Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden
kukkulain takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.
Vihdoinkin! -- niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan
Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä
oireita, jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin
rikkoivat sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli
ollut yö ja ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta
sitkaan väistyi vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli
kaikki heidän ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin
vihollisten leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön
kiiluneet.
Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta
rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, -- hyi, se
vilutti tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kun ennen
yönmusta pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt
yhtenäisenä, ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet
ja lammet. Tuosta valkoisesta hämärästä rupesi vasta vähinerin
erottautumaan esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita
ja niiden takana häämöittäviä telttarivejä.
Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin
Väkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen,
koettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin
omituiselta... melkein päätä pyörrytti... sillä näyttihän siltä, kuin
maisema tuolla kaukana hämäräin telttarivien takana olisi liikkunut,
koko leveydeltään hiljaa lähestynyt, -- melkein heitä puistatti!
-- Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi,
hoikkasempi valvojista, joka vasemmalla kädellään peistä piteli,
oikeaansa lepuuttaen. Evert oli illalla, vallihaudan pohjaan
kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden
vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön
vainonnut, -- kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!
Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se,
mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa.
Hän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi
sitten verkalleen:
-- Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita
riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.
-- Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?
-- Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, -- katso,
niitähän on koko kentän leveydeltä!
-- Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet
jalkeille!
Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu
ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko
puolustusväelle, että aseisiin on kiirehdittävä. Vihlovasti se
töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko
puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin
miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen
sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään.
Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien
vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan
heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.
Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat
joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät.
Etummaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies
kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, -- se teki vieläkin
liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana
kannettiin korkeita, leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli
veistetty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja
noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä
sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama ja tuokion
kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Novgorodin
uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän
alas lakeikolle.
-- Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti
Pentti.
-- Astuvatkin oikein lämpimikseen. Kylmäpä olikin yöllä, vastasi
Evert, itsekin viluisena.
-- Taitaa käydä päivä sitä kuumemmaksi. Kuule, kelloja jo soitetaan!
Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista
rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle
rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan
turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon
pamahti venäläisten tulikirnusta kohta ensimäinen laukaus.
Se oli Evertin tulikastesoittoa; tykyttävin sydämin hän sitä kuunteli.
Eivät joutaneet tänäänkään yövartijat levolle, vaan kaikkien
oli pysyttävä vartiopaikoillaan. Mutta joka kulmalta nousi nyt
muurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja
panssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla
ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhunkeihäineen ja
porvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden
sytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten
laihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui
alkavaan taisteluun kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista
ulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo
ohitseen juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.
Hämeen talonpojat, joilla oli paikkansa Munkkiportin kupeella,
astuivat juuri Väkitornin sivu. Hintsan rinnalla harppasi sinne
linnasta tuleva Viljokin, ja hän pysähtyi tuokioksi tervehtimään
yönvalvoneita tuttaviaan, huutaen muurinharjalla seisovalle Evertille:
-- Terveiset linnasta! Siellä oli morsiamesikin jo pystyssä
linnanportilla.
Evert ei vastannut, mutta Pentti kysyi:
-- Näkyikö vihollisia liikkeessä Latokartanon puolellakin?
-- Näkyivät ne sielläkin virittelevän sytytystuliaan; pian kai
paukahtaakin. Mutta siitä ei ole vaaraa. Vouti on valpas ja salmi on
auki.
-- Entä Posse-herra?
-- Hän on tänne tulossa, reippaana kuten aina. Äsken juuri näin
hänen pataukkoa puhuttelevan sillankorvassa. Huusi velholle hevosen
selästä, että tietääkö haltijasi tänään mitään?
-- Entä Tiurin äijä?
-- Pitäisi tietää, vastasi noita, ja kehui keittäneensä nyt lipeästä
ja sammakoista ja ruumisarkkunauloista sellaisen liemen, ettei ennen
koskaan. Sitä lientään hän roiskautti kauhallisen lumeen ja käski
herran ajaa yli.
-- Posseko ajoi?
-- Ajoi. Velho tarkkasi silmät soikeina ratsun kulkua ja urahti:
Hyvin astuu, mene tervennä! Tänä iltana tarinasi tiedät.
-- Tänään tuo tiedettänee, virkahti Pentti vakavana. Ja hän lisäsi
poistuvalle toverilleen: -- Tervennä mene sinäkin!
Pommitus kiihtyi; Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään,
joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli
virinnyt. Se puhalsi puuskaisena mereltäpäin, milloin idästä
milloin etelästä, ja aina sen mukaan miten se käännähteli, kajahti
vihollisten tulikirnujen soitto vihaisempana tai talttuneempana.
Ilma oli lauhtumaan päin, ja taivas, joka aamun valjetessa oli ollut
selkeinen, peittyi taas pilviin, jotka vuoroin vihmoivat sadetta,
vuoroin hajosivat tuulen lennättäminä. Hetkisen oli jo nouseva
päiväkin pilkistänyt pilven raosta, mutta sitten painunut peittoon,
-- se ikäänkuin kamppaili siellä myrskyn kanssa kumpi voitolle
pääsisi. Syystuuli oli kuitenkin voitommalla. Se ajeli punalaitaisia
pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin taivasta, ja nosteli samalla niitä
kohti tykinsuista tupruavia savupatsaita.
Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti
ja Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut
Väkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.
-- Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä
kysytään!
-- Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen,
-- kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.
-- Taikka muut temput, jatkoi Posse. -- Lakamundin tornia pelkään
pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukean eteen.
Laamanni Klaus Henrikinpoika komensi näet sitä varaväkeä, jota aina
tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.
-- Mutta tällä paikalla kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani,
väitti Winholt. Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja
tikapuunsa; sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.
Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt
toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä
Raatihuoneen tornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka
jo ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas
Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin
komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti
milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta
tulipa hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan
juuri tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne
nopeasti kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa,
ja heidän miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan
muurille. Tähän torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli
jätetty vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia... Tuiskuna
karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja tuokion
vallitsi jo painostava jännitys keskustornin luona.
Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta
näkyvät viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän
ratsumiehensä peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se valkoinen
ritari, joka tätä joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan
miehineen taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin
uutta kujetta virittämään.
Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä
lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmän
pelkäsivät ja enimmän vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä
ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse
johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja
uljaana korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä,
että häntä ei surman luoti tapaa.
-- Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert, joka
palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. -- Vaan jos pääsisi silmä
silmää vastaan...!
-- Ruutia on kyllältä Possen kellarissa. Mutta tuo mies on todella
kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, -- näet, miten multa
hänen ympärillään pölisee!
Evertin koura puristi suonenvedontapaisesti peitsen vartta kun hän
uudisti sydämessään eilisen valansa...
Mutta pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että
venäläisten tykkien tuli kohdistui etupäässä juuri Väkitornia ja sen
viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo seitsemän
sylen pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne
syytivät nyt vähäväliä suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin
että se tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät
samalla lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla
melkein sokaisten vartijain silmät.
Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä
likenevä vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä
olivat korvat lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan,
kantaen luoteja ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon
luona vuoroin latasi, vuoroin laukasi kumeaäänisen, yhä enemmän
kuumenevan tykkinsä. Ja samaa oli peli pitkin pitkää muuria.
Sitä kesti kauan. Kuinka kauan tätä heltiämätöntä pommitusta näin
jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta
eivät he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen,
että kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljoakaan
huomata, mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli,
kiukkuisesti singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan
ja sen alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset
laumat pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän
äänekkäät komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus
repesivät raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että
johonkin torniin tai muurinkolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi.
Mutta taas tyyntyi tuuli ja katkeranimelä ruudinsavu sakeni
niin, että se melkein salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman
näkymättömiin. Ja sitä myöten kuin tuuli tyyntyi, terästyi pakkanen,
joka kylmänä kuurana painautui alas maata vasten.
Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airueita
vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa
viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille
lisää tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että
nämä kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille
varmana, vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä.
Mutta yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.
Raatihuoneenportin tornista paukahti hätäkello soimaan. Sinne
pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava
Munkkiportilta, niin huusi Knut herra airueelle, muualta ei enää
riittänyt...
Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät
Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi
haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat
sieltä kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät
nyt novgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan
tätä vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne
Eerikinpojan kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven
tyngällä, -- hän nyt kokosi miehiään sen puolustukseen.
Pentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat
risukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja
kuinka sinne heidän miehiään joukottain syöksyi perästä. Mutta taas
painoi tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon
läheisen vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet
katsomaan.
-- Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana,
yhä tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.
-- Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti,
kumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä
keskustorniakin vastaan.
-- Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli noin tyyntyy, puhui hän
ampuessaan. -- Pitkä on vielä taival iltaan asti.
-- Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää!
-- Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli
hänestä kyllä tuntunut kestävän kokonaisen ijankaikkisuuden, mutta
toisekseen: vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän
liikkuvan tuolla sumuisten kukkulain takana.
Savupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin
vilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton
huuto ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät
tikapuunsa muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan
miestä rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti
niitä kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn
vallihautaan sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät
tikapuille.
Puolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että
muurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin
niskaan ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita
tikapuita, joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi
hyökkäsi. He kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat
kiehuvaa vettä ja kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain
vihollisten niskaan. Joka kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon,
syntyi sekasorto vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät
toisiaan vastaan, kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan
tervaan. Muurin jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku
vihollisista, mutta tuo reuna livetti kapuavia miehiä ja heitä
putoili suinpäin alas, vieden toisia pudotessaan. Hurjistuneina,
hädänhien valuessa selkäänsä pitkin, taistelivat sekä porvarit että
talonpojat. Mutta pudonneiden ja kaatuneiden sijalle kasvoi aina
uusia vihollisia; tikapuut olivat aina täynnä ja aina niitä myöten
uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa kohti.
Tönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli
täytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia.
Mutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin
venäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat
sieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan
äänen.
-- Näet, sinne jo Novgorodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi
Pentti, ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.
-- Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät!
Kuulehan tuota arosutten ulvontaa!
Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia
vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä
masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden
huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he
taistelivat hellittämättä, iskivätpä epätoivossaan lopulta sulin
käsinkin päälle tunkeviin vihollisiinsa.
-- Entä mikä on _tuo_ räminä? -- Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt
ympäri. -- Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin... ei,
Lakamundintornista se soi!
-- Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, -- arvasihan sen!
-- Noin, sinnekin laumoja lainehtii!
Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt
maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi
muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan
airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla
kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin
sen surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt kaikkialta venäläisten
riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina
riensivät valloittamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti varmuus
siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain
vastarinta talttui taittumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko
asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi,
mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää
ammuttiin harvenneilla tykeillä.
Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sentään peräytyivät sitä
myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa. Paljon työtä jäi
heidän jälkeensä mustille ja harmajille veljille, jotka koettivat
muurinharjalta korjata pois henkiin jääneitä haavoittuneita.
-- Entä nyt, mitäs me teemme? virkahti Evert tuokion kuluttua,
nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan
pykäläportaita myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta,
joka jo oli vihollisten hallussa.
-- Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen
taas tykkinsä ääreen.
Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin
torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustorninkin
pommitusta. Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut,
levittäen surmaa vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä
huolimatta nämä työntyivät yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti,
joka juuri oli laukaisemassa tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän
alas jalustaltaan. Koko muuri huojui, soraa sinkoili toverusten
niskaan ja Pentti kaatui kumoon tykkinsä alle.
-- Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas
tornista.
-- Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn
kaatuneen tykkinsä alta.
Vihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin
liitokseen ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, -- sieltä
nyt vyöryi kiviä ja soraa torvenaan alas. -- Taas remahti kentältä
vihollisten riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan
tuohon särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti
tornin kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan
pois suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi
ampumista, vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla
olijoilta peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen
varmat, lyhyet komentosanansa.
-- Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten
kentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. -- Ja tikapuunkantajat
perässä!
-- Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään
kuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka
horjui ja vaipui alas ratsun selästä.
-- Mutta onpa siinä toinen tilalla, -- aina hän hätään ehtii!
Kävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas
näkivät tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään.
Voitonvarmana ja vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä
luotisateesta, johti ryntäävät parvet vallihaudan partaalle ja
komensi siinä kerppumiehiä täyttämään kaivannon. Monasti peräytyivät
hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka tornista ryöppysi, mutta aina
vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja verestä väkeä samosi
ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi melkein yhtä paljo
kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut työnnettiin esille, ja
pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen ukkonen salamoi, vieri
vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia muureja vastassa ja
niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.
-- Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.
Raatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen
muurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä
nyt liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihällä
sysittävä kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt
Possen voimakas ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa
puolustamaan, -- siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt
muurilta miesjoukko, Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli
liikkua vierivillä kivillä, mutta tuimasti siinä peitsin, miekoin
taisteltiin ja kerta toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.
Mutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä
keskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia
myöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille
Winholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.
Taas kuului Possen ääni alhaalta:
-- Alas miehet Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.
Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin,
jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen
tai menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan
askel askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.
-- Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen
eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat
kuin sysimiehen päästä. -- Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?
-- Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. -- Vielähän tappelee Bitz
Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla ja Tönne Eerikinpoika
pitää puoliaan Munkkiportilla.
-- Entä me täällä?
-- Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!
Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta
ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin
puolelle. Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet
puolustajat, varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät
kotikaupunkinsa sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat
kiinni tikapuihin ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden
mukana miehiäkin alas liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan
toiset ampuivat jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se
oli sydäntynyttä, vimmattua se viimeinen taistelu!
-- Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun
miesjoukko juuri saapui raatihuoneen mäeltä, vetäen alas tervalla
täytettyjä venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset
tervavarastot muurin ja Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet
venheisiin, ja tuossa tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.
-- Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän, -- se ajaa savun
ryssien silmille.
-- Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt,
osaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.
Aamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi
tuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän
tervasavun muuria vastaan, jossa se vihollisilta silmät sokaisi,
melkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava
savupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys
vallitsi taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän
ottelusta ja pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen
keihäittensä varassa, useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken
aikana käskisi joukkonsa tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä
komentoa ei tullut.
Tuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui
näkyviin. Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen,
hätähuudon tapainen kiljahdus:
-- Siellä jo on venäläisten lippu!
-- Valkoinen ritari sitä liehuttaa!
Todellakin hän seisoi siellä suistuneella rinteellä, muuriin ammutun
loven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin
liikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin
muurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä
aukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä
sitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva
mies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti,
ettei siitä kukaan hengissä olisi päässyt. Se oli Hintsa, joka
Raatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja
asettunut heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli käänsi savun
aukolta, leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia
syöksyi tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt
kärjistyvän juuri tälle paikalle.
Mutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen
miekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka
hänkin aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että
nuorukainen oli nähnyt valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua
heiluttavan ja silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut
tuo tulinen kiihko saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.
Pentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris
vyöryväin kivien yli sulkakypäristä ritaria kohti. Mutta samassa
painoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten
ja peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen.
Vaskitorvi vaikeni, melu katkesi taas, ja Pentinkin täytyi heittäytyä
suulleen maahan voidakseen hengittää...
Taas oli tuokion loma.
Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat,
-- kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja
siitä läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna,
hehkuvana virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena
vyöryneiden kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin
viettävästä portista sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli
tuota käryävää virtaa, ensin välinpitämättömästi, mutta sitten
nytkähtäen, kauhistuen... vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta
juoksee kellariin asti, niin siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen
hän tiesi, -- tulirakeita oli kellarissa vielä mahtava varasto...!
-- Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.
-- Niin juoksee, juoksee... sopersi Posse melkein vavisten, mutta
karkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen
komentonsa kaikui korkeana yli savumeren:
-- Nyt takaisin, Viipurin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota,
tännepäin...!
Sieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille
mustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä
se nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä
kotvaan aikaan älynnyt mitään.
Väkitorni oli räjähtänyt.
Sen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.
Paksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti
vihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli
laajalti ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle
ja vasemmalle. Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan
katkeamattoman huumauksen vallassa. Pentti nousi pystyyn ja peräytyi
muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt verkalleen laskeutuvan pölyn
seasta silmillään haki muuria torneineen, niin oli tyhjä, autereisena
lepattava ilma hänen edessään. Koko Väkitorni oli poissa ja poissa
siis myöskin nuo sadat hyökkääjät, poissa valkoinen ritari lippuineen
ja poissa nuori Evert. Sorasade oli sammuttanut palavat tervavenheet,
ja hetken perästä esiintyi näköala niin omituisen väljänä ja
kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät valkoiset pölyhiukkasetkin
tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen jalkeilleen tointuvat
soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen oli vaikuttanut;
he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen aikana päässyt
pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun ja sorapölyn
sekottaman ilman.
Winholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita
miehiään kokoamaan, -- virkkoi hän Posselle surumielisesti:
-- Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.
-- Saamme siis taistella aukealla maalla. -- Possen katse oli
rauhallinen; hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti.
Levollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä
olivat viipurilaisten hallussa.
Mutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina
pitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun
haihduttua, näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä
oli. Mutta he seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan
tuijottaen ja hakien turvaa toisistaan, -- heidät oli ilmeisesti
vallannut vavistus ja kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin
päin, ja äkkiä kohosi heidän joukostaan kumea parkaisu, joka yhä
vahvistuvana kaikuna vieri muureilta vallihautain takaa tulossa
oleviin joukkoihin ja tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän
pitkää rintamaansa.
-- Risti!
Se ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin
taivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina
ryntäsivät kauhistuneina, suinpäin, niitä tikapuitaan kohti, jotka
vielä olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina,
päättöminä, koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen
toistaan edestään alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun
vallassa. Vaikkeivät tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten
painoa ja moni putosi hervottomana alas tantereelle, ei mikään
voinut hillitä uusien pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät
hämmästyneinä katseleväin viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat
ehein jäsenin alas päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin
henkensä hinnalla pakoon kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään,
polkien vitkastelevia jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen
viittoen.
Suut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului
heidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:
-- Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!
Nyt viipurilaiset miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin
pakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se
loisti kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen vinoristi.
Päivän pyhimyksen ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan
raatihuoneen korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen
sattuivat tähän asti pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä
sen häikäisevä hohde!
Sumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset
pilvet pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti,
syysauringon säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen
kahden puolen loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi
vartijaa, Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalimpina, mutta
selväpiirteisinä nekin.
Äänettömällä ihastuksella jäivät miehet tuota outoa näkyä katsomaan.
Se oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt
miehet oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät
viholliset. Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita
keräämässä kulkeneet munkit, ja näistä köysi voisista veljeksistä
yksi puhkesi rukoukseen koko sotajoukon edessä:
-- Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita
vainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!
-- Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!
Munkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa
myöskin nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa
uupuneet sotilaat. Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä,
niin rajattomia kuin heidän ponnistuksensa olivat olleetkin.
Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät mursi; jännitys laukesi
syvään, nöyrään hartauteen. Knut Possekin seisoi paikallaan, kädet
miekankahvaan ristittyinä, seisoi siinä taivaalle kohotetuin katsein,
soranpeittämänä, hikisenä, mutta säteilevin otsin.
Taas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta
tunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien
tyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa.
Niiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninsa vielä pölyäväin
raunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia
takaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain
venäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti
tuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa
olivat moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He
pakenivat telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan
kaupungin yllä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättäen tuhannet
pakokauhussa rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina
vaikertamaan ja kuolemaan Viipurin muurien juurelle.
Päivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse
vastaanottamassa takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan
pitkälle vallihaudalta loitonneet. Muurin kupeelta ja vallihaudalta
nousi väkevä, sisälmyksiä ellottava veren haju, joka kuin ilkeä
humala huumasi aistit. Mutta sitä ei Posse huomannut. Hän katseli
vihollisten tuhantisten laumain pakoa, ja miltei lapsellisen
liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään, kun hän kädestä
puristaen tervehti Winholtia.
-- Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan
koskettamana, virkkoi hän. -- Sitä et uskonut.
-- En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, -- laine
voi nousta uudestaan.
Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta tämän päivän jälkeen
se on liian pieni. Poissa on Frille, ja tuonnäköiset ovat muurit...!
Niin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmissä välähti
melkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:
-- Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi Pyhimysten armon!
-- Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?
-- Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas!
Jumalanäiti on puolellamme!
Winholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä
vallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää
epäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä,
oli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikallaan, ja silloin
hän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei
tosin höyhenpussin tai heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andreaan ristin
muodossa. Nyt hän ei enää epäillyt, vaan vastasi:
-- Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat
myös, -- heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.
Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntui kuin
ne olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä
Viipurin väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi
suistuneista pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset
ja vanhukset messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät
toisiaan ylhäiset ja alhaiset, ystävät ja vihamiehet, rajattomalla
helpoituksen tunteella, ja he lankesivat vierviereensä polvilleen
kirkon kiviselle permannolle. Eivät lähteneet nyt latinalaiset
lauseet vanhan kirkkoherran messutessa pelkästään huulilta, niinkuin
tavallisesti, vaan syvältä sydämestä nyt pulppusi kansan kielellä
kaikkien ymmärrettävä kiitos korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan
siihen hartaudella yhtyessä. Ja taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle
ehtineiden teinipoikain helakankirkas virsi löysi jokaisesta rinnasta
yhtä kirkkaan vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä
pelastettujen määrätöntä auvoa.
Mutta sillävälin kuin päivän laskiessa messun säveleet kauan
soivat Viipurin kirkosta, oli sen ruhjoutuneiden muurien kupeella
taas virinnyt uusi toimeliaisuus. Hartwig Winholtin johdolla
ahersivat siellä taas hetkisen levänneet ja palan haukanneet
miehet soraläjissä. He kuokkivat ja kaivoivat, ääneti ja ahkerina
kuin muurahaiset keollaan. Muuri oli saatava niin auttavaan
puolustuskuntoon, kuin vielä mahdollista oli, venäläisten seuraavan
hyökkäyksen varalle, sillä kukaan ei epäillyt, että se hyökkäys oli
ennen pitkää tapahtuva, äskeisen tappion kostamiseksi.
Väkitornista muodostuneen soramäen kupeella kuokki suurin miesjoukko.
Ne väänsivät vyöryneitä kiviä ja kaivoivat pölyävää multaa,
paljastaakseen esille tornin jalustan, johon Winholt aikoi hirsistä
ja kivistä rakentaa tilapäävallin. Siinä joukossa Penttikin yhdessä
Viljon ja Hintsan kanssa levitteli mahtavaa kivirauniota sillä
paikalla, jossa olivat päivän taistelleet. Hartwig Winholt kulki
siitä ohi, ja hän oli näkevinään, että tuo ennen niin reipas Pentti
nyt liikkui kuin unessa, konemaisesti kiviä väännellen.
-- Sinähän olit vahdissa yöllä, virkkoi hän Pentille, -- mene jo
nukkumaan, mies!
-- Kaivan tässä ensiksi vähän... vastasi Pentti, olematta itsekään
oikein selvillä, miksi hän siinä niin itsepäisesti puski.
-- Aikaa on kaivaa vielä huomennakin. Eivät ryssät nyt pariin päivään
hyökkää, sellaisen kyydin saatuaan. -- Ja viitaten vallihautaan ja
sen viereiselle kentälle, jonka peittivät kaatuneiden vihollisten
ruumiit, lisäsi Winholt: -- Ja kun taas kerran hyökkäävät, niin
samanlaisen löylyn annamme heille silloinkin, eikö niin, miehet!
-- Pyhän Andreaan ja kaikkien pyhien avulla, lisäsi munkki, joka
siinä sorasta kaivautuvia ruumiita haudattaviksi kokosi.
-- Niin. Nehän ne meitä ovat auttaneet, totesi Winholt jatkaessaan
matkaa työpaikalle.
Päivä oli laskenut, ja vain hämärinä häämöittivät enää
pyhimysliputkin raatihuoneen katolta vaalennutta taivasta vasten,
josta taas kävi hienoa pakkaslunta satelemaan. Kylmäksi puristui
ilta, yksi ja toinen uupunut raataja jätti jo kuokkansa. Mutta Pentti
kuokki edelleen soraläjää väsymyksestä melkein nääntyneenä.
Keskellä kuokkain kilkettä ja uupuneiden miesten hiljaista juttelua
kuuli Pentti hetken kuluttua muurin eteläistä kuvetta lähenevän
Knut Possen syvän, kauas antavan äänen. Posse asteli, kirkosta
palatessaan, Klaus Henrikinpojan ja Tönne Eerikinpojan seurassa
korjaustöiden alottamista tarkastamaan. He kuuluivat pysähtyvän
Raatihuoneentornin raunioiden eteen, joista munkit korjasivat pois
vainajia, vilusta väriseväin naisten nyyhkyttäessä ympärillä.
-- Nuo vaimot hakevat poikiaan, kaatuneita teinejä, kuului Knut-herra
lausuvan tovereilleen. -- Niitä onkin tässä rauniossa monta. -- Kas
tuossakin!
Kuului sydäntä vihlovaa valitusta ja hetkeä myöhemmin kiiruhti
Väkitornin raunioiden ohi ryysypukuinen nainen, kantaen sylissään
kalpeana retkottavaa, hentoa ruumista.
Herrat astuivat hänen jälessään äänettöminä, Väkitornin raunioita
lähestyen. Terässääryksinen jalka kuului kilahtavan johonkin
raunioista esiinpistävään esineeseen. Posse kumartui sitä
tarkastamaan.
-- Se on pata, virkkoi hän ihmeissään.
-- Tiurin velhon pata näyttää olevan, vastasi Tönne Eerikinpoika. --
Ja kas tuossa, siinähän on itse velho vieressä; kivi on hänen päänsä
murskannut.
Kotvasen seisoi Knut Posse ääneti noita-ystävänsä ruumiin ylitse
kumartuneena, -- siinä se nyt taikoja makasi, pussi vielä selässään.
Mutta Klaus-herra murahti:
-- Mitä olikaan velholla täällä tekemistä, tulisimman taistelun
rintamassa?
-- Sitä me emme tiedä, vastasi Posse harvakseen. Hän jää meille
arvoitukseksi puheineen ja tekoineen. -- Minulle hän tänä aamuna
iloisesti ja varmasti huusi: "Illalla tiedät tarinasi", -- mistä hän
sen tiesi? Ja tiesikö hän silloin omankin tarinansa, -- ukkoparka!
Hetken vain seisoi Posse siinä Pataukon ruumiin ylitse kumartuneena.
Mutta sotilaat, jotka raunioilla ahersivat ja jotka eivät vieläkään
täysin ymmärtäneet Väkitornin räjähdyksen oikeaa syytä eivätkä
myös, miten se oli vaikuttanut kaupungin ihmeelliseen pelastukseen,
he nykäsivät toisiaan kyljestä, kun näkivät Possen seisovan
velhovainajan vieressä, puhuen sanoja, joiden merkitystä he eivät
ymmärtäneet. Nuo tapaukset ovat jossakin yhteydessä keskenään, niin
päättelivät nämä Pentin työtoverit, ja he virkkoivat hiljaisella
äänellä toisilleen:
-- Suotta ei Tiurin velho keittänyt padassaan käärmeen päitä ja
havukan kynsiä.
-- Eikä suotta Possekaan joka aamu hänen kanssaan sillankorvassa
neuvoa pitänyt, -- tiesivät he, minkä liemen keittivät!
-- Ryssät lensivät ilmaan kuin akanat, eikä se ollut mikään sattuma.
-- Ei. Mutta siihen sortui nyt apuri itsekin.
-- Vaan Possepa pelasti Viipurin!
Pentti kuokki yhä edelleen, innokkaasti etsien jotakin. Kuin unen
läpi kuuli hän noita vieressään kuiskivain miesten tarinoita,
ja niistä alkoi hänenkin mielessään herätä himmeitä mielikuvia
salaperäisten voimain vaikutuksesta. Olihan hän tosin itse ollut
mukana näkemässä kaikki, mutta hänkään ei kaikkea ymmärtänyt. Kaiken
aikaa, kun hän oli rauniota kaivellut, oli häntä kiinnittänyt
halu saada selko siitä, oliko valkoinen ritari todella suistunut
Väkitornin raunioihin... oliko Possen taikavoima sittenkin ollut
suurempi kuin tuon peljätyn ratsupäällikön, johon ei lyijy eikä rauta
pystynyt? Oliko ehkä juuri siinä syy Viipurin pelastukseen?
Pentti oikaisihe hetkeksi pystyyn, pyyhkien hikeä kuumalta otsaltaan.
Siinä puolihämärässä, raunioiden juurella, johon Knut Posse oli
pysähtynyt, huomasi hän nyt myös sukulaisensa, Degen-voudin ja
hänen seurassaan nuoren Kirsti-neiden, jotka hiljaa liikkuivat
ruumiskasalta toiselle. Silloin Pentti ikäänkuin heräsi. Hän oivalsi
heti, ketä nuo hänen surevat tuttavansa etsivät, ja samalla hänelle
selveni omakin etsimisensä todellinen, ensimäinen syy. Hakijat
seisahtuivat hänen kohdalleen soramäen juurelle. Vouti vanhuksen
vakavat kasvot olivat tavallista kalpeammat, ja tuontuostaan hän
pyyhkäsi kyyneleen silmäkulmastaan, -- hän haki ainoata poikaansa,
jonka hän tiesi kaatuneen. Mutta neitosen silmät olivat kuivat;
niissä paloi vain omituinen, epäilevä, rauhaton, kysyvä ilme, joka
ikäänkuin näytti vastausta vaativan.
Pentti laskeusi kivirauniolta alemmas, viittasi tytön luokseen ja
virkkoi:
-- Haetaan tästä... näillä kohdilla hänen pitäisi olla.
Linnanvouti kutsui muutamia miehiä avuksi kaivamaan osotetusta
kohdasta. Pentti tovereineen oli jo kaivanut kuopan jokseenkin
syväksi; siirrettiin vielä sivulle joku kivenlohkare, tarvittiin
vielä joku kuokanisku, -- ja lopultakin vilahti sorasta Evert Degenin
sininen asemiesmekko. Koko miesjoukko yhtyi kaivamaan sitä irti ja
nosti vihdoin esille nuoren vainajan.
Hän ei noussut sieltä yksin. Hänen kouransa olivat kiinni viereensä
kaatuneessa vihollisessa; se oli loistavapukuinen, pitkä uros, jonka
päässä vielä oli leuvan alta sidottu, valkotöyhtöinen ritarihattu...
Miekka oli pudonnut Evertin kädestä; se löydettiin syvempää sorasta,
ja sen vierestä löytyi se lippu, jota liehuttaen valkoinen ritari oli
miehiään torniin kutsunut. Taistelijat olivat heittäneet aseensa pois
ja sulin käsin toisiinsa tarranneet...
Ääneti seisoi pieni seurue tuokion tuon löytönsä ympärillä. Mutta
neitosen silmistä suli vähitellen tuo rauhaton, pälyvä ilme, kun hän
polvistuneena katseli kaatunutta sulhoaan. Ja kun hän siitä nosti
päänsä ja verkalleen kohosi ylös, oli hänen katseensa taas kirkas,
melkeinpä uljas, ja hän virkkoi Degen-vanhukselle vaaleana, mutta
vavahtamattomalla äänellä:
-- Hän siis uskalsi sen minkä lupasikin!
Lumia sateli soran alta kaivettujen vainajain päälle. Illan pimetessä
se lumisade sakenemistaan sakeni, peittäen vähitellen alleen Viipurin
särkyneet muurit ja kaatuneiden vihollisten täyttämät vallihaudat.
Lumet putoilivat pehmoisina ja ääneti, ikäänkuin hellävaroen kattaen
hävityksen jäljet; putoilivat hiljaa, tasoittaen talvisen verhonsa
alle äsken vielä intohimojen tärisyttävän luonnon, joka nyt,
ikäänkuin vähitellen rauhoittuen, jäi siihen lepäämään valkoisena,
kankeana ja kylmänä.