Voudinrakennuksen puolihämärässä tuvassa hankasi nuori Evert Degen
kovasimella ja villakankaalla miekkansa hamaraa, johon oli hänen
tautinsa aikana syöpynyt ruostetäpliä.
Poika oli näet maannut sairaana. Sitkas oli hänen Vatikivellä
saamansa haava ollut paranemaan, ja vieläkin kantoi hän käsivarttaan
niskan yli heitetyssä siteessä. Hiukan kalpeampikin hän oli
entistään, kun hänen siellä umpinaisessa huoneessa oli täytynyt
viettää monta viikkoa, mutta eipä ollut siltä nuori mieli tällä
tautiajalla päässyt masentumaan.
Ei, päinvastoin välkkyi hänen katseensa nyt kirkkaampana kuin
koskaan ennen, ja hänen äänessään oli lämmin elämänhalun sointu,
kun hän siinä työnsä varrella keskusteli toverin kanssa, joka istui
patjapenkillä ikkunan alla. Siitä päivästä asti, jolloin Evert oli
venheestä vuoteelle nostettu -- ja jolloin tykit olivat ruvenneet
soimaan Siikaniemen rannalta --, oli hänen luokseen joka päivä
juossut linnan päärakennuksesta se mustakulmainen tyttö, joka siinä
nytkin neuleensa yli kumartui. Hellyydellä oli tyttö tahtonut
hyvittää entisen vallattomuutensa, eivätkä he enää olleet lemmellään
leikkineet, -- sulholleen Kirsti nyt lahjapaitaa kirjaili. Heti kun
Evert oli vuoteeltaan tointunut, olivat he ilmoittaneet omaisilleen
kihlaliittonsa ja alkaneet rakennella tulevaisuutensa onnentupia.
-- Tyydyt siis tänne Viipuriin jäämään, linnanvoudin emännäksi? niin
kyseli Evert taas työnsä keskeltä, muistamatta, monettako kertaa hän
sitä tytöltä uteli. -- Voudin viran saan isäni jälkeen, kun sota on
päättynyt; se on kauan ollut suvussani. Mutta sinun sukusi on asunut
päälinnassa.
Tyttö keskeytti hänet lempeällä nuhteella:
-- Johan sen tiedät, Evert; miksi kyselet! Ja sinun Savossa ollessasi
minä päätin, että tänne minä tahdonkin jäädä.
-- Se oli minulle siis onnen matka, tuosta naarmusta huolimatta!
-- Älä noin puhu, Evert, -- se olisi voinut olla sinulle surman
matka. Kauhulla minä sitä muistelen koko ikäni.
Moneen kertaan oli Evert kertonut kihlatulleen tuon
seikkailuretkensä, joka monessa muodossa oli ollut hänelle niin
kohtalokas. Saimaan vesillä oli vilissyt vihollisia; Possen
airueiden oli täytynyt vältellä kyläsaaria ja yöpyä nuotioitta.
Mutta paluumatkalla Savonlinnasta olivat he toki tehneet kiusaakin
vainolaisille. Nämä olivat lähteneet läntistä manteretta ryöstämään
ja kätkeneet sotavenheensä. Tällaiseen kätköpaikkaan olivat airueet
osuneet ja hävittäneet siellä olevat venheet ja muonan, siten
säikyttäen karjalaisten koko joukon pois hävitystyöstä. Mutta näiden
päätä pahkaa kotiinsa palaavain vainolaisten kynsiin olivat he itse
olleet sotkeutua, -- ainoastaan huima sounti oli heidät pelastanut
Vuoksenniskaan.
Näissä Evertin kertomissa seikkailuissa ja vältetyissä vaaroissa
askarteli nytkin neulovan neitosen mielikuvitus. Mutta nuorukaisen
mietteet tähtäsivät yhäti vain eteenpäin, ja tuokion kuluttua hän
taas kysyi:
-- Ja äitisi antaa siis suostumuksensa, Kirsti? Oletko siitä varma?
-- Olen toki.
-- Hän on Ruotsin ylhäisintä sukua.
-- Mutta hänkin oppi paljo niinä kuukausina, jolloin näki minun
surevan...
-- Siispä ei muuta, kuin piirityksen päätyttyä vietetään häät,
niin iloiset häät, että niistä vielä meidän vanhoinakin ollessamme
puhutaan!
Reippain mielin nuorukainen näin suunnitteli, pistäen taas
kiiltäväksi hiotun miekkansa tuppeen ja ripustaen sen asetakkinsa
viereen naulaan. Mutta neitonen huoahti:
-- Niin, kunpa päättyisi tämä piiritys!
-- Ei kiirettä mitään, -- väitteli Evert hilpeänä. -- Vielä siinä
leikissä tahdon minäkin olla mukana. Ja parin päivän perästä sinne jo
pääsenkin. Olen kylliksi asti jo tähän huoneeseen kuunnellut tykkien
pauketta ja torvien soittoa.
Kumajava pommitus jyrisi nytkin kaupungin kaakkoiselta kulmalta.
Näin ne olivat tulikirnut jyskäneet pitkin syksyä; olivat pari,
kolme päivää vaienneet, ja taas alkaneet leikkinsä. Siihen olivat jo
tottuneet nuo nuoret keskustelijat, jotka päivisin aina kahdenkesken
istuivat voudintuvassa muun väen ollessa ulkosalla; olivatpa he
tottuneet siihenkin, että tuo jylinä, päiväkauden kestettyään,
aina illaksi taukosi. Silloin oli Evertin isä, Pietari-vouti,
taikka Pentti Heinonpoika taikka Vahvajärven Viljo, joka hänkin
tässä tuvassa majaili, -- taikka kaikki kolme -- palanneet kotiin
vartiopaikoiltaan kertomaan, mitä taas tänään oli tapahtunut
rintamalla. Ja jännitetyin mielin kotimiehet sitä hetkeä aina
odottivat.
Väliin olivat soturit palanneet päivän taistelusta reippaina ja
toivehikkaina, -- vihollisten yritys oli silloin onnella torjuttu.
Yhtenäkin päivänä olivat venäläiset kuljettaneet muurin kupeelle
rakentamiaan, korkeita piiritystorneja, joista heidän väkensä
aikoivat astua suoraan valleille; olivatpa siitä puolustajat jo
hätääntyneetkin. Mutta Posse oli palavilla nuolilla sytyttänyt tornit
tuleen ja ne paloivat siihen paikkaan piirittäjäin suureksi harmiksi.
Toisena päivänä olivat viholliset vuorostaan yrittäneet tulella
hölmistyttää Viipurin varusväkeä. Olivat rakentaneet muurin alle
äärettömiä rovioita, joiden savu sokaisi piirittäjäin silmät. Mutta
roviot olivat palaneet ja vihollisten ryntäys oli savun keskeltäkin
torjuttu, vaikka se oli lujille ottanutkin.
Mutta usein olivat taistelusta palanneet miehet yöpyneet tupaan niin
lopen väsyneinä ja masentuneina, että tuskin jaksoivat mitään kertoa
taistelun tapahtumista. Joko oli pommitus pahasti ruhjonut kaupungin
pitkää muuria, taikka oli joku ammuttu kivi niin onnettomasti osunut
johonkin vartiopaikkaan, että siitä tuskin yhtään miestä oli henkiin
jäänyt. Puolustajain harvat rivit olivat melkein nääntyä tällaisista
iskuista.
Mutta vaikka miehet olivat uupuneinakin palanneet taistelusta ja
illastaessaan alakuloisina keskustelleet heikkenevistä toiveistaan,
niin reippaina miehinä he taas aamulla olivat rientäneet
vartiopaikoilleen, jättäen rohkean, luottavan mielialan kotiinkin
koko päiväksi.
Tänään kuitenkin jatkui pauketta vielä pimeän tultuakin; siksi
pyrkivät tuvassa-olijain mielet hiukan mataloitumaan. Pommitus
tuntuikin jylisevän entistä lähempänä, ja tavallista vihlovammin
raikuivat vaskitorvet. Yhtäkkiä rupesi linnan pihaltakin kuulumaan
huutoa ja juoksua. Viime aikoina eivät viholliset olleet enää
usein kohdistaneet tultaan Torkkelin linnaa vastaan, koska olivat
huomanneet sen turhaksi, ja siksi siellä vain vanhat nihdit
pidettiin vartijoina. Nyt nämäkin olivat liikkeellä; portti narisi
ja siltapalkit kaikuivat, kun miehet niiden yli juoksivat kaupunkiin
päin.
-- Linnanväkikin on kutsuttu avuksi, virkkoi tyttö vavahtavalla
äänellä.
Levotonna oli Evertkin hypähtänyt pystyyn tuota kolinaa kuuntelemaan.
-- Jossakin muurinsarvessa on nyt vaaranpaikka, virkkoi hän ja yritti
jo hyökkäämään ulos. Mutta tyttö kiirehti edeltä, ja tuokion kuluttua
hän jo palasi kertomaan, että viholliset olivat ampuneet pahan
halkeaman Lakamundintornin kupeeseen. Nyt ne parhaillaan ryntäsivät
sitä kohti, ja siksi oli Posse komentanut linnanmiehetkin aukkoa
puolustamaan.
Ääneti istuivat nuoret kihlautuneet kuunnellen etäältä soivaa
taistelun humua. Pommitus taukosi vähitellen, mutta sitä rajummin
soivat torvet Salakkalahden rannalta. Ja Evertin tautihuoneessa
terästynyt korva erotti pian toisiakin, Pantsarlahden puolelta
kuuluvia ääniä, -- sielläkin kutsuivat viholliset uusia joukkojaan
tuleen. Mutta linnassa ja kaupungissa oli kaikki hiljaista kuin
haudassa, niin hiljaista, että oli kiduttavaa siinä odottaa ratkaisua.
Nuorukaisen mielessä kasvoi jännitys ylivoimaiseksi. Hänestä tuntui,
että siellä oli nyt juuri käsissä lopullisen ratkaisun hetki, ja
äkkiä hypähti hän naulapuun luo:
-- Kirsti, minä lähden mukaan!
-- Mitenkä taistelet käsi siteessä? -- Tyttö, jonka katseessa sama
levottomuus paloi, oli melkein odottanut sulholtaan tällaista
päätöstä, eikä hän tahtonut estääkään hänen lähtöään. Evert sitoi jo
miekkavyötä uumeilleen, vastaten:
-- Voin iskeä vasemmallani!
Nuorukainen jo oli nopein askelin kiirehtimässä ulos. Ovessa
kuitenkin jo löi häntä vastaan kylmä ulkoilma, joka taudin
heikontamaan ruumiiseen vaikutti niin voimakkaasti, että päätä
huimasi ja askeleet horjuivat. Kuuritornin luona, jonka alatse portti
vei sillalle, täytyi hänen pysähtyä nojaamaan kiviseinään. Sillalla
lähestyi juuri Pietari Degen, ja tämä nyt, kohdalle tultuaan,
kehoitti poikaansa palaamaan sisälle.
-- Mutta siellähän on nyt viimeinen ottelu, isä, tahtoisin olla
mukana.
-- Ei vielä viimeinen, poikani, mutta ehkä se pian tulee. Koeta
huomenna, jaksatko mukaan; tänään se on tarpeetonta.
-- Peräytyvätkö viholliset?
-- Eivät hyökkää enää. Valkoinen ritarikin jo ratsasti pois.
Astellessaan poikansa rinnalla linnanpihan yli asuntoonsa kertoi
vouti-vanhus, että jo oli hänkin äsken, Olavintornista taistelua
seuratessaan, luullut tuhonhetken tulleen, ja siksi hänkin oli
rientänyt kaupungin puolelle. Niin suuren läven olivat viholliset
saaneet ammutuksi Lakamundintornin kylkeen, että siitä oli kolme
miestä mahtunut rinnakkain kulkemaan. Voitonvarmoina olivat
venäläiset hyökänneet soran täyttämän vallihaudan yli tätä aukkoa
kohti, toisten samaan aikaan ahdistellessa Raatihuoneen porttia.
Mutta aukolla oli ollut väistymätön keihässeinä edessä, ja lopuksi
olivat viholliset illan pimeässä saaneet kyllänsä.
Ennen pitkää olivat taas kaikki äänet vaienneet. Tuo siirtyminen
korvia särkevästä paukkeesta pimeän syysillan hiljaisuuteen
vaikutti omituisen laukaisevasti jännittyneisiin mieliin: tuntui
vaikealta käsittää, että äskeinen hetki jo oli turmiota soittanut.
Kun Pentti ja Viljo hetkeä myöhemmin, hikisinä ja pölyttyneinä,
palasivat kotiin ja asemekot riisuttuaan kävivät aterialle, niin
luisti tarina ruokapöydän ympärillä tasaisesti kuin ainakin. Suuret
kupilliset puuroa kantoi pöytään Pietari-voudin emännöitsijä, --
hänen puolisonsa, Evertin äiti, oli näet jo kuollut, -- mutta väleen
ne tyhjenivät. Ja vasta kun miehet aterian jälkeen olutkiposta
sammuttelivat päivän pitkää janoaan, vasta silloin he oikein ehtivät
päivän kuulumisiakin kertomaan.
Se oli ollut kuuma päivä ja vaara oli pyörinyt lähellä. Kaksi
tornia oli vialle ammuttu. Synkästi oli Winholt illalla kironnut
katsellessaan, miten niistä korjaamallakaan mahtanee tulla kalua.
Vihollisilla oli ilmeisesti ollut vahva aikomus jo tänään valloittaa
Viipuri.
-- Sen olivat uhanneetkin tehdä, kertoi Degen. -- Viime yönä
laskettiin Vesiportista sisään yksi venäläisten Vatikivellä
vangitsema piispannihti. Hänet kuuluu ryssäin ylipäällikkö tahallaan
päästäneen kertomaan, että ruhtinas aikoo nyt lopultakin kukistaa
vastarinnan, ja silloin hän ei jätä kaupunkiin yhtään elävää olentoa.
Eikä silloin enää tyydytä Viipuriin, vaan otetaan samalla tiellä
Turku ja Tukholmakin, -- niin oli hän käskenyt Posselle sanomaan.
-- Sille viestille antaa Posse tietenkin saman arvon kuin heidän
ensimäiselle uhkaukselleen, että he viikossa Viipurin nujertavat,
virkkoi Pentti. -- Kaiketi heille olisi mieluisinta saada piiritys
loppumaan, sillä näillä säillä se jo käy kiusaksi heillekin, mutta
vielä on toki miestä vastassa.
-- Vielä, vaikka jo Olavintornista katsoen tänään näytti siltä, kuin
olisi vyöry päässyt kaupunkiin, huoahti Degen.
-- Se oli taas se valkoinen ritari, joka ajoi miehiään Lakamundin
aukolle, kertoi Viljo. -- Häntä he seuraavat vaikka mereen; satoja
upposi nytkin vallihautaan, mutta uusia juoksi aina sijaan.
-- Ja hän itse aina pelastuu, ihmetteli Pentti.
-- Hän on lumottu, päätteli Viljo päätään punoen, -- häneen ei mikään
pysty.
-- Ja hän se kerran tuo väkensä muurien yli, jos hän vain henkiin
jää, aavisteli Pietari-vanhus. -- Hän meille on vaarallisin.
Näitä taistelusta palanneiden muistoja ja mietteitä kuunteli syrjästä
sykkivin sydämin äsken tautivuoteelta noussut, kalpea nuorukainen,
ja yhä palavammaksi kiihtyi hänessä halu päästä mukaan siihen
tuoksinaan. Mutta vielä säkenöivämmin paloivat uuninpenkillä istuvan
Kirsti Gyllenstjernan mustat silmät, kun miehet taas kertoivat tuosta
tuhontuojasta sulkaniekasta, jonka lentoa taistelukenttäin yli tyttö
itse niin monasti oli Olavintornista seurannut. Tämän pelottoman
mutta peljättävän ritarin urho töistä oli niin usein puhuttu
linnassa, että Kirsti väliin oli unissaankin hänen nähnyt ajaa
karauttavan kohti korkeajalkaisen ratsunsa selässä... uljaana mutta
armotonna. Tuo kuva oli häneen syöpynyt vaivaavaksi painajaiseksi.
Hänen mieleensä tunkeutui aavistus, että tuo mies oli oleva hänenkin
onnensa surma.
Ääneensä virkahti tyttö äkkiä sieltä uuninkatveesta:
-- Se mies vasta tekisi sankarityön, joka valkoisen ritarin voittaisi!
Ukko Degen hymähti nuoren immen innostukselle:
-- Ei hänen kanssaan kukaan pääse ottosille, ei enempää kuin vihurin,
joka kiitää aavikon yli.
Mutta nuoren Evertin mielikuvat kiitivät jo kilpaa vihurin kanssa,
lumottua vihollista tavotellen. Eiköhän siihen sittenkin rauta
pystyisi, jos hänet saisi tavata silmä silmää vasten ja iskeä...?
Sitä hän tahtoi kerran vielä koettaa, jahka hän otteluun pääsee...
asettua kerran hänen lentonsa tielle, taistella ja ehkä voittaa...
Tuo mielikuva nosti veret pojan kalpeille poskille. Ja kun neitonen,
joka nyt oli huomannut taistelutarinoita kuunnellessaan viipyneensä
vieraissa liian myöhäiseen, nousi lähteäkseen päälinnaan äitinsä luo,
silloin riensi Evert palavin silmin hänen eteensä, tarttui häntä
molempiin käsiin ja virkkoi päättävästi:
-- Kirsti, saat nähdä, minä tapaan kyllä sen valkoisen ritarin! Ja
surmaan hänet!
-- Niin toivot, -- vaan entäpä hän tappaa sinut! Mutta onneksipa et
hänen tielleen taida päästä!
-- Pääsen! Olen taas terve ja jäntevä, -- saat nähdä. Hyökätköön
vihollinen vaikka jo huomenna!
Taistelusta palanneet miehet iskivät melkein säälien silmää
toisilleen, katsellessaan tuon hintelän, heikon poikasen uhmaa.
Mutta koreana hehkui innon tuli nuorukaisen silmässä; hän itse uskoi
antamaansa lupaukseen. Ja vielä koreammin säkenöivät neitosen tummat
silmät, kun hän katseli sulhonsa intoa ja lähtiessään siitä kuvan
mieleensä kätki.
* * * * *
Vihollinen ei hyökännyt huomenna eikä vielä seuraavinakaan päivinä.
Tavallisestikin se piti muutamia päiviä väkirynnäkköjensä väliä
ja nyt useampia kuin ennen. Ja hyvä oli että piti. Sillä kovin
tarpeellista oli harvalukuisten puolustajain saada ponnistustensa
jälkeen levätä ja korjata niitä pahimpia vammoja, joita muureihin oli
ammuttu.
Ei joutunut Evert Degen siis vielä ensi päivinä tautihuoneesta
päästyään taistelun tuoksinaan. Hän liikuskeli nyt ulkona
kaupungilla, milloin yksin, milloin Viljon tai Pentin seurassa,
koettaen perehtyä sen muuttuneisiin oloihin, -- hänhän ei ollut
Viipuria nähnytkään, sittenkuin piiritys alkoi. Ja kovin se
olikin muuttunut. Sen pohjoinen ja itäinen osa oli melkein yhtenä
rauniona, toiset kadut olivat ummessa, toisaalla taas kulki tie
nyt entisten talonpaikkain yli. Sen oli pommitus tehnyt. Rikottuja
talouskapineita, kalvettuja luita ja soraläjiä oli pitkin syysmärkää
rantakatuakin, jonka viereisiin suojiin eläjät olivat ahtautuneet.
Mutta enimmän Evert sittenkin ihmetteli itse noiden eläjäin
muuttunutta muotoa. He liikkuivat siellä mökkipahastensa seutuvilla
ryysyihin puettuina, laihoina kuin aaveet, liikkuivat vetelinä ja
tylsinä, kuin unissaan olisivat kulkeneet. Heti ensi silmäyksellä sen
sentään saattoi nähdä, mikä noita raukkoja vaivasi: Nälkä!
Ruokavarojen loppuminen näet nykyisin ahdisti piiritettyjä yhtä
pahasti kuin vihollisten pommitus. Jo kauan oli sitä tunnettu,
kertoi Viljo kävelytoverilleen, kun he vetelällä kujalla sivuuttivat
noita nääntyviä olentoja. Ensiksi oli rehun puute ruvennut hätää
näyttämään. Lehmät oli pitänyt tappaa kaikki ja sitten enimmät
hevosetkin, -- niitä siellä olikin sitten syyskausi syöty. Mutta
lehmäin hävitessä loppui ravinto ihmisiltäkin, lapsilta maito,
aikuisilta särvin. Ja ennen kaikkea oli leipä lopussa. Viljaa oli
tosin vielä linnan varastohuoneissa, joihin Posse sitä oli koonnut
pitkin kesää, ja sotureille oli siten välttämätön ravinto riittänyt.
Mutta kaupungista olivat kaikki viljavarat lopussa.
-- Porvareiltako myös? kysyi Evert kummissaan.
-- Taiten he kyllä kuuluvat syöneen säästöjään, tiesi Viljo. --
Mutta kun meni kuukausi ja toinen ja syöjiä oli paljon, tyhjenivät
hinkalot ja nauriskuopat, -- täytettä niihin ei ole saatu mistään.
Kalastajatkaan eivät pääse verkkoineen vesille, missä vihollisten
laivoja liikkuu. Nyt kuuluvat parhaidenkin porvarien kätköt olevan
kuitit, paljo niistä on varastettukin.
-- Kuka on varastanut?
-- Nuo pakolaiset, joita piirityksen alkaessa maalaiskylistä kertyi
Viipuriin, -- niitähän ne juuri ovat nuo ulisevat ryysyjoukot!
Pahin hätä olikin Viipurissa niillä kodittomilla joukoilla, jotka
venäläisten edestä olivat paenneet kaupungin muurien turviin ja
jotka Possen kiellosta huolimatta olivat sinne jääneet. He olivat
pian syöneet vähät eväänsä ja sitten oli ollut elettävä toisten
armoilla. Mutta kuta niukemmiksi porvarien omat varastot hupenivat,
sitä vaikeammaksi kävi pyytämälläkään saada mitään. Nälkäisiä vaimoja
ja lapsia seisoskeli pahimman pommituksen aikanakin, kertoi Viljo,
linnansillalla tai raatihuoneen ovella karttamassa ruokaa, olipa
hän nähnyt heidän kaivavan esille Vesiportin rantaan haudattuja
hevosraatojakin ja öisin hiipivän halmeelle, ihan vihollisten tykkien
luo, kuokkimaan multaan ehkä jääneitä, paleltuneita nauriita.
Ihmekös, jos he ominlupinsakin ottivat, mistä ruokakätkön löysivät,
minkäs he nälälleen tekivät, kun ei luostareistakaan enää riittänyt
almuja.
Säälillä Evert katseli noita kujosissa uikuttavia raukkoja.
Mutta vielä kamalampia kuvia hän näki, kun he kulkivat Katanpään
kirkkomaan ohi. Sinne avonaisiin hautoihin kantoivat ja kaatoivat
munkit ruumiita, joita he olivat keränneet pihoilta ja kellareista.
Viljo tukki nenänsä ja kehotti Evertiä siirtymään loitommas niistä
löyhkivistä saattueista.
-- Mitä saastaisia ne sitten ovat? kysyi Evert.
-- Ne ovat ruttoon kuolleet, niille ei ole ehditty arkkujakaan
valmistaa.
Tavallisuuden mukaan oli nälän kintereillä ruvennut kulkemaan
rutto, joka ensiksi oli hiipinyt noiden nääntyväin pakolaisraukkain
ahtaisiin asumuksiin. Se siirtyi nopeasti mökistä mökkiin, lopettaen
lyhyeen nälkäisten kärsimykset, ja usein oli Viljo vartiopaikaltaan
palatessaan nähnyt noita mustiksi pöhöttyneitä potilaita kujillekin
kaatuneen, -- miesjoukko teki silloin kierroksen heidän ympäri ja
risti silmänsä. Mutta Katanpään kirkossa pidettiin pitkin päivää
messuja nuolten lävistämän Pyhän Sebastianin alttarin edustalla, joka
pyhimys saattoi rutosta suojella, jos hän armonsa soi kärsivästä
katseestaan.
Nuorta Evertiä puistatti, kävellessään tuon kiviaidalla ympäröidyn
kirkkomaan ohi, josta tuuli levitti tukahduttavan lemun; hänen
mielensä masentui, noin umpisurkeaksi hän ei ollut uskonut tilaa
Viipurissa. Vaan hänen seuralaisensa rohkaisi häntä:
-- Paljo pahemmin ovat kuitenkin asiat vihollisten puolella; siellä
tappaa tauti miehiä kasottain. Joka aamu näemme vallilta, miten
siellä nuotiotulien ympäriltä kerätään yöllä kuolleita vainajia ja
vedetään kuin rankoja suohautoihin. Surkeampi niiden onkin siellä
maata syysvetelässä maassa hirsitulien ääressä, siitä tauti pikemmin
miehet löytää ja tappaa tarkempaan kuin Winholtin tykit.
-- Mutta meitä se kai vähän auttaa, heitä on niin paljon, huoahti
Evert.
-- Paljon on, mutta hätää tämä syksy heille näyttää, jos me vain
vielä edelleen kestämme. Ja ehkä kestetään. Eilen sieppasivat
Tönne-herran miehet vihollisilta salmessa luovivan viljavenheen, sen
varassa eletään taas muutamia päiviä.
Sellainen oli mieliala Viipurissa. Vaikka epätoivon äyräällä
elettiin, ei toivomasta lakattu kuitenkaan.
Seuraavana päivänä oli nuori Evert taas Pentti Heinonpojan kanssa
kävelemässä itäisen muurin kupeella, josta tykkituli oli lakaissut
kaikki rakennukset raunioiksi ja joka nyt oli muuttunut suureksi
sotaleiriksi, missä läntisistä torneista siirretyt joukko-osastot
majailivat. Hänet oli määrätty Pentin seurassa vartiopalvelukseen
Väkitornin viereiselle muurille, jossa hänen ensi yönä piti ensi
kerran olla yövartijana, ja hän käveli nyt siellä aatelisen
asemiehen värikkäässä puvussa, joka puhtaudellaan herätti huomiota,
katsellen tapahtunutta hävitystä. Rumannäköiseksi oli käynyt
ennen muhkea muuri, jota niin moneen kertaan oli paikkailtu, se
muistutti Evertistä nyt monin paikoin keskenpoltettua tervahautaa.
Muurinsarvilla oli rintavarustuksista vain tynkiä jälellä ja niiden
juurella oli mahtavat soraläjät, joita soturit ja talonpojat
parastaikaa tonkivat, koettaen estää vallihautaa täyttymästä ja
väännellen vyöryneitä kiviä mitenkuten paikoilleen.
Varsinkin oli koillinen muurinpää Lakamundintornin vieressä
surullinen nähdä; nuorukaiset pysähtyivät hetkeksi katsomaan siinä
kuhisevaa työn touhua. Muuriin ammuttu lovi oli vieläkin auki
eikä sitä enää yritettykään paikata, sillä viholliset kohdistivat
murhaavan tulen rakennusmiehiin, milloin nämä vain laskeutuivat
juoksuhautaa auki kaivamaan. Mutta kovassa touhussa siellä kuitenkin
miesjoukko hääri Bitzin ja Frillen johdolla, joiden puolustettavana
tämä vaarallinen paikka nyt oli. Sinne vedettiin hirsiä kaupungin
raunioiksi ammutuista taloista ja sieltä kaikui kirveiden terävä
kilke.
-- Mitä ne noista hirsistä rakentavat, kysyi Evert toveriltaan
kummissaan, viitaten salvumiesten kiireiseen työhön.
-- Rakentavat muurin sisäpuolelle kokonaan uuden varustuksen, joten
vihollisilla, kun aukon läpi hyökkäävät, taas on seinä edessä.
-- Ja puuvarustuksenko luullaan siinä kestävän?
-- Hätätekoahan se on, myönsi Pentti, mutta ainahan se jotakin
auttaa, -- näet, kiviä ja soraa luodaan salvosten väliin.
Väkitorniin, joka, toisia korkeampana ja lujempana, vielä oli
jokseenkin vikaantumaton, nousivat toverukset katsomaan sitä
taistelupaikkaa, jossa Evertinkin nyt tuli saada tulikokeensa.
Tämä torni oli puolustusrintaman sydän ja siellä reilasi Hartwig
Winholt nytkin tykkejään, joiden viereen hän tornin alaisesta
kellarista kannatti ampumatarpeita. Nuorukaiset pysähtyivät katsomaan
vihollisten piirityslinjaa, joka viime viikkoina oli vedetty paljo
lähemmäs kaupunkia. Suurten väkikirnujen suut ammottivat nyt
sieltä vastaan kuin mustat maaemon silmät. Mutta varsinkin tarttui
katse noiden tykkien takana ja telttarivien kupeella ahertaviin
vihollisjoukkoihin, -- nekin olivat ilmeisesti kovassa työn touhussa.
Hoilaten vetivät mieskunnat kaukaisesta metsästä pitkiä riukuja,
joita toiset veistivät ja toiset sahasivat, niin että yhtenäinen
kalke kävi pitkin noita harmaiksi poljettuja mäkiä.
-- Mihin he noin paljo riukuja kantavat? kysyi Evert taas
toveriltaan. Mutta nyt ei Penttikään osannut vastata, hän ei
ymmärtänyt noita venäläisten vehkeitä. Silloin Winholt, nuorukaisten
viereen pysähtyen, virkkoi:
-- Ne rakentavat tikapuita, joita aikovat muurejamme vastaan nostaa.
-- Ja niitä myöten karata kaupunkiin, -- nyt selvisi Pentillekin
vihollisten urakka.
-- Vaan mitä luulette noiden mättäiden olevan, joita he telttojensa
taakse kasaavat? kysyi Winholt edelleen.
Nyt vasta nuorukaiset huomasivat, että sinne ennen sileälle kentälle
oli kohonnut omituisia suovia ja rakosia, joiden rinnalle yhä uusia
pinottiin, -- niiden tarkoitusta he eivät älynneet.
-- Ne ovat risukimppuja, selitti Winholt. -- Niitä ovat he nyt monena
päivänä metsästä vetäneet.
-- Mitä varten?
-- Tietysti täyttääkseen niillä vallihaudan ja päästäkseen siitä yli.
-- He aikovat taas siis tehdä ankaran hyökkäyksen, päätteli Pentti
noista oireista.
-- Aikovat vahvasti, ankaramman kuin koskaan ennen, vastasi Winholt,
taas tykkeihinsä kääntyen.
Hänen äänestään oli nyt leikki poissa; mutta levottomuuttakaan siitä
ei soinut, miehen itsetietoista päättäväisyyttä vain.
-- Kunnollisen tulikasteen saat sinäkin, härkäpoika, virkkoi Pentti
toverilleen, kun he, keskustornista laskeuduttuaan, jatkoivat
kävelyään muurin kuvetta etelään päin. He astuivat nyt Munkkiportin
tornille, joka sekin oli pahasti rouhittu, mutta jonka laelta
välkkyivät Tönne Eerikinpojan valppaiden miesten vaskiset kypärät.
-- Sitä kastettani jo ikävöin, vastasi Evert malttamatonna, koettaen
reippaasti heiluttaa oikeaa kättään, joka vielä oli siteen jäleltä
vähän kankea.
Vaan päivä oli jo puolessa ja nuorukaiset, joilla oli yövartio
edessä, kääntyivät nyt mustainveljesten puoleksi suistuneen luostarin
ohi oikaisemaan kaupungin läpi linnaan, jossa heidän ennen illan
tuloa oli murkinoitava ja levättävä. Ilma oli aamusta asti pureutunut
kylmäksi, pikkupakkaseksi. Se oli vihdoinkin kuivannut maasta märän,
vetelän syyssohjun ja ne katurapakot, joiden yli he harppasivat,
olivat jo hienossa jäässä. Raunioiden alasista kellareista, joissa
kaupunkilaisista melkoinen osa nyt, talojen suistuttua, piti
asuntoa, lehahti lämmin ilma vastaan paksuna, valkoisena huuruna, ja
kovettunut maa kumahteli askeleiden alla.
Hirsikasain ja kiukaanraunioiden lomitse kiertelivät nuorukaiset
raatihuoneen mäelle, oikastakseen sen pienen torin poikki, jonka
keskessä oli kaupungin suuri vaaka. Vanha, korkeakattoinen
raatihuone, joka oli rakennettu suurista, jykeistä kivistä, oli vielä
ihan ehyenä pystyssä ja sen edustalla tungeksi taas kerjäläisjoukko
kärttäen almuja, joita sieltä silloin tällöin oli nälkiintyneille
annettu, vaikka kerta kerralta yhä pienempi annos. Mutta torille
ehdittyään nuorukaiset pysähtyivät: Siellä oli nyt väkeä tavallista
enemmän vaa'an ja raatihuoneen korkeiden kivirappusten välissä. Se
oli surkastunutta joukkoa, enimmäkseen naisia, jotka tungeskelivat
toistensa ja lastensakin edelle. Heidän silmissään kiilui
toivottomuuteen kiihtyneen intohimon kekäle, heidän tajunnastaan
oli ilmeisesti hälvennyt kaikki se yleinen huoli, joka nyt Viipuria
painosti: vihollinen, piiritys, kuolemanvaara, kaikki. Jälellä oli
vain yksi ainoa tunne: jäytävä nälkä ja tarve saada se tyydytetyksi.
Siksi he, vaikka heikkoina ja huojuvina, väkijoukossa ponnistelivat
terävin kyynärpäin eteenpäin, yhäti hiljaa valitellen:
-- Leipää, antakaa leipää!
-- Teillä on ruokaa... antakaa!
-- Pivollinen jauhoja vain!
Yhä lähennellen tuo uikuttava joukko piiritti raatihuoneen portailla
seisovia herroja, jotka eivät kuitenkaan heidän huutojaan näyttäneet
kuuntelevan. Eikä näihin kärkkyjiin kiinnittänyt huomiotaan se
muukaan rahvas, jota nyt joka taholta torille kokoontui. Siellä
raatihuoneen portailla, johon Knut Possekin linnasta tullen riensi
kiireisin askelin, näytti nyt tapahtuvan jotakin merkillisempää, ja
se huomio juuri pysähdytti Munkkiportilta tulevat nuorukaisetkin.
Aatelisherrat seisoivat siellä pitkäveteisessä, neuvottomassa
keskustelussa, ja siihen neuvotteluun ottivat osaa paitsi
raadin miehet myöskin Viipurin kirkkoherra, mestari Dothlaeus
sekä mustainveljesten guardiaani, Tapani Laurinpoika, vanha,
sitkeännäköinen munkki.
-- Siellä on nyt puhe muustakin kuin nälästä, virkkoi Evert, hetkisen
tuota neuvottelua katseltuaan.
-- Siellä on joku outo mies, jota en ennen ole täällä nähnyt, -- tuo
nahkahaarniskainen, niin vastasi Pentti. -- Tule, tunkeutukaamme
lähemmäs kuulemaan.
Olkapäittensä avulla pääsivät nuorukaiset vähitellen väkijoukon
keskelle. Siellä kerrottiin, että kaukamatkainen airut oli äsken,
soutaen vihollisten laivain lomitse ja tykkien ohitse, saapunut
kaupungin rantaan ja rientänyt suoraan raatihuoneelle, jonne Viipurin
herrat kiireellä olivat kutsutut hänen viestejään kuulemaan.
Uskomattomalta se juttu tuntui, sillä kuukausmääriinhän ei ollut
Viipuriin päässyt mitään sanomaa ulkomaailmasta, mutta uskoa sitä
täytyi: siinä seisoi vieras airut. Hänen tuomansa suurenlainen käärö
kulki siellä herrojen piirissä kädestä käteen. Mikä viesti, mikä
käärö? Jännitys oli suuri väkijoukossakin, jossa "leipä"-huudotkin
hetkeksi vaimenivat.
Mutta portailla seisoi Knut Posse vieraan edessä ilmeisesti
hämmästyneen näköisenä, ja nuorukaiset kuulivat hänen tekevän
airueelle kysymyksiä, ikäänkuin hän ei olisi tämän asiaa ollenkaan
ymmärtänyt:
-- Kerrot siis tulleesi Tukholmasta asti tätä kääröä tuomaan
Viipuriin. -- Ihmeellinen juttu! Olet soutanut syysmyrskyisten merien
poikki ja vihollisten piirityslinjan läpi, -- niinkö?
-- Niin, tämä saattajani, Vehkalahden mies, voi sen todistaa.
Nopeasti olen matkani tehnytkin, sillä kiirettä käskettiin pitää.
-- Siis ensin laivalla meren yli Suomeen, sitten maitse Vehkalahdelle
ja sieltä venheellä...?
-- Niin, kun maantiet ovat vihollisten hallussa. Ja tässä nyt olen.
Airut lisäsi tämän hiukan kärsimättömästi, sillä hän oli jo kolmeen
kertaan siinä yhdeltä seisomasijalta kertonut matkansa ja asiansa,
ja hän oli melkein loukkaantunut, kun Possen silmät häntä sittenkin
tarkastivat terävästi, ikäänkuin hän vieläkin olisi epäillyt. Ja
vielä hän kysyikin.
-- Sinut lähetti siis valtionhoitaja Steen Sture, -- hyvä! Hänellä
on, sanot, laivasto ja sotaväkeä koolla Tukholmassa ja sillä hän
lupaa tulla meitä auttamaan, -- niinkö?
-- Niin. Hän käskee tervehtiä Viipurin linnanherraa, Knut Possea,
ja sanoa, että hän olisi jo ennen tullut, mutta hänellä on siellä
kotona ollut paljo vaikeuksia. Ja nyt lopuksi puhkesi rutto hänen
sotaväkeensä, niin ettei hän päässytkään lähtemään...
Henkeään pidellen kuunteli torirahvaskin tuota keskustelua,
ymmärtämättä vielä, mitä tuo kaukainen viesti tiesi. Mutta Posse
matki aluksi matalalla ja sitten terästyvällä äänellä:
-- Ei päässyt...! Steen Sturelta läksi siis vihdoinkin viesti
tulemaan Viipuriin ja hän lähettää silloin tämän käärön, nämä --
kuinka sanoitkaan?
-- Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin liput...
-- Meille avuksi ja lohdutukseksi!
Knut Posse oli harras ja uskovainen roomalaisen kirkon poika, joka ei
suinkaan epäillyt kirkkopyhimysten voimaa eikä heidän puuttumistaan
maallisiinkaan asioihin. Hän oli hurskas mies; nytkin sodan aikana
pistäytyi hän melkein joka päivä messussa, ja suojeluspyhäinsä armoon
oli hän alunpitäin itsensä ja Viipurin pelastuksen uskonut. Mutta
hän ei voinut välttää, että hänen äänessään nyt tuon valtionhoitajan
lahjan johdosta soi katkeruutta ja ivaa. Samassa hän itsekin huomasi
sen, ja melkein avutonna hän vaieten silmäili ympärilleen, ikäänkuin
löytääkseen toisten katseista suurempaa ymmärtämystä ja eheämpää
uskoa.
Mutta Henrik Bitz oli jo käynyt tikarillaan katkomaan niitä nuoria,
joilla Steen Sturen lähettämä lahja oli sidottu, ja sitä tehdessään
tämä ivasuinen viirunaama nyt airutta tutki:
-- Muistat siis varmaan, ettei valtionhoitaja lähettänyt muuta kuin
tämän...?
-- Ei muuta.
-- No, ehkä lähtee apua tästäkin.
Henrik-herra sai auki nahkasen tupen, johon toinen, huolellisesti
neulottu kangastuppi oli kätketty. Hän selvitti verkalleen, syvän
äänettömyyden vallitessa, auki senkin, ja vihdoin sieltä hulmahti
esille suuri, silkkikankaasta tehty, kullalla ja kuvioilla kirjailtu
lippu, -- ensiksi yksi ja sitten toinen. Ensimäisessä nähtiin
kuvattuna Pyhän Eerikin särmälaitainen kruunu, toisessa Pyhän Olavin
rautainen käsivarsi ja miekka.
Liput levitettiin kansanjoukon nähdä, ja vieressä seisova
Viipurin kirkkoherra sekä isä Tapani Laurinpoika polvistuivat
heti hartaina näiden pyhimysesineiden eteen. Heidän esimerkkinsä
vaikutti välittömästi muihinkin. Katkera hymy suli pois
haarniskapukuisten herrain huulilta; hekin polvistuivat ja tekivät
ristinmerkin. Nähdessään edessään Pohjoismaisen kirkon kuuluisain
suojeluspyhimysten liput, jotka hädän hetkellä olivat piiritettyyn
kaupunkiin kuin ihmeen kautta saapuneet, tunsivat he sykähdyksen
rinnassaan -- ehkä on siinä apu, ehkä armo! Ja kun kirkkoherra
Dothlaeus nousi ja lujalla äänellä kertoi kansalle, mitä nämä liput
olivat ja kuinka ne olivat Pyhän Klaran kirkossa nyt vihityt juuri
pelastamaan Viipuria, jonka raatihuoneen harjalle ne olivat määrätyt
pystytettäviksi, silloin kuului hiljaista, nöyrtynyttä rukouksen
hyminää torilta, jossa kärsimyksissä hyytyneet sydämet sulivat
hartauteen ja toivoon.
Sulanut oli jo katkeruus Knut Possenkin äänestä, kun hän tuokion
kuluttua virkkoi miltei juhlallisena:
-- Niin, iloitkaamme tästä lahjasta. Näiden pyhimyslippujen alla
tahdomme nyt edelleen taistella, ne meitä suojelkoot ja voittoon
auttakoot. Pystyttäkää, pormestarit, heti nämä liput raatihuoneen
katolle, toinen eteläiseen, toinen pohjoiseen päätyyn. Mutta
korkeimpaan keskitankoon vedetään edelleen, niinkuin näihinkin asti,
sen pyhimyksen lippu, jonka päivänä kulloinkin taistelu tapahtuu.
Pyhimysten armon vahvistamina menkäämme kaikki uskollisina toimiimme!
Nuorukaiset, jotka olivat raatihuoneen rappusten juurelta tätä menoa
seuranneet, huomasivat selvästi, kuinka lohduttava ja luottava
mieliala oli saanut valtoihinsa nuo äsken ärtyneet joukot. Kaikki
hajaantuivat torilta. Knut Posse kutsui väsyneen airueen linnaan
lepäämään, ja aatelisherrat läksivät yhdessä joukossa kilahtelevin
kannuksin kävelemään raunioisen kaupungin halki.
Mutta linnaan vievällä Saksain kadulla kannuskenkäin kilinä yhtäkkiä
vaikeni. Posse oli kadun, kulmauksessa pysähtynyt ja asettui airueen
tielle virkkaen ankarasti:
-- Kautta kaikkien pyhimysten, minä en sittenkään tätä ymmärrä! Sano
suoraan, airut, mitä sinun herrasi Steen Sture aikoo? Miksi hän
meidät hylkää ylivoiman alle suistumaan? Miks'ei hän väkineen riennä
Viipurin avuksi?
Airut joutui aivan ymmälle kuullessaan taas tuon kipakan kysymyksen,
ja koetti uudelleen selitellä:
-- Hän tervehtii, sanoinhan sen jo, että...
-- Että on vaikeuksia ja rutto tuli... Rutto on täällä, meilläkin,
mutta ei auta meidän sen vuoksi taistelusta heretä, -- tässähän on
kysymys maan ja valtakunnan kohtalosta. Ne syyt eivät riitä. Sano
suoraan, mitä Steen Sture aikoo?
-- Aikoohan hän tulla, jahka...
-- Hän ei siis tule! -- Posse suki tuskaisena kypärän alta
kiehkuroivia, harmaita hiuksiaan, ja hänen mielensä näytti täyttävän
polttava sappi. Hetken aikaan hän ei voinut hillitä itseään. -- Steen
Sture kuittaa pyhimyslipuilla sen, minkä hän olisi velkapää aseväellä
tekemään Viipurin pelastamiseksi; se on kunnotonta!
Ja tuo muuten tyyni soturi tarrasi yhtäkkiä valtionhoitajan airutta
nahkasen haarniskan rinnuksesta kiinni, ravisti häntä kuin nuorta
vesaa ja ärjäsi:
-- Mies! Sano vihdoinkin, aikooko Steen Sture ilman muuta jättää
tämän maan ryssäin käsiin, -- hä?
Airut, joka mielestään oli tehnyt sankarityön tuodessaan vihityt
liput vihollisten saartojoukkojen läpi Viipuriin, hän niin hölmistyi
tätä sydäntyneen linnanherran rajua ravistusta, ettei hän saanut
sanaa suustaan. Mutta samassapa Posse jo itse purskahti nauruun,
hellitti kätensä airueen rinnuksesta ja taputti häntä ystävällisesti
olalle, lohduttaen:
-- Älä hätäänny, leikkiähän minä lasken. Tule, pitkän matkan mies,
käydään murkinoimaan ja kylpemään. Ja sen teidät, että _me_ emme
hylkää tätä kaupunkia, täällä me taistelemme loppuun asti!
He jatkoivat kävelyään. Oudoksuen olivat toiset herrat katselleet.
Knut Possen kuohahdusta. Tuollaista intohimoa he eivät aavistaneet
hänessä olevankaan; pettymystenkin ja vastoinkäymisten hetkinä
juuri hän aina säilytti rauhaisan ja rauhoittavan luonteensa.
Kylmäkin mies oli nyt kuumennut, ja sen kuumuuden ahjon he kaikki
tunsivat. Raskaana, epätoivoa lähentyvänä huolena painoi linnanherraa
Viipuria ja sen mukana koko maata uhkaava kohtalo, vaikkei hän sitä
huoltaan tyynen pintansa alta näyttänyt. Nyt oli tuo uusi viesti
hallituksen toimettomuudesta saattanut pisaran valahtamaan yli;
hän ei ollut voinut salata sisässään riehuvaa tulta. Mutta tuokion
vain sitä kuohahdusta kesti. Taas käveli Knut Posse siinä yhtä
rauhallisena, varmana ja luottamusta antavana kuin aina ennenkin. Ja
syrjästäkatsojan oli vaikea uskoa todeksi omaa äskeistä näkemäänsä.
Linnaan saavuttuaan ja saatettuaan airueen aterioimaan nousi
Knut-herra tapansa mukaan Olavintorniin, heittääkseen tarkastavan
yleissilmäyksen taistelurintamaan. Illaksi kiihtyvä pakkanen oli
ikäänkuin kangistanut kaupunkia ympäröivän luonnon, ja verkalleen
purjehtivat harmajat hattarapilvet yli taivaan vaalean laen. Posse
katseli kauan Salakkalahden selkää, johon jääriitta laskeutui
kimmeltämään. Hän tiesi, että jahka tätä kylmää jatkuu pari päivää,
silloin on lahti lujassa jäässä ja silloin voi vihollinen ahdistaa
Viipuria joka kulmalta. Silloin kaupunki tuskin enää kestää...
Lahden rannalta palasi venäläinen ratsujoukko valkotöyhtöisen ritarin
johdolla. Evert, joka isänsä kanssa oli seurannut linnanherraa
torniin, näki nyt ensi kerran tuon pelätyn ratsastajan, josta hänelle
oli niin paljon puhuttu, ja hän muisti sen lupauksensa, jonka hän
pari päivää sitten oli antanut lemmitylleen. Hänen verensä sävähtivät
kuumiksi, toivon ja epäilyksen ristitulessa.
Äsken tuodut pyhimysliput olivat jo pystytetyt raatihuoneen katolle.
Hintelä nuorukainen katseli kauan niiden liehumista hallavaa taivasta
vasten. Yhtäkkiä hän ympäristöään muistamatta lyyhähti polvilleen,
suunnaten ristityt kätensä niitä kohti. Ja hän rukoili hiljaa:
-- Pyhä Eerikki, Pyhä Olavi, antakaa uljuutta nuoreen sydämeeni,
suokaa voimaa heikkoihin jäseniini, voidakseni täyttää lupaukseni,
voidakseni voittaa Viipurin vaarallisimman vainoojan. Korkeat
suojeluspyhät, teidän armollanne sen mahdan, ilman en...
Hiljaa kuiskien hän rukoili, mutta hän rukoili koko sielunsa
syvyydestä. Knut Posse katseli kotvasen sivusta nuoren pojan
hartautta, katseli sitä ensin ihmeissään, sitten hurskaalla
innostuksella. Ja vihdoin risti vahva, rautapukuinen soturikin
kätensä ja suuntasi ne, rintavarustukseen nojaten, rajattomalla
hartaudella Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin lippuja kohti.