Viipurin linnan neitsytkammion kapean, lyijypuitteisen ikkunan
syvennyksessä seisoi eräänä lokakuun päivänä taas mustasilmäinen
tyttö, katsellen ulos Suomenvedenpohjan selälle, jossa syksyinen
kare kävi korkeana. Lehdetön ja kuin raiskattu oli Hiekkaniemen
lepikkoranta, jolla kylmä aalto huuhteli alastonta kalliota. Tyttöstä
melkein puistatti, kun hän taas, niinkuin niin usein ennenkin,
tiukasti tarkasteli ulappaa nähdäkseen, eikö tuon harmajan selän
takaa jo palaa se pieni venhe, joka toista kuukautta sitten sinne
loittoni ja häipyi. Ei näkynyt palaavaksi, ei näkynyt yhtään venhettä
koko aavalla selällä.
Kirsti-neiti hypelteli niitä nuoria, joilla hänen musta pukunsa
oli rinnalta nyöritetty, jättäen kaistaleen vaaleaa alusmekkoa
näkyviin, -- hän haki rukousnauhaansa, johon hän usein sai turvautua
painaakseen alas esiin pyrkivät kyyneleet. Niin levotonna sykki pieni
sydän siellä mekon alla, aina levottomammin joka päivä. Kalvennut oli
jo verevä poskikin, niin ankarasti oli häntä rangaissut se paha poika
-- pienestä leikinlaskusta vain. Mutta jospa se nyt palaisi, kaikki
hän anteeksi saisi. Vaan hän ei palaa...!
Ei asettunut levottomuus rukousnauhaankaan. Neitonen siirtyi
kangaspuihin ja koetti kutoa, mutta haluttomasti juoksi pirta
ja lanka katkeili. Raskaita askeleita kuului torniin vievistä
rappusista. Kirsti kuunteli: niin, se oli linnanherra tuo, joka
edellä kepeämmin kapusi; Degen-voudin askeleet taas olivat nuo
tanakammat. Tyttö nousi, kääräsi äkkiä pitkän huivin palmikkojensa
peitoksi, heitti turkiksilla reunustetun villavaipan hartioilleen
ja seisoi ovella tuokion kahdenvaiheilla. Uskaltaisikohan taas
kysäistä...? Sehän on turhaa...! Mutta miksei uskalla; ehkä on
Pietari-vouti saanut jonkun viestin... Onhan se mahdollista, sillä
vielä on liike vapaa Juustilaan päin. Tyttö puikahti päättävästi
ulos ja läksi kiireesti kipittämään noita kapeita, puolipimeitä
kiviportaita torniin. Rintakaiteeseen nojaten seisoivat siellä jo
nuo vanhat, rautapukuiset herrat, ääneti katsellen itäistä maisemaa.
Tyttö pysähtyi tuokioksi heidän taakseen, kooten ympärilleen
vaippaansa, jota tuuli repi. Sitten hän rohkasi mielensä ja kysyi
hiljaa Pietari-voudilta:
-- Eikö ole Evertistä mitään kuulunut?
Hetkisen viivähti huolenilme voudin kuparinruskeilla kasvoilla, mutta
hymyyn ne taas sulivat, kun hän vastasi:
-- Ei, lapseni, mutta hän tulee kyllä Pentin ja Hintsan matkassa. Ole
huoletta!
-- Lienevätkö hengissäkään enää, huoahti tyttö, koettaen turhaan
salata ikäväänsä ja huoltaan.
-- Ehkei heillä ole siellä vaara sen suurempi kuin täälläkään.
Katsoppas tuonne, Kirsti!
Pietari-vouti viittasi kädellään sinne kauas kaupungin edessä
levenevälle lakeudelle, missä vielä viime kesänä hohtelivat
keltaiset peltosarat. Siellä oli nyt uusi kaupunki, paljon suurempi
kuin Viipuri, ulottuen Pantsarlahden harjanteilta Papulanlahden
ryteikkörantaan saakka. Vieri vieressään näkyi koko tällä alueella
mataloita, likasenharmaita telttoja niin kauas kuin silmä kantoi.
Hirsitulet paloivat telttojen edustalla, niin että koko se itäinen
maisema oli hienon, harmajan savun peitossa, jota tuuli vuoroin
lennätti ylös, vuoroin painoi sakeammaksi maata vasten. Noiden
liiteleväin savupilvien lomitse näkyi miesjoukkoja häärivän telttojen
kupeilla: toiset hinasivat siellä jykeitä piiritystykkejä, joille
toiset kivesivät suoperäiseen maahan tukevampaa pohjaa, toiset taas
kantoivat suuria hirsiä, joista korkeita piirityskojeita rakensivat,
-- he kiipeilivät kuin muurahaiset siellä ristisalvoksillaan.
Mutta Pietari-voudin käsi viittasi erityisesti sakeaan
ratsuväkiparveen, joka parastaikaa kuin liikkuva piikkivesakko vyöryi
kentän poikki Salakkalahden kärkeä kohti. Kirstin sydäntä kouristi:
hän oli kuullut juuri noita ratsumiehiä kuvattavan niin hurjiksi
ja julmiksi, etteivät ne mitään elävää jättäneet jälkeensä, missä
vain kulkivat. Knut Possekin näytti ääneti tarkastavan juuri tuota
etäisyydessä kiitävää parvea, ja tuokion kuluttua hän virkkoi kuin
itsekseen:
-- Se on taas se valkoinen ritari. Jotakin juonta on siellä nytkin
tekeillä.
Jo näki tyttökin ratsujoukon etunenässä valkoisen töyhdön vilahtavan,
ja hän jäi tarkkaamaan tuota pelottavaksi kuvattua päällikköä, jonka
korkeajalkainen ratsu näytti melkein kuin koholla lentävän kentän yli.
-- Mutta hyökkäykseen eivät ne näytä tänäänkään ryhtyvän, puhui
Degen, hänkin yhä tutkiskellen vihollisten liikkeitä.
-- Viiteen päivään eivät ole nyt hievahtaneet. Juuri se minua
arveluttaa.
Knut Posse vainusi venäläisten valmistavan jotakin kepposta ja oli
levoton, niinkauan kuin hän ei heidän aikeistaan päässyt selville.
Nelisen viikkoa oli nyt kulunut siitä, kun Viipurissa vihdoin
laukesi kauan pingoittunut odotuksen jännitys ja piiritys alkoi.
Eräänä päivänä syyskuun keskivaiheilla alkoi Viipuriin tulvia
pakolaisia Kivennavalta ja Koivistolta, talonpoikia ja pappeja,
miehiä ja naisia, kertoen, että nyt on vainolainen tuhansin miehin
lähenemässä. Viipurista pantiin silloin vakoojajoukot liikkeelle,
ja nämä palasivat pian ilmoittaen, että nyt on tosi edessä. Silloin
poltettiin pois viimeiset sillat, kerättiin rannoilta pois viimeiset
venheet ja suljettiin portit. Ja kun aamu valkeni Pyhän Mateuksen,
apostolin, päivänä, syyskuun 21:senä, silloin näkivät Viipurin
tornien vartijat ensikerran vieraansa. Nuo autiot, metsättömät
kukkulat kaupungin ulkopuolella olivat yöllä saaneet asukkaita;
niiden rinteillä marssitettiin joukkoja, uusia ja aina uusia, jotka
kuin sakovat sadepilvet asettuivat toinen toisensa eteen.
Niitä saapui ehtimiseen kolmen päivän kuluessa, jalkajoukkoja ja
ratsujoukkoja; niitä lappoi kuin vettä koskesta. Ällistyneinä ja
äänettöminä viipurilaiset sitä muureiltaan katselivat. He katselivat,
kuinka viholliset verkalleen ja rauhallisesti pystyttivät telttojaan
kukkulain rinteille ja niiden väliselle alangolle ja hinasivat esiin
noita neljän sylen pituisia tulikirnujaan ja raskaita, rautaisia
heittokoneitaan, jommoisia Viipurissa ei oltu ennen koskaan nähty.
Turhaan oli Hartwig Winholt koettanut häiritä heitä siihen noin
kiintonaisesti pesiintymästä; hän oli hyökkäillyt heidän vartijainsa
kimppuun, tuottaen niille melkoiset mieshukat, hän oli koettanut
estää heitä ottamasta haltuunsa Uuraanväylän viereisiä saaria,
pistäen satimeen heidän partiojoukkojaan. Mutta mitäpä se tuntui
noihin rajattomiin laumoihin. Pian oli Posse oivaltanut, että
kaikki voimat olivat säästettävät kaupungin muurien ja tornien
vartioimiseen, ja kun viholliset lokakuun alussa panivat toimeen
ensimäisen pommituksensa, silloin nähtiin, kuinka tarkalleen joka
mies muureilla tarvittiin.
Huumaavalta, melkein herpaisevalta, oli aluksi vaikuttanut se
tärisyttävä pauke, joka läksi noista monista kymmenistä pitkin
lakeikkoa asetetuista tykeistä. Kamalaa oli ollut varsinkin noiden
pitkäin, avosuisten tuliputkien ulvonta, joista muureja vastaan
lennätettiin sekä suuria kiviä että valettuja rautakuulia, --
niihin verrattuna kuului vain pieneltä pihinältä Viipurin omain
tykkein pauke. Maa tärisi, päiväkauden peitti raskas ruudinsavu koko
ilman, yrittäen samentaa aistit viipurilaisilta, jotka eivät tämän
miespolven varrella olleet piiritystä kestäneet. Jo ensi päivinä
pelmuutti tuo pommitus niin pahasti muurin ulkosyrjiä, että heti
täytyi käydä niitä öiseen aikaan korjaamassa. Viholliset olivat jo
tehneet ryntäyksiäkin muureja vastaan, pääsemättä kuitenkaan vielä
vallihautojen yli. Suuren mieshukan olivat heille aina tuottaneet
Viipurin tykit, jotka eivät tosin kyenneet noille kaukaa ampuville
kirnuille kilpailijoiksi, mutta sen sijaan kylläkin murhaavasti
lakasivat kumoon liian lähelle uskaltavia jalka- ja ratsujoukkoja.
Possesta kuitenkin tuntui, että tähänastiset hyökkäykset olivat
olleet vasta kokeiluja ja että tosi oli vielä edessäpäin. Mutta
nyt muutamiin päiviin eivät viholliset olleet pommittaneet eivätkä
hyökänneet...
-- Olisikohan ryssillä aikomus lähettää noita joukkojaan, joita
tuolla marssittavat, Tervaniemen puolelle, puheli vouti, yhä seuraten
valkoisen ritarin liikkeitä. -- Tahtovat ehkä panna saarroksen
umpeen, ennenkuin taas hyökkäävät.
Posse seisoi kauan ääneti, ikäänkuin harkiten Pietari-voudin arvelua.
Savea oli roiskunut hänen sääriraudoilleen ja ylös haarniskaan
asti, jota ei moneen päivään oltu puhdistettu. Posse oli niissä
varusteissaan jalkeilla aamusta iltaan ja usein öisinkin pitkää
puolustuslinjaansa valvomassa. Keskipäivällä hän tavallisesti tuli
itäiseltä muurilta linnaansa vähän levähtämään, mutta silloinkin hän
aina, niinkuin nyt, ensiksi nousi Olavintorniin tähystämään. Sieltä
oli näköala laajin yli kaupungin ja vihollisleirin, sieltä saattoi
hän parhaiten päättää, mitä piirittäjä kulloinkin aikoi ja missä
omalla puolella heikkous oli.
Hän nosti hetkeksi raskaan kypärähatun päästään, antaen tuulen
leyhytellä noita ohimoilta pensastavia, harmaita tukantupsuja. Hänen
kasvoissaan oli ulkoilmaelämän antama raikas punakkuus, mutta nyt oli
silmäin ympärillä väsymystä ilmaisevia ryppyjä; hän oli nähtävästi
levon tarpeessa. Ja melkein välinpitämättömästi hän, taas päänsä
peittäen, vastasi voudille:
-- No, sittenpähän linnankin tykit saisivat työtä.
Mutta Pietari-vouti, joka ei irrottanut katsettaan noista ratsuväen
liikkeistä, huoahti vakavana:
-- Kun olisi ehtinyt Jaakkima Fleming sitä ennen talonpoikineen tänne
perille.
Nyt Possekin vilkastui, ja terästä oli taas hänen äänessään, kun hän
virkkoi:
-- Niin, totta, hän on tulossa. Virolahdeltahan hänen viestinsä
saapui, -- hän voisi olla jo huomenna täällä.
-- Niin voisi. Olisikohan vihollisella hänen tulostaan vihiä?
-- Hyvin luultavasti, heitähän kiertelee ryöstelemässä joka taholla.
-- Huolen ilme asettui taas Possen tutkivaan katseeseen. -- Mutta
miten he ratsuväkensä saavat Tervaniemen puolelle? Venheitä heillä ei
ole ja Juustilan joessa on syystulva.
Viipuri ei näet ollut vielä kokonaan saarrettu. Lännen ja pohjoisen
puolelta oli vielä liike vesitse kaupunkiin vapaa, ja sieltä
olikin vielä piirityksen ensi viikkoina tuotu kaupunkiin rehuja ja
ruokavaroja, mikäli niitä jo kolutusta maakunnasta oli saatu irti.
Läntistä rantatietä myös vielä kuljettiin; sieltä oli pari viikkoa
sitten Niilo Pentinpoika saapunut Kymiltä, tuoden mukanaan Viipuriin
pienen joukon sinne kertyneitä talonpoikaisia nostomiehiä. Ja nyt
odotettiin sieltä Louhisaaren herraa, joka silloin vielä oli jäänyt
Kymijoelle vastaanottamaan piispan hommaamia viimeisiä apujoukkoja.
Oliko nyt venäläisillä aikomus hyökätä noiden nostomiesten kimppuun?
-- se epäilys rupesi Olavintornissa tähystäviä herroja huolettamaan.
Posse oli kääntänyt katseensa satamaan päin. Siellä oli vielä
liikettä, kalastajavenheitä tuli ja meni. Viipurin asukkaat olivat
näet jo piiritykseen tottuneet. Ensimäisinä pommituspäivinä he
olivat aivan tyrmistyneet, kuin kuoleman tuskassa olivat naiset ja
lapset paenneet sitä huumaavaa pauketta luostareihin ja kirkkoihin.
Mutta vaikerrusta ei ollut kuulunut eikä sallittukaan, ja pian taas
hoitelivat noissa pienissä, mataloissa puutaloissa perheet ainaisia
askareitaan, totuttautuen piirityselämän ahtauteen. Näin kai nyt
tulisi jatkumaan, niin he arvelivat, ja äänetön tylsyyden tunne oli
heidän mielissään jo asettumaisillaan ensi päiväin hädän ja pelon
tilalle. Miehet harjoittivat elinkeinojaan mikäli vahdinpidolta
joutivat, hakivat halkoja ja kävivät kalassa, -- he eivät oivaltaneet
sitä, mikä päälliköille oli selvää, että näet vihollinen aluksi
tahtoi piiritettyjä vain väsyttää, ennenkuin iskisi musertavan
iskunsa.
Noita kalavenheitä Posse katseli, mutta hänen ajatuksensa pyörivät
yhä heidän äskeisessä keskustelussaan. Ja hän käännähti taas voudin
puoleen virkkoen:
-- Meidän täytyy lähettää Jaakkima-herralle kiirehtimiskäsky, -- joku
noista kalastajista voi soutaa sitä viemään. Ja Tervaniemen puolelle
on pantava tiedustajajoukko. Tönne Eerikinpojan ratsumiehillä kai on
parhaiten aikaa.
Sillävälin kun vouti laittoi toisen vartioista näitä käskyjä
toteuttamaan, siirtyi linnanherra taas tornin itäkulmalle
miettiväisenä tarkastamaan vihollisten laajaa leiriä. Venäläiset
olivat sinne sijoittuneet neljään eri pääryhmään; eri ruhtinaat
olivat näet koonneet omat joukkonsa päällikkötelttainsa ympärille.
Etelässä, Pantsarlahden ylängöllä, jossa Pyhän Magdaleenan kirkko
vieläkin oli pystyssä, oli siten vanhan Novgorodin tasavallan väki
majoitettuna; olivatpa Viipurin porvarit heidän joukostaan jo
tunteneet niitä ylimyksiä, joita olivat nähneet kauppamatkoillaan
Ilmenjärven rannalla. Heidän päällikkönsä, voivoodi Jaakko
Saharjevits, näkyi ottaneen itse tuon pienen kirkon tyyssijakseen.
Oikealla sivustalla sitävastoin, Papulanlahden rannalla, oli
oudonnäköisiä miehiä, pitkäliepeisissä turkkikauhtanoissa ja
mättäänkokoiset lakit päässään. Se oli kaukaista, etelävenäläistä
väkeä -- niin olivat Winholtin ottamat vangit kertoneet --, jota
kaksi veljestä, Borisoff-ruhtinaat, johtivat. Mutta ihan kaupungin
itämuuria vastapäätä oleva keskustaleiri oli suurin kaikista,
peittäen koko tuon laajan lakeuden. Siellä kuului komentajana
olevan piiritysjoukon ylipäällikkö Danilo Schtjena itse ja näillä
leiritulilla näkyi monenkirjavaa sekä jalka- että ratsuväkeä.
-- Mikä tuo valkoinen on nimeltään? kysäsi arasti Possen takana
vielä seisova neitonen, jonka silmät olivat seuranneet linnanherran
tutkivia katseita, mutta taas pysähtyneet tuohon merkillisesti
välkähtävään valkoiseen sulkakypärään, joka ratsujoukon etunenässä
liehui.
-- Se on heidän etujoukkojensa päällikkö, ruhtinas Pietari Obolenski,
liukas ja liikkuva mies. Hän se meille aina tuo enintä huolta.
-- Tuonne hän vie väkensä lahden kärkeen; harjoituksiako siellä
pitänee. -- Niin puheli Degen-vouti, katsellen epäilevästi, kuinka
tuo kiitävä joukko häipyi kukkulain taa koillisen hämärään. Mutta
käännyttyään Possen puoleen vouti huomasi tuon väsyneen piirteen,
joka nyt ikäänkuin samensi linnanherran muuten elävät, kirkkaat
kasvot, ja hän jatkoi:
-- Mutta mene lepäämään nyt sinä, Knut. Minä kyllä sillaikaa valvon
tuon levottoman ritarin liikkeitä.
-- Niin, menen kyllä; yöllä on taas oltava jalkeilla.
Hän lähti laskeutumaan porrasaukosta. Mutta ennenkuin hän sinne oli
ehtinyt, nykäsi nuori tyttö, joka levottomana taas oli tarkastellut
Suomenveden syysmyrskyistä selkää, häntä käsivarresta ja viittasi
vilkkaasti yli noiden mustien vesien. Niin oli hänen mielensä
kiihtynyt, että hän vain vaivoin sai sanat suustaan:
-- Katsokaa, katsokaa... sieltä se palaa... se venhe!
-- Niin, venhe sieltä näkyy soutavan, virkahti Posse, pysähtyen tuota
aalloilla lastuna kelluvaa alusta katsomaan.
Mutta tyttö oli jo rynnännyt Pietari-voudinkin käsivarteen ja kyseli
hengästyneenä:
-- Onko... onko se Evertin venhe?
-- Sitä en voi nähdä, vastasi vanhus. -- Mutta tänne se soutaa; mene
vastaan!
Vene läheni nopeasti lännenpuoleista rantaa, pyrkien vihollisten
näkyvistä linnan suojaan. Lentäen laskeusi mustasilmäinen tyttö
tornin kapeita rappusia, kiirehtien linnan pohjoispäässä olevalle
venhelaiturille, ja sinne käveli Possekin hänen jälestään. Ei ollut
kuitenkaan saapuva venhe Kirsti-neidin odottama. Alakuloisena jäi
tyttö muurin reunalta katselemaan yksinäistä, outoa soutajaa, joka
linnan kupeitse laski myötävirtaa kaupunkiin päin. Mutta Posse, joka
tunsi miehen erääksi kaupungin kalastajaksi, huusi hänet pysähtymään
ja kysyi:
-- Mistä soudat, Hauki-Antti?
-- Lavolassa kävin kätkemässä mertani, etteivät niitä ryssät
hävittäisi, huusi kalastaja vastaan.
-- Näkyikö vihollisia joella?
-- Näkyipä liiaksikin. -- Soutaja pysähdytti venheensä rantakiville.
-- Niitä ihan kuhisi siellä ylempänä Vatikiven kaalamossa.
Knut Possen ääni terästyi:
-- Näyttivätkö ne pyrkivän siitä yli?
-- En liian lähelle mennyt, mutta metsän läpi kuulin ryskettä, kun he
siellä kaatoivat hirsiä ja vetivät niitä koskelle.
-- Ja mitä luulet heidän siellä rakentavan?
-- Hirsisiltaa koskeen, -- näinhän siellä miehiä paaluja lyömässä...
Possen huulilta pääsi hiljainen vihellys. Nyt hän ymmärsi valkoisen
ritarin vehkeet, -- se puuhaa siis todella retkeä Lavolan ympäri
Viipurin eteläpuolelle, piiritettyjen selkään. Sitä varten tarvitaan
nyt silta Juustilan jokeen!
-- Vai saarretaan nyt Viipuri umpeen, puheli hän kuin itsekseen. --
No, kylläpä heiltä siihen väkeä riittää!
Olihan Posse arvannut, että viholliset tulisivat ulontamaan
saarron myöskin lännen puolelle, siten kaupungin puolustusvoimia
yhä useammille tahoille pilkkoakseen. Mutta siitä, että he juuri
nyt olivat tuohon kierrokseen ryhtyneet, siitä aavisti hän pahan
juonen. Heillä on siis todella tieto Jaakkima Flemingin apujoukon
saapumisesta, ja sen he tahtovat jo taipaleella nujertaa. Mutta se
on toki estettävä, päätteli Posse samassa, ja hänen äsken väsyneet
kasvonsa olivat taas pingoitettua terästä, kun hän yhtäkkiä lausui
soutajan uutista kuulemaan kertyneille miehilleen:
-- Huomiseen asti on vihollisia estettävä pääsemästä
Vatikivenkoskesta yli. Heitä on hidastettava millä hinnalla tahansa.
Tänä yönä tarvitaan Maunu-piispan miehiä!
Tuossa tuokiossa kävi Posse jo jakelemaan määräyksiään, -- ei tullut
mitään hänen levolle lähdöstään sinä päivänä. Yksi huovi ratsasti
hetken kuluttua Mäkitörmin kutsumaan Hartwig Winholtia linnanherran
puheille, toinen kävi keräämään kalastajain venheitä illaksi linnan
alle, kolmas vei viestin piispan miehille. Ja Winholtin kanssa
neuvoteltuaan päätti Posse, että vielä samana iltana isonlainen
venhekunta soutaisi Juustilan joelle, hävittämään äkkirynnäköllä
vihollisten siltatyöt sieltä ja siten hidastamaan heidän
kiertoliikettään. Winholt tarjoutui retken päälliköksi, ja iloiset
Höyhenhatut pääsivät mukaan johtamaan Uudenmaan talonpoikia, jotka
piispanväen ja aatelisten asepalvelijain lisäksi määrättiin tälle
matkalle lähtemään.
Iltapäivällä venheet laitettiin kuntoon. Vesiportilla vahtia pitäneet
uusmaalaiset talonpojat sijoitettiin niihin soutajiksi, ja heti
pimeän tultua läksi retkikunta viillettämään illaksi tyyntynyttä
selkää pitkin pohjoiseen päin.
Omituisen levottomana seisoi silloin Posse muurin reunalla, katsellen
miestensä menoa. Se retki oli välttämätön, jos mieli pelastaa
Flemingin talonpojat, sehän oli selvä, ja Winholtin taitoonhan hän
täysin luotti. Mutta sittenkin... hänen olkapäässään olevaa arpea,
joka oli kotoisin Brunkebergin taistelusta, oli taas ruvennut
vihavoimaan, ja kun sitä rupesi näin alakuun aikana kolottamaan,
ennusti se hänelle aina jotakin ikävää. Posse oli taikauskoinen,
eikä hän koettanutkaan vapautua niistä aavistavista mielialoista,
jotka hänet usein valtasivat. Hän koetti vain tuntonsa herkimmillä
säikeillä tutkia, mitä näkymättömät henget hänelle näin neuvoivat.
Raskain askelin laskeutui linnanherra muurilta ja käveli verkalleen
pimeän linnanpihan ja laskusillan yli kaupungin puolelle; Winholtin
poissaollessa oli näet hänen vietettävä yönsä Mäkitornissa. Sillan
korvassa näki hän yksinäisen naisen seisovan Tiurinukon luona
utelemassa sydämensä huolia. Niin, nuori Kirsti-neitihän se oli.
Hänet oli kai nyt se uusi levottomuus, jonka tieto vihollisten
asettumisesta Juustilan joelle oli hänessä synnyttänyt, ajanut
noidalta neuvoja kyselemään. Niin Posse päätteli, ja hän kysäsi
kylmissään vapisevalta immeltä:
-- Mitä haltija sanoo, -- palaako sulho?
-- Ukko kertoo hänen palaavan, vastasi tyttö innolla, joka ilmaisi
huolten ja ikävän keskeltä jo orastavaa toivoa. -- Mutta, jalo herra,
uskaltaako hänen luottaa?
Posse hymähti hyväntahtoisesti:
-- Luota pois, se helpottaa huoliasi. Luottaisinhan minäkin, jos hän
minulle jotakin arpoisi.
-- Ja viskaten kolikan velhon pataan virkkoi hän:
-- Katso, kertooko haltijasi tänäänkään minulle mitään?
-- Itse tiennet aavistuksesi. Mitä niitä minulta kyselet? vastasi
velho vältellen. -- Vielä ei ole liemeni sinulle valmis.
-- Se on ehkä valmis silloin, kun aikamme on täytetty, virkkoi Posse
raskasmielisenä. Mutta sitten hän taas, neitoa rauhoittaakseen,
virkkoi tyyneesti:
-- Mene levolle, tyttöni, ja vaali toivoasi, se sinulle antaa
ikävässäsi voimaa. Sitä minäkin koetan vaalia, ja sen avulla kestän.
Kirsti-neiti juoksi kevyin askelin sillan yli linnaan takaisin,
ja velhokin lähti ansiopaikaltaan majataloonsa köpittämään. Knut
Posse käveli yksin edelleen muurinvierustaa sen itäsivustalle.
Ilta oli pimeä; kuoleman äänettömyys vallitsi tuossa levolle jo
laittautuneessa kaupungissa, niin syvä äänettömyys, että se tuntui
miltei uhkaavalta. Ja rotevan soturin täytyi terottaa katseensa,
muurille silmäillessään, sillä hänestä melkein tuntui, kuin siellä
olisi liidellyt pahan ilman lintuja suurin, harmajin siivin.