä,
kauan kiusaa tehtyään, vähitellen parantunut, mutta tuo vahinko ei
ollut sillä autettu. Se uhkasi katkaista nuorelta kanungilta koko
hänen papillisen uransa. Sillä kielsihän kanooninen laki kirkkoa
käyttämästä palveluksessaan ja varsinkin korkeammissa hengellisissä
viroissa raajarikkoutunutta miestä. Siitä johtui nuoren maisterin
masentunut mieli. Paavali Scheelin kunnianhimoinen tarkoitus oli
ollut pyrkiä korkealle hierarkisia portaita myöten, ja hän oli jo
hyvällä alulla: pitikö sen kauniin uran nyt siihen katketa?
Tämä henkilökohtainen vastoinkäyminen se oli muiden yleisten
ikävyyksien ja koko maassa vallitsevan huolen ohessa noin matalaksi
masentanut nuoren maisterin muuten toivorikkaan mielen. Ilottoman
syyspäivän harmaja tunnelma tuli nyt vielä alakuloisuutta lisäämään.
Tuokion kuluttua lisäsi Paavali varsin katkerasti piispa-ystävälleen:
-- Kelvannen tästä ehkä vielä urkujen polkijaksi tuomiokirkkoon,
sillä myöhää lienee minun nyt siirtyä pois koko kirkolliselta
uralta. Isäni kuuluu kyllä aikoinaan tuumineen lähettää minut
johonkin ritarihoviin sotilaaksi oppimaan, ja taisipa hän erehtyä,
kun ei aikomustaan täyttänyt. Sillä nyt enää minusta tuskin on
miekkamieheksikään, vaikka sellaisiakin nähtävästi pian Turussa
tarvitaan. Sotilaskin tarvitsee toki kätensä!
Piispan sileiksiajetuille kasvoille levisi nyt yltyleensä tuo
hyvänsävyinen hymy, ja hän virkkoi lohduttavasti nuorelle ystävälleen:
-- Elä sure, Paavali, kyllä Hemming-herra Roomassa tämän asian
järjestää. Olenhan pyytänyt pyhältä isältä sinulle poikkeuslupaa, ja
tohtori Gaddillahan on siihen varoja käytettävänään.
-- On kyllä, mutta...
-- Kun on varoja, niin niillä on näihin aikoihin helppo korvata
kaksi sormea, vaikkapa koko kädenkin, sitä todistavat kaikki tiedot
nykyisestä Roomasta. Asu sinä vain rauhallisena edelleen pappilassasi
ja hoida virkasi minun vastuullani!
Taas oli hiljaista kirjastohuoneessa, jossa kirjurin sulka edelleen
tasaisesti rapisi. Vanhan piispan ajatukset siirtyivät jälleen niihin
huolettaviin, vakaviin kysymyksiin, joiden ympärillä ne nykyisin
alituiseen, yöt päivät, askaroivat. Kotvasen kuluttua muisti hän taas
yhden seikan ja kävi siitä sihteerilleen tarinoimaan:
-- Miten olikaan, löysitkö sitten joenpuoleisissa kellareissa kyllin
varman piilopaikan tuomiokirkon kalleuksille... nimittäin jos tarve
tulisi mitä kätkeä.
Nyt vilkastui alakuloisena istunut maisterikin ja ponnahti suoraksi
istumaan.
-- Löysin, isä. Kommunin jokirakennuksen alla on mainio kätkökellari,
vieläpä sellainen, jota ei talon nykyisistä asukkaista kukaan
tunnekaan. Se lienee vanha lymypaikka entisiltä sota-ajoilta.
-- Hyvä, -- oletko sinne jo jotakin vienyt?
-- En muuta kuin ne kaksitoista hopea-apostolia, joiden kätkemisestä
jo sovittiin. Mutta ehkäpä jo tänä iltana siirrän sinne
pyhäinjäännöksetkin ja alttarikoristeet?
Piispa teki torjuvan liikkeen kädellään.
-- Ei hätäillä, Paavali. Väestöä älkäämme ennenaikojaan säikyttäkö.
Nyt on meillä pian Tuomaanmessu käsissä, sitten joulu, --
toivioretkeläiset tahtovat nähdä kirkon oikeassa asussaan ja rukoilla
pyhäinjäännösten ääressä. -- Hetkisen vaiti oltuaan piispa vielä
huoaten lisäsi: -- Täytyyhän meidän toki toivoa, että joku sanoma
saapuu Turkuun, ennenkuin viholliset hyökkäävät... jos nyt vihollinen
tänne asti ollenkaan pääsee...
Maisteri, joka jo oli laskenut syrjään kynänsä, kuivasi verkalleen
hiekalla kirjoitustaan. Sitten pisti hän tapansa mukaan loukkautuneen
kätensä kauhtanansa liitoksen peittoon, katsoi kotvasen piispaa
silmiin ja virkkoi melkein hämmästyneenä:
-- Vieläkö uskallat toivoa, isä?
-- En lakkaa rukoilemasta Viipurimme puolesta, enkä siis
toivomastakaan.
-- Lujapa on uskosi. Ja kumminkin tiedät totuuden: Viipuri ei voi
ajanmittaan kestää, vaan sen täytyy antautua...
-- Siellä on urheata väkeä, monta viikkoahan se on puolensa pitänyt,
vastasi piispa, joskin hiukan epävarmalla äänellä.
-- Siitäpä sen juuri näemme, vihollinen on itsepäinen. Sen voima
on moninkertainen, se tahtoo Viipurin haltuunsa ja Turun myös...
piiritys vie pakostakin antautumiseen. Kohta pariin kuukauteen
emme ole saaneet sieltä mitään tietoja; kun tiedot kerran tulevat,
tulevat ne varmaankin vihollisten mukana. Maa on silloin auki. Mikäpä
pysäyttäisi enää arojen hurjia laumoja?
-- Niin, mikä? Me emme sitä tiedä, mutta meidän täytyy sittenkin
toivoa. -- Piispa siirsi syrjään järjestämänsä kirjakasat ja vaipui
nojatuoliinsa. Hän oli nyt masentuneen näköinen hänkin. Toivoton
ilme pyrki samentamaan hänenkin katseensa, sillä täytyihän hänen
myöntää nuoren ystävänsä todistelut sitoviksi. Mutta ikäänkuin
viitaten johonkin mahdollisuuteen, johon hän ei kuitenkaan itsekään
paljo uskonut, jatkoi hän vielä: -- Onhan Kymijoellakin vähän
varustusväkeä, joka ehkä voi tuota vyöryä edes viivyttää.
Mutta Paavali vastasi purevasti:
-- On, muutamia kymmeniä huoveja siellä on ja joku satakunta
talonpoikaa, jos ovat siellä enää nekään!
-- Niin, heikko on kyllä sekin toivo...
Piispa oli tosin koettanut taivuttaa Turunlinnan päällikköä Didrik
Hannunpoikaa kokoamaan ja järjestämään voimakkaamman varustusväen
vihollisen tielle ja lähtemään itse sen johtajaksi Kymijoelle. Mutta
Didrik oli ollut toimeton, niinkuin ainakin ja niinkuin viime aikoina
kaikki muutkin Turussa.
Siellä oli näet viimeisinä viikkoina ruvennut vallitsemaan
eräänlainen tylsynyt, toivoton mieliala, joka oli lamauttanut kaiken
yritteliäisyydenkin. Odotettiin vain viestiä Viipurista, viestiä
sen kaatumisesta ja vihollislaumain lähenemisestä, -- toimetonna
odotettiin. Syksyllä, kun oli puuhattu Viipuriin väkeä ja muonaa,
oli mielissä vielä ollut kimmoavaisuutta ja miehissä pontta. Piispan
uhrautuva esimerkki oli muihinkin elähdyttävästi vaikuttanut. Mutta
senjälkeen kun Turkuun olivat saapuneet tiedot piiritysjoukon
suuruudesta ja taistelevain voimain epäsuhtaudesta, oli toivoton,
välinpitämätön mieliala ylemmistä piireistä vähitellen levinnyt
alempiin, -- usko voittoon oli katkennut.
Tuon toivottomuuden ja kasvavan pelon ohessa oli porvarien ja
käsityöläisten kesken itänyt suuttumustakin niitä johtavia piirejä
kohtaan, jotka niin huonosti olivat maan puolustuksesta pitäneet
huolta. Heidän Viipurissa taistelevat poikansa tai veljensä olivat
jätetyt sinne avutta vihollisten teloitettaviksi, ja nyt ei Turunkaan
puolustamiseksi tehty mitään... Tämän väestössä vallitsevan mielialan
Paavali Scheel tunsi. Hän tiesi, että Didrik Hannunpojalle, kun tämä
joskus ihmeeksi linnastaan liikkui kaupungilla, jo oli väkijoukosta
singautettu pilkkasanoja, ja hän pelkäsi, että tuo kiukku helposti
voisi kohdistua piispaakin vastaan, jonka huolena puolustustoimet
enimmäkseen olivat olleet. Sillä niin etäälle kuin Ruotsin
hallitusmiehiin ei monikaan osannut suuttumustaan suunnata.
-- Olisinpa melkein suonut, että vihollinen olisi tänne ehtinyt sulan
veden aikana, virkkoi maisteri, nousten jäykistynein jäsenin pöydän
äärestä, jossa hän kauan oli istunut.
-- Miksi niin? kysyi piispa ihmeissään.
-- Silloin olisi ainakin osa väestöstä voinut aluksillaan pelastua
saaristoon. Ja sinäkin, isä, olisit voinut nousta laivaan...
Mutta piispa keskeytti melkein ankarasti nuoren ystävänsä:
-- Älä ajattele minua. Mikä olisi yhden ihmisen kohtalo sen tuhon
rinnalla, minkä vihollisten saapuminen koko kaupungillemme tuottaisi.
Meidän täytyy vielä ajatella sen pelastamista. Onhan kaupungissa
miehistä väkeä; varustakaamme se aseilla!
-- Se on myöhää nyt, vastasi Paavali synkästi. -- Kukin vetäytyy nyt
kuoreensa, ajattelee vain omaa kohtaloaan. Eikä ole enää varojakaan;
kenellä vielä jotakin olisi, hän ne hiljaisuudessa kätkee...
-- Niin, ei ole varoja enää minullakaan. Kaikki omani olen käyttänyt
puolustustoimiin, isoksi osaksi kirkonkin varat, jonka minulle
Jumalanäiti anteeksi antakoon...
Piispan sihteeri oli puhellessaan pukeutunut turkisviittaansa, ja
teki lähtöä piispalasta. Hänen oli tapana näin iltapuoleen kävellä
pyhän Gertrudin kilttaan juomaan oluthaarikan ja kuulemaan kaupungin
uutisia. Säätä katsellakseen pysähtyi hän vielä tuokioksi kirjaston
pienen ikkunan eteen, silmäillen miettiväisenä siinä edustalla
olevia Napaturun mataloita muurinsärmiä. Nuo vanhat, lumenpeittoiset
varustukset, jotka aikoinaan olivat Turun maanpuoleiseksi suojaksi
rakennetut, eivät voisi päivääkään pidättää vihollista, vaikkapa
vielä olisi aseväkeäkin niitä puolustamassa, päätteli hän. Nyt ei
ole tykkejä, ei väkeä; Turkua ei voida puolustaa senkään vertaa kuin
Viipuria, vaan se on tuomittu heti joutumaan maan puolelta hyökkäävän
vihollisen jalkoihin!
Piispakin oli pysähtynyt kirjurinsa viereen ikkunan luo. Hänen
katseensa suuntautuivat joen puolelle, lumisten peltojen yli, ja hän
virkahti huoahtaen:
-- Niin, jäässä on Aurajoki, jäässä pian merikin, talvi sulkee meidät
tänne.
-- Ja tänne me hukumme kuin umpisolaan. Vuodet kuluvat; pian ei meitä
muisteta olleeksikaan, kenties ei Turkuakaan, kenties ei Suomea
ollenkaan!
Mutta piispa oikaisihe taas suoraksi:
-- Ei, toivoa elä jätä, Paavali, silloin menee kaikki!
-- Jospa sen voisi säilyttää. Mutta koetan vielä sinun avullasi, isä,
Hyvästi huomiseen.
Nuori maisteri laskeusi piispankerroksesta alas ja käveli vahdin
ohi, joka siinä hääteli portilta pois kerjäläisiä, -- tapansa mukaan
ne taas sangen vaativina ja suurisuisina siinä almuja porasivat.
Mutta samassa näki hän linnanhuovin täyttä ravia ajavan tuomiokirkon
kupeitse piispalaan päin. Paavali Scheel pysähtyi odottamaan
ratsumiestä, uteliaana kuulemaan, mitä uutisia nyt mahtoi linnasta
piispalaan saapua. Nämä kaksi mahtavaa vallankeskustaa Turun
vastakkaisilla laidoilla eivät näet näihin aikoihin olleet juuri
missään vuorovaikutuksessa keskenään. Niiden välit olivat monesta
syystä käyneet kankeiksi ja epäystävällisiksi.
Ratsumies laskeutui piispan sihteerin edessä satulasta ja kertoi
tuovansa linnasta piispalle tärkeitä viestiä. Yhdessä he sitte
läksivät astumaan piispan luo.
Kirjastoon saavuttuaan, jossa piispa vielä raskaissa mietteissään
seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan ääressä, saneli
linnanpalvelija kuin ulkolukua:
-- Linnanherra Hannu Didrikinpoika tervehtii hänen
korkea-arvoisuuttaan Suomen piispaa ja käskee ilmoittaa, että
valtionhoitaja, jalosukuinen herra Steen Sture juuri on saapunut
Turun linnaan. Ja pyytää hän sen johdosta piispaa saapumaan linnaan
valtionhoitajaa tapaamaan.
Ällistyneinä jäivät huovin eteen ääneti seisomaan kirkon miehet,
sekä vanha että nuori. Tätä viestiä he eivät ollenkaan ymmärtäneet,
eivätpä uskoneet oikein kuulleensa airueen ulkolukua. Sillä eihän
ollut kenelläkään Turussa ollut mitään tietoa siitä, että Ruotsin
valtionhoitaja nyt talvimyrskyillä oli aikonutkaan purjehtia
Tukholmasta meren yli Suomeen. Koko syyskauden häntä kyllä oli
jännityksellä ja kärsimättömästi odotettu; pyytämällä olivat niin
piispa kuin muutkin Turun herrat monasti häntä pyytäneet tulemaan
sotaväkineen Viipurin avuksi. Häntä oli kiirehditty, rukoiltu...
Ja monta kertaa oli Steen Sture luvannutkin tulla... oli ollut
lähdössä, kerrottiin, jopa laivassakin. Mutta aina oli se lähtö
jäänyt aikomukseen; syksy oli mennyt, eikä apujoukkoja Ruotsista
tullut. Viimeksi oli Tukholmasta saapunut Turkuun sama masentava
viesti, mikä Viipuriinkin, että näet sotaväessä riehuu rutto, ei
voida lähteä. Tämä uutinen se juuri oli niin syvälle masentanut
mielet Suomessa. Syksy oli muuttunut talveksi, Viipuria pidettiin jo
menetettynä, -- nyt ei kukaan enää odottanut apua valtionhoitajalta,
johon kaikki luottamus oli lopussa. Ja nyt tulee tämä tyhmännäköinen
huovi siihen rupattamaan, että muka valtionhoitaja on Turun
linnassa...
-- Sanotko herra Steen Sture? uteli vasta hetken kuluttua piispa,
joka arveli airueen jotenkin asiansa sekoittaneen. -- Sanotko että
hän on täällä Turussa?
-- Niin käskettiin sanoa...
-- Onko siis laivoja saapunut linnan alle? -- Ei laivoja; reellä he
ajoivat linnaan.
-- He... ketkä? Onko linnaan saapunut Ruotsista sotaväkeä?
-- Sotaväkeäkö, -- ei. Heitä on vain kymmenkunta herraa, viidellä
reellä ajoivat.
-- Mistä?
-- Rantatietä kuuluvat ajaneen etelästä päin... Outoja olivat
nuo uutiset piispalle ja hänen kirjurilleen. He katselivat
airutta, katselivat toisiaan... he eivät ymmärtäneet, mitä varten
valtionhoitaja nyt on saapunut ilman mitään sotaväkeä mukanaan, eivät
tienneet, odottaako tästä uutisesta hyvää vaiko huonoa käännettä.
Mutta Paavali-maisteri haki arkihuoneesta piispan väljät turkit ja
virkkoi:
-- Tietysti lähdet, isä, linnaan. Maan kohtalohan on kysymyksessä.
-- Tietysti, käske valjastaa hevonen. Ja sinä tulet mukaan. Tuki on
aina hyvä vanhalle miehelle.
Piispan leveässä saanireessä ajoivat hengenmiehet hetken kuluttua
Kirkkokadun kapeita kujanteitä pitkin torille ja siitä sillan yli
Anningaisten puolelle, -- Aurajoki oli kyllä jo jäässä, mutta sitä
ei vielä hevosella ajettu. Torilla ja sillan korvassa seisoskeli
porvareita vilkkaasti keskustellen. He olivat nähtävästi huomanneet
outojen herrojen ajavan etelästäpäin sillan yli linnaan, olivat ehkä
tunteneet valtionhoitajan ja koettivat kai harkita, mitähän tämä
odottamaton vierailu merkinnee. Uteliaina he nyt kurkistelivat,
ajoiko siinä todella itse piispakin linnaan, ja he supattivat
vilkkaasti keskenään, sillä tämä oli melkein yhtä outo tapaus.
Harvoinpa olikin piispa kulkenut sitä tietä, joka vei Puolalanmäen ja
jokiaittojen välisten peltojen pientareiden lomitse sekä Tallimäen
alaista joenäyrästä myöten linnan veräjälle. Melkein oudoksuen
katseli senvuoksi Maunu Särkilahti nyt noita maisemia, joiden ohi
hän aisakellon kilistessä ajeli siinä pakastuvassa, raittiissa
talvi-ilmassa, joka suloisesti virkisti hänen väsyneitä veriään.
Vallan uljaalta täältä katsoen näytti tuo joen vastapäisellä,
korkealla rannalla oleva Pyhän Olavin valkoinen luostari, ja
sakeassa oli sen alapuolella, vesirajassa, porvarien harmaita
tavara-aittoja, joiden edustalle heidän laivojaan oli jäätynyt. Ja
kun ajajat, sivuutettuaan linnan pienen hautuumaan sekä siinä olevan
rukoushuoneen, saapuivat Turunlinnaan suurelle, mantereenpuoleiselle
etupihalle, jossa olivat pitkät talousrakennukset, leipomo- ja
panimohuoneet, pajat ja saunat, niin olipa se piispalle melkein kuin
uutta maailmaa. Niiden korkeiden vallien välissä, jotka olivat kahden
puolen linnansalmea, oli lumi vähissä ja piispan reki rasasi siinä
vingahdellen puista laskusiltaa myöten tuon kaksitornisen linnan
pihalle, jonka pohjoisen siipirakennuksen eteen se pysähtyi. Siinä
olivat näet Kaarlo Knuutinpojan rakennuttamat juhlahuoneet sekä
linnanpäällikön asunto.
Siellä vastaanotti Didriki Hannunpoika kuninkaansalissa harvinaisen
vieraansa. Piispa tervehti niitä hienoja herroja, Steen Sturen
seurueeseen kuuluvia ylimyksiä, jotka jo salissa olivat häntä
odottamassa. Linnanherra mainitsi esitellessään komeita nimiä: Steen
Turenpoika Bjelke, Erik Trolle, Svante Sture, enimmäkseen nuoria
miehiä. Itse valtionhoitaja ei ollut vielä saapuvilla, hän kuului
kovin vilustuneen matkalla ja oli nyt ruoan jälkeen käynyt lepäämään.
Tervehdittyään noita samettipukuisia herroja, joiden kaatiot olivat
kapeat kuin reisille valetut ja joiden pitkien, leveiden hihojen
suissa pienet kulkuset kilisivät, mutta joilla tämän komeuden
vastakohtana samalla oli koipisaappaat jaloissaan pitkäkärkisten
kenkiensä tilalla ja villahuivit kaulaansa käärittyinä, virkkoi
Maunu-piispa puheen aluksi:
-- Herrat ovat näen mä tulleet Suomeen joulua viettämään. Terve tuloa!
Hän ei tarkoittanut ääntään pisteliääksi, mutta ivaa lienevät
Ruotsin herrat siinä sentään löytäneet, koska he hiukan irvistellen
hymähtivät. Ja nuori, uljasryhtinen Svante Sture, joka oli
valtionhoitajan orpana, mutta näkyi olevan tälle hiukan karsas,
vastasi kuin leikkipuhetta jatkaen:
-- Teidän korkea-arvoisuutenne ei nähtävästi arvele meillä olevan
kovin vakavia, sotaisia aikomuksia. Kenties ei retkikuntamme olekaan
sen näköinen.
-- Niin, en näe matkassanne sitä, jota sotaan etupäässä tarvittaisiin
ja jota kesästä asti olemme Ruotsista odottaneet, -- sotaväkeä.
-- Ei, sitä on meillä täällä kyllä vähänlaisesti mukanamme, vastasi
Svante-herra. -- Kiitämmepä suojeluspyhiämme, että itse olemme tänne
hengissä ehtineet.
-- Olette siis taistelleet myrskyn kourissa?
-- Kovat kamppailut olemme kestäneet.
Ja vakaviksi käyneinä kertoivat nyt herrat, useat heistä vieläkin
käheinä vilustuksesta, tulevansa suoraan merihädästä, johon heidän
väkeään paljon oli hukkunut. Kuin pelastavan onnen viskaamina
olivat he vihdoin päässeet maihin kauas Uudenmaan rannikolle,
Porkkalan niemeen, josta he nyt kiireen kautta olivat vain muutamain
palvelijainsa seuraamina ajaneet Turkuun.
-- Kiitämme Jumalanäitiä siitä armosta, virkkoi piispa, hänkin nyt
varsin vakavana. -- Mutta miksi tulitte tänne? Miksi ette ajaneet
suoraan Viipuriin, vaikkapa vähälläkin väellä?
-- Viipuriin, vastasivat herrat kysyvinä. -- Onko se enää
meikäläisten käsissä?
-- Niin, siitäpä on kysymys. Sitä me täällä joka hetki pelolla
ja tuskalla ajattelemme; siksi juuri olemme teitä niin hartaasti
odottaneet. -- Piispan ääni oli käynyt juhlalliseksi, ja se oli
melkein ankara, kun hän jatkoi: -- Ja siksi juuri onkin meidän
sydäntä kaiveleva, vakava kysymyksemme: Miksi ette tulleet ennen,
miksi ette tulleet Ruotsin koko sotaväki mukananne torjumaan sitä
vaaraa, joka uhkaa tätä maata ja koko valtakuntaa?
-- Niin, miksi?
Mieliala kuninkaansalissa oli yhtäkkiä käynyt kankeaksi. Ruotsin
herrat katsoivat toisiaan. Vastauksen antaminen piispan syyttävään
kysymykseen ei ollut heille niinkään helppoa; he eivät ehkä voineet
taikka tahtoneet puhua kaikkea, mitä Ruotsissakin ajateltiin Steen
Sturen vitkastelusta. Mutta he kertoivat kuitenkin suurenlaisen
laivaston jo marraskuun loppupuolella kulkutaudin asetuttua,
purjehtineen Tukholmasta, -- he olivat siinä lähteneet hyvässä
aikomuksessa joutua vielä riittävällä väellä Viipurin avuksi.
Mutta monet vastukset heitä taas matkalla viivyttivät. Tukholman
saaristoväylällä oli vastatuuli, joka pidätti heitä siellä viikon,
toista. Vihdoin pääsivät he kuitenkin avomerelle; mutta siellä yhytti
laivaston myrsky, joka sen hajoitti ja runteli. Miten eri laivojen
lienee käynyt, siitä ei Ruotsin herroilla ollut tietoa, mutta he
arvelivat niistä suurimman osan kuitenkin päässeen takaisin Ruotsin
rannikolle. Toiset laivat olivat pyrkineet Ahvenanmaan suojaan, ja
ainakin olivat muonalaivat pelastuneet sinne. Erästä laivastonosaa
ajeli syysmyrsky monta päivää aavalla merellä, ja siitä pelastui
pari, kolme laivaa vihdoin Uudenmaan rannalle, -- päällikkölaiva oli,
onnellista kyllä, niiden joukossa.
-- Onnellista kyllä, toisti piispakin, kuunneltuaan kärsivällisesti
tuon pitkän vastoinkäymisten luettelon. -- On siis edes jotakin
apuväkeä nyt Suomen puolelle saapunut?
-- Vähän sitä on, vastasi Bjelke yskiskellen. -- Nuoren Steen
Kristerinpoika Oxenstjernan laiva, jossa oli toistasataa ratsumiestä,
saapui meidän mukana Porkkalaan, mutta epävarmaa on, missä kunnossa
hevoset ovat tuon vaikean merimatkan jälkeen. Jalkaväkeä tuli
laivoissamme Suomeen vain muutamia satoja miehiä, ja nekin ovat nyt
siellä ilman muonaa. Ja kumminkin lähti Tukholmasta purjehtimaan
lähes seitsemäntuhatta miestä hyvissä varustuksissa.
-- Juuri se joukko täällä olisi tarvittu! huoahti piispavanhus aivan
valitellen.
Mutta nyt puuttui jo muitakin tähän keskusteluun. Sen varrella oli
näet linnan kuninkaansaliin saapunut muutamia Turun aatelisherroja,
joita linnanpäällikkö oli, samalla tavalla kuin piispan, kutsuttanut
neuvottelemaan valtionhoitajan kanssa. He olivat ukkovanhuksia,
sukujen nuoremmat jäsenet kun kaikki olivat Viipurissa, ja he
näyttivät haalenneissa pukimissaan aika ränstyneiltä noiden hienojen
ruotsalaisten herrain rinnalla. Siinä köpitti siten kuluneessa
nahkamekossaan vanha Henrik Bitz, piispavainajan veli, -- samanlainen
kuiva kääkkä kuin hänen sodassa oleva kaimapoikansa, jolta hän
viestiä ikävöi. Sauvansa varassa saapui toiselta sivultaan halvattu
Kristian Frille, jolle Viipurista viimeksi tullut airut oli tuonut
viestin, että hänen toinen poikansa oli joutunut Vatikivellä
venäläisten vangiksi, -- että toisen kohtaloksi oli tullut
kaatua Viipurin valleille, sitä hän ei vielä tiennyt. Häntä tuki
käsipuolesta valkopää valtaneuvos Juhana Fleming, Friskalan herra,
jolle sama viestintuoja oli tuonut tiedon hänen veljensä Jaakkiman
kuolemasta nostoväen ylimenopaikalla. Kolmanneksi liittyi siihen
ryhmään Klaus Hannunpoika Leijon, Lepaan herra, joka hän puolestaan
suri sukulaisensa Niilo Pentinpojan kaatumista. Sen näki, että
näitä kolmea vanhusta yhtäläinen kohtalo yhdisti. Piispan serkku,
Niku-pormestari, ja hänen lankomiehensä, vanha Olavi Kirves, astuivat
juuri tervehtimään Ruotsin herroja, jotka heille nyt uudestaan
kertoivat matkansa monet vaivat.
-- Pyhä Juudas yskänne parantakoon, toivotti heille Kiukku-Niku
puolittain pilkallisesti.
Mutta piispa oli totinen.
-- Niin paljon vastoinkäymisiä sekä ihmisten että luonnon
puolesta, kun on kysymys köyhän Suomen pelastamisesta, huoahti hän
vastatulleille. -- Mikä kova onni tätä maatamme vainonneekaan!
Toiset Suomen herrat, jotka juurikaan olivat saaneet tiedon päivän
kuulumisista, melkein ihmettelivät piispan äänen tyyntä, alistuvaa
sävyä. Heidän omassa rinnassaan riehui suuttumus paljoa kipakampana,
ja äskeistä ivaansa jatkaen puhui pormestari:
-- Tuleehan niitä talvella vastuksia, kun ei kesällä matkalle
keretä. Aikapa on nyt lähteä Viipurille avuksi! -- Ja viitaten
rykiviin herroihin, jotka siinä lämpöisessä huoneessakin kääriytyivät
huiveihinsa, jatkoi hän purevasti:
-- Tämäkö nyt on siis se sotajoukko, joka on Ruotsista maata
pelastamaan liiennyt...
-- Ja Venäjän suuriruhtinasta karkoittamaan, lisäsi Paavali-maisteri,
joka ei hänkään malttanut sisuaan hillitä.
Mutta se oli jo liikaa Svante-herralle, joka oli urhea soturi ja
mieleltään pikainen. Hän kivahti:
-- Täällä näkyvät sota-asioita ymmärtävän nilkut pormestarit ja
käsipuolet papit, -- vai pannaanko täällä aina raajarikot soturit
papeiksi.
Paavali tunsi verensä kuumenevan siitä pistoksesta, eikä hän ollut
ihan tyyni vastatessaan:
-- Niin, täällä olemme todella kaikki, piispasta alkaen, avustaneet
kotiseutumme ja valtakunnan puolustamista, jonka asian valtaherrat
näkyvät laiminlyöneen.
Linnanpalvelijat olivat tämän väittelyn aikana sytyttäneet
kattokruunun ja vaskisten haarajalustain kynttilät, ja hämäräksi
käynyt huone oli leimahtanut kirkkaan valoisaksi. Paavalin puhuessa
leväyttivät he nyt viereisen huoneen kaksoisovet auki, ja sieltä
astui sisään valtionhoitaja Steen Sture. Hän kulki ryhdikkäänä,
väljään, paksuun, jalkoihin asti ulottuvaan villaiseen kotimekkoon
puettuna lattian yli, ja tasalakeista barettilakkiaan kohottamatta
tervehti hän kädenliikkeellä koossaolevia seisaalleen nousseita
herroja. Syrjäsilmällä heitti hän pikaisen, vihastuneen katseen
Paavali-maisteriin, jonka lauseesta hän varmaankin oli loppusanat
kuullut, mutta sen enempää hän ei ollut siitä tietävinään,
istahtaessaan piispan viereen patjapenkille. Siihen tuotiin hänen
eteensä maljallinen höyryävää rohtojuomaa.
-- Me tavattiin viimeksi Viipurissa, virkkoi hän harvakseen
Maunu-piispalle. -- Miten on nyt hiippakuntanne itäkulman laita?
-- Huonot olivat enteet viimeksi tavatessamme; pelkään että ne nyt
ovat toteutuneet.
Steen Sturen otsaa uurtavat poimut rupesivat syventymään. Hän
oli näinä kolmena vuotena melkoisesti vanhentunut. Turhaan hän
enää laskiessaan lakin pöydälle, koetti sivusuortuvalla peitellä
päälakensa paljautta, ja hänen hiukan lihoneilla kasvoillaan
oli sairaaloisen harmaja väri Ehkä se sentään johtui osaksi
vilustumisestakin sillä hänen nenänsä tohisi pahasti ja hänen
muutenkin heikoista silmistään juoksi vettä, kun hän nyt siinä särpi
kuumaa inkiväärijuomaansa ja piispan vastauksen kuultuaan kauan aikaa
vaikeni.
-- Olen kutsunut teidät, Suomen herrat, neuvottelemaan siitä, mitä
nyt on tehtävä, kun myrsky näin turmeli aikomuksemme ehtiä Viipurin
avuksi, puhui hän sitten matalasti, ikäänkuin kurkkuaan säästellen.
-- Mukanamme saapunut sotaväki marssii nyt Porkkalasta tänne Turkuun.
Odotan ratsuväen joutuvan sieltä 30 huomenna.
Hämmästyneinä kuuntelivat Suomen herrat tätä viimeistä tiedonantoa,
ja vanha Kristian-herra vastasi heti vilkkaasti:
-- Se sotaväki on kiireesti lähetettävä Viipuriin. Posse ehkä
ponnistelee siellä juuri viimeisiä voimiaan; kenties voitaisiin hänen
nääntyvää joukkoaan vielä auttaa!
-- Taikka ainakin voisi tuo väki edes hiukan hidastaa
vihollisarmeijan kulkua länteen päin, jos se jo on tänne tulossa,
kuten on luultavaa, säesti Friskalan herra lämmöllä.
-- Mitä, hyökkääkö venäläinen tänne Turkuun? huudahti valtionhoitaja
vallan säikähtyneenä, kavahtaen suoraksi rohtomaljansa äärestä. --
Uskotteko niin?
-- Niinhän on suuriruhtinas uhannut.
-- Hänen joukkonsa voivat jo olla matkalla tänne. Siksi juuri niille
olisi esteitä asetettava.
Näin kertoivat Suomen herrat, oudostellen, ettei valtionhoitaja
sen paremmin tuntenut moskovalaisen laajakantoisia suunnitelmia ja
että hän nyt ikäänkuin hämmästyi, huomatessaan joutuneensa ilman
sotaväkeä viholliselle auki olevaan maahan. Mutta Steen Sture, jolla
oli nopea havaintosilmä, huomasi samassa suomalaisten kysyvistä
katseista, että nämä olivat hänen äskeisen huudahduksensa käsittäneet
henkilökohtaiseksi arkuudeksi, ja hän virkkoi nyt, tekeytyen aivan
kylmäksi noihin tiedonantoihin nähden:
-- Sotaväellämme ei ole muonaa, emme voi nyt vielä lähettää joukkoja
sisämaahan. Muonalaivamme jäivät myrskyä pakoon Ahvenaan, josta niitä
ensiksi odotamme tänne, -- siitä syystä väkemmekin saapuu Turkuun.
Mutta nyt pudisteli Didrik Hannunpoikakin päätään, lausuen:
-- Laivat eivät voi enää päästä Turkuun, sillä Airiston selkä on jo
jäässä.
-- No, sitten meidän täytyy täällä odottaa, kunnes muonat voidaan
jäitä myöten vedättää mantereelle.
-- Odottaa! huudahtivat Suomen herrat ihmeissään. Ja Maunu-piispa
kysyi värähtävällä rintaäänellä:
-- Miten käy sillaikaa Viipurin ja Suomenmaan?
Mutta hänen orpanansa pormestari, joka oli elävä käytännön mies,
ajatteli heti sotaväenmajoitusta sekä porvaristolleen tulevaa
rasitusta, ja iski pahaa aavistaen siihen kysymykseen:
-- Ja missä se sotaväki sillaikaa elätetään?
-- Majoitetaan se tänne Turkuun ja sen ympäristöön, pappiloihin ja
kartanoihin.
Steen Sture puhui kylmällä, varmalla äänellä, niinkuin ainakin
käskemään tottunut mies. Mutta hänen äänessään oli samalla jotakin
levotontakin. Hän luki ympärillään istuvain kasvoista hämmästystä
ja suuttumusta, näki heidän vaihtavan keskenään kysyviä katseita,
eikä hän tuntenut itseään täysin varustautuneeksi näihin kysymyksiin
vastaamaan. Steen-herra näet ymmärsi hyvin, mitä nuo sanattomiksi
käyneet miehet toisiltaan kysyivät: Eikö ole vielä kylliksi siinä,
että hallitus on viivyttänyt apujoukkojen lähettämistä, eikö
siinäkään, että se vähäinen väki, joka vihdoin tuodaan, saapuu
avuttomassa tilassa perille? Tätäkään apujoukkoa ei siis nyt
lähetetä vihollista vastaan, vaan sekin majoitetaan köyhtyneeseen
maakuntaan...!
Yksin tyynimielisen piispankin leveillä kasvoilla värähtivät paksut
poskilihakset, ja valtionhoitajasta näytti kuin olisi hän puraissut
hammastaan, ennenkuin lausui kiihtyneellä äänellä:
-- Varattomat ovat nyt Suomen pappilatkin majoitusväkeä elättämään --
Viipurin auttamiseen olemme jo kaikkemme uhranneet. Toivoimme teiltä,
herra Steen, toisenlaista apua, kuin uutta majoitusrasitusta, -- ja
toivoimme sitä apua ajoissa!
Jo liikahti Steen ilmeisesti kärsimättömänä penkillä ja siirtyi
hiukan loitommas piispasta. Hän oli nostanut tupessa olevan
miekkansa, joka villavaipan alla tuntui kankealta, pöydälle ja
kiilloitteli siinä nyt hihallaan kahvanpäässä olevaa kullattua
palloa. Siitä etukumarasta asennostaan hän karkeaksi painuneella
äänellä, mutta edelleen kylmäverisesti, puhui:
-- Teillä on, Maunu-piispa, omituinen, itseotetulla oikeudella
käytetty nuhteleva tapa puhua meidän toimistamme... puhua ja
kirjoittaa. Mitä te vaaditte? Minulle on kansa antanut raskaan
velvollisuuden vastata Ruotsin hallituksesta näinä levottomina
aikoina, mutta minulle ei ole annettu valtaa komentaa ruttotautia
eikä luonnon rajumyrskyjä. Meillä on ollut tekemistä tarpeeksi
asetellessamme siellä kotona toisenlaisia myrskyjä, jotka valtakuntaa
särkevät!
Vasta nyt puhuessaan valtionhoitaja näytti lämpenevän sekä
mieleltään että ruumiiltaan. Hänen kasvoillensa kohosi punerrus,
osaksi ehkä tuosta väkevästä yskän juomasta, mutta etupäässä kai
suuttumuksesta. Olihan kuulumatonta röyhkeyttä, että häntä kaikkien
vastoinkäymistensä lisäksi täällä vielä moitittiin. Ja yhä enemmän
kiivastuen hän jatkoi:
-- Viime talvena tekin, Maunu Särkilahti, allekirjoititte vaatimuksen
minun syrjäyttämisestäni valtionhoitajan toimesta. Se kirje on
minulla hyvin muistissani. Teille olisi kai joku toinen herra
mieluisampi, mutta se mieli nyt ei ollut Ruotsin valtiopäivillä.
Siksi olen minä kaikesta huolimatta nyt esimiehenne täällä, enkä
jokaisen kirjatoukan toruttavana!
Steen herran puolikäheä ääni oli ollut suuttumuksesta katketa, kun
hän kosketteli tuota Suomen herrain keväällistä kirjelmää, jossa
he -- maansa hätää ajatellen -- yhtyivät anomaan Hannu-kuninkaan
kutsumista Ruotsin valtaistuimelle. Mutta hän hillitsi itsensä pian,
ryyppäsi maljasta rohdon pohjaan ja jatkoi taas rauhallisesti,
ennenkuin kukaan muu salissa olevista oli ehtinyt ääneen käydä:
-- Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne väittelemään, vaan
neuvottelemaan maan puolustamisesta.
Kuumenneet olivat saman verran kuin valtionhoitaja myöskin nuo pöydän
sivustoilla istuvat vanhat herrat, ja heillä olisi mielestään ollut
hänelle vielä paljon sanottavana. Mutta piispa, jolla olisi ollut
enin syytä pikastumiseen, hän vastasi nyt Steen-herralle tavallisella
tyyneydellään:
-- Juuri se kotimaamme puolustaminen on meillä näinä vuosina
ollut sydäntemme suurena huolena. Sitä juuri ajatellen olemme
tänne rukoilleet apua. Viipuri on nyt kohta kolme kuukautta ollut
piiritettynä...
Mutta taas valtionhoitaja keskeytti hänet. Tuo puhe tuntui hänestä
taaskin nuhteelta.
-- Tiedänhän sen, mutta kysymys on nyt samalla muustakin kuin
Viipurista, jonka piiritys on vain osa suuresta, valtakuntaamme
vastaan kohdistetusta hävityssuunnitelmasta. - Steen-herra käännähti
nyt toisten herrain puoleen, ikäänkuin tehdäkseen lopun piispan
nuhteista, ja jatkoi: -- Tiedän, hyvät herrat, että te täällä olette
tehneet mitä olette voineet tämän maanosan puolustamiseksi. Sitä
tarkoitusta varten tahdomme nyt edelleen yhdessä ponnistaa. Jos Knut
Posse on luovuttanut tai luovuttaa linnansa, niin se on kyllä paha
juttu, mutta sitähän me, kaikkien pyhien nimessä, emme ole voineet
estää.
Mutta jos valtionhoitaja oli luullut saavansa kannatusta toisten
herrain puolelta piispaa vastaan, niin hän pahasti pettyi. Juroina ja
kankeina istuivat nuo vanhat miehet pöydän alapäässä, kummastuneina
valtionhoitajaa kuunnellen. Ja toisten ajatuksia tulkiten lausui
tuokion kuluttua vanha Henrik Bitz vapisevalla äänellä:
-- Jos Knut Posse luovuttaa Viipurin, niin hänellä on siihen kova
pakko, eikä silloin ole niistä omaisistamme, jotka siellä ovat hänen
kanssaan pitkän syksyn taistelleet, yhtään hengissä. Siellä on
minunkin poikani, -- en tunne hänen kohtaloaan. Mutta Friskalan herra
tässä ja vanha Kristiern Frille, he tietävät jo, mitä tämä piiritys
on heidän verelleen maksanut. Me emme tahdo puuttua valtioasioihin,
mutta me sanomme suoraan, että näiden ja monien muiden kelpo miesten
surma ja Viipurin menetys, jos se on menetetty, johtuu siitä, että
tämä maa on avutta jätetty.
Steen herra, joka otsa syvissä poimuissa oli kuunnellut vanhuksen
puhetta, ei enää voinut hillitä kiukkuaan. Hän pudotti miekan, jonka
kultaista kahvapalloa hän yhä oli kiilloittanut, ryminällä pöytään ja
sähähti hampaittensa välitse:
-- Sen olen sanonut jo ennen, että te suomalaiset olette yhtä
itsekästä ja tyhmää nurkkakantajoukkoa. Kautta Maarian, luuletteko
niin helpoksi vastata tämän maan hallituksesta, jota vastaan joka
kulmalta juonitellaan. Raskin minä tämän jättääkin, jos...
Hän katkasi lauseensa. Suomen herrat aivan ällistyivät tuota
valtionhoitajan äkillistä ja heidän mielestään vallan perusteetonta
uhkausta. Mutta Steen-herran ruotsalaiset seuralaiset hymähtivät
salavihkaa, -- heille ei ollut outoa, että hän suuttuessaan noinikään
uhkasi jättää valtakunnan ohjakset. Niitä hän ei kumminkaan
mielisuosiolla jätä, sen he tiesivät.
Hetkisen vallitsi kuitenkin tuskallinen äänettömyys kuninkaansalissa.
Mutta Maunu-piispa, jonka valtionhoitaja äsken oli yrittänyt
syrjäyttää, osui aivan oikeaan säveleeseen, kun hän taas rupesi
puhumaan, niinkuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan:
-- Siitähän oli siis neuvoteltava, mitä näissä epäsuotuisissa oloissa
nyt voitaisiin Suomen puolustamiseksi tehdä. Te mainitsitte, herra
Steen, että ratsuväkenne on tulossa Uudeltamaalta tänne Turkuun...
-- Niin, Steen Kristerinpojan lipullinen. Mutta mainitsin myös, että
sillä ei ole muonaa.
Valtionhoitajakin näkyi taas mielellään kääntävän puheen näihin
edessäoleviin kysymyksiin ja kuunteli nyt tarkkaavasti, kun piispa
jatkoi:
-- Käykäämme kohta sille muonaa hankkimaan. Paljon ovat Turun
porvarit jo uhranneet Viipurin varustamiseen, mutta toivonpa, että
heidän avullaan vielä saadaan varoja kokoon nuoren Oxenstjernan
muonitukseen. Minä panttaan ruunulle Pyhän Henrikin penningit,
vaikkei minulla siihen valtaa ole... Mutta maa on hädässä!
-- Tarjouksenne on kaunis, myönsi nyt valtionhoitajakin sulempana.
Ja siitä lähti keskustelu taas solumaan rauhallisemmille ja samalla
tuloksellisemmille urille. Hetken neuvoteltua päätettiin lähettää
Steen Kristerinpojan ratsuväki, Turusta kootuilla ruokavaroilla
varustettuna, heti rannikkotietä matkalle Viipuriin päin, ainakin
Kymin suulle asti. Mutta jalkaväki oli sijoitettava Turun tienoille,
koska sitä arveltiin siellä pian tarvittavan. Nämä aputoimet eivät
tietysti tyydyttäneet suomalaisia, jotka olisivat halunneet lähettää
kaiken sotaväen heti Viipurin avuksi, mutta siinä kohden piti Steen
Sture päänsä.
Kankeina, joskin ilman ilmiriitaa, siitä neuvottelusta sitten illan
suussa erottiin.
* * * * *
Mutta kun Turussa tieto levisi näistä valtionhoitajan hataroista
toimenpiteistä Suomen puolustamiseksi, niin se tieto kylmensi
porvariston ennestäänkin jäähtyneitä tunteita hallitusvallan
edustajaa kohtaan. Turunkin porvaristossa oli kyllä näihin asti
vallinnut epäilystä, että ylimysherrat vain tahtoivat kukistaa
valtionhoitajan, joka oli alempain kansanluokkain ystävä, ja että
he sen vuoksi hänen toimiaan ja toimettomuuttaan arvostelivat liian
ankarasti. Mutta saadessaan nyt itse tupiinsa majoitettavakseen
sitä sotaväkeä, jonka olisi pitänyt lähteä vihollista vastaan,
ja kuullessaan, ettei lopuksikaan oltu tehty mitään Viipurin
auttamiseksi, jossa heidän omaisensa taistelivat, silloin heidänkin
mielissään kytenyt katkeruus leimahti kiukkuun ja vihaan. He purkivat
sitä äänekkäästi esille kiltoissaan ja kivipuodeissaan, joissa
näinä päivinä paljo pilkkaa laskettiin kaupunkiin äsken saapuneesta
valtionhoitajasta.
Monenlaiset liikkuvat huhut lisäsivät näinä päivinä yhä mielten
jännitystä ja pelkoa. Väliin kerrottiin, että vihollisjoukko on
samoamassa Viipurista länteen päin ja että se jo ensi yönä voi ehtiä
Turkuun. Väliin taas saapui hätäinen sanoma, että muka Hämeessä jo
talot palavat. Nuo huhut huomattiin sitten kyllä perättömiksi, mutta
joka kerralta nekin aina ärsyttivät jo kauan kiusautuneita mieliä.
-- Eikö yritetä mitään? kysyttiin kujilla ja torilla.
-- Miksei varusteta edes noita vanhoja valleja? valitettiin...
-- Miksei? Siksi, ettei ole olemassa tointa eikä miehuutta,
vastasivat toiset katkeruudella ja ivalla.
Arvostelua ei kartettu silloinkaan, kun Steen-herran omat,
värikkäissä vaakunapuvuissaan komeilevat asemiehet olivat sitä
kuuntelemassa. Kapakoissa aiheutui siitä tappeluitakin Ruotsista
tulleiden soturien ja turkulaisten porvarien välillä; ärtyneet mielet
eivät paljoa tarvinneetkaan, kun miekat olivat liukkaat huotristaan
singahtamaan.
Ja niin tapahtui Tuomaanmarkkinoilla, että kun valtionhoitaja Steen
Sture korkeassa koristereessä ajoi turun linnasta huovijoukon
seuraamana tuomiokirkkoon juhlamessuun, niin lennähti torille
pakkautuneesta väkijoukosta, joka hidasti herrain ajoa, häntä kohti
aivan äänekkäitä pilkkasanoja, vieläpä valtionhoitajan omalla
kielellä, ruotsiksi.
-- Sudennahoissa ajelee siinä se, jonka pitäisi olla sudenajossa!
-- Hän on arka omista nahoistaan; siksi hän Viipuria karttaa.
-- Arka nahastaan ja arka vallastaan...
Steen Sture kuuli rekeensä noita pistopuheita, eikä hän, kiivas
mies, ruvennut niitä sietämään. Hän kohottausi reestään vihan ilme
kasvoillaan ja komensi ankaralla äänellä huovinsa vangitsemaan
huutajat. Syyllisiä ei löydetty, kukaan ei tunnustautunut
solvaajaksi, mutta tuon myllertävän torirahvaan keskelle
tunkeutuneita heitukoita nykittiin ja ivailtiin yhä edelleen. Silloin
huovijoukko suuttuneena ajoi hevosillaan koko markkinarahvaan alas
jäälle.
Rahvaan mieliala valtionhoitajaa kohtaan siitä yhä ärtyi. Kapeaa
kirkkokatua myöten ajaessaan kuuli Steen-herra selvästi tiepuolessa
seisovan rahvaan uhkaavasti murisevan, ja vimmastuneena hän sitten
saapui kirkkomäelle, pysähtyen tuomiokirkon edustalle. Siihen
saapui samalla hetkellä piispantalosta jalan astuen ja sihteerinsä
käsivarteen nojaten myöskin Maunu Särkilahti. Häneen kohdisti
nyt kiukustunut valtionhoitaja koko vihansa, virkkoen, piispaa
tervehtimättä, hänelle kovalla äänellä:
-- Huonosti olet karjasi paimentanut täällä, piispa. Olet ärsyttänyt
sen laillista esivaltaa vastaan...
Maunu-piispa ei vielä tiennyt, mistä valtionhoitajan kiukku johtui,
mutta hän tunsi kyllä väestön ärtyneen mielialan ja arvasi sen nyt
valtionhoitajaa loukanneen. Siksi hän, ikäänkuin laumansa puolesta
anteeksi pyytäen, virkkoi:
-- Meidän tulee ymmärtää tätä kansaa, jalo herra. Se on tässä
äärettömässä jännityksessään ja hädässään kiusaantunut, mutta sen
hurjuus on epätoivoa...
-- Niskoittelua se on ja kapinaa, ärähti Steen-herra äkäisenä. -- Se
seuraa teidän, johtajain esimerkkiä; hedelmä ei putoo kauas puusta.
Siksi te saattekin vastata sen teoista.
Verestävin silmin ja terävin liikkein astui valtionhoitaja kirkkoon.
Piispa-vanhus ei ollut hänelle ehtinyt enempää vastata; hän pysähtyi
hetkeksi masentuneena siihen kirkkonsa rappusille. Sanomaton
suru oli vallannut hänen mielensä. Maan hätä ja tuska ei siis
vielä sellaisenaan riittänyt; vieläkö oli sen pitänyt aiheuttaa
rikkoutumista kansan ja sen esivallan välillä, vihaa ja katkeruutta
ja kostoa! Noinko hillittöminä liikkuivat intohimot hetkellä,
jolloin kaikkien pitäisi lujasti liittyä yhteen pelastaakseen
kovakohtaloiselle kansalle edes sen, mitä vielä pelastaa voi.
Näinkö perinpohjin tahtoo taivas syöstä perikatoon tämän maan! Se
tuskantunne kouristi hetkeksi piispavanhuksen sydämen, niin että
hänen täytyi nojautua kirkonportin rautaiseen pieleen, pysyäkseen
pystyssä. Mutta vain hetkisen hän niin masentuneena seisoi. Sitten
ojentausi hän taas suoraksi koko piispallisesssa juhlakomeudessaan,
kohotti kiemurapääsauvansa ja virkkoi rauhallisella, sointuvalla
äänellä:
-- Menkäämme messuun!
Niinkuin tavallisesti suurina kirkkopyhinä ei suurin osa Turkuun
kokoontuneesta rahvaasta mahtunut kirkkoon, vaan seisoi se
kirkkopihalla, hautuumaalla, kuunnellen sinne kuorilaulun säveleitä.
Kun messu kirkossa oli päättynyt, astui piispa tapansa mukaan ulos
ja rupesi kirkon seinämällä olevalta pieneltä alttarilta pitämään
rahvaalle saarnaa sen omalla kielellä. Eikä tämä saarna tällä
kertaa rajoittunutkaan vain pyhän Tuomaan hurskaan elämäntyön
kertomiseen. Piispa puhui kansalle nyt maan huolesta ja armonavun
tarpeesta, neuvoen sitä hädässäänkin laskemaan toivonsa korkeimman
suojelukseen. Ja korottaen äänensä kirkkaan voimakkaaksi, niin että
se valtavana kaikui yli lumenpeittoisen, muuritetun pihan, kehoitti
hän tuota levottomuuden vatvomaa väestöä nöyryyteen, malttavaan
kärsivällisyyteen ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan, -- esivaltaa,
joka on Jumalasta ja jonka välityksellä kirkon korkeat suojeluspyhät
vielä suurimmankin hädän hetkellä saattavat pelastaa maan turmiosta
ja kansan kalvavasta ahdistuksestaan...
Herkkämielinen rahvas taipui hartaana piispan hartaaseen neuvoon,
kiihtyneet miehet nöyrtyivät ja alistuivat kuin kuuliaiset lapset. Ja
kun valtionhoitaja tuokion kuluttua taas, juhlamessusta palatessaan,
ajoi tuomiokirkosta linnaan päin, ei kuulunut enää sakeana,
mustana seinänä tiepuolessa seisovan väestön joukosta murinaa eikä
pilkkasanoja. Melkein ällistyneenä Steen-herra, joka ei piispan
suomenkielistä saarnaa ollut ymmärtänyt, ihmetteli, mistä tämä
äkillinen muutos johtui.
Linnanväen poistuttua talutti maisteri Paavali Scheel taas vanhan
ystävänsä, Maunu-piispan, kirkkomäen yli ja tiepuolessa seisovan
rahvasjoukon lomitse, piispantaloon päin. Nuoren maisterin mielessä
kävivät äskeisen kohtauksen nostamat laineet vielä korkeina, eikä hän
voinut olla tuontuostaankin nurkkasilmällä katsahtamatta vieressään
ääneti astuvaan vanhukseen. Hän ei nyt ymmärtänyt esimiestään. Onko
hänen ihailemansa Maunu-piispa todellakin arka, mateleva raukka, joka
noin miehuuttomasti nielee ilkeimmän, aiheettomimman loukkauksen ja,
itse kansan edessä häväistynä, käy vaatimaan kansan kunnioitusta ja
nöyryyttä loukkaajalle...?
Sitä hän ei käsittänyt. Mutta kun he olivat ehtineet piispalan
portille, pysähtyi Maunu hetkeksi huokasemaan ja virkkoi, ikäänkuin
olisi hän lukenut nuoren ystävänsä moittivat ajatukset:
-- Niin, Paavali, ei ole aina helppo voittaa itseään. Mutta
kotimaa-raukan puolesta, ken ei sitäkin uhrausta tekisi!