Pimeimmillään oli syksyn pilvinen yö, kun Viipurin linnan venhekunta,
vajaan peninkulman taipaleen soudettuaan, laski Lavolan suulle. Maata
tuskin häämöittikään, mutta tuulen jälkeen vielä käyvä kare kertoi,
että ranta on lähellä. Sounti hiljeni ja kuin hiiviskellen läksivät
venheet pitkänä jonona nousemaan vastavirtaa joelle. Airot toisinaan
raapasivat rantakiviä ja sotkeutuivat pajukkoon, joka matalana ryömi
veden rajassa. Mutta edestäpäin kuului kosken tasainen kohina ja sitä
kohden johtajavenhe, toisten seuraamana, viiletti.
Kappaleen matkaa kosken alapuolella laskivat venheet maihin joen
läntiselle rannalle. Väki nousi venheistä ja läksi ennakolta
annettujen ohjeiden mukaan astumaan rinnettä myöten lepikon läpi
koskelle. Tarkoitus oli hyökätä äkkiarvaamatta lauttasillan
vartijain kimppuun, mutta helppopa ei ollut hiljaa samota tuon
sakean rantavesakon halki. Oksia katkeili ja risukot ryskivät, ja
pianpa rupesi pimeässä yössä kuulumaan ääniä, jotka ilmaisivat, että
venäläiset olivat kuulleet vieraiden tulon ja antoivat merkkejä
toisilleen. Kosken kohinaan sekaantui juoksevain askelten töminää ja
katkonaisia varoitushuutoja.
-- Ne pakenevat henkensä edestä, kuiskasi Maunu Frille iloisena
Winholtille, kun he piispan väen etunenässä kiirehtivät koskelle
päin. Frille-veljesten oli kyllä oikeastaan määrä johtaa uusmaalaisia
talonpoikia, jotka kulkivat asemiesten perässä, mutta he eivät
malttaneet jäädä sinne jälkijoukkoon, vaan tahtoivat tapansa mukaan
olla ensimäisinä iskemässä.
-- Kunhan eivät jäisi meitä väijymään, vastasi Winholt vakavana. --
Tämä meno ei minua miellytä; kuljetaan kuin säkkipäässä.
Yön pimeys ja nuo siinä kaikuvat vieraat äänet ajoivat omituisen
rauhattomuuden tunteen metsän läpi hiipiviin miehiin. Winholtkin jo
epäili, olisiko parempi odottaa aamun tuloa ja hyökätä vasta sitten,
sillä eihän ollut tietoa, paljoko tuota vartioväkeä on ja missä se
piilee. Mutta ylempää kosken alta kuului jo etummaisten miesten
kehottava huuto:
-- Tännepäin, miehet, täällä on lauttasilta!
-- Ja vartijatko poissa? kysyi Winholt, astuen esille vesakosta
koskenviereiselle aukealle, jossa ranta toki hämärästi erottautui
virtaavasta vedestä.
-- Ei ole täällä ketään, vastasi Juhana Frille, joka veljensä kanssa
jo kompuroi lauttapaikalla olevain hirsikasain keskellä.
-- Tuonne pakenevat vartijat, -- kuule kun ryskyy metsä! lisäsi Maunu
Frille, kopeloiden äsken rakennetun hirsilautan rantaan iskettyjä
tukipaaluja.
-- Siis heti työhön käsiksi, siltaa purkamaan komensi Winholt.
Rutosti kävivät miehet katkomaan niitä paksuja vitsaksia, joilla
veden varassa kelluva hirsisilta oli rantapylväisiin sidottu, ja
hirret läksivät yksitellen virralle solumaan. Rohkeammaksi paisui nyt
miesten mieli, ja äänekäs rupatus soi pian pitkin pimeää ahdetta,
johon venheiltä nousi yhä uusia joukkoja.
Silloin kuului yhtäkkiä ylempää törmältä, sieltä, mihin vihollisten
vartijat äsken olivat väistyneet, läpi yön peljästynyt huuto:
-- Täällä väijyvät venäläiset...
Oli tuokion äänetöntä. Vaan sitten rupesi lepikosta kuulumaan rymyä
ja juoksua; sieltä kajahti säikähtyneiden talonpoikain hätäisiä
huudahduksia:
-- Vainolaiset hyökkäävät...!
-- Edestä pois... nyt venheisiin...! Vesakkorinteeltä, jossa
talonpojat vielä olivat sekaisena joukkona tulla kolunneet, syntyi
tavaton sekasorto. Kukaan ei tiennyt, mitä oikein oli tapahtunut; ei
tunnettu siinä pimeässä, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, kaikki
työnsivät toisiaan; toiset kompastuivat kiviin, toiset juoksivat
heidän ylitseen, jokainen koetti henkensä kaupalla kiirehtiä
venhevalkamaan takaisin.
Umpimähkään he venheille ryntäsivät, omiaan tuntematta; he työnsivät
alukset vesille ja syöksyivät niihin päällekkäin silmittömän
pakokauhun valtaamina. Yksiin venheisiin työntyi siten liiaksi väkeä,
toiset läksivät melkein tyhjiltään rannasta, ja sanomaton mellakka
vallitsi niiden ääressä vesirajassa. Venheet olivat toinen toisensa
tiellä, ja virta painoi niitä kiviä vasten, jolloin moni niistä
hulahti vettä täyteen. Uimasilleen joutuneista miehistä moni hukkui;
osa vain pääsi rämpimään maihin. Ja rantaa pitkin juoksentelivat
myöhemmin tulleet yhä edestakaisin, hakien turhaan pajukosta
aluksiaan...
Sanomaton oli se sekasorto.
Kosken partaalla Winholt suomeksi ja saksaksi kiroili ja karjui
miehilleen, vaatien heitä asettumaan. Koko pelotus oli ollut
aiheeton. Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Joku talonpoika oli
pensaikossa tavannut pakoon pyrkivän venäläisen vartijan ja joutunut
tämän kanssa käsirysyyn, -- siitä koko hälinä.
Mutta öisten äänien ja omain mielikuvainsa pelottamat talonpojat
olivat yhä mielettöminä kauhusta, ja kauan kesti ennenkuin he
rauhoittuivat. Kauhunsekainen vavistus heitä edelleenkin ahdisti, kun
he nyt rannalta palattuaan märkinä ja uupuneina aamun valkenemista
odottaen istuivat yökosteisella törmällä ja tarinoillaan yhä toisiaan
säikyttelivät.
Winholt tahtoi viipyä yön koskella, vihollisia pidättääkseen. Mutta
tuskallinen oli se yö. Aatelisherrat, jotka sillan purettuaan
asepalvelijoineen vartioitsivat kaalamoa, katuivat, että olivat
ollenkaan ottaneet talonpoikia mukaansa, ja koettivat turhaan
ylläpitää toisissaan rohkeaa mieltä.
Vihdoin sarasti toki aamu kylmänä, sumuisena, ja harmajana. Maisemat,
jotka vähitellen hämärinä häämöittivät sumumerestä, ne ikäänkuin
kylpivät syksyisessä usvassa, ja kauan kesti, ennenkuin sen keskeltä
esineet erottuivat toisistaan. Winholt kävi tarkastamassa joukkoansa.
Mutta juuri kun hän nousi kosken kohdalla olevalle törmälle, jossa
piispan rotevat miehet pitivät vahtia, karautti metsästä esiin
ratsujoukko, kuin kohoten kosteasta maasta, ja samalla näkyi
valkoinen töyhtö välähtävän puitten lomissa...
-- Valkoinen ritari tulossa!
-- Venäläinen ratsuväki ryntää!
Niin kajahtivat taas huudot miesten riveissä, ja onnettomuutta
ennustaen ne vyöryivät mäeltä alas koskelle ja sieltä lepikkoon,
äskeisestä hengen hädästään vielä hervottomain talonpoikain
pelästyneeseen joukkoon.
Nyt niissä huudoissa oli perää. Illalla, vähän ennen Viipurin
väen saapumista Vatikivelle, oli juuri valmistunutta lauttasiltaa
myöten viety virran yli osasto venäläistä ratsuväkeä, juuri sitä
samaa väkeä, jonka kulkua Papulanlahden kärkeen Knut Posse oli
päivällä Olavintornista seurannut. Se oli lähtenyt kiertämään
Suomenvedenpohjaa, katkaistakseen tien Viipuriin saapuvilta
suomalaisilta apujoukoilta. Winholtilla ei siitä vielä ollut mitään
vihiä. Mutta hän älysi nyt heti, että tuolle venäläisjoukolle,
joka kai oli yöpynyt jonkun matkan päähän Vatikivestä, olivat
sillan vartijat koskelta paetessaan yöpimeällä lennättäneet sanan
viipurilaisten saapumisesta, ja tämä ratsuväki se nyt, heti
aamun sarastaessa, kiireellä palasi joelle takaisin, peljäten
itse joutuvansa satimeen. Siten se nyt yhtäkkiä karahti metsästä
ällistyneiden nihtien kimppuun.
Mutta Hartwig Winholt ei hätääntynyt. Hän järjesti nopeasti toisten
aatelisherrain avulla miehensä vastarintaan. Ottelu syntyi heti siinä
törmällä, jonne aatelispalvelijat joelta kiiruhtivat piispanmiesten
avuksi. Sana laitettiin alempana oleville talonpojille, että hekin
rientäisivät otteluun, mutta vaikka taistelu törmällä pian kiihtyi
kuumaksi, ei talonpoikia näkynyt, ei kuulunut.
Taas oli pakokauhu vallannut talonpoikaiset miehet. Se pimeän ja
kylmän tuoma pelon tunne, joka heitä pitkin yötä oli värisyttänyt,
se oli heti kuohahtanut, kun törmältä alkoi kuulua aseiden kalsketta
ja ratsujen töminää, ja se sai heidät taas sokeina ryntäämään
venheilleen. Eivät edes rohkeimmat miehet voineet tuota vesakon läpi
vyöryvää joukkoa pysäyttää, -- turhaan Höyhenhatutkin koettivat
pakenevia pidättää. Taas uudistui rannassa äskeinen tungos ja hätä,
toiset työnsivät venheitä vesille, toiset niitä pidättelivät itse
mukaan päästäkseen; aluksia kallistui ja kaatui, kuten äskenkin, ja
miehiä puljahti joukottain jokeen...
Mutta ahteella taistelivat sillävälin piispan henkivartijat
ja aatelispalvelijat sitkeästi ratsumiehiä vastaan, joita yhä
sikisi metsästä. Vain verkalleen he peräytyivät lepikkoon, jossa
ratsumiesten oli vaikeampi liikkua ja käyttää pitkiä peitsiään.
Winholtin aikomus oli vähitellen peräytyä venheille, nousta niihin,
ja lähteä kiireellä soutamaan. Mutta kun peräytyvät joukot näin
olivat yhä taistellen ehtineet venhevalkaman kohdalle, josta aikoivat
äkkiä pyörrältää aluksiinsa, silloin he eivät enää nähneetkään
venheitä rannalla. Talonpojat soutivat jo joella, ja toiset venheet
kelluivat kumollaan virrassa tai täyttyneinä rantakivien välissä.
Aatelispalvelijat huusivat poistuvia palaamaan, mutta nämä eivät
näyttäneet mitään ymmärtävän. Vesakon läpi ryntäsivät sillävälin
viholliset, jotka olivat oivaltaneet vastustajainsa hädän ja
itse olivat laskeutuneet hevosten seljästä, hurjin huudoin ja
voitonvarmoina peräytyväin kimppuun. Näitä kaatui mies toisensa
perästä toivottomassa taistelussa.
Winholt raivosi ja raskasmielisinä katselivat toiset herrat,
kuinka heidän urhea joukkonsa siinä suotta sulamistaan suli. He
eivät ymmärtäneet muuta, kuin että he olivat kaikki tuomitut
kaatumaan siihen rantaäyräälle, johon he jo olivat puristetut
veden ja vihollispeitsien väliin. Niilo Pentinpoika näkyi hurjasti
tapellessaan kompastuvan, ja kohta oli puolikymmentä keihästä ojona
häntä kohti. Höyhenhatut ottelivat vielä vesakossa rinnakkain kuin
sankarit, niin että heidän sulkansa näyttivät lepikossa hyppiviltä
linnuilta, mutta peräydyttävä oli heidänkin siihen rannalle Hartwig
Winholtin ympärille, johon viimeiset eloonjääneet viipurilaiset
ryhmittyivät.
-- Tähän kai meidät nyt listitään kuin nauriit, virkkoi Juhana
Frille, leikkiään vieläkään unhottamatta.
-- Mutta hyvän hinnan me hengestämme otamme, vastasi Winholt,
viitaten kaatuneisiin viholliskasoihin.
Tuokioksi toki talttui vihollisten vimma. Heille kajahti näet
koskelta, hävitetyn sillan tienoilta joku varoitushuuto, jota
suomalaiset eivät ymmärtäneet, mutta joka monistuen kulki eteenpäin
rantaa myöten, ja pani ryntääjät hetkeksi empimään. Jo miettivät
viipurilaiset käyttää tuota henkilomaa paetakseen metsään, niin
toivottomalta kuin sellainen pako näyttikin. Mutta samassa näkivät
he venheen soutavan virtaa alaspäin, -- sen venheen olivat siis
venäläiset ensiksi nähneet ja arvelleet joelta saapuvan suomalaisille
apua.
Haapion perässä seisoi mies pystyssä, ihmetellen rannalta soivaa
melua. Hänet Winholt tunsi, -- nehän olivat noita Savonlinnassa
käyneitä sananviejiä --, hän jo viittasi heitä rantaan. Mutta liian
pieni oli Evert Degenin haapio, pelastaakseen noita vielä hengissä
olevia asemiehiä. Siksi laski perässä seisova Pentti Heinonpoika
haapionsa kivikkoon tarttuneen, kumotun sotavenheen kylkeen ja kävi
sitä rantaan hinaamaan. Miehiä juoksi rannalta veteen, he nostivat
venheen kohdalleen, ja siihen nyt Winholt hoputti hetken huoahtaneita
miehiään pelastautumaan.
Mutta vihollisetkin olivat jo älynneet, ettei viipurilaisille
saapunutkaan sen enempää apua, ja kahta kiljuvammin he taas
ryntäsivät pakoon pyrkiväin kimppuun.
Suomalaiset taistelivat vielä vedessäkin, kahlatessaan selkä edellä
venheiden luo.
Juhana Frillekin oli jo ehtinyt venheeseen, kun hän huomasi veljensä
Maunon parin miehen kanssa taistelevan vielä viimeisenä rannalla
yhä tihenevän vihollisparven keskessä. Veljeänsä ei hän voinut
sinne jättää, ja hän oli jo hyppäämäisillään veteen kahlatakseen
Maunun rinnalle ottelemaan. Mutta Winholt, joka hänkin jo seisoi
nivuksia myöten vedessä, tyrkkäsi miehen väkisin teljolle takaisin ja
työnsi samalla venheen virtaan, itse jääden seisomaan siihen yksin,
virtaavan veden keskelle.
Vihollisilta pääsi ilkkuva nauru; he tunsivat Väkitornin virkeän
päällikön ja heitä juoksi miesjoukko veteen avuttomaksi jäänyttä
vastustajaansa vangitsemaan. He jo kurottivat käsiään, -- mutta
tapasivat tyhjän. Winholt oli viskautunut uimasilleen, tuokioksi
painunut väkevän virran alle sukkeloon, ja hetken kuluttua hänen
päänsä puljahti esiin syvältä virralta.
Sakean nuolisateen siihen nyt ulvovat viholliset törmältä
suuntasivat. Mutta Pentti Heinonpoika, jonka pikkuvenhe tämän
lopputaistelun ajan oli sauvoimen varassa pysytellyt rannan likellä
ja vasta viime tingassa lähtenyt nuolituiskua väistymään, hän oli
huomannut Winholtin tempun. Kiireellä hän käski Evertin viskaamaan
köydenpään raskaissa varustuksissa uivalle soturille, tämä tarrasi
pajuköyteen kiinni, ja Hintsa souti koko voimallaan selemmäs...
Niin eteni viimeinen venhe verkalleen taistelurannalta, johon
viipurilaisten suurin osa oli kaatunut tai jäänyt vihollisten
vangiksi. Ääneti istuttiin venheessä. Nuori Evert piteli
tanakasti vitsasköyttä, jolla asejoukon päällikköä hinattiin pois
nuolenkantomatkalta. Mutta sitä tehdessään nuorukainen yhtäkkiä
hervahti istumaan ja Pentti huomasi, että käsivarsi, jolla hän jukkoa
piteli, kouristui ja vapisi.
-- Mikä sinun on, Evert? kysyi hän?
-- Se vihlasi...
-- Mikä, näytä!
Vihollisen rautapäänuoli oli iskenyt juuri siihen ojennettuun
käsivarteen. Tuska lihaksessa oli sietämätön, mutta nuori
nuoranpitelijä ei kuitenkaan päästänyt jukkoa heltiämään.
-- Autan sinua...
Pentti tarttui köyteen ja veti, voimansa viimeisilleen pingoittaen,
Winholtin virrasta venheeseen. Sitten kävi hän tutkimaan toverinsa
haavaa. Kaivosesta juoksi virtanaan helakanpunainen veri; nuoli oli
lävistänyt käsivarren lihaksen ja tarttunut siihen. Nuolenvarsi oli
katkaistava, ennenkuin saatiin irti, ja tuskasta tainnuksissaan
makasi nuori mies venheen pohjalla, sillaikaa kuin Pentti pesi hänen
haavansa ja sitoi sen hänen verisellä paidanhihallaan.
Sanaakaan ei puhuttu. Hartwig Winholt oli vesilikomärkänä istahtanut
perään ja silmäili, huoparimeen tarttuen, synkkänä sivulle jäävää
onnettomuusrantaa, missä viholliset vielä uhkailevasti inuen
juoksentelivat. Vasta kun venhe solui joensuulta Suomenvedenpohjan
selälle, missä juuri aamutuuli virkosi, vasta silloin Winholt
heilautti kannuskenkäänsä, jossa jääkylmä vesi lotisi, ja virkkoi:
-- Niin olen kuin uitettu kissa ja mieleni on vieläkin viheliäämpi
kuin sillä. -- Hän puri hammasta, etteivät hampaat loukkua löisi.
Pentti nousi samassa venheen pohjalta toveriaan sitomasta. Tälle
Winholt jatkoi: -- Mutta entä te! Tipahditte kuin taivaasta siihen
talonpoikain lähdettyä.
-- Juustilasta me vain alas laskimme.
-- Onneksenne olimme ehtineet yöllä purkaa sillan, muuten olisitte
siihen kyllä hävittäneet haapionne. Mutta ilman teidän apuanne
lepäisimme me taas nyt tuolla pajukossa, niin monta kuin meitä oli
asemiestä matkueessa. Ettehän tienneet retkestämme mitään; sattuma
kai teidät siihen toi?
-- Jos ei se lie ollut Jumalanäiti itse! Juustilassa kuulimme
pakolaisilta, että vihollisia on nähty joella, ja siksi päätimme
aamuhämärissä laskea kosket. Olimmehan Posselle luvanneet, että
linnaan me palaamme.
-- Sielläkö vasta kuulitte Viipurin piirityksestä?
-- Ei, siitä kerrottiin jo Vuoksenniskassa, johon eilen Savonlinnasta
palaten saavuimme. Vinhasti me olemme viime päivinä matkaa tehneet.
Mutta onneksemme kiirehdimme, koska nyt on tämäkin reitti tukossa.
-- Niin on. Vielä tämän päivän me olisimme venäläisiä siellä
viivytelleet, jos vain talonpojissa olisi ollut miestä.
Winholt karisti vettä viiksistään ja silmäili vihaisena kappaleen
matkaa edellä soutavia talonpoikien venheitä. Hän hautoi
sydäntyneessä mielessään ankaraa rangaistusta noille kunnottomille,
jotka akkamaisessa pelossaan jättivät asemiehet ylivoimaisen
vihollisen teurastettaviksi.
Mutta siinä hänen katsellessaan noita nolon ja avuttoman näköisiä
mekkomiehiä, suli vähitellen ankaruus hänen piirteistään. Hän
muisti, että syy ei ollut yksin näiden sotakuriin tottumattomain
talonpoikain, -- olihan heidät jätetty johdotta, päästetty ominpäin
säikkymään. Ja tuokion kuluttua hän ikäänkuin katuen lausui:
-- Ajattelin jo hirttää talonpojat pitkin Viipurin muureja, mutta
joutanevat nuo siellä sentään hyödyllisemmälläkin tavalla kuolemaan.
Pistetään heidät sellaiseen paikkaan, jossa ei pako auta; ehkä
silloin henkensä puolesta tappelevatkin!
Hintsan voimakkaasti soutamana oli pieni venhe pian tavannut toiset
alukset, sekä sen, johon henkiin jääneet aatelispalvelijat ja piispan
henkivartijat olivat pelastuneet, että nekin, joilla nuo hölmistyneet
talonpojat olivat lähteneet edeltä soutamaan. Piispan nihtejä ei
ollut enää hengissä kuin seitsemän miestä, -- heitä oli 70 urosta
eilen Viipurista soutanut! -- ja kaatuneet olivat myös useimmat
retkelle lähteneet aatelispalvelijat. Satakunta talonpoikaakin
oli hukkunut pakokauhun aikana. Mustana mieleltään Winholt sitä
huvennutta joukkoaan katseli, miettien, miten nyt näin vähentyneellä
väellä Viipuria ollenkaan käy puolustaminen.
-- Se oli kallis retki, liian kallis, huoahti hän ääneensä. -- Ja
oliko se sittenkin turha; ehtikö valkoinen ritari kumminkin Flemingin
edelle!
Kuin kaikuna hänen valitukseensa kuului asemiesten venheestä, joka
nyt souti pikkuvenheen rinnalla, toinen ääni, mutta vielä kumeampana,
vielä haikeampana:
-- Kallis oli retki, liian kallis! Se oli Juhana Frille, joka
näin raskaasti huoahti surun särkemän sydämensä pohjasta, ja se
huokaus tuntui tulevan sitäkin syvemmältä, kun se lähti muuten
iloisen miehen rinnasta. Jokainen oivalsi, että tämä haikea suru
ja pohjaton kaipaus lähinnä kohdistui hänen veljeensä. He olivat
aina olleet kuin yhteenkasvaneet, nuo sulkaniekkaveljekset. Yhdessä
he olivat Viipuriin saapuneet sitä puolustamaan, yhdessä olivat
sielläkin aina retkeilleet. Missä oli yhden höyhenhattu näkynyt,
siellä oli varmasti lähettyvillä liehunut toisenkin. Päiväksikään
eivät he olleet eronneet toisistaan. Ja nyt... Siellä oli Maunu-veli
vainolaisen nuorissa, kulkemassa kohtaloa kohti, joka oli synkempi
kuin kuolema...!
Raskaana laskeusi tämä surun tunnelma masentuneesta veljestä koko
muutenkin murjottuun retkikuntaan, joka nyt ääneti souti etelää
kohti. Ylhäällä vyörytti tuuli raskaita pilviä, jotka synkiltä
kuvastuivat alas musta-aaltoiseen veteen. Surumielisesti humisevista
rannan puista lenteli vesille asti kellastuneita lehtiä, -- siitäkin
huminasta olivat murheellisina palaavat miehet kuulevinaan yhä
uudistuvan kuiskeen:
-- Kallis, kallis oli se retki!