Viipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä.
Kaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä,
alituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa.
Mutta sitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi
ainoastaan käyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa,
tuprusi hiljaa ja kuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta
sakeasti, kinosta kohottaen.
Konttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkalleen joutuvaa ratsumiestä.
Kun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi, matalampi
suksimies:
-- Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on
ratsun astua näissä kinoksissa.
-- Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie
parane. -- Ratsumies, katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunutta
tieaukeata. -- Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on
joulukuu puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.
-- On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin
upottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen
mies, -- Ilvesmäen Hintsa.
-- Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.
-- Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat
ryöstämässä käyneet.
Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen.
Ei voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie.
Ja kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään
perille sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! Ja
matka oli malttamattoman miehen edessä niin pitkä, -- Turkuun asti!
Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta.
Hän tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä
ja huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja
että hänen tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen
ihmisten mielistä; ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten
ilahduttava. Puoleentoista kuukauteen ei ollut Viipurista mitään
viestiä päässyt länteen päin lähtemään. Posse oli nytkin "pamauksen"
jälkeen vielä viivyttänyt viestiä siitä, kunnes airueella olisi täysi
varmuus kerrottavanaan.
Viime päiviin asti oli näet vihollisia parveillut Viipurin muurien
ympärillä, eivätkä piiritetyt tienneet, mikä näillä oli mielessään.
Antinpäivän hyökkäyksen ja pyhän ristin ihmeen jälkeen eivät
venäläiset tosin olleet uudistaneet väkirynnäkköä, mutta heidän
tykkinsä, heidän telttansa ja heidän tuhantiset joukkonsa olivat
edelleen viipyneet kaupungin edustaisella kedolla. Ja heidän
ratsumiehensä olivat alituisesti kierrelleet Viipurin varustuksia ja
vakoilleet vallien korjaamistöitä. Tosin näytti viipurilaisista jo
kohta Andreaan päivän jälkeen siltä, kuin osa piiritysjoukosta olisi
poistunut Papulan notkosta. Ryssät keräsivät öisin päällikköjensä
ruumiit Viipurin muurin alta ja Possen vakoojat näkivät pitkien
saattueiden kuljettavan niitä etelään päin, jonne tie nyt oli lujaksi
poljettu. Mutta venäläisten pitkän leiririvin edustalla paloivat
sittenkin vielä yötä päivää heidän hirsitulensa lumisella maalla,
ja niiden ympärillä kykkivät viluiset miehet. Viipurilaiset eivät
voineet tietää, mitä sotajuonta he ehkä taas valmistelivat.
Siksi korjuutti Winholt lakkaamatta Viipurin muureja, siksi valvoivat
sen harvenneet vartijat väsähtämättä sortuneilla valleilla. Posse oli
alituiseen jalkeilla. Hän odotti hyökkäystä. Mutta päivät menivät, --
sitä ei tullut.
Vihdoin eräänä joulukuun yönä huomasivat itämuurin vartijat, että
vihollisten hirsitulet paloivat omituisen matalasti ja sammuivat yksi
toisensa perästä. Vakoojat hiipivät aamuyöstä kentälle ja toivat
sieltä sanoman, että viholliset olivat poistuneet leiristään. Päivän
valjettua palasivat toiset, kertoen, että he jo rientomarssissa
samosivat Kivennavan autioksipoltettuja kyläpaikkoja kohti. Teltat
olivat tyhjät, nuotiot kylmät.
Silloin ajoi Posse itse aatelisherrain seuraamana tarkastamaan
vihollisten leiririvejä, jotka olivat täyttäneet penikulman laajuisen
alueen Viipurin edustalla. Paeten oli leiristä lähdetty, kiirehditty
oli kotitaipaleelle. Sinne olivat piirittäjät lähtiessään heittäneet
heittokoneensa ja piirityskojeensa, siinä olivat hangessa nuokin
suuret, mustakitaiset tulikirnut, joilla he olivat niin monasti
Viipurille hätää näyttäneet; ne olivat kai liian raskaat nietosten
läpi kuljetettaviksi. Niitä vedätti sieltä nyt Posse Viipurin väestön
äänekkäästi hoilatessa kaupungin valleille, surmaksi vihollisille,
jos he vielä toiste tulevat.
Ja vielä kerran olivat ne tulikirnut soineet, mutta nyt
riemulaukauksina, tuskasta keventyneiden ilohuutojen säestyksellä,
Viipurin muureilta.
Mutta tältä retkeltä linnaan palattuaan oli Knut Posse kutsuttanut
Pentti Heinonpojan luokseen ja sanonut: -- Nyt on aika viedä viesti
piispalle. Sinä Pentti olet ennenkin airueena Turussa kulkenut,
näytäppäs nyt nopeuttasi! -- Olivatpa säteilleet vanhan soturin
silmät, kun hän taas piirsi puumerkkinsä Horn-laamannin laatiman
kirjeen alle. Ja kun hän käski Pentin varustautua aamuksi matkalle,
niin ilomielellä tämä siihen luottamustoimeen suostui.
Samaan aikaan oli Posse päättänyt lähettää saman iloviestin myöskin
Kylliäiselle Savonlinnaan. Viipurissa näet tiedettiin, että
venäläiset olivat tänä syksynä koettaneet saada sitäkin haltuunsa,
mutta miten siellä erämaan linnassa nyt oli laita, sitä ei tunnettu.
Kylliäisellä saattoivat vielä olla hetket kuumat; häntä oli
rohkaistava. Tälle retkelle oli Pentti suositellut heimolaistaan
Viljoa, jonka hän tiesi sinne ikävöivän; Hintsan hän laittoi sinne
Viljon toveriksi. Näin olivat he nyt kolmisin matkalle joutuneet,
yhdessä kulkeakseen alkutaipaleen, kunnes Savoon meneväin miesten
suunta oli poikkeava pohjoiseen. Savon airueet olivat lähteneet
suksilla, heidän taipaleellaan kun ei ollut teistä tietoa, mutta
Pentti oli luullut nopeammin joutuvansa Turkuun ratsullaan, jonka
hän suurella vaivalla oli rehunpuuteaikojenkin läpi saanut hengissä
pidetyksi. Tämä toivo oli hänelle nyt turmioksi kääntynyt.
Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen
laihan ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa
olevan tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen
hiihtimiin. Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa
tienmutkassa aukeavan maiseman yli.
-- Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän
kärsimättömänä tovereilleen. -- Olihan täällä ennen vankat kylät.
-- Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.
-- Ja asukkaatko tappanut?
-- Taikka ovat he paenneet.
Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että
se paikoitellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta
kinokselta, eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa.
Väliin tosin valkeni metsästä päiviä, missä aidanseipäitä tai
suovapuita pistihe esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata.
Mutta rakennusta ei ollut yhtään pystyssä, ja ainoastaan arvaamalla
saattoivat matkamiehet päätellä jossakin aidankupeella näkyviä
lumikumpuja tuvan tai riihenkiukaan raunioiksi.
Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:
-- Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin
tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin
kirkoillaan käyneet.
-- Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen
ohjaksista taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.
Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä,
mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan
käsissä.
-- Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä.
Mutta hän lisäsi samassa: -- Ei, ennen vaikka tähän näännyn...!
Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla
olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeitteinen sekin,
kuin hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain
lumen alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa
järven rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä
vihdoin matalan mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs; siihen oli toki
polttamatta jäänyt yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja
hevosta lepuuttaa. Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne
Penttikin hitaasti talutti huuruavan ratsunsa.
Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta
oli lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä,
ja pian valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet
huiskin haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat
leipävaikkanat ja päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli
puolillaan jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle,
ikäänkuin siihen pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan
aikaa sitten näkyivät eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä
oli perhepöydällä ja räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.
Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä
matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan
vieressä olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen.
Hän kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin
sileää ja kylmää, -- kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki
tuvasta päresoihdun.
Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi
jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli
suuri, kuiville juossut kirveenhaava.
Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He
saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut:
Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen
melua tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä
hankkiutunut pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja
eväitä minkä ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut,
että lehmä jäi navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime
hetkessä palannut laskemaan elukan irti... mutta silloin olikin jo
vainolainen mökkiin ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin
meni ryöstäjille. Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt...
Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta
niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai
lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, -- entistä
vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli
lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi
aina vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.
Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo
aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta
erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:
-- Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.
-- On tottatosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi
Viljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. -- Annas kun katson.
Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta
näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään se näytti hampaitaan ja
pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran
perästä, virkkoen:
-- Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!
Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän
jousimiehen, joka matalana kuin myyrä huimaa vauhtia painoi oksain
alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään,
mutta mies vain pakeni kuin surmaansa, -- luuli kai vainolaisen
kintereillään olevan.
Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa
oli voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen
nähtyään nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon.
Hintsa koetti häntä rauhoitellen puhutella, ei aikonut häneltä
henkeä viedä, suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi
hevosen heittää. Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei
kuunnellutkaan eikä vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja
luimisteli synkästi verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä
lumessa. Ja koira haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat
irvissä...
Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoin kahluutti
Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella ihminen tavattu, siihen
hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta
tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään
vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan
ja tarjosi sitä tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi
sitä kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta... Hän puri, ahmi,
nieli! Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi
tuo epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä
myöten myös uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia
vainolaisia.
-- Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.
-- Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.
-- Teillä on siis pakosauna täällä lähellä? Mutta taas kävi mies
tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä outoja miehiä eikä
tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet käänsivät silloin
puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja toimeentuloa täällä
metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies; riistakin oli
tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon. Petäjänkuoren
ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä rauhallisesti
tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi ruveta
hänelle asiataan ajamaan:
-- Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos
hankit minulle sivakat, mies, niin saat hevoseni pitää kesään asti ja
sillä ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. No?
Mutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän.
Pentti vakuutti:
-- Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas
palata kyläpaikoillenne.
Pariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta
ja vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen.
Mutta kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja
lämpeni. Ja nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan
kohtaloitaan.
Syksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään
näissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat,
kaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset
tappoivat missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä
toinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli
vain kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään
ja koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä.
Mutta huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja
tuli rutto... Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu
palata, vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita
elannon avuksi ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin...
kyliä täytyi välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen
jälille pääsisi.
-- Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. -- Ja mulle siis
suksesi annat?
-- On saunallamme toki suksia.
-- Vaan onko heiniä hevoselle?
-- Suon laidassa on suova, -- eipähän niitä olematon karjamme
tarvinne!
Mies läksi vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta
Pentin piti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon
hevosta pitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan
korjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana
syvemmäs salolle.
Kappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset
kulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa
matalan, pyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti
Viljo suon yli oikasi.
-- Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli
jo ovella ja silmäili sisään. -- Onko se autio? huusi hän oppaalle.
-- Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon... Kamala olikin sen sisusta,
kun silmä vihdoin pimeästä saunasta rupesi esineitä erottamaan.
Lavitsalla ja lattialla makasi puolialastomia, mustuneita ruumiita,
muodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa visvaankuivuneet paiseet.
Lauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja raukan luuta myöten
kuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme, että Viljoa puistatti.
Ei ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita
kuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman
majaa, tietäen, että sieltä läksi rutto, ja että ken sen kerran sai,
hän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota
majaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, --
Tapio suojelee karjansa, väitti jousimies.
Kauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä
hiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:
-- Milloin kävi siellä surma?
-- Jo sulan aikana, -- taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin
heistä kukin kuoli.
-- Ja aivanko avutta kuolivat?
-- Mikä heitä auttamaan, -- se on Jumalan tauti!
Edelleen hiihtivät miehet, syvemmäs saloon, hiihtivät vielä toisen
suon poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen
maja, äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki
ikäänkuin arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli
jousimiehen pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli
suuri villahuivi kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä,
-- hänen silmänsä olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi
pöhöttyneestä päästä; ne murjottivat sieltä huivin alta kananmunan
kokoisina pahkuroina. Sen oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies.
Halonpilkkooja itse ei päätään kääntänyt, hän ei näyttänyt enää
mitään ymmärtävän.
Saunasta lemahti oven auetessa imelänkostea, ilkeä katku. Märistä
hirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä
likaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty,
ja hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään.
Pahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat
kuin puikot; mutta vatsat olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet
ja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, -- se oli nälkää,
jäytävää, kiduttavaa nälkää!
Vieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään.
Liedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta
nousi keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen
kädellään nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä
nokista pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä
silmänsä nosti ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä
hypähti, kiljasi ja juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain
lastensa eteen, ikäänkuin naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen
suuret, valkoiset hampaansa irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.
-- Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut
metsämies. -- Viipurin miehiä ovat, sieltä on ryssä jo ajettu pois.
Naisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niissä kuvastui tylsä
välinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies
kertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta.
Hän näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen
mielensä oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti
tutkimaan miehensä konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja
tavattuaan sen tyhjänä hän ärtyisästi äyskäsi:
-- Taaskaan... et mitään otusta tuonut, et lintuakaan...!
Mies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:
-- Luntakin on satanut lankoihin... Eikä otuksia ole...!
Kuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta.
Lapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö
oli maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna... nyt
hänkin virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi
ahnaasti leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy
kasvoillaan pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät
suonenvedon kouristukset häntä täristävän... leipä oli kai ollut
liian voimakasta hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen.
Vieraat silmäilivät sitä säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat,
lapsi makasi taas liikahtamatta... mutta Viljo ei uskaltanut astua
katsomaan, vieläkö raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se
siinä kuolleena makasi.
Pentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä
viheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa.
Pakopirtin ainoa terve mies läksi heidän mukaansa. Hänessä oli
virinnyt toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille,
ja se toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen
tietä tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.
-- Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti
hämillään.
Mies viittasi matalaa majaansa:
-- Saunaan, tietysti.
Sinne yksille, ahtaille tiloille, potevain lasten viereen...! Ja
miksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, -- ajatteli
Pentti poistuessaan.
Viimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt
hevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului:
Tanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies
päästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät
lähemmäs, -- siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa.
Silmät kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot
poljetulla hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään
ratsun tai miehen kurkkuun. Niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista
hurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle,
hyppäsi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä
suojelemaan, huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi
sekaan. Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki
takajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.
Metsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen
pökertyi samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät
siitä välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta
saapuvat hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan,
lähtiessään viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään
saaliinsa luota, ja loikkasivat harjun taa, josta niiden venytetty
valitushuuto vielä kauan kuului.
Hintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja
huohotteli kuin pajan palje.
-- Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa
luo ehdittyään.
-- Se otti kerrankin kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.
-- Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta
lakasit ryssiä kahta puolta?
-- Se oli leikkityötä tähän verraten, -- parahiksi ehditte perille!
Mutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti
hyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalleen taluttamaan, ja
pian taivalsi taas kolme miestä Viipurista länteen vievää valtatietä
myöten, mutta nyt kaikki keveästi liukuvilla suksilla.
Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta
oli niin autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä
olisi koskaan ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät
pakopirteissään syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten
poistumisesta.
Mutta entistä nopeammin katkesi nyt taival hiihtäjiltä. Pian olivat
he sen merkkikiven luona, josta he tiesivät vanhan kauppatien vievän
merenrannalta Lappeen kylien kautta Savoon. Siinä tienhaarassa oli
heidän erottava, Pentin jatkaakseen yksin matkaansa valtatietä
länteen päin, Viljon ja Hintsan poiketakseen pohjoisille metsämaille
ja sitten Saimaan selkien poikki kauas yksinäiseen Olavinlinnaan.
Näillä hiihtäjillä ei ollut paljon toivoa tavata ihmisasuntoa
hävitetyssä maakunnassa, mutta Pentti tiesi ainakin Kymijoella
ihmisiä löytävänsä, sillä siellähän piti vielä jotain sotaväkeäkin
olla koolla.
-- Viekää terveiset Savonlinnan miehille, virkkoi viimemainittu
tovereilleen. -- Ja sitten kotipuoleen, kun sinne joudutte.
-- Jos joudumme! Ja milloin palaat sinne sinä? kysyi Viljo. -- Vai
jäätkö pitkiksikin ajoiksi Turkuun?
-- En tiedä jäänkö sinne vai palaanko Viipuriin. Siellä ehkä
edelleenkin miehiä tarvitaan.
-- Jos tarvitaan, niin siellä tavataan, virkkoi Viljo, kääntyen
päättävästi korpeen päin.
Sukset sihisivät eri tahoille autiossa metsässä. Hiihtäjät lisäsivät
vauhtia, lisäsivät sitä lämpimikseen, sillä pakkanen kiristyi taas
vihaisemmaksi, mutta myöskin mieltensä halusta. Vietävinään olevat
viestit heitä kannustivat, ja heissä itsessään paloi jo ikävä päästä
tästä kolkon hävityksen maailmasta ihmisten ilmoille.