Huolten päivä tuli Viipurissa siitä tuulisesta, harmaasta
lokakuunpäivästä, jonka sarastus oli nähnyt tuon kovaonnisen
ottelun Vatikiven rannalla. Heti Hartwig Winholtin palattua olivat
Suomen herrat eri torneistaan kokoontuneet Torkkelin linnaan,
jossa nyt pidettiin alakuloista neuvottelua. Puolustajajoukko oli
arveluttavasti supistunut; sen parhaat miehet, jotka olivat olleet
linnueen selkärankana, olivat kaatuneet. Piirityksen ulontuminen
kaupungin länsipuolellekin oli nyt varma asia, -- ne valkoisen
ritarin ratsujoukot, joita vastaan Winholt oli Vatikivellä
kahakoinut, saattoivat olla Tervaniemellä ja linnan vastapäisellä
rannalla millä hetkellä tahansa. Siellä oli senvuoksi Posse nyt juuri
sytyttänyt palamaan linnan karjakartanon, ettei se jäisi vihollisten
suojaksi, ja linnan "manttelimuurilta" siirrettiin parastaikaa
useampia tykkejä sen läntiselle reunalle. Jäätynyt kivikko kumahteli
niiden alla ja jymy kaikui siitä vaakunasaliin asti.
-- Kohta ollaan siis umpilukossa! virkahti Tönne Eerikinpoika, nuo
uutiset kuultuaan; hän oli näet viimeisenä kokoukseen saapunut.
-- Ja hyvästi silloin iloinen maailma! lisäsi Bitz-laamanni, sangen
happamella ivalla.
Vielä olemassaolevaa yhteyttä ulkomaailman kanssa olivat linnaan
saapuneet herrat heti päättäneet käyttää hyväkseen, lähettääkseen
vielä viimeisen kirjeen ystävälleen ja suosijalleen, Maunu-piispalle
Turkuun ja hänen välityksellään Ruotsin valtamiehille. He tahtoivat
ikäänkuin itsepuolustuksena vielä kerran kertoa, millä kannalla asiat
olivat piiritetyssä Viipurissa, ja vielä kerran pyytää apua.
Laamanni Klaus Henrikinpoika, joka oli läsnäolevista tottunein
kirjoitusmies, oli ruvennut kirjettä laatimaan, ja hänen
hanhensulkansa rapisi nyt vaakunasalin suuren pöydän päässä karkeaa
pergamenttilehteä vastaan, pysähteli ja töksähteli usein ja lähti
taas rapisemaan. Toiset herrat, jotka olivat sopineet kaikki
yhteisesti allekirjoittavansa tämän viimeisen valitusviestin, --
jonka he samalla käsittivät syytöskirjaksi Ruotsin hallitusta
vastaan, -- seisoivat nyt eri ryhmissä, toiset ikkunasyvennyksessä,
johon karjakartanon loimu hohti, toiset uunin ympärillä, missä
Winholt, joka vieläkin oli viluinen uintinsa jälkeen, nyt takkatulen
edessä raajojaan hautoi.
-- Voihan tämän valituskirjan panna menemään, mutta apua ei siitä
kukaan odottane, jatkoi Bitz katkeralla äänellä. -- Sillä eipä tänne
enää Tukholmasta ehtisi lisäväkeä, vaikka sitä heti kirjeen saavuttua
liikkeelle pantaisiinkin, -- tuskinpa Jaakkima-herrakaan enää
Viipuriin pääsee!
-- Niin, kunpa olisi edes Fleming ehtinyt perille, huoahti Pietari
Degen alakuloisesti. Ja Winholtin puoleen kääntyen jatkoi hän: --
Kunpa olisitte edes iltapäivään asti jaksaneet vihollista viivyttää!
-- Se olisi jo täällä, ellemme olisi sitä yöllä viivyttäneet ja
palauttaneet Vatikivelle, vastasi Winholt yskäisellä, mutta kumminkin
jo hiukan reipastuneella äänellä. -- Saadaan nyt nähdä, uskaltaako
valkoinen ritari lähteä joelta, ennenkuin on lauttasiltansa taas
kuntoon rakentanut.
-- Mutta saadaanko sittenkään koskaan Flemingiä nähdä, sitä epäilen,
huokaili Bitz.
Knut Posse seisoi pöydän vieressä rauhallisena, mutta terävä ilme
silmissään, seisoi siinä syrjässä, toisten herrain puheisiin
puuttumatta. Vasta kun laamannin kynä taas hetkeksi lepäsi, virkkoi
hän tälle:
-- Kerroitko jo piispalle hänen henkivartijainsa sekä Niilo- ja
Maunu-herrain kohtalosta?
-- Kaikki on kerrottu, vastasi pitkäkasvoinen laamanni, vakavana
lukien läpi kirjoitustaan. -- Nyt jo kohta kirjeen lopetankin. Olen
tässä luetellut, mitä puolustusvoimia meillä enää on jälellä ja mitä
voimia vihollisilla on. Näin olen lopuksi sanonut: "Kuinka paljo
mahdollisuutta lienee, että me näissä oloissa kauankaan voisimme enää
säilyttää Viipurin noilta rajattomilta piirityslaumoilta, sen voitte,
korkea-arvoinen piispa ja muut jalot herrat, itse päättää ja siitä
harkita, missä määrin me olemme avun tarpeessa..."
-- Siitä se heidän todellakin pitäisi ymmärtää, -- jos se nyt meitä
auttanee, todensi Bitz.
Mutta Posse, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kirjoitusmiehen lukua,
virkkoi tuokion kuluttua miettiväisenä:
-- Lisää vielä, laamanni, yksi asia siihen loppuun.
-- Mikä asia?
-- Kirjoita tähän tapaan: Mutta sen me täällä vielä elävät Suomen
miehet vakuutamme, että niinkauan kuin meissä henki on, emme me tätä
kaupunkia jätä emmekä taistelemasta lakkaa. Sillä sehän aikomuksemme
on.
-- Se on, -- niin kirjoita! kehotti Tönne Eerikinpoika innostuneena.
Ja kaikki häntä kannattivat, -- Henrik Bitz vain edelleen katkerasti
veisteli:
-- Sen voit huoletta vakuuttaa, Klaus. Sillä jospa vielä jotakin
muuta aikoisimmekin, ei meillä ole enempää valitsemisen varaa kuin
kuoppaan pudonneella sudella, -- siitä on ryssä huolen pitänyt!
Klaus Henrikinpojan hanhensulka hypähteli taas pergamenttilevyllä.
Kaikki kuuntelivat sitä ääneti, valmiina piirtämään kirjeen
alle nimensä tai puumerkkinsä, kukin taitonsa mukaan. Mutta sen
äänettömyyden vallitessa ryntäsi ovinihti sisään vaakunasaliin ja
huudahti välittömällä riemulla:
-- Jaakkima-herran väki on tulossa Säkkijärven tieltä!
Herrat kavahtivat pystyyn ja tempasivat kypäränsä ja miekkansa,
ikäänkuin pahasta painajaisesta yhtäkkiä selvinneinä. Winholtinkin
raajoista suli kankeus kuin loihdittuna pois ja Posse huudahti ovelle
rientäessään:
-- Onko se väki jo linnan näkyvissä?
-- Ihan rantaan tulossa, kertoo torninvartija.
-- Jumalanäidille kiitos ja kunnia! Nyt venheisiin, saapuvia
noutamaan!
-- Siis ei ollutkaan öinen matkamme turha, intoili Winholt, taas
reippaana sitoen haarniskansa hihnoja ympärilleen. -- Viholliset
saimme sittenkin viivytetyiksi. Tule, Frille!
Hän tempasi mukaansa Juhana Frillen, joka koko neuvottelun ajan oli
ääneti istunut ikkunansyvennyksessä, alakuloisena katsellen liekkien
leikkiä. Ja vilkkaampi ilme virisi jo tämänkin surullisen ritarin
kasvoille, kun hän taas tapasi sulkahattuunsa ja toisten kanssa
kiirehti ulos.
Kesken jäi nyt Klaus Henrikinpojan kirjoituskin. Kaikki riensivät
johtamaan saapuvan apuväen lauttaamista läntiseltä rannalta Viipurin
puolelle. Jo sodanvaaran alkuaikoina oli näet hävitetty pois se
silta, jonka Krister Niilonpoika Vaasa aikoinaan oli rakentanut
linnasta karjakartanon puolelle ja joka rauhan aikana oli jo monet
vuosikymmenet ollut käytännössä; venheillä vain kävi nyt taas
suviseen aikaan liike kaupungista ja linnasta länteen päin. Siksi
olivat Flemingin tuomat talonpoikaisjoukotkin nyt soudettavat virran
yli, ja sitä varten oli Posse jo pitänyt varalla sekä venheitä että
soutajia.
Pian saapuivatkin ensimäiset talonpoikaisparvet, reppuselkäiset,
turkkeihin puetut miehet, kaupunkia vastapäätä olevalle törmälle,
ja viipymättä niitä ryhdyttiin sieltä lauttaamaan yli. Mutta
vaikka soutajat liukkaasti liikkuivatkin, pälyivät Possen katseet
sittenkin tavallista kärsimättömämpinä. Hän seisoi sillan päässä,
muurin harjalla, antaen siitä selvällä ja rauhallisella äänellä
määräyksiään, mutta hän tunsi yhä olkapäässään sitä luunkolotusta,
joka eilisestä asti oli siinä jomottanut, eikä hän uskonut tuon
vanhan arven tänään ennustavan sen parempaa onnea kuin eilenkään.
Jo olivat enimmät talonpojat saatetut yli ja viimeisiä rannalla
odottavia hakemaan saapui juuri venheitä. Törmällä seisoivat vielä
ne harvat Turun ratsumiehet, jotka olivat saatelleet talonpoikia
Kymijoelta Viipuriin, ja heidän keskellään näki Posse vanhan
Jaakkima-herran vakavana ja rauhallisena istuvan ratsunsa selässä.
Iloisesti puhellen palailivat jo toiset herrat linnaan päin, mutta
vieläkään ei tuntenut Posse mieltään levolliseksi. Eikä hän senvuoksi
pahasti hämmästynytkään, kun hän tuokion kuluttua näki tuon tanakan
ritarin, joka kuin patsas oli törmältä kuvastunut vaaleaa taivasta
vastaan, yhtäkkiä pyöräyttävän ympäri hevosensa ja seuralaisineen
kiireesti ajavan takaisin maihin päin. Hän arvasi syyn siihen.
-- Siinä on nyt vieras ääressä! virkahti hän itsekseen, nousten
ketterästi viereiseen Kuuritorniin tuota jälkijoukon liikettä
katselemaan.
Aivan oikein, vihollisen ratsuväkeä vilahti Tervaniemen tiellä,
valkoinen töyhtö heilahti siellä aitojen takana. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hupenivat ratsastajat, sekä ystävät että
viholliset, karjatalon vielä savuavain raunioiden taakse, josta
linnaan asti kajahti kavioiden loittoneva kapse.
Jännittynein mielin, henkeään pidätellen, odotti Knut-herra tuon
äkkiä syntyneen ottelun tulosta. Nähtävästi oli vain joku pieni
vakoileva etujoukko venäläisiä vasta ehtinyt perille, koska Fleming
noin arvelematta hyökkäsi sitä häätämään. Hetken kuluttua sieltä
taas kopina kuuluikin, ja turkulaiset huovit näkyivät nopeasti
karauttavan rantaan, vesirajaan asti, jossa venheet odottivat.
Mutta erästä haavoittunutta he tukivat keskessään, ja pari miestä
laskeusi satulasta nostamaan häntä venheeseen, sillävälin kuin toiset
kiireellä taluttivat ratsujaan veteen, uittaakseen ne venheiden
perässä salmen yli.
Posse silmäili hätäisesti tuota häärivää joukkoa. Missä on
Louhisaaren herra? -- hän ei nyt nähnytkään enää tuota tanakkaa,
suoraselkäistä vartta... Vaan eikös se olekin juuri Jaakkima-herra
tuo, jota ne siinä asettelevat venheen pohjalle, samalla kun alukset
jo rannasta lähtevät.
-- Taas sen valkoisen työtä! virkahti Posse päätään punoen, ja käveli
alas valkamaan, jonne toisetkin herrat nyt kiireellä kokoontuivat.
He seisoivat siinä, venheen rantaan laskettua, ääneti ja
huolestuneena katsellen, miten Jaakkima-herraa käytiin maihin
kantamaan. Hän lepäsi miesten käsivarsilla niin hervotonna,
liikahtamatta, niin kalpeana, -- pahanpa haavan näkyy vanhus tuossa
pikku-kahakassa saaneenkin. Posse astui likemmäs, vanhaa ystäväänsä
tervehtimään ja tapasi häntä kädestä...
Jaakkima Fleming oli kylmänä!
Nostajat pysähtyivät melkein säikähtyneinä. Mutta Posse paljasti
päänsä, teki ristinmerkin ja huoahti raskaasti:
-- Siis sinäkin meidät jätit!
Ja toisten herrain joukosta kuului valitus vielä haikeampana näiden
kaikkien vastoinkäymisten johdosta.
-- Hylkäsikö jo jumalanäiti meidät!
Kun hetkisen kuluttua Jaakkima Flemingin kangistuva ruumis
haetuilla ruumispaareilla kannettiin linnaan ja ruumiin valvojiksi
kutsutut harmaaveljet hiljaisen saattueen etunenässä peitetyin päin
hyräilivät sielumessua, silloin näkivät sillan yli paarien perässä
astuvat herrat, kuinka Siikaniemen rannalle ehtineet venäläiset,
joiden joukot myötään sakoivat, jo vilkkaassa touhussa asettelivat
jalustoille mukanaan tuomiaan tykkejä. Niiden suut ammottivat
uhkaavina linnaa ja kaupungin satamata kohti. Henrik Bitz kuiskasi
vieressään astuvalle Tönne-herralle:
-- Nyt ovat kalat merrassa, -- pian kai ne paistetaankin!
Ja kun ruumis oli linnankirkossa juhlajalustalle asetettu ja
vahakynttilät sen ympärillä sytytetyt, silloin kuulivat vainajan
vieressä hartaina seisovat herrat ensimäisen laukauksen pamahtavan
salmentakaiselta rannalta. He seisoivat kuitenkin liikahtamatta,
kunnes munkkien "Reqviem" oli alttarilla päättynyt. Mutta sen
"amenta" säestikin toinen laukaus Pantsarlahden puolelta ja kolmas
Papulan rannalta, ja silloin katsahtivat soturit toisiinsa. He
oivalsivat, että nämä olivat nyt merkkilaukauksia: tiedonanto siitä,
että kiertävä joukko oli ehtinyt perille, ja piirittäjäin vastaus,
että he olivat sen ymmärtäneet. Mutta vielä eivät olleet paarien
vieressä seisovat herrat ehtineet sanaa keskenään vaihtaa, kuin
Siikaniemen puolelta jo laukaus toisensa perästä jymähti ja linnan
muuriin sattuneet kivet sitä täräyttivät.
-- Se on pommituksen alkua, virkahti Posse. -- Nyt kukin
vartiopaikalleen!
Herrat peittivät päänsä ja puristivat ääneti toistensa kättä.
Bitz-laamanni tarttui vainajankin kylmään käteen ja virkkoi:
-- Hyvästi veli sinäkin. Ehkäpä pian tavataan!
Kiireellä astuivat miehet kirkosta, vyöttivät väleen etuhuoneeseen
jätetyt miekat vyölleen, ja lähtivät rientämään vartiopaikoilleen.
Knut Possen kasvoilla oli taas rauhallinen, terve, nuortea ilme, ja
astuen Bitzin rinnalla linnanpihan poikki virkkoi hän tälle rohkeasti:
-- Pois alakuloisuus, laamanni! Soitto alkaa.
-- Joko kolotus olkapäästäsi hävisi? kysyi Bitz.
-- Jo. Terveet ovat vereni taas. Viipuri on vielä meidän ja meille se
jää, jos jokainen paikastaan vastaa, paukkukoon mistä päin tahansa.
Mutta kyllä se sinä päivänä paukkuikin joka taholta. Venäläiset
olivat ilmeisesti säästäneet pommituksensa siksi, kunnes
heidän Lavolan kautta kiertänyt väkensä oli saapunut kaupungin
länsirannalle, ja nyt he panivat kaikki kirnunsa yhtaikaa soimaan.
Ei ollut heidän tykkitulensa koskaan ollut näin kuumaa. Päivä oli
jo ohi puolesta, hallavat pilvet soutelivat yli taivaan; sumuista,
harmajaa oli koko syksyinen luonto kaupungin ympärillä. Sen
syyssumun keskeltä leimahteli nyt salamoita vuoroin koillisesta,
vuoroin kaakosta, vuoroin lännestä tai joka kulmalta yhtaikaa, niin
että väliin nuo aukeat maisemat tuntuivat räiskyviltä, savuavilta
tulijärviltä. Eikä yhden laukauksen kaiku ollut koskaan ehtinyt
monistua ja häipyä, ennenkuin siihen jo sekaantui toisen väkitykin
ulvova vongunta taikka pienemmän tuliputken terävä vihlaus. Katujen
varsilla olevat pienet puutalot vavahtelivat, ja milloin niihin osui
ammuttu kivi, suistuivat ne läjään, sulkien kapean kadun. Mutta
elävää olentoa ei kaduilla näkynyt, koiratkin hiipivät inuen aittojen
alle. Miehet olivat rientäneet muureille ja naiset olivat taluttaneet
itkevät lapsensa kellareihin, joissa heillä oli kaivot ja uunitkin,
voidakseen niissä lymytä vaikka vuorokausia. Katanpään kirkossa
ja molemmissa luostareissa vain soitettiin kelloja ja pidettiin
yhtämittaista messua koko ammunnan ajan.
Pommitus jatkui, läheni, koveni... Viipurin pitkät muurit ja
nuo monet tornit olivat äänettömät. Niiden pienet tykit eivät
kantaneet etäältä ampuvaan viholliseen asti ja siksi ei niillä
vastattu. Valppaina siellä kuitenkin miehet seisoivat, vakavina ja
rauhallisina paikoillaan, niin palkkasoturit kuin aatelispalvelijat
ja talonpojat, jotka viimemainitutkin, nähdessään vihollisen edessään
ja tietäen tehtävänsä, nyt pysyivät hätäilemättä. Päälliköt panivat
merkille, mihin noiden tulikirnujen ja heittokoneiden kivet ja
luodit sattuivat, käydäkseen heti pimeän tullen pahimpia vaurioita
korjaamassa. He odottivat tyynesti hetkeä, jolloin viholliset
lämpenevät ja ryntäävät lähemmäs; silloin on heidän vuoronsa
sytytyssauvojaan käyttää. Joskus vain laski Winholt Väkitornista
laukauksen sinne vihollisten sakeaa keskustaa kohden, ikäänkuin
hiukan häiritäkseen heidän kekoaan. Knut Posse ratsasti rintamaa
pitkin muurinsarvesta toiseen, tarkasti paikat, kehoitti ja rohkaisi
miehiään. Winholtille, joka hääri tornin laella tykkiensä kimpussa,
hän alhaalta huusi:
-- Tänään taistelevat uusmaalaiset kuin sankarit, sen näen heidän
kasvoistaan.
-- Tänään heillä ei olekaan mihin paeta, heidän täytyy taistella
henkensä puolesta, vastasi Winholt tornista.
Taas jymähti tornin jalusta, kun tynnyrinpohjan kokoinen kivi siihen
iski. Posse kysäsi hiukan huolestuneena:
-- Repivätkö pahasti muuria?
-- Vähän repivät. Mutta huomenna se on terve taas!
* * * * *
Linnankin tykeistä annettiin silloin tällöin vastaus läntiseltä
rannalta soivaan pommitukseen. Torkkelin linna oli asemansa vuoksi
tämän piirityksen ajan säilynyt kokonaan pommitukselta, mutta tänään
sai se kestää tuiman tulikokeen. Nuo jykeät harmaakivimuurit näkyivät
kuitenkin tyynesti sen kestävän, ja rauhallisesti johti Pietari
Degen, joka siellä toimi päällikkönä, noita virassaan harmaantuneita
linnannihtejä, joiden apulaisiksi ja opetettaviksi nyt oli komennettu
Kymiltä juurikään saapuneita talonpoikia. Pietarin apulaisena taas
aherti siellä hänen sukulaisensa, äsken Savosta palannut Pentti
Heinonpoika, joka linnassa oli kohonnut tykkimestarin virkaan. Hän
heilui siinä jo vallan lämmenneenä, hikisenä ja mustana, käännellen
putkeaan vihollisten liikkeiden mukaan.
Hänen takanaan mutta häntä likinnä seisoi nuori talonpoika, joka
silmät pyöreinä katseli leimahtelevia tulia, osaamatta vielä paljon
avuksi olla. Häntä Pentti työnsä keskeltä aina väliin puhutteli,
vaikka nuorukainen paukkeelta vaivoin kuuli hänen ääntään.
Se oli Viljo, nuorukainen Sysikorven Juuritaipaleelta. Hänkin oli
Flemingin matkueessa nyt saapunut Viipuriin. Kun lisää väkeä oli
sieltä sisämaastakin vaadittu ja sotaan halukkaita oli vähän, oli
Viljo lupauksensa mukaan lähtenyt nostomieheksi Viipuriin, jossa
tiesi tapaavansa sukulaisensa. Sitenpä olikin hän toisten tulokkaiden
kanssa melkein suoraa päätä joutunut tähän pommitukseen, joka aivan
herpaisi aistit sydänmaan hiljaisuudesta tulleelta maalaispojalta.
Pentti tähtäili ampumareijällä putkensa siihen sakeimpaan
vihollisparveen, joka liikkui vastapäisellä rannalla, ja laukasi.
Multa pelmahti mäenrinteestä, ihan vihollisten edessä, jotka nyt
tykkineen peräytyivät vähän ylemmäs törmälle.
-- Väistivätpä! huudahti Viljo, alkaen jo leikkiin innostua.
-- Mutta ehkä kantaa kirnumme sinnekin asti, puheli Pentti, kaataen
uusia tulirakeita sytytysreikään. -- Viivyitkö kauan Kymijoella,
Viljo, ennenkuin tänne lähditte?
Viljon koko huomio oli kiintynyt vihollisten liikkeisiin, ja vasta
kun Pentti oli kysymyksensä uudistanut, vastasi hän siihen:
-- Muutamia päiviä vain oltiin Kymillä. Mutta nyt se varmaankin särki
muurin.
Venäläisten ampuma kivi oli iskenyt ihan heidän alapuolelleen ja niin
tuntuvasti oli pohja tärähtänyt, että se pojalta sanan katkasi.
-- Ei särkenyt; se on kuin kalliota, vastasi Pentti rauhallisesti,
näyttäen vastatulleelle sitä kylmäverisyyttä, jota piirityksessä
kysytään. Mutta taas palasi hän kotioloihin: -- Tuletko ihan suoraa
päätä Vahvajärveltä?
-- Pari viikkoa sitten sieltä läksin... terveisiä laittoivat sinulle.
Viljo seurasi jännityksellä, miten venäläiset taas tähtäsivät erästä
suurta tulikitaansa ihan kohti ja vastasi senvuoksi hajamielisesti.
Mutta Pentin kysymykset kävivät yhä kankeammiksi, kuta enemmän
kotipuolen oloja mainittiin.
-- Ja terveinäkö siellä eletään? Eikö ole siellä vainolainenkaan
käynyt vierailemassa?
-- Ei ole toki kuulunut, -- tännehän tuo on tullut. Näe, millaisia
laumoja siellä on pitkin peltoja!
-- On se yritellyt sinne teillekin, eikö lie perille asti ehtinyt...
Pentti oli itse äsken juuri palannut seuraamasta sen vainolaisjoukon
jälkiä, joka taas oli Savoa poltellut ja ilmeisesti pyrkinyt
Hämeenkin puolelle. Oliko siitä joku osa sinne kulkenut, siitä ei
hän ollut päässyt varmuuteen, ja siksi asui yhä vielä levottomuutta
Pentin mielessä. Hän tiesi kyllä ryöstäjäin pääjoukon jo palanneen
omille mailleen, mutta Kosoisen kulkuja hän epäili, ja siksi
hän nyt siinä tykkitulen keskellä laskeskeli, oliko tuo hänen
verivihollisensa voinut vielä Viljon lähdettyä käydä Hämeen kannaksen
takana. Putki oli jo täytetty ja hän vei rauhallisesti pitkävartisen
tuohuksen sytyttimeen; mutta sitä tehdessä hänen ajatuksensa
retkeilivät kaukaisilla erämailla eikä hän malttanut odottaa
taistelun taukoamista, udellakseen yhä tarkempia tietoja nuorelta
heimolaiseltaan.
-- Eipä kantanut enää perille asti, huudahti Viljo, kun näki pellon
pölähtävän latokartanon raunioiden alla, joiden taakse venäläiset nyt
olivat vetäytyneet.
-- Ei näy kantavan... Kävitkö Suopellossa? Kuinka siellä isä-ukko
jaksaa?
-- Vanhuus hänet jo tuntuu voittavan; harvoin hän enää vuoteeltaan
nousee... Nyt ne sytyttävät taas... kas, ylipä lensi, torninseinään
iski!
Kotvaan aikaan ei puhuttu mitään. Tornin laesta laskeutunut
linnanvouti Pietari Degen kävi neuvomassa talonpoikia, jotka
kellarista kantoivat muurille uusia ampumavaroja, ja hän nyt kertoi,
kuinka kuumaksi ottelu oli kaupungin itäkulmalla kehittynyt,
-- siellä viholliset jo kävivät ryntäämään. Yhä kuumemmaksi
kiihtyi pommitus nyt läntiseltä rannaltakin; salamat iskivät ihan
päällekkäin, vesi kuohahteli, kun siihen kivet putoilivat, ja linnan
pohjakallio särisi. Hetkeksikään pysähtymättä työstään laukasi
Penttikin yhä tiheämmin tykkinsä, mutta hänen ajatuksensa kiertelivät
aina vain kaukana. Ja yhtäkkiä hän seisahtui Viljon eteen ja kysyi:
-- Entä Marketta, miten hän voi?
Viljo ei käsittänyt, miten Pentillä oli mieltä tässä jyryssä, johon
kaikki aistimet hukkuivat, yhä kotikuulumisia kysellä. Hänelle
selvisi sentään, että suuri levottomuus hänen toveriaan jäyti, ja hän
vastasi, rohkaisten:
-- Terveempi jo on. Luullaan sen siitä vielä kostuvan...
Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän tunsi lentävänsä
pitkän matkan päähän ja sora täytti hänen suunsa ja silmänsä.
Vihollisen laukaus oli särkenyt kappaleen rintavarustusta ja
viskannut siitä repimiään kiviä ja savipaloja toverusten kasvoille.
Pentiltäkin oli sytytin pudonnut kädestä ja kotvasen hänkin siinä
syleskeli ja varisti soraa tukastaan.
Mutta pianpa hän taas pisti kypärähatun päähänsä, kiirehtien
sytyttämään tuohustaan muurinkupeella palavasta hiiloksesta. Ja kun
hän nyt tähtäsi ja laukasi sitä laukasemistaan, niin repäsevältä,
riemuavalta soitolta hänestä jo tuntui tulikirnujen ulvonta;
melkeinpä oli hänellä halu hihkaista laukaustensa sekaan.
Mieli oli nyt taas miehellä reipas ja toivehikas. Nyt oli Pentti
mietteissään päässyt varmaksi siitäkin, että turhaan se on rauennut
Kosoisen kosto. Loppuu se kerran tämäkin tohina ja sitten... niin
sitten suoritetaan ne luvatut lunnaat ja siitä alkaa elämä taas
uusilta raiteilta...!
Kaukaa Mustainveljesten luostarin luota kuului väkirynnäkköön
käyneiden vihollisten huutoja. Heidän vaskitorvensa pärisivät
niin riettaan raikuvasti tykinpaukkeen seasta, että vanhat
linnannihditkin kääntyivät sitä huolella kuuntelemaan. Mutta Penttiä
se ei huolettanut; hetkeäkään hän ei uskonut vihollisten pääsevän
kaupunkiin. Rynnätkööt, rämiskööt, riehukoot, kyllä se kestetään,
niin hoki hän itselleen, täyttäen putkensa ja laukaisten sitä,
sillaikaa kun päivä kului iltaa kohti ja taukoamaton taistelu jatkui
umpeen saarretun Viipurin jokaisella kulmalla.
* * * * *
Iltahämärässä pommitus vähitellen hiljeni. Venäläiset olivat
ilmeisesti turhaan yrittäneet tulisella ammunnallaan kokonaan
hölmistyttää viipurilaisia. Tuimimman tulensa he kohdistivat
Munkkiportin torniin, jonka ampuivatkin vialle, ja sitä kohti he
sitten illan suussa suuntasivat väkirynnäkkönsä. Mutta Winholt ja
Posse olivat pitäneet varansa ja heidän tykkinsä lakasivat rivittäin
kumoon ryntääviä sekä ratsu- että jalkajoukkoja. Vaikka uusia laumoja
herkeämättä kasvoi kaatuneiden tilalle ja sankkoja parvia viskautui
vallihautaankin, niin harvat siitä yli kahlasivat. Kuumaksi tämä
kauan kestänyt taistelu kuitenkin kävi puolustajain harvalukuisille
riveille, joihin ei ollut varaa tuoda uutta väkeä väsyneiden sijaan.
Onneksi esti pimeä venäläisiä uudistamasta hyökkäystään, -- liian
myöhään päivällä olivat viholliset tänään, kiertäjäin viipymisen
vuoksi, alottaneet ammuntansa. Mutta hikisinä, pölyisinä ja uupuneina
palasivat suomalaiset pimeän tullen puolustusasemiltaan, eivätkä
heidän päällikkönsä, verkalleen pimeän kaupungin läpi linnaan
astuessaan, voineet olla ajattelematta, mitenkähän tänään olisi
käynyt, jos päivää olisi jatkunut pitemmälle. Ja huomenna alkaa uusi
päivä taas...
Muurien ulkokupeilla ahersivat Winholtin palkkasoturit talonpoikain
avulla ääneti kuin muurahaiset, korjaten ammunnan aiheuttamia
vammoja. Muurien sisäpuolella taas kulkivat luostarien pitkämekkoiset
veljet jakaen hostia-astiastaan viimeistä ateriaa kuolevaisille ja
kantaen haavoittuneita hoidettaviksi. Kun tällainen saattue ihan
pimeässä kulki muurinsarven ohi, kääntyivät siinä valvovat vartijat
päin, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Ja hiljainen virren
hyminä kuului tulettomilta kujilta, kun paareja kantava saattue
toisensa perästä sinne haipui.
* * * * *
Linnan vaakunasaliin kokoontuivat Suomen herrat taas tapansa mukaan
neuvottelemaan huomispäivän huolista. Synkkävarjoinen oli tänään
Tönne Eerikinpojankin korkea otsa. Nyt oli näet Munkkiportintorni
siirtynyt hänen puolustettavakseen, ja hän oli tänään nähnyt,
kuinka helposti se olisi voinut mennä. Poissa oli ivan hymy Henrik
Bitzinkin kapeilta huulilta, sillä tämän päivän ottelussa ei ollut
hänen pilalleen sijaa. Mutta värähtämättömin kasvoin istahti
luiseva laamanni Klaus Henrikinpoika siihen pöydän päähän, jossa
hän aamupäivällä oli laatinut kirjettään. Siinä oli kirje vielä
lopettamatta hänen edessään, hanhensulka vieressä, ja kun ovinihti
oli sytyttänyt haarajalustan talikynttilät, virkkoi hän, savea
sormistaan karistaen, rauhallisesti:
-- Laitammeko siis tämän piispalle menevän kirjeen nyt valmiiksi?
-- Mutta saammeko sitä enää täältä menemään, kun kerran läntinen tie
on vihollisten hallussa? epäili Juhana Frille.
-- Vielä saamme, vastasi Posse, tepastellen lattialla ketterästi,
ikäänkuin ei häneen päivän ponnistus ja jännitys olisi mitään jälkeä
jättänytkään. -- Airut saa soutamalla kulkea Säkkijärvelle; sinne
tuskin venäläiset ovat vielä ehtineet.
Klaus-herra viivähti tuokion sulka kädessään, ikäänkuin miettien,
mitä hän siihen nyt kirjoittaisi. Mutta jo ehti Bitz hänen avukseen:
-- Kirjehän on vähällä valmis. Pieni lisäys vain tämän päivän
tapahtumista; nehän mainiosti valaisevat sitä mitä siinä edellä on
sanottu.
Klaus Henrikinpoika painautui pöytää vasten, ja taas taipui
hanhensulka hänen taistelusta kankeaksi käyneessä kädessään. Toiset
herrat jatkoivat takkatulen ääressä kuiskaillen keskustelua. Mutta
hetken kuluttua jo niisti kirjoitusmies kynttilät ja rupesi lukemaan,
mitä hän oli kirjeeseen lisännyt. Loppulause kuului: "Kerran taas
heidät karkoitimme. Mutta Jumala yksin tietää, miten tämän linnan
käy, kun vihollisen ensi kerran tekee mieli uudistaa hyökkäyksensä."
Siinä oli tulkittuna kaikkien rinnoissa tällä hetkellä vallitseva
mieliala ja ajatus, ja ääneti yhtymällä he hyväksyivät laamannin
kirjeen. Tämä virkkoi:
-- Siis kaikkien nimet alle!
Knut Posse oli jo ensimmäisenä tarttunut sulkaan. Mutta hän
rupesi pyörittämään sitä hyppysissään ja pysähdytti sen kärjen
pergamentille, lausuen hiljaa:
-- Klaus Henrikinpoika, lisää vielä tähänkin vähän.
-- Mitä?
-- Jotakin sellaista, josta näkyy, että me yhä vieläkin ollaan
miehinä pystyssä ja tahdomme niin olla loppuun asti.
Klaus-herra kirjoitti. Nyt Posse piirsi jäykillä soturinsormillaan
nimensä alle ja virkkoi, antaen kynän Bitzille:
-- Kas niin, siitä piispa meidät tuntee. Sillä vaikka tänä iltana
asuukin alakuloisuus sydämissämme, niin aamun valjetessa olemme taas
uusina miehinä jalkeilla, valmiina taistelemaan iltaan asti. Ja niin
yhä eteenpäin joka päivä, jonka meille Jumala suo.
Kuului vain hiljainen rapina suuressa, äänettömässä linnan salissa,
kun Suomen herrat vuorotellen tämän vakuutuksen alle puumerkkinsä
panivat.