Vuoksen vanhan laskun varrella, siinä, missä leveä kymi rupesi
koskeksi kiihtymään kapeanlaisen saaren molemmin puolin, souti
varhaisena elokuunaamuna pitkä jokivenhe, pyrkien virran ylitse
korkearantaiseen saareen. Virran laineet, jotka itäisen törmän takaa
nouseva aurinko, sumuharsoja hälvennellen, juuri pani hopeisilta
hohtamaan, viskelivät heilakkaa venhettä ja olivat vähältä ryöstää
sen rantapyörteeseen. Mutta voimakkaasti vetelivät soutajat, venhe
pääsi rantaan ja siinä olleet aseelliset miehet lähtivät nousemaan
aamukasteista rinnettä myöten rantaa kiertävälle, pensastuneelle
muuri vallille.
Saaren jyrkkä törmä oli näet vallitettu. Se oli vanha linnanpaikka,
Tiurinlinna, ja se koski, jonka yli miehet olivat soutaneet, oli
Tiurinkoski. Tässä saaressa oli Räisälän karjalaisilla ennenvanhaan
ollut vankka ja varma turvapaikka, johon he perheineen ja venheineen
vetäytyivät, milloin heitä vihollinen uhkasi, joko se sitten oli
lännestä päin tuleva ruotsalainen taikka Laatokan rannalle pesittynyt
venäläinen.
Mutta siitä oli jo paljo aikaa. Karjalaisilla ei ollut enää omia
linnojaan eikä varustuksiaan Vuoksen varrella. Tiurinlinnankin olivat
jo aikoja sitten ottaneet haltuunsa Käkisalmen venäläiset, ja he
vuorostaan olivat sitten pitäneet sotaväkeä tässä saarilinnassa, joka
oli lähellä Ruotsin puoleista rajaa. Mutta viime vuosina oli siellä
ollut ainoastaan pieni vartioväki, venäläiset kun olivat keskittäneet
päävoimansa ja varustuksensa Käkisalmeen.
Senkin jälkeen oli Tiurinlinnalla vielä ollut merkityksensä: siitä
oli tullut tärkeä kauppakeskus. Siellä oli sekä karjalaisilla
että nowgorodilaisilla tavara-aittojaan ja varastopaikkojaan,
joihin he Laatokan yli toivat kaukaisen idän tuotteita ja joihin
toisaalta soudettiin hansalaisten laivoilla Viipuriin tuotuja lännen
tavaroita. Vilkas kauppa kävi täältä myös Suomen sisämaahan ja
aina Pohjanlahden rannoille asti, mihin kaupustelevat karjalaiset
vuosittain retkeilivät milloin reppujaan kantaen, milloin
soutaen keveillä haapioillaan. Tämän markkinapaikan ranta-aitat
Tiurinlinnassa olivat nyt auki ja enimmäkseen tyhjät, ilmeisesti
kiireisen paon jäliltä. Tyhjät olivat myöskin pirtit ja saunat saaren
alavammalla itärannalla. Eläjät olivat niistä nähtävästi vastikään
paenneet saapuvaa vierasta, sillä vielä oli liesissä tuhka lämmin
ja verekset olivat saveen polkeutuneet jäljet, jotka veivät autioon
venhevalkamaan. Sitä tietä olivat siis sekä saaren kauppiaat että sen
harvat vartijat rientäneet virran pohjoispuolelle, jossa näkyikin
joukko kiireessä kiville kiskaistuja venheitä.
-- Eipä näy enää elävää olentoa koko saarella, puhuivat virran yli
soutaneet asemiehet, tarkastellen aittoja ja asumuksia.
-- Ei, henkensä edestä ne ovat livistäneet, -- ovat ehkä jo illalla
saaneet sanan tulostamme.
-- Ja nyt he tietysti kiirehtivät Käkisalmeen, venäläisille
ilmoittamaan, että Viipurin väki on liikkeellä.
Viipurin väkeä olivat näet ne asemiehet, jotka nyt astelivat
Tiurinsaarella. Muutamia päiviä sitten oli Viipuriin rientänyt
Jääskestä hätääntyneitä pakolaisia kertoen, että taas on
vainolaisjoukko hyökännyt rajan yli heidän kyliään polttamaan.
Silloin oli Knut Posse lähtenyt pienen ratsujoukon kanssa häätämään
pois noita hävittäjiä. Hän tahtoi osottaa rajantakaisille, että taas
on Viipuri valpas. Hänellä oli nyt linnassaan koko joukko nuorta
väkeä, aatelisnuorukaisia, rälssimiehiä ja knaappeja, jotka kävivät
kärsimättömiksi, kun heidän aina oli oltava aseissa, saamatta niitä
aseita koskaan käyttää. Venäläisten suurta hyökkäystä yhä odotettiin,
mutta sen odotuksen jännityksessä alkoivat mielet Viipurissa väliin
tuskastua. Kaikki kauppa ja liike oli siellä loppunut, ympäröivät
maakunnat olivat hävitetyt ja etäämpää taas eivät kauppatuttavat
sodanuhan vuoksi uskaltaneet tulla Viipuriin. Venäläisten tiedettiin
olevan täysissä varusteissa, mutta milloin se ratkaiseva hetki tulee,
sitä ei kukaan tiennyt. Väliin vaipui mieliala Viipurissa senvuoksi
tylsään välinpitämättömyyteen, väliin se riehahti nurisevaan
tyytymättömyyteen. Antaakseen tointa toimihaluisille sotilaille oli
Knut Posse nyt pannut toimeen tämän ratsuretken, vaikkei hän paljon
toivonutkaan tapaavansa Jääsken kyliä hävittäviä vihollisia, jotka
tavallisesti raepilven tavoin yhtäkkiä karahtivat rajakyliin ja
sitten yhtä äkisti hävisivät tiehensä.
Niin olivat ryöstöjoukot nytkin taas jo vetäytyneet Vuoksen taa,
mutta siksi myöhään, että olivat saaneet tuntua Possen tulosta.
Tämä oli seurannut heidän jälkiään rajan ylitse, -- samalla
rangaistukseksi vieraillakseen vähän heidän kylissään ja Tiurin
kauppalassa. Mutta Vuoksen varrelle ehdittyään olivat viipurilaiset
tavanneet rantakylät autioina; niiden väki oli saanut vihiä
vihollisten tulosta. Senvuoksi oli Posse lähettänyt ainoastaan yhden
venhekunnan linnansaareen, sen varastoja ryöstämään ja polttamaan.
Tuo venhekunta oli rälssimies Pentti Heinonpojan johdossa, ja Pentti
siellä nyt yhdessä nuoren heimolaisensa, Evert Degenin kanssa
samoili autioksi hyljätyn saaren rakennuksissa, hakien jotakin
mukaanotettavan arvoista.
-- Onpahan siinä vielä yksi elävä olento, huudahti nuori Evert,
heidän kävellessään erään pihan poikki, johon talon tavaroita oli
hujan hajan jätetty. Muutamassa solassa istui siellä näet vanha
ukonrähjä, joka pakolaisilta nähtävästi oli saarelle unhottunut ja
joka itse ei näyttänyt välittävän siitä, mitä väkeä hänen ympärillään
liikkui. Hänellä oli siinä solassa tuli kattilan alla, jossa hän
aivan rauhallisesti jotakin keitteli ja sitä tehdessään itsekseen
höpisi.
Evert oivalsi pian, mitä äijä siinä toimitti, ja hän virkkoi melkein
säikähtyneenä:
-- Se on velho! Katso, taikalientä hän kattilassaan keittää!
Pentti katsoi ukkoa pitkään. Sehän oli kuin olikin sama noita, jonka
hän Savonlinnan rannassa oli nähnyt markkinaväelle taikoja tekevän ja
jolta hän silloin oli Karjalan matkoja kysellyt.
Pentti vilkastui heti ja astui lakkipäisen loitsijan luo, joka siinä
silmät verestävinä intomielellä puuhaili, päätäänkään vieraisiin päin
kääntämättä.
-- Tästäkö ne palasivat Jääskessä käyneet ryöstäjät? kysyi hän äkkiä,
velhon eteen pysähtyen.
Tämä nosti nyt katseensa keitoksestaan ja irvisti hieman, nähtävästi
hänkin puhuttelijan tuntien. Ja keitostaan hämmennellen hän vastasi:
-- Tästä. Te kai olette niitä, joiden he tiesivät perästään tulevan.
-- Mitä väkeä he olivat, talonpoikia vai...?
-- Mitäs niistä, -- heitä ette enää tapaa.
Pentissä oli todella kytenyt tuuma lähteä sittenkin vielä pienellä
joukolla pakenevia ryöstäjiä tavoittamaan, jos he olivat niitä, joita
hän arveli heidän olevan. Mutta noita nyt, ikäänkuin arvaten hänen
ajatuksensa, katkasi ennakolta tuon aikeen! Oli kuin ivan hymyä ukon
irvistelevässä naamassa, ja siitä Pentti oivalsi, että tämä maita
kiertelevä velho mahtoi tuntea hänen kostonkipunsa. Tiukasti hän nyt
kysyi:
-- Oliko Kosoinen taas ryöstäjäin päällikkönä? Ukko kumartui
kattilansa yli, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta kun
Pentti iski kouransa hänen niskaansa, vastasi velho kuin kiusoitellen:
-- Kosoinenko... ei hän täällä retkeillyt.
-- Vaan missä? Kerro pois täydet todet. Hän on siis retkillä hänkin,
-- missä?
-- Savoon päin kuuluu lähteneen samaan aikaan kuin tämä joukko
Jääskeen.
Pentti peräytyi kuin pistettynä askeleen taaksepäin. Hän rupesi
aavistamaan jotakin pirun juonta ja karjasi velholle:
-- Valehtelet, -- mistä sinä Kosoisen matkat tiedät?
-- Kuuleehan se kulkijan korva, vaikkei aina ole kuulevinaankaan.
-- Vai Savoon!
Pentti luotti ukon puheisiin; olihan hän kertonut totta Olavinlinnan
markkinoillakin, -- sillä miehellä on sekä silmät että korvat. Ja
Pentti rakenteli jo siinä silmänräpäyksessä suunnitelmia, miten hän
miesjoukon kanssa lähtee Kosoisen kulkua seuraamaan ja tekee tyhjiksi
hänen ilkeät aikeensa. Hän ymmärsi nyt yhtäkkiä venäläisten juonen:
Kiusatakseen ja väsyttääkseen rajaväestöä olivat he taas panneet
Karjalan talonpojat partioihin, toiset Jääskeen, toiset Savoon, ja
Kosoinen oli tietysti valinnut pohjoisen retken... Kylläpä Pentti
arvasi, minne tuo hänen sydäntynyt vihamiehensä tähtäsi.
Näitä mietteitä oli hän hetken ajaksi vaipunut hautomaan siinä
aamukasteisella nurmella, ja monet nopeasti vaihtuvat kuvat ehtivät
välähtää hänen kiihtyneessä mielessään, sillävälin kun nuori Evert
Degen uteliaana seurasi kattilavelhon vehkeitä. Mutta eipä ollut
Pentti tälle viimemainitulle vielä ehtinyt esittää montakaan mielensä
levottomista kysymyksistä, ennenkuin hänen huomionsa yhtäkkiä
kiskaistiin toisaalle. Hänen uskollinen asetoverinsa Hintsa, joka
oli noussut läntiselle vallille, juoksi näet sieltä nyt mahtavin
harppauksin alas ja huusi:
-- Linnanherra kolistaa rannalla kilpeään ja viittoo meitä täältä
pois.
-- Poisko jo? -- Pentti hyppäsi nyt hänkin ylös vanhalle,
ruohottuneelle vallille, jossa muinoisilla karjalaisilla oli ollut
rintavarustuksensa. Knut Possen kiivaita merkkejä virrantakaiselta
törmältä ei voinut olla ymmärtämättä: hän viittaa saareen soutaneita
miehiään heti palaamaan. Miksi se oli tarpeellista, sitä ei Pentti
älynnyt, sillä Posse oli koko tämän retken ollut iloinen kuin
poikanen ja seikkailuihin altis. Mutta kiire siellä nyt kuitenkin
näkyi olevan. Törmälle nukahtaneet miehet olivat ajetut pystyyn ja
hevosia, jotka olivat lasketut rantalaitumelle, haettiin sieltä nyt
suurella touhulla; toisia jo mäellä satuloitiinkin.
Pentti huusi aittoja ryöstämään hajaantuneet miehensä venheeseen.
Juostessaan itse sinne kattilaukon ohitse, potkasi hän tämän
keitoksen kumoon, tempasi padan alta pari palavaa kekälettä ja
viskasi ne ovesta sisään olkipahnoille, jotka heti syttyivät
palamaan. Mutta ukolle, joka siinä hölmistyneenä kokoili
taikakalujaan haarapussiin, hän huusi:
-- Sinä lähdet meidän matkassa venheeseen!
Tuiskuna soudettiin Tiurinsaaresta virran eteläiselle rannalle.
Siellä ilmoitti Posse, jolla nyt oli huolenalainen ilme katseessaan,
että Viipurista tullut pikaviesti oli kutsunut heidät heti linnaan
palaamaan. Linnanvouti Pietari Degen oli hänelle ilmoittanut, että
vihollisen laivasto parhaillaan mereltäpäin hyökkää Viipuriin. Se oli
hävitellyt kyliä Koivistolla ja Säkkijärvellä ja sen sytyttämät tulet
hohtivat jo Uuraansalmelta linnan torniin. Viipurissa peljättiin,
että vihollisten maajoukko samoihin aikoihin on tulossa Nevalta
päin ja että heidän ryöstöretkensä Jääskeen oli pantukin toimeen
ainoastaan viettelemään viipurilaisia sinnepäin.
-- Olisimmeko joutuneet loukkuun, huudahti Pentti, jonka mielestä
kaikki äskeiset suunnitelmat ja aikeet nyt yhtäkkiä hetkeksi
haihtuivat.
-- Olisipa se häpeä minulle, vanhalle sotakarhulle, vastasi Posse.
-- Mutta Viipuriin minun nyt pitää päästä vaikka meidän täytyisi
tulimeren halki ratsastaa. -- Ja hän huusi miehilleen, jotka vielä
rannalla kuhnailivat hevostensa kimpussa: -- Satulaan! Ken ei pysyne
perässä, se jääköön!
Autiot olivat ne Karjalan maat, jotka taas tömisivät ratsujen
kavioiden alla, autiot molemmilla puolilla sitä valtakunnan rajaa,
jonka yli Possen matkue pian ratsasti. Alituiset ryöstöretket
olivat sieltä karkoittaneet eläjät sydänmaille, minne he olivat
rakentaneet piilopirttejään, uskaltamatta edes kaskea sytyttää,
ettei sen savu viettelisi vainolaista luokseen. Vanhat kylät olivat
poltetut pois. Jonkun hävitetyn kylän laidassa näkyi vain heinäsuova,
osottaen, että pakolaiset kuitenkin olivat salaa käyneet vanhoilla
talonmaillaan tekemässä elukoilleen talvirehua. Mutta itse he eivät
siellä uskaltaneet näyttäytyä, ja turvettumaan olivat jo päässeet
poltettujen talojen pihamaatkin. Elävän jälkeä ei näkynyt missään.
Tätä autiota taivalta Knut Possen pieni joukko ratsasti, päivän
noustessa yhä korkeammalle ja yhä helteisemmin paistamaan. Joukkonsa
etunenässä ajoi raskaassa rautapuvussaan tuo kuusikymmenvuotias
linnanherra itse, istuen suorana satulassa ja kannustaen säälittä
kookasta ratsuaan. Terästä oli hänessä nyt jokainen jäntere, eikä
tuntunut kankeutta vanhoissa luissa. Nuoremmat miehet ehättivät
perässä minkä voivat. Kaikki tiesivät, että heitä nyt uhkasi
vaara joutua katkaistuksi pois Viipurista, ja siksi jokainen pani
parhaansa. Toisia jäi sentään jälellekin, ja vasta kun Posse
erään poltetun talon kaivolla senverran seisahtui, että hevonen
sai hiukan huokasta, vasta silloin tulla porhalsivat myöhästyneet
sieltä perästäpäin, ohjakset levällään, hevoset vaahdossa.
Vihoviimeisenä joutui siihen se karjalainen velhokin, jonka Pentti
oli Tiurinlinnasta komentanut mukaansa. Vuoksen rannalta oli äijälle
löydetty karjalainen koni ratsuksi, jota toinen mies veti suitsista
ja jonka selässä hän hoippui kuin vipu, haarapussin viilettäessä
oikosena hänen olkansa takana. Possen täytyi kesken vakavain
mietteittensä hymähtää tälle ratsumiehelle. Ja ihmetellen hän
Pentiltä kysyi:
-- Mitä sinä tuosta ukosta mukaasi kuljetat?
-- Hän tietää asioita, joita tahdon häneltä tutkiskella, vastasi
Pentti vältellen ja tunsi veren kohoavan ohimoilleen. Eipä hän
suinkaan tahtonut linnanherralle ruveta tarkemmin kertomaan niistä
yksityisistä huolistaan, joita ukon uutiset olivat hänen mieleensä
kylväneet. Mutta hänen ratsastaessaan tuokion kuluttua taas
Knut-herran kintereillä autioksi hävitetyn maakunnan halki länteen
päin, lentelivät hänen ajatuksensa pois Viipurista ja sitä uhkaavasta
vaarasta kaukaisia sydänmaita kohden. Ne loihtivat hänen mieleensä
uusia kauhun kuvia: hurjia partiomiehiä samoamassa metsäkannaksen
poikki yksinäiseen uutisasutukseen, jonka eläjät eivät tiedä
turmiotaan varoa; ja partiomiesten johtajana näki hän liuhupartaisen,
kairalakkisen karjalaisen, joka ilkeä koston iva huulillaan työntyy
turvattomaan tupaan...
Lähemmäs Viipuria ehdittyään, missä jo näkyi järvien rannoilla
talojakin polttamattomina, rauhoittui vanha linnanpäällikkö
vähitellen ja hän antoi jo väsyneen ratsunsa ravata kiirehtimättä.
Vihollisesta ei näet kuulunut merkkiäkään, ei rientänyt pakolaisia
vastaan eikä punannut tulipalon hohde taivaanrantaa.
-- Ajoissa ehdimme perille, virkkoi hän Pentille, joka nyt ratsasti
hänen rinnalleen.
-- Pietari-eno on voinut erehtyäkin niistä tulista, joita on Uuraasta
näkynyt, arveli Pentti.
-- Mutta hänen pelkonsa olisi voinut olla perällinen! -- Ja Possen
ääni paisui hänen jatkaessaan: -- En jätä enää linnaani päiväksikään,
sen opetuksen tästä levottomuudestani sain!
Paikoillaan oli jykeä Olavin torni Torkkelin vanhassa linnassa.
Sen näki ratsujoukko jo kaukaa Papulanlahden pohjasta, jota myöten
metsä Viipurin ympäriltä oli hävitetty pois ja josta aukeni väljä
näköala kaupunkiin päin. Maantien varrella kitkivät porvarien akat
rauhallisesti naurishalmeitaan ja kaalimaitaan ja lapsia palasi
lauleskellen marjasta, kun Knut Posse illan suussa joukkoineen
aivan kuin huvimatkalta ratsasti Viipuriin. Rauha oli vielä maassa.
Ainoastaan hieno, sininen haiku, jota tuuli kaukaa mereltäpäin
taivaanrannalle leyhytti, osotti, että perätöntä viestiä ei ollut
Degen-vouti linnanherralle lähettänyt. Lähellä oli jo vainolainen
käynyt tuliaan tekemässä. Ja ratsastaessaan neliskulmaisen kivitornin
alle rakennetusta Karjaportista kaupunkiin ja siitä linnaan päin
vievälle "saksain" kadulle, uudisti Posse vielä kuin itsekseen
äskeisen valansa:
-- Ei, näiden muurien sisäpuolelta en nyt poistu, ennenkuin sota
on lopussa. Täällä meidän nyt täytyy taistella, tänne kaatua, jos
niikseen on, mutta täältä ei lähdetä!
* * * * *
Nuoria ratsastajia, jotka tomuisina ja hiestyneinä palasivat
Torkkelin linnaan, tervehti siellä Kaarlo Knuutinpojan pienessä
yrttitarhassa neitosten pirteä parvi, joka siellä karkeloi illan
ratoksi. Muutamat Suomen aatelisherrat olivat näet oleskelleet tämän
kesän Viipurissa, jossa siis oli koko joukko nuorisoakin koolla.
Pian olivat retkeltään palanneet nuorukaiset taas karkelossa mukana.
Sellaiset mielialojen vaihtelut olivat näihin aikoihin Viipurissa
tavalliset: Yhtenä hetkenä oli mieli huolestunut ja vakava, toisena
saattoi se jo sulaa vallattomaan leikkiin.
Nuoret miehet kertoivat karkelon varrella neitosille retkensä
seikkailusta. Mutta nämä olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin
repäisevämpääkin ja uljaampaa, ja varsin pettyneinä he valittelivat:
-- Ettekä mitään saalista tuoneet tullessanne, ette edes yhtään
vankia!
-- Emmekö yhtään, ilveili Evert Degen nuorelle Kirsti
Gyllenstjernalle, Niilovainajan tyttärelle, joka äitinsä kanssa vielä
viipyi Viipurissa ja jota nuorukainen yhä näkyi lämpimänä pitävän. --
Tuonpa teille ainakin yhden näytteeksi!
Ja nuori mies juoksi tallipihalle vankia hakemaan. Tyttö, jolla oli
suruhuntu päässään, mutta jonka verevät kasvot ja veitikkamaiset
silmät eivät enää surusta kertoneet, katseli hämmästyneenä, kun Evert
sieltä palasi taluttaen käsivarresta vanhaa, tutisevaa ukkoa, jonka
jalat olivat oudosta ratsastuksesta ylen kankeat.
Äänekäs nauru kajahti nuorten parvesta, mutta Evert nosti varottaen
sormensa ja virkkoi melkein juhlallisesti:
-- Varokaa itseänne, hän on intomies. Olen nähnyt hänen keittävän
taikalientä, jolla hän voi loihtia hyvää jos pahaakin.
Uteliaana ja melkein arkaillen keräytyi nuorten parvi Tiurin tietäjän
ympärille, ja sen keskestä lähti satelemaan kysymyksiä:
-- Osaako hän tauteja manata, oliko hänellä todella hampaat
syntyessään?
-- Ja osaako hän lemmen nostattaa? lepertelivät tytöt.
-- Osaa kyllä, jos hänelle tarvekalut hankitaan, vastaili
nuorukainen. -- Mutta kenessä hänen pitäisi saada lempi palamaan?
-- Ei ainakaan sinussa, sillä se jo liekkii, -- mielumminkin
Kirstissä.
Niin veistelivät toiset nuorukaiset. Kaikki tiesivät, että Evert
Degen oli syvästi pikiintynyt linnanherravainajan mustasilmäiseen
tyttäreen ja että näillä pitkin kesää oli ollut keskenään hienoa
lemmenkuherrusta. Mutta olipa tyttö, joka oli niin ylhäistä sukua,
siinä leikissä näytellyt kylmemmän osaa, ja ylpeästi hän nytkin
päänsä pystyyn viskasi, virkahtaen:
-- Koettakoon velho; hänen taitonsa ei siihen riitä.
-- Se nähtänee, -- hankkikaamme noidalle pata...
Karjalainen äijä, joka siinä muurinseinämällä seisoi, näytti
ensiksi suutahtavan nuorisoparven ilvettä. Mutta kun hänelle
romurautain joukosta tuotiin vanha pata, niin välähti veitikkaa taas
hänen silmissään ja hän peitti päänsä, ryhtyäkseen rahanansioon
vallasnuorison joukossa. Haarapussistaan haki hän käärmeennahkoja
ja rauniorastaan pääluita ja torajyviä ja havukankynsiä, ja kun hän
loihtujaan lukien kävi tekemään tulta patansa alle, niin jopa muuttui
ontommaksi nuorison nauru.
Silloin rupesi kuulumaan kolinaa Olavintornista; sieltä kajahtivat
linnanherran tunnettavat, tanakat askeleet, ja kohta talttui melu
nuorison joukossa. Knut Posse oli vain hetkisen levännyt rasittavan
ratsastuksensa jälkeen, ja taas oli hän vetreä mies, lähtiessään
tarkastamaan kaupungin varustuksia. Häntä seurasivat useat
aatelisherrat, puistikossa pelihtiväin nuorten isät ja veljet, ja he
pysähtyivät nyt hetkeksi katsomaan kisaparven ilvettä. Mutta kun Knut
Posse keksi karjalaisen velhon naureskeli jäin keskellä, niin hänen
kasvonsa kävivät vakaviksi. Hänellä oli itsellään paljo taipumusta
sala-asiain tutkimiseen, kerrottiinhan hänen itsensäkin käyttäneen
apunaan tietäjäin voimia, eikä hän sallinut niitä ivattavan. Vasten
tapojaan virkahti hän nyt melkein ankarasti:
-- Heittäkää se leikki, se ei minua miellytä. Ja velhon puoleen
kääntyen lisäsi hän lauhkeammin:
-- Jos taikoja taitanet, ukko, niin tuolla kaupungin puolella
harjoita elinkeinoasi, -- täällä olen taikurina minä!
Siihen katkesi nuorison leikki, ja hiukan tyytymättömänä katseli
nuori Evert, kuinka velho, linnanherraa totellen, pussi selässään
köpitti kaupungin puolelle. Mutta Kirsti-neiti viskasi ylpeästi
niskaansa ja virkkoi pisteliäästi:
-- Nostamatta se lempi jäi, ja niin se olisi jäänyt velholtakin!
Vakavana käveli Knut Posse seuralaisineen illan vilpastuessa
sillan yli kaupunkiin. Hänen rinnallaan kulki päätään muita
pidempänä laamanni Henrik Klaunpoika Horn, joka nyt oli jättänyt
ruskean partansa kasvamaan, niin että se kuin puitteena kiersi
hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojaan. Heidän perässään käveli
hiukan raskasmielisenä valkotukkainen Jaakkima Fleming, vain
harvakseen vastaillen alituisissa aseharjoituksissa melkein mustaksi
päivettyneen, uljaan Tönne Eerikinpojan puheisiin. Tämä siirtyikin
pian tarinoimaan "Höyhenhattujen", Frille-veljesten, kanssa,
joilla aina riitti iloista leikinlaskua ja joille kumaraniskaisena
kuupittava viirunaamainen Henrik Bitz aina väliin viskasi jonkin
terävän sanan, ikäänkuin virikepuiksi uuniin.
Nämä herrat olivat nyt keväästä asti oleskelleet melkein yhtämittaa
asepalvelijoineen Viipurissa, auttamassa Knut Possea kaupungin
varustamistöissä. Häntä seuraten nousivat he nyt Katanpääntornista
sataman vartta kiertävälle rantamuurille, joka ei tällä kohdalla
ollutkaan kuin parin sylen korkuinen, ja astelivat siellä
rintavarustuksen kupeitse etelään päin, Haakonintornia kohden,
joka seisoi ulommaisena rantavartijana muurin merelle antautuvassa
polvekkeessa. Tällä kulmalla pitivät vahtia Tönne Eerikinpojan
harjaantuneet asemiehet, joiden kiiltäviä haarniskoita ja loistavia
vaakunavärejä kaupunkilaiset aina ihailivat. Tönne-herra, joka
näin arkioloissakin kulki vaskivanteisessa, kotkanpäänmuotoisessa
avokypärässään, kertoi siinä Posselle:
-- Minulla olivat jo viime yönä, kun tulta rupesi hohtamaan mereltä,
tykit käännetyt Uuraansalmelle päin.
Posse katseli hiukan huolestuneena sitä rantakaistaletta, joka jäi
muurin ja veden väliin ja jossa kalastajilla oli venhevalkamansa.
-- Valppaat saamme ollakin tällä kulmalla, vastasi hän. -- Sillä
helppoapa olisi vihollisen laivaston laskea väkensä tuohon muurin
alle.
-- Ei se laske, niinkauan kuin me täällä vartioimme, virkahti siihen
Tönne-herran huovipäällikkö melkein ylpeillen. Ja hymähtäen vastasi
hänelle Posse:
-- Hyvä on, te vastaatte kyllä Tottien vaakunan maineesta.
Rantaa myöten itään päin polveilevaa muurinharjua pitkin, josta
oli väljä näköala iltapäivän kultaamalle Viipurinlahdelle ja
johon tuoksahti suolaista merta, kävelivät herrat edelleen
Pampalantorniin, joka oli tämän itäisen, merenpuolisen muurin
keskivaiheilla. Siellä pitivät vahtia aatelispalvelijat, joiden
kilpiin kuvatuista vaakunoista heti tunnettiin, minkä herran väkeä
mikin oli, ja heillä oli siellä opetettavinaan niitä Turun-Suomen
ja Hämeen talonpoikaisjoukkoja, joita vähin erin oli kesän kuluessa
kertynyt Viipuriin, vaikkakin vasta pieni murto-osa siitä, mitä oli
kutsuttu. Nuo talonpoikaisjoukot, jotka siinä nyt muurin kupeella
illastivat eväskonttiensa ääressä, olivat asultaan ja aseiltaan hyvin
kirjavaa väkeä. He tallustelivat yhä kotoisissa sarkamekoissaan ja
pehmoisissa paulakengissään, kenellä aseenaan kuusinäreestä kuivattu
karhunkeihäs, kenellä taas jäykkä, rautaselkäinen jousi. Se väki ei
todella ollut kovin sotaisan näköistä.
-- Vieläkö vaivaa Turunpuolen poikia koti-ikävä? kysyi Posse aseväen
päälliköltä, taas Pampalantornista muurille laskeutuessaan.
-- Tottuvathan he toki vähitellen leirielämään.
-- Niin, ensi päivät ne ovat pahimmat hirressäkin, veisteli
Höyhenhatuista toinen.
Herrat lähenivät nyt muurin kaakkoista kulmaa, niitä varustuksia,
jotka olivat suunnatut aina uhkaavaa itää kohti. Täällä oli muuri
korkeampi ja rakennettu niin lähelle vesirajaa, että aallot
huuhtelivat sen juurta. Itse kulmauksessa oli harmaaveljesten
kiviluostarin vieressä vankkatekoinen Munkkiportintorni. Tästä
mutkasta läksi sitten muuri jokseenkin suorana seinänä Salakkalahteen
päin, halkasemaan sitä nientä, jolle kaupunki oli rakennettu. Tuohon
jykeään kulmatorniin kulkijat kotvaseksi pysähtyivät.
Laajana levisi siitä katsojain eteen autio lakeus. Lähinnä muuria ja
Salakkalahtea kiertävää tietä olivat siellä kaupunkilaisten vielä
vihannat kaalimaat ja keltasänkiset ohrapellot, joissa äskenleikatut
kykäät kököttivät. Näiden viljamaiden kupeella oli vielä viime
kevääseen asti ollut porvarien riihirakennuksia ja karjataloja, mutta
Posse oli ne kaikki nyt vihollisen hyökkäyksen varalta hävittänyt
pois. Ja metsänkin niiden takaa oli hän poltattanut, joten näköala
oli aukea ja vapaa melkein silmänkantamiin asti. Ainoastaan juuri
siinä Munkkitornin kohdalla, Pantsarlahden ylänkörannalla, oli vielä
hävittämättä yksinäinen, kalkittu kivirakennus, joka laskevan päivän
valossa valkoisena heijasteli. Se oli Pyhälle Magdaleenalle omistettu
spitaalitautisten sairashuone kirkkoineen. Sen edustalla liikkui
nytkin noita näivettyneitä potilasraukkoja, ja heidän kävellessään
kuului muurille asti kuin lammaslaumasta pienten tiukujen kilinä,
-- näiden saastaisina pidettyjen potilaiden täytyi näet ulkona
liikkuessaan soittaa tiukua, jotta terveet tietäisivät pysyä heistä
loitolla.
Ääneti miehet Munkkitornista katselivat sitä autiota maisemaa, jonka
yli vihollinen oli odotettavissa, kun se kerran tuli. Mutta Knut
Posse silmäili synkännäköisenä niitä kaivostöitä, joita hän teetätti
juuri tämän muurin kupeella. Eerikki Akselinpojan ajoilta asti oli
siellä ollut vallihauta, mutta se oli mitättömän matala ja vuosien
varrella oli sekin päässyt täyttymään; nyt sitä syvennettiin pitkin
pituuttaan.
-- Hitaasti edistyvät kaivostyöt, virkkoi Klaus-herra, kun he taas
Possen kanssa kävelivät itämuurin reunaa Munkkiportintornilta.
-- Kunpa olisi aikaa parikaan vuotta! huoahti Posse. -- Tekisinpä
vallihaudan silloin niin syväksi, että sen läpi meri aaltoaisi. Mutta
nyt... kallioinen on maa ja kaivajia on vähän!
Raatihuoneenportin tornissa, joka oli itämuurilla ihan
kaupunginmäeltä kohoavan raatihuoneen kohdalla, hoiti Viipurin
porvaristo vahtipalvelusta. Pormestari Juho Pitkälampi oli siellä
nytkin saapuvilla, -- kaupungin neljä pormestaria olivat näet
keskenään vuoroihin jakaneet vahdinpidon, -- ja hänellä oli
aseväkenään kirjava joukko porvareita, käsityöläisiä, kantajia
ja kalastajia, olipa kaupunkiin jääneitä kestejäkin komennettu
aseisiin. Tönne Eerikinpoika hymähti halveksuen, katsellessaan noita
vanhanaikuisia, ruostuneita pertuskoja ja hilperoita, joita näille
porvarissotureille oli haettu raatihuoneen kellarista ja jotka olivat
peräisin jo Kaarlo Knuutinpojan ajoilta. Vanhanaikaisia olivat
myöskin ne haubitsit ja lombardit, joilla raatihuoneentorni oli
tykitetty.
-- Mutta jos urheita miehiä on niitä käyttämässä, niin voihan niillä
pitää vihollinen toki kappaleen matkan päässä muurista, virkahti
Tönne jatkoksi mietteihinsä.
-- Käyvätkö porvarit yhä säännöllisesti vahdinpidossa? kysäsi Posse
miekka voiselta pormestarilta.
-- Pari kuhnuria meillä on raatihuoneen tyrmässä, mutta se kuri on
vaikuttanut virkistävästi toisiin, vastasi Pitkälampi. Vaan Posse
jatkoi:
-- Mutta muistakaa: elinkeinojaan he eivät siltä saa unhottaa.
Kalastajain tulee käydä ahkerasti kalassa ja heinät ovat niityiltä
tarkoin korjattavat. Täällä tarvitaan nyt paljon sekä ruokaa että
rehuja.
Tiheässä oli muurinsarvia tällä itäisellä sivustalla. Ainoastaan
runsaan kivenheiton päässä Raatihuoneentornista oli suuri, pyöreä
Väkitorni, joka muodosti kaupungin tämänpuoleisten varustusten
keskustan. Siellä piti Hartwig Winholt saksalaisen palkkaväkensä
keskuudessa majaa ja komentoa. Hänen kilpensä, jossa vielä oli
punaisen ristin kuva niiltä ajoilta, jolloin hän oli kuulunut
Liivinmaan saksalaiseen ritarikuntaan, riippui nytkin tornin
käytävän kupeella. Tätä tornia, joka jo oli muita suurempi ja
korkeampi, yhä lujitettiin. Se oli, niinkuin itse muurikin, alkujaan
rakennettu pienenlaisista kivistä, jotka soivat liian heikon turvan
suurempia tykkejä ja heittokoneita vastaan; siitä syystä oli Posse
ryhtynyt päällystämään ainakin tätä tärkeää varustusta paksummalla
kiviverholla, ja palkkasoturit tekivät nyt sitä työtä yötä päivää.
-- Isäsi ei tätä muuria rakentaessaan ajatellut nykyaikaisia,
järeitä päätykkejä, virkkoi Posse nuorelle Tönne Eerikinpojalle,
kun he Väkitornin laelta katselivat tuota illan rauhassa lepäävää
pikkukaupunkia, jota muurivyön piti suojella. --
-- Mutta sellaisenaankin olisi muuri sentään hyvä. Isäsi kai
edellytti, että Ruotsin hallitus hädän ajaksi lähettäisi tänne
riittävästi väkeä. Meidän väellemme nämä muurit nyt ovat liian pitkät.
-- Niin, niukasti riittää väkeä näihin moniin muurinsarviin. Ja
kumminkin olisi vartioitava välimuurejakin, vastasi päivettynyt
soturi.
-- Kunpa olisi tämä vyö kymmentä kertaa lyhyempi!
Tämän Possen huokauksen kuuli laamanni Horn, ja hän virkkoi:
-- Olisiko ehkä syytä luopua kokonaan kaupungin puolustamisesta ja
keskittää voimat Torkkelin linnaan?
Mutta Possen silmät leimahtivat, kun hän siihen vastasi:
-- Olen ajatellut sitäkin Klaus: Polttaa pois koko kaupungin,
hävittää maan tasalle nämä muurit ja ajaa asukkaat pakosalle, --
sillä linnaan niitä ei enää saisi mahtumaan, niinkuin entisinä
sota-aikoina. Mutta hyljännyt olen sen tuuman. Mikä merkitys olisi
enää linnalla, jos sen viereinen kaupunginniemi olisi vihollisten
hallussa? Se voisi puolustautua viikkoja, ehkä kuukausia, mutta
me olisimme siellä kuin pussin perällä, vankeina jo sinne
sulkeutuessamme... Ei, laamanni, meidän on kaikesta huolimatta
puolustettava kaikkia noita torneja ja muureja, ja uskottava, että
sen voimme tehdä!
Viipuriin kokoontuneet Suomen herrat olivat selvillä siitä, että
venäläiset ennen pitkää tekevät kauan hankitun hyökkäyksensä, --
muutahan eivät heidän jatkuvat varustuksensa voineet tarkoittaa.
Äskenkin oli Viipuriin saapunut suuriruhtinaan ärtyisä uhkaus
sen johdosta, että hänen luokseen matkalla ollut tanskalainen
lähettiläs oli viime talvena Viipurissa pidätetty ja palautettu.
Ja samalla oli Suomen herroille selvää sekin, että voimasuhteet
kävivät kovin epätasaisiksi, ellei Ruotsista saapuisi lisäväkeä.
Tämä tieto se juuri teki tuon viikko viikolta jatkuvan jännityksen
niin kiusoittavaksi, että miehet usein mieluummin olisivat
suoneet odotetun sodan jo alkaneen. Mutta selvänä oli heille yli
kaiken muun se, että tapahtuipa mitä tahansa, jäivätpä voimat
kuinka suhteettomiksi hyvänsä, -- täällä heidän oli pysyttävä ja
puolustauduttava, empimättä, arvelematta.
Väkitornista laskeutuessaan kävi Posse sen kellarissa tarkastamassa
ruutikeittämöään, jonka hän oli sinne perustanut, kun epävarman
meriliikkeen vuoksi oli ollut vaikea saada tuotetuksi
tarpeeksi "tulirakeita" ulkomailta linnan tykkejä varten. Ja
Karjaportintornissa, joka siitä kappaleen matkaa pohjoiseen päin
suojeli Viipuriin tulevaa valtatietä, tapasivat tarkastustaan
jatkavat herrat Hartwig Winholtin, jonka hoitoon tämäkin tärkeä
varustus kuului.
-- Taisit jo viime yönä luulla, että minä en pääsekään Viipuria
puolustamaan, virkkoi Posse tuolle vilkkaalle toverilleen, joka
aina oli hyvällä tuulella, aina hymyili suuren partansa takaa.
Knut-herra tarkoitti sitä kaupungissa viimeyönä levinnyttä huhua,
että venäläinen maajoukko oli Possen poissaollessa tulossa Viipuria
piirittämään. Mutta hilpeä soturi vastasi leikkisesti: -- En
hetkeäkään, -- tiesinhän sinun saapuvan tänne vaikka ilman kautta
lentäen, jota tietä kuulut joskus airueitasikin lähetelleen.
Herrat nauroivat. Hartwig oli viitannut erääseen kansan kesken
kulkevaan tarinaan, että Posse muka kerran, tarvitessaan lähettää
pikaviestin Steen Sturelle Ruotsiin, oli noussut linnansa torniin ja
siellä puistellut hevosen suitsia. Heti oli siitä syntynyt ratsumies,
joka ilman kautta oli kiitänyt meren yli Tukholmaan viemään tuon
kiireellisen viestin.
Tämä tarina oli yhteydessä sen yleisen uskon kanssa, että Knut
Possella oli apunaan salaperäisiä voimia, joita hän taikataidollaan
käytti palveluksessaan. Niinpä kertoi toinen tarina, että hän
kerran, vihollisen tiukasti ahdistellessa, oli puistellut höyhenet
polsteristaan: Ja katso! Joka höyhenestä sukeusi rautapukuinen
soturi. Tämän tarinan tunsi Posse itsekin ja siitä muistuttaen hän
nyt vuorostaan virkkoi leikkisälle partaniekalle:
-- Niin, sinä et tietysti epäile sitäkään, että minun
höyhenpolsterini edelleen sisältää ne asejoukot, joita me nykyisten
lisäksi tarvitsemme näitä Viipurin muureja puolustamaan.
-- En, vastasi liiviläinen heti. -- Mikäli me nyt sitä höyhenväkeä
tarvitsemmekaan. Ehkä lähettää meille toki valtionhoitaja Ruotsista
rautaisempia sotureita avuksi.
-- Toivokaamme sitä, Hartwig! Ja säilytä sinä luja uskosi ja karski
luontosi! -- Mutta taas vakavaksi kääntyen jatkoi Posse viitaten
muurin edustaisella kummulla olevaan hirsipuuhun: -- Ja varo
väkeäsikin, ettei meidän niitä tarvitse kaupungin edustalla kuivattaa!
Joku aika sitten oli näet Possen täytynyt lyhyesti suoriutua eräästä
saksalaisesta, joka levitteli vääriä huhuja kaupunkilaisille. Se
oli Hans Genek niminen kesti, joka lienee ollut Tanskan kuninkaan
palveluksessa. Saksan kesteistä, samoinkuin vakinaisistakin
saksalaisista kauppiaista, olivat tosin monet tänä vuonna,
venäläisten hyökkäystä peljäten, paenneet laivoillaan Viipurista
pois, -- mikä kylläkin oli tuntunut helpoitukselta kaupungin
kotimaisesta porvaristosta, -- mutta muutamia niistä oli sentään
sinne jäänyt. Ja tämä Hannu-hulttio oli ruvennut kuljeskelemaan
venhevalkamassa, vaakatorilla ja missä -- vain väkeä oli koolla,
kertoillakseen, kuinka Viipurin puolustaminen muka on sulaa
hulluutta, kuinka Steen Sture muka jo oli syösty vallasta pois ja
kuinka niinollen olisi viisainta suostua venäläisten vaatimuksiin.
Mutta nämä puheet olivat pian tulleet Possen tietoon; tämä otatti
saksalaisen kiinni ja hirtätti hänet Karjaportin edustaiselle mäelle,
jossa nyt iltatuuli vielä roikkuvaa raatoa edestakaisin heilutteli.
-- Jos yksikään epäilee, tarttuu tauti muihin; siksi on kaupunki
suojeltava kaikelta rutolta, -- lisäsi Posse, kävellessään
Karjaportintornilta edelleen Salakkalahteen päin. Siinä, missä
itäinen muuri kääntyi seuraamaan tämän lahden rantaa pohjoiseen eli
linnaan päin, oli Lakamundintorni, viides siis niistä, jotka olivat
rakennetut idästä tulevaa vihollista vastaanottamaan. Sinne jäivät
Frille-veljekset nyt vahtia pitämään ja kiireisesti lausui heille
Posse jäähyväiset, sillä päivä oli jo laskenut ja kunkin oli ennen
yön tuloa jouduttava vartiopaikalleen. Kierros olikin kohta tehty.
Pohjoisen muurin keskellä, Vesiportin luona, josta nyt iltasellakin
vielä oli paljon liikettä rantaan, pitivät vahtia Vehkalahden knaapit
ja Uudenmaan talonpojat, -- Uudeltamaalta oli toistaiseksi runsaimmin
nostoväkeä saapunut. Tämä Vesiportintorni oli Louhisaaren vanhan
herran komennossa; hän jäi nyt sinne yövartioon. Mutta Knut Posse
laskeutui laamannien seuraamana alas muurilta ja käveli sen vieritse,
iltakierroksensa näin tehtyään, linnaan vievälle sillalle. Hän asteli
ääneti, raskaissa mietteissä. Kuinka hän olikaan seuralaisiaan ja
vahdinpitäjiä koettanut rohkaista, niin oli hän itse taas tällä
kierroksellaan melkein entistä selvemmin tullut oivaltamaan, että
liian vaikeaan urakkaan oli hän antautunut, kun hän tällä miehistöllä
tahtoi puolustaa Viipurin pitkiä muureja. Tosi on pian edessä, sen
hän vaistomaisesti tunsi. Vihollinen oli taas liikahtanut, ikäänkuin
varoitukseksi, ja sen laumat lähtevät kyllä ennen pitkää liikkeelle.
Hän ymmärsi, ettei yksin uljuuskaan eikä tarmo auta siinä, missä
väkeä puuttuu; silloin tarvitaan miltei ihmettä lisäksi.
Sillankorvassa hän vielä tuokioksi pysähtyi. Hän näki karjalaisen
velhon siinä törmällä pienen väkijoukon ympäröimänä harjoittavan
ammattiaan, kertovan neitosille heidän sulhasistaan ja neuvovan
tavaransa kadottaneille niiden hakupaikkoja. Tuo ammatti Possea
huvitti. Hän astui väkijoukon keskelle ja näki siinä nuoren ystävänsä
Pentti Heinonpojankin palavin poskin noitaa puhuttelevan. Tälle Posse
virkkoi:
-- No, Pentti, tiedusteletko sinäkin itsellesi morsianta?
Pentti kävi hämilleen, sillä oikeastaanhan lemmenhuolet olivat hänet
tuoneet velhon luo, joskaan hän ei ollut taikojen tarpeessa. Hän
vastasi:
-- Olen tiedustellut Tiurin ukolta sen karjalaisen sissijoukon
aikeita, joka äsken kuuluu lähteneen Savoon.
-- Minkäpäs sinä sille voit, virkahti Posse. -- Ja miksi se sinua
niin erityisesti huolettaa?
Hän näki levottomuuden palavan nuoren miehen kasvoissa, kun tämä nyt
puhui:
-- Laske minut, jalo herra, muutamiksi viikoiksi Viipurista, sillä
tahtoisin seurata tuon ryöstäjäjoukon retkiä. Minulla on siihen
pätevät syyni... Suo loma minulle ja Hintsalle, me palaamme kyllä
takaisin Viipuriin!
-- Vaikka ilmojen kautta tekin, virkahti Posse, vielä äskeistä
pilaa muistellen. Ja hän lisäsi samassa, äänilajissa: -- Ei,
nuori ystäväni, nyt ei jouda Viipurista partioihin kukaan. Nyt ei
ole meillä aikaa ajatella morsiamiammekaan. Heidän täytyy siellä
selviytyä omin päin ja meidän täytyy koettaa täällä suoriutua
vihollisistamme, -- se on ehkä yhtä vaikea temppu!
Nolona vetäytyi Pentti syrjemmäs, häveten, että hän oli noin
antautunut yksityisten mielihalujensa valtaan. Mutta tällä hetkellä
hän tunsi Viipurin vankilakseen, josta hän olisi juuri nyt tahtonut
vapaana sissinä rientää kauas karjalaisen vihamiehensä kintereillä,
riehua, tapella, kostaa... Posse astui lähemmäs kattilansa ääressä
kykkivää ukkoa, viskasi kolikan hänen eteensä ja virkkoi:
-- Osaatko velho keittää niin vahvan taikaliemen, että siitä voit
minullekin sanoa vastaiset kohtaloni? Voitto vaiko kuolema -- hä?
Velho katsoi verestävin silmin kauan Knut Possen kättä, jonka tämä
oli hänelle ojentanut, katsoi sitten hänen harmaanvakavia kasvojaan,
ja punoi päätään. Sitten roiskautti hän kattilastaan lientä
tantereelle ja virkkoi:
-- Astuppas yli tuosta.
Posse harppasi tosissaan märän viivan yli, ja uteli melkein
levottomana:
-- No, mitä sanoo haltiasi?
Mutta velho punoi yhä päätään ja puhui:
-- Sinä olet kova, sinuun eivät taikani pysty, eivät ainakaan tänään.
Mutta tuleppas toisen kerran, ehkä osaan silloin sanoa, astutko
elämäksesi vai kuolemaksesi.
Omituisen hanakasti tarttui Posse tuohon velhon lupaukseen, ikäänkuin
siihen ehdottomasti luottaen, ja virkkoi:
-- Tästä kuljen useinkin; muistappas sanasi! Väkijoukko kuunteli
kummissaan tuota velhon ja linnanherran keskustelua, ja eräs siinä
sivummalla seisova mustaveli murisi tyytymättömänä, kun Posse noin
otti pakanallisen noidan ikäänkuin suojelukseensa. Mutta Knut-herra
itse käveli, enempiä selityksiä seuralaisilleen antamatta, linnaan,
jossa hän kiirehti levolle, sillaikaa kun toiset herrat vielä
kotvasen valvoivat olutkannun ääressä, neuvotellen yhteisistä
huolistaan ja toiveistaan.
* * * * *
Ennen muita oli Knut Posse taas aamulla pystyssäkin. Oli Pyhän
Neitsyen taivaaseenastumispäivä. Katanpään kirkon kellot kuuluttivat
jo auringon noustessa kaupungille tätä jumaläidin juhlaa. Posse
kuunteli ylhäällä Olavintornissa tätä soittoa, tähystellessään
terävästi ulos Uuraansalmen ulapoille.
Heti aamun valjetessa syysyön harmaasta usvasta oli näet
torninvartija nähnyt purjeita sieltä salmentakaisilta seliltä, ja
muistaen venäläisten toisöistä vierailua oli hän huomiostaan heti
lähettänyt kiireisen sanan linnanherralle. Nyt Posse vuorostaan
tutkiskeli, mitä mahtoivat olla nuo purjeet, jotka vielä kelmeää
aamutaivasta vasten kuvastuivat. Ne eivät olleet niiden pienten
haaksien purjeita, joilla rannikkolaiset vielä toisinaan uskalsivat
tulla Viipuriin, ja etäisempiä kauppalaivoja ei enää pitkiin aikoihin
ollut liikkunut näillä vesillä.
-- Olisivatko Hannu-kuninkaan kaapparilaivoja? puheli hän. -- Sillä
venäläisten sotalaivoja ne eivät voi olla; niitä olisi silloin paljoa
enemmän.
-- Taikka lienevät muita merirosvoja. Niitähän liikkuu nyt
Suomenlahdella monenlaisia, vastaili vartija.
Paitsi gotlantilaisia harjoittivat näinä levottomina aikoina
merirosvousta monet muutkin Itämeren ja Suomenlahden rantalaiset,
myöskin suomalaiset saaristolaiset, joille ajan turvattomuuden takia
heidän vanhat elinkeinonsa olivat käyneet mahdottomiksi ja jotka
senvuoksi olivat ryhtyneet hankkimaan elatuksensa samalla tavalla
kuin heidän vainoojansakin.
Mutta Posse ei hellittänyt katsettaan kaukaisuudesta.
-- Ne lähenevät nuo laivat. Eiväthän merirosvot toki purjehtine tänne
meidän tykkiemme alle, murisi hän.
Päivä nousi yhä korkeammalle ja valaisi kirkkaammiksi nuo valkoiset
purjeet, joita virkistyvä aamutuuli lennätti yhä lähemmäs matalain
saarten takaa. Hänen silmänsä oli kuin tarttunut tuohon suurimpaan,
levälleen pullistuneeseen purjeeseen; hän oli näkevinään siinä
kuvioita ja kirjaimia. Hetken kuluttua vartijakin virkkoi:
-- Sen suurpurje on merkitty.
Posse erottikin siitä jo kirjaimet: I. N. R. I. Ja samalla hänelle
selvisi, että ne olivat kirkon tunnettavat merkit, ja hän huudahti
ääneensä:
-- Se on piispan laiva, on tottatosiaan! Maunu-piispa on matkalla
Viipuriin!
Kohta hän sai siitä täyden varmuuden, tuntiessaan maston nokasta
liehuvassa lipussa Särkilahden suvun vaakunan, jossa oli tähti ristin
alla. Vilpitön ilo täytti silloin vanhan soturin mielen. Knut Possea
kiinnittivät lujat ystävyyden siteet piispa Maunu Särkilahteen aina
niiltä ajoilta, jolloin he, Maunun vielä tuomiorovastina ollessa,
olivat Steen Sturen lähettiläinä yhdessä matkustelleet Vironmaalla.
Ja Possen sydän lämpeni huomatessaan, että piispa piti kaukaisesta
Viipuristaan niin hellää huolta, että itse sinne vielä syysilmoilla
saapui.
Nopeasti levisi tämä uutinen yöunestaan heräävässä linnassa, ja
ennen pitkää olivat sekä aatelisherrat että linnanmiehet liikkeellä,
sillalla ja laiturilla, vastaanottamassa Suomen kirkon päämiestä,
jonka laiva jo kynti Viipurinlahtea. Hyvin he nyt tunsivatkin tuon
pyhimyskeulaisen aluksen, joka usein ennenkin oli käynyt Viipurissa.
Sitä seuraavat laivat olivat lastilaivoja, toinen niistä turkulaisten
oma, toinen viipurilainen kauppalaiva, joka kevätkesällä oli
porvarien kesken kootuilla varoilla lähtenyt ostamaan Lyypekistä
aseita ja muonaa, mutta joka ei merirosvojen takia ennen ollut
päässyt palaamaan. Oli jo peljätty sen joutuneen vihollisten
saaliiksi, mutta sieltä sekin nyt palasi piispan laivain turvissa,
suureksi iloksi omistajilleen ja kaikille kaupunkilaisille.
Kaupungissakin oli jo tieto levinnyt piispan tulosta, ja mustanaan
väkeä oli taas Katanpään muurin edustainen ranta, kun piispanlaiva
laski ankkuriinsa lahdelle. Maunu Särkilahtea rakastettiin
Viipurissa. Kaikki muistivat, kuinka hän esirukouksellaan oli kolme
vuotta sitten pelastanut kaupungin kirkon, jonka harjaan jo salama
oli iskenyt, ja kaikki tiesivät myös, kuinka paljon hän oli toiminut
ja uhrannut tämän hiippakuntansa itäisimmän kulman puolustamiseksi.
Jännityksellä senvuoksi rannantäyteinen yleisö kuunteli vastausta
Knut Possen kysymykseen, kun tämä laivastaan nousevalle piispalle jo
vesille huusi:
-- Terve tuloa Viipuriin. Tuotko meille hyviä uutisia?
Piispan sileiksiajetut, leveäluiset kasvot eivät kuitenkaan
liikahtaneet. Vasta kun hän sihteerinsä, Paavali Scheelen,
käsivarteen nojaten oli noussut rannalle ja tervehtinyt lähimpiä
herroja, lausui hän:
-- Viestit ovat nyt vakavat. Mutta tänään on Pyhän Neitsyen juhla,
käykäämme kaikin ensiksi kirkossa häntä kiittämässä onnellisesta
matkasta ja rukoilemassa hänen suojelustaan tälle maakunnalle.
Koetusten aika on nyt lähellä.
Vasta kirkosta linnaan käveltyään kertoi piispa Viipurin herroille
vaakunasalissa ne viestinsä, joiden vuoksi hän, levottomana
kotimaansa kohtalosta, oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle.
Turussa oli toivottu, että sodanvaara tältäkin vuodelta jo olisi
ohi, mutta Viron kalparitareilta oli äsken saapunut tieto, että
odotettu hyökkäys nyt varmasti toteutuu. Eikä ainoastaan Viipuria
vastaan, vaan myöskin Savonlinnaa ja Pohjanmaata valloittamaan on
Venäjällä samoihin aikoihin valmistettu retkikunnat. Siis mitä
laajin valloitussuunnitelma. Sitä sanomaa oli piispa nyt kiirehtinyt
ilmoittamaan, samalla tuodakseen Viipuriin ne viimeiset lisäväet ja
muonat, jotka hän kesän kuluessa oli saanut Turkuun kootuksi.
-- Vihdoinkin! huudahti Tönne Eerikinpoika, tämän sanoman kuultuaan.
Ja melkein helpoitukselta se viesti tuntui toisistakin herroista,
joille jatkuva odotus oli käynyt päivä päivältä yhä painostavammaksi.
Mutta Knut Posse kysäsi terävästi:
-- Entä nuo koreilevat kalparitarit, jotka meille alituiseen
näitä Jobin viestejä toimittavat, lähettävätkö he meille myöskin
haarniskaväkeään avuksi? Vai aikovatko he itse ahdistella
suuriruhtinasta Narvajoelta päin? Siihen heitä tehty liitto
velvoittaisi.
Piispa pudisteli päätään. Ja Bitz-laamanni huudahti katkerasti:
-- Eivät uskalla, eivät kykene. Lahonnut on jo se vanha ritarikunta
ja riitoihinsa repeytynyt. Ei ole siihen liittoon mitään luottamista.
Tuon vanhan, uskon ja kirkon puolesta aikoinaan taistelleen, sotaisen
veljeskunnan kanssa tehtyyn liittoon ei Suomessa todella oltukaan
paljo luotettu. Tiedettiin, että kalparitariston entinen kunto oli
huvennut hyvinvointiin ja hekkumaan ja että sitä yhä riuduttivat
sisäiset riidat; olihan kokemustakin jo saatu siitä, että tuon
valkoisen uskonritariviitan alla usein asui vilpillinen mieli.
-- Niin, tuo ennen voimakas mahti on jo kuorta ilman ydintä, todensi
piispan sihteeri, Paavali Scheel, joka väljässä matkaviitassaan
nojautui suuren vaakunasalin keskuspilariin. -- Mutta muuten näkyy
Steen Sture suututtaneenkin ritarien uuden suurmestarin, -- sieltä ei
tule mitään apua!
Valtionhoitajan nimen mainitseminen vavahutti Klaus Henrikinpoikaa,
joka ei ollut unhottanut sitä loukkausta, minkä hän tässä samassa
huoneessa kerran oli saanut Steen-herran puolelta niellä. Hän oli
kumarassa istuen kuunnellut piispan viestiä, nyt hän kohautti
pitkäkasvoisen päänsä kuin jalo ratsu, jonka sieraimet rupeavat
elämään, ja virkkoi:
-- Entä Steen-herra itse, mitä hän tekee Suomen hyväksi? Hänellähän
on tieto venäläisten aikeista, -- kai hän siis on ryhtynyt
tarmokkaisiin toimiin lähettääkseen tänne riittävää avustusta.
Vanha piispa ei vastannut. Hänen teräksenharmaa katseensa harhaili
melkein kuin kärsivänä ja häveten miehestä mieheen. Mutta hänen
sihteerinsä, nuori Paavali-maisteri, virkkoi purevasti:
-- On. Hän on äsken pyytänyt Upsalan tuomiokirkosta Pyhän Eerikin
lipun lainaksi Tukholmaan, ottaakseen sen mukaansa Suomenmatkalleen.
-- Hän siis tulee Suomeen? kyselivät herrat vilkkaasti. Mutta ivaa
oli edelleenkin Paavali-maisterin äänessä, kun hän vastasi:
-- Ainakin hän aikoo tulla. Sotaväkeä on hänellä riittävästi koolla,
kokonainen armeija seurasi häntä kesällä Skooneen, kun hänen piti
neuvotella siellä tanskalaisten kanssa. Ja arkkipiispa Jaakko
Ulfinpoika hoputtaa häntä joka päivä lähtemään Suomeen.
-- Mutta miksi hän ei sittenkään sieltä lohkea? utelivat herrat
tuskastuneina. Ja maisteri vastasi:
-- Juuri senvuoksi, että arkkipiispa häntä hoputtaa, ei hän
uskalla Ruotsista lähteä. Hän pelkää, että Jaakko-herra sillävälin
puoluelaisineen järjestää siellä asiat uudelleen.
Knut Posse huoahti raskaasti:
-- Aina vain sitä vanhaa riitaa ja vanhaa vallanhimon kirousta! Ja
sen hankauksen takia hyljätään Suomi!
Katkeraksi kävi taas Suomen miesten mieli. Johan he olivat tottuneet
valtionhoitajan Suomea kohtaan osottamaan toimettomuuteen, tottuneet
näkemään, kuinka nuo siellä valtapaikoilla jatkuvat juonet riistivät
heiltä emämaasta odotetun avun. Mutta Paavali-maisterin kuvaukset
katkeroittivat heidät vielä kerran, ja äänekästä nurinaa kuului
nyt salin joka kulmalta. Väittelyn viimeisiä katkelmia kuuli vielä
Sigrid-rouva, Niilo Gyllenstjernan leski, kun hän saapui vieraita
aamiaiselle kutsumaan. Tämä uljasryhtinen rouva, jonka takaraivolta
nyt paksu, musta leskenhuntu valui pitkin suoraa selkää maahan asti,
kuunteli hetkisen herrain keskusteluja, kunnes hän piispan puoleen
kääntyen huudahti:
-- Eikö tule tänne siis lopultakaan apua! -- Ja hän lisäsi
hiljemmin: -- Eikä liene myöskään ehtinyt Roomasta vastausta
ristiretkianomukseeni? Tai ehkei sitä ole katsottu voitavan pyhälle
isälle esittääkään?
Sigrid-rouvan kysymyksestä vilkastui piispa, joka oli hetkisen
äänettömänä ja miettiväisenä kuunnellut maallikkoherrain katkeroita
puheita, ja hän vastasi, yhtäkkiä muistaen jo miltei unhottamansa
asian:
-- On kyllä. Vanha ystäväni Hemming Gadd on toiminut nopeasti kuin
ainakin. Hän on todellakin saanut paavilta ristiretkibullan ja
lunastanutkin sen. Se maksoi meille sievät rahat, -- pöytähopeani
möin, suorittaakseni sen hinnan Roomaan.
Herrat keräytyivät nyt kaikki kuuntelemaan tätä tärkeää uutista ja
kyselemään, mitä tuo bulla sisälsi. Piispa vastasi:
-- Siinä annetaan lupa saarnata ja toimeenpanna ristiretki Rooman
kirkon vihollisia vastaan täällä pohjolassa.
-- Ja sellainenko paavin lupakirja on siis tänne saapunut? kyseli
Etelä-Suomen laamanni, ihmetellen, ettei sellaisesta tapauksesta
ollut mitään kuulunut.
-- Se on lähetetty Upsalan arkkipiispalle, kirjoitti minulle
Hemming-tohtori. Mutta kumma kyllä ei Jaakko-herra ole sen johdosta
ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.
-- Vaikka hän tietää, kuinka täpärällä asema täällä on, ja vaikka hän
itse Sturea kiirehtii! -- Niin kummasteli kaikkien puolesta Henrik
Bitz.
Mutta nuoren Paavali Scheelen kasvoille oli taas levinnyt pilkallinen
hymy:
-- Jaakko Ulfinpoika on sen kirjeen taitavasti lukinnut arkkuunsa.
Ymmärrättehän, ettei hän välitä ristiretkestä, joka vain tuottaisi
hänelle huolta ja vaivaa. Tosiasiassa tietysti hänkin vähät piittaa
Suomen kohtalosta; hänestä olisi tärkeintä, että Steen Sture
tulisi Ruotsista pois tänne syrjämaille sotimaan. Siksi hän aina
valtionhoitajalle muistuttaa näitä itämaita!
-- Siinä ollaan taaskin! huudahti Posse, melkein tuskaisena haraten
ohimoitaan kiertäviä harmaita hiuksiaan. -- Ympäri mennään ja aina
palataan tähän valtariitain viheliäisyyteen.
Piispa oli noussut, ja hänen teräksenkarvaisissa silmissään oli
kärsivä, miltei rukoileva ilme. Hänestä oli raskasta riistää
näiltä miehiltä, joiden oli määrä jäädä tänne ylivoimaa vastaan
puolustautumaan, kaikki avun toivo, vaikeata myös langettaa noin
ankara tuomio esimiehestään ja entisestä ystävästään. Mutta hänestä
oli sittenkin parasta tehdä asema selväksi.
-- En tiedä pitääkö sihteerini kuvaus joka kohdassa paikkansa,
lausui hän, -- mutta pääasiassa se valitettavasti on tosi. Siltä
näyttää, että meidän noiden valtariitain vuoksi täytyy jäädä tänne
oman voimamme varaan. Riippuu teidän tarmostanne, kestämmekö vai
suistummeko. Tietysti me yhä edelleen koetamme saada Ruotsista
apujoukkoja liikkeelle. Niin monta pyyntökirjettä, nöyrää jos
vaativaakin, olen siitä jo kirjoittanut vuoroin valtionhoitajalle,
vuoroin arkkipiispalle, että pelkään niiden siellä pian avaamatta
jäävän, mutta kirjoitan sinne vieläkin, sieluni koko hartaudella
ja hädällä. Mutta en uskalla teille luvata, että siitä apua tulee.
Siksi juuri lähdinkin tänne, ystäväni, valaakseni, jos voisin, teihin
sittenkin kestävyyttä ja rohkeutta. Siksi juuri olen ponnistanut
viimeiseni, kootakseni oman maan voimat tähän meille pyhään sotaan!
Piispan voimakas ääni yritti katketa, sillä surulla hän tätä puhui.
Mutta Posse tarttui miehevänä vanhan ystävänsä käteen ja lausui:
-- Kiitos rehellisestä sanastasi, Maunu. Parasta on meidän tuntea
suora totuus. Jos meidän on sallittu suistua alkavaan taisteluun,
niin sillehän emme mitään mahda, mutta me täytämme velvollisuutemme.
-- Sen tiedän, Knut. Ja jos harras rukous jotain voi, niin me
kestämme.
Toiset herrat seisoivat piirissä näiden kahden harmaapäisen, soturin
ja piispan, ympärillä, joiden silmistä loisti niin harras usko, ja
he tunsivat kaikki mielessään sekä syvää vakavuutta että rohkeutta.
Mutta piispa kääntyi nyt Sigrid-rouvan puoleen, joka kutsuen odotti
häntä ruokahuoneen ovella, ja lausui hilpeästi:
-- Kiitos jalo rouva, minä tulen. Nyt kai emännyysaikanne Viipurissa
on pian lopussa, Sigrid. Te kai palaatte tekin laivassani Turkuun.
Useat aatelisrouvat, jotka olivat miestensä seurassa viettäneet tämän
kesäkauden Viipurissa, olivat heti pyytäneet päästä piispan mukana
palaamaan kotipuoleensa piirityksen jaloista. Mutta Sigrid-rouva
vastasi uljaasti:
-- Ei piispa, minä en palaa. Viipuri on vielä miesvainajani
läänitystä ja minä jään tänne. Ehkä voin täällä emäntänä olla
joksikin avuksi.
Piispa katseli ihaillen rohkeaa naista.
-- Rouva, teidän rohkeutenne antaa uskoa monelle. Tänne jäisin
minäkin, jos voisin!
Piispa ja muut herrat seurasivat nyt Sigrid-rouvaa kirkkaasti
valaistuun arkihuoneeseen, josta loistivat vastaan ruokapöydän
kirjavat liinat ja kiilloitetut pöytähopeat. Knut Posse vain viivähti
toisten jälestä vielä vaakunasalissa. Hän kävi puhuttelemaan Pentti
Heinonpoikaa, joka Evert Degenin ja toisten nuorukaisten kanssa oli
salissa saanut kuunnella piispan kertomusta.
-- Mielesi paloi eilen Savon vesille soutamaan, Pentti, virkkoi hän.
-- Nyt pääset sinne.
Pentti katsoi kysyvästi linnanherraa, joka näin äkkiä oli mielensä
muuttanut. Mutta tämä jatkoi:
-- Sinun tulee viedä sana Kylliäiselle siitä, että venäläisten
hyökkäys on odotettavissa Savonlinnaakin vastaan. Hänen on pidettävä
varansa, ettei lähetä miehiään sydänmaille syyspyynnille, vaan
vartioi linnaansa. Kuulithan piispan uutiset?
-- Kuulin.
-- Kerro ne hänelle, -- Ruotsista ei tule apua. Mutta sano Niilolle,
että me aiomme pitää puolemme Viipurissa, kestäköön hän Savossa!
Ja tuokion kuluttua Posse vielä lisäsi:
-- Sanoman vietyäsi saat ottaa selkoa, mitä perää oli Tiurin ukon
pajatuksissa, jotka sinua eilen huolettivat. Mutta muista: liiku
varoen, sillä me tarvitsemme kaikki miehemme Viipurissa!
Pentti kumarsi, aikoen enempää kyselemättä lähteä heti Hintsan
kanssa valmistamaan pitkää matkaansa: soutaakseen ensiksi Juustilan
joen latvoille ja sieltä kävelläkseen Vuoksenniskaan, josta heidän
oli hankittava uusi venhe päästäkseen Saimaan selkien yli. Mutta
ennenkuin hän ehti poistua salista, oli nuori Evert Degen, joka oli
palavin silmin seisonut hänen vieressään, kääntynyt linnanherran
puoleen, ja hän kuului nyt pyytävän:
-- Laskekaa minutkin tälle retkelle Pentin toveriksi!
-- Sinutko, lapsen! huudahti Posse hämmästyneenä. -- Onko sinullakin
siellä erämailla morsian, jonka kohtalosta olet levoton -- hä?
Evert ei siihen vastannut, seisoi vain punoittavana teräväsilmäisen
soturin edessä. Hänellä ei ollut erämailla odottavaa morsianta,
mutta täällä kotona oli hän joutunut kankeihin väleihin lemmittynsä
kanssa. Kirsti-neiti oli häntä eilisestä asti kohdellut ilmeisellä
kylmyydellä, antaen selviä viittauksia, että hän sai hakea jonkun
halpasyntyisemmän kosittavakseen. Siitä oli olo käynyt nuorelle
miehelle ahtaaksi Viipurin linnassa ja siksi hän nyt pyrki
seikkailuihin.
Posse aavisti jotain sellaista pientä lemmenriitaa ja jatkoi:
-- Jos isäsi sallii, niin lähde vain kolmanneksi soutamaan. Sielläpä
hampaasi karkenee! Mutta vielä kerran, palatkaa ajoissa!
Sillävälin kun Suomen herrat Viipurin linnan ruokasalissa jatkoivat
neuvottelujaan tämän rajamaakunnan puolustamisesta, läksi pieni
venhe linnan luoteiselta rannalta soutamaan Suomenvedenpohjan selkää
pohjoiseen päin. Taivas oli juuri vetäytynyt pilviin ja harmajaksi
oli käynyt syyskesän luonto; verkalleen, mutta tiheästi kävivät nuo
sakovat pilvet vesiä vihmomaan. Pieni venhe kelluili kuin palko
laineisella selällä ja häipyi vähitellen hämärään etäisyyteen.
Olavintornin neitsytkammion pienestä pyöreäruutuisesta,
lyijypuitteisesta ikkunasta katseli venheen loittonemista nuori
neitonen, jonka mustista silmistä valahti kyynel toisensa perästä.
Hänen sydämensä pamppaili levotonna, vuoroin katumusta, vuoroin
suuttumusta. Eihän hän ollut sitä niin vakavasti tarkoittanut, oli
leikillä vain hiukan kiusoitellut lemmittyään... Ja nyt se paha poika
pikastuneena souti tuonne tuntemattomia kohtaloita kohden!
Linnut lensivät matalalta linnanmuurin kupeitse, ikäänkuin paeten
sadetta ja syksyä, ja tuuli näytti kiihtyvän selällä, jonka
kaukaiseen, harmajaan hämärään tuo pieni venhe loittoni ja häipyi.
* * * * *
Piispa Maunu Särkilahti viipyi vain muutamia päiviä tällä
kertaa Viipurissa. Hän kävi jokaisessa muurinsarvessa, jokaisen
joukko-osaston luona, siunasi niiden liput ja rohkaisi niiden mieltä.
Talonpojille hän kuvasi, kuinka he täällä rajaa puolustaessaan
parhaiten omiakin kotejaan puolustavat. Missä hän liikkuikin, siellä
tunsivat miehet hänen poistuessaan jäävänsä ikäänkuin piispan hengen
suojelukseen.
Kun Maunu-piispa Munkkitornin luona puhutteli vahtia, näki hän
siinä muurilla teinienkin nuoren parven harjoittelevan raskaiden
teräsjousien pingoittamista. Koulumestari Olli Bodebek toi näet
Possen käskystä joka päivä oppilaansa muurille harjoittelemaan, --
pari tuntia vähemmän latinaa päivässä, sen sijaan aseharjoituksia ja
innostusta yhteiseen asiaan, sellainen oli nyt Viipurissa komento.
Täysi sotainen innostus näyttikin vallitsevan hänen nuoressa
joukossaan. Piispa pysähtyi teiniparven luo ja virkkoi:
-- Oikein, pojat, oppikaa nyt aseita käyttämään. Sitten, kun kerran
valmistutte papeiksi Karjalaan, voitte ylpeydellä muistella olleenne
mukana kotiseutunne puolustamisessa. -- Ja pitkään, karkeaan
harmaaveljesviittaansa puetulta opettajalta, jolla oli uumenillaan
köyden asemasta leveä miekkavyö ja päässään kypärähattu -- omituinen
munkin ja soturin sekailmiö, -- häneltä piispa kysyi:
-- Oletko, mestari, itse koskaan ennen aseita käyttänyt?
-- En, luostarista siirryin tänne kouluun.
-- Sinussa on kuitenkin jäntereitä, näen. Mutta vaali säästäen
kirkkoni nuoria vesoja, mestari!
Syvästi liikutettuna siunasi piispa senkin pienen asejoukon.
Raatihuoneenportilla oli vahdinmuutto, ja siellä oli nyt tavallista
enemmän koolla kirjavaa väkeä, porvareita, käsityöläisiä ja kantajia,
oli saksalaisia, ruotsalaisia, oli suomalaisia. Piispa tiesi, että
nämä eri kansallisuudet olivat Viipurissa niinkuin Turussakin olleet
hyvin riitaiset keskenään, kilpailleet ei ainoastaan sanoin ja
käsin vaan usein kättä pitemmälläkin elinkeinoista, majamiehistä
ja kaupungin hallinnosta. Nyt näki hän heidän tuossa portilla,
jossa soi omituinen kieltensekotus, kaikessa sovinnossa järjestävän
vahdinmuuttoa, totellen alttiisti punaviittaisen pormestarin käskyjä.
Tälle piispa lausui:
-- Näyttäähän jo viha lauhtuneen saksalaisten ja suomalaisten väliltä.
-- Niin, yhteinen lehmä on ojassa, vastasi pormestari. -- Erikseen
me kyllä vielä sijoitamme erikieliset, mutta nyt ne pysyvät
hammastelematta.
-- Yhteinen kohtalo sitoo. Toivokaamme, että se myös puhdistaa ja
pehmittää mielet rauhanaikojakin varten!
* * * * *
Rohkeammalla mielellä läksi piispa uhatusta Viipuristaan, kuin hän
oli sinne tullut. Ennen lähtöään suunnitteli hän yhdessä Viipuriin
jääväin Suomen herrain kanssa vielä eräitä viimeisiä toimenpiteitä.
Maan kaikille talonpojille oli kuulutettava uusi käsky nostoväen
lähettämisestä maata puolustamaan; mies talosta oli aseisiin
kutsuttava, ja nämä nostomiehet olivat koottavat Kymijoelle, kunnes
Viipurista saapuisi niille tarkemmat ohjeet. Aseita ja muonaa
lupasi piispa vieläkin, viimeiset voimansa ponnistaen, kerätä
näille uusille joukoille Länsi-Suomesta. Olipa Turun linnanherra
Didrik Hannunpoikakin luvannut lähettää osan linnueestaan, joka ei
ollutkaan suuri, Kymijoelle. Hän oli selittänyt, että jos Viipurin
heti alussa kävisi hullusti, silloin olisi hyvä, että edes jotakin
väkeä olisi vihollisen tiellä, pysäyttämässä sen kulkua Turkuun päin.
Sitä varten oli jo noille Turun huoveille annettu käsky saapuvain
talonpoikaisjoukkojen avulla rakentaa murroksia rantatielle, Kymin
tienoille, siellä vihollisia vartoakseen.
Mutta tämä suunnitelma ei miellyttänyt Knut Possea. Kun siitä
neuvoteltiin Viipurin vaakunasalissa piispan lähtöpäivän aamuna,
seisoi hän kauan ääneti hajallareisin uunin edessä -- se oli hänen
mieluinen lepo- ja miettimisasentonsa -- ja murisi siinä kuin vanha
sotakarhu. Vihdoin hän virkkoi melkein vihaisena:
-- Didrik Hannunpoika on jänis, -- meitä eivät auta murrokset
Kymijoella, jos Viipuri menee. Ne ovat meille vain vahingoksi.
-- Kuinka niin? kysyi piispa, ymmärtämättä vanhaa ystäväänsä. --
Eihän vara venettä kaada.
-- Tällainen vara voi kaataa. Ne puuhat näet vain idättävät väestössä
epäilystä siitä, että me täällä Viipurissa emme kestä. Meidän
_täytyy_ kestää ja kansan täytyy luottaa meihin!
-- Te tahdotte siis laskea kaikki yhdelle laudalle, lausui
Paavali-maisteri, joka hänkin pyrki katsomaan tätä asiaa hiukan Turun
kannalta.
-- Niin on asema, vastasi Posse tyynemmin, -- eikä se riipu meistä.
Jos Viipuri kaatuu, on Suomen kohtalo ratkaistu; älkäämme tätä
tosiasiaa koettako itseltämme kieltää. Turhaa on tinkiä!
Sisimpänä sydämessään tunsivat kaikki, että tämä Knut Possen vaatimus
kaikkien toiveiden kiinnittämisestä Viipuriin ja sen puolustajain
tarmoon oli kuin olikin tosi. Ja vastaanpuhumatta yhtyivät kaikki
Possen päätökseen, kun hän tuokion kuluttua ikäänkuin ratkaisuna
saneli:
-- Tuo Kymille kokoontuva väki on tuotava tänne. Sieltä se
hajaantuisi kuin akanat tuuleen, mutta täällä on varaväkeä tarvis.
Jaakkima Fleming, Louhisaaren herra, tarjoutui yhdessä jalosyntyisen
Niilo Pentinpojan kanssa lähtemään Kymijoelle, vastaanottamaan noita
eri tahoilta saapuvia talonpoikaisjoukkoja ja johtamaan niitä Turun
huovien avulla Viipuriin. Aikaa oli käytettävä viimeiseen hetkeen
asti, väsymättä, epäilemättä. Sillä päätöksellä hajaannuttiin.
Märkä oli maa ja harmaja taivas, kun Viipurin väki taas saatteli
piispaa ja hänen seuralaisiaan laivarantaan, jossa Suomen herrat nyt
hyvästelivät poismatkustavia perheitään, tietämättä, tapaisivatko
näitä enää koskaan. Alakuloisiksi pyrkivät painumaan muidenkin
saattajain mielet. Piispan lähtiessä tuntui siellä, kuin olisi juopa
asettumassa heidän ja muun Suomen välille. Täyttyyköhän se juopa enää
koskaan, se epäilys, heitä kalvoi.
Piispan vartioväki, 70 rotevaa, haarniskaanpuettua soturia, seisoi
komeana rintamana muurin kupeella, kun Maunu Särkilahti sihteerinsä
ja Knut Possen välissä astui linnasta rantatietä myöten laiturille.
Heidän kiiltoharjaiset kypäränsä, heidän pyöreät kilpensä, joista
hohteli vaskinen risti ja hopeanvärinen tähti, sekä heidän väljät
punavalkoiset asetakkinsa täyttivät Tönne-herrankin uljaat
valiomiehet kateudella. Ihaillen seisoivat Viipurin pojat tuon
pienen, vaan komean rintaman ympärillä, ja porvareistakin kuului joku
toiselleen kuiskaavan:
-- Olisipa meillä tuollaista väkeä Viipurissa!
Laiturilla hyvästeltyään häntä saattamaan saapuneet herrat,
käännähti piispa henkivartiainsa puoleen ja kävi heillekin hyvästejä
heittämään. Ihmetellen sitä väkijoukko katseli, ja Posse kysyi
hämmästyneenä piispalta:
-- Etkö ota henkivartioitasi mukaasi Maunu?
-- Te tarvitsette ne täällä paremmin kuin minä, vastasi piispa. -- Ne
ovat kelpo miehiä ja minulle rakkaita, -- käytä heitä silloin, kun
sinun täytyy iskeä isku nopeasti ja voimalla. Sinun ja Pyhän Yrjänän
suojelukseen heidät jätän.
-- Mutta vesillä väijyy merirosvoja...
-- Ehkä vie nopea alukseni, Pyhän Egidiuksen suojeluksessa, minut,
ukkovanhan, ehyenä Turkuun. Sitäpaitsi osaavat laivurini ja
Paavali-maisteri laukaista lombardiimme, jos rosvot liian lähelle
tulevat. Itselläni on minulla alttari laivassa, sen ääressä taistelen
minä rukouksen aseilla teidän ja koko köyhän maamme puolesta.
Piispa laski molemmat kätensä hellästi vanhan ystävänsä hartioille
ja leväytti ne sitten jäähyväisiksi yli tuon rannalla äänettömässä
hartaudessa seisovan väkijoukon. Hän siten ikäänkuin siunasi koko
tuon hänelle rakkaan Viipurin, jota hän nimitti hiippansa kalliiksi
helmeksi ja jonka hän nyt jätti kohtalojaan kohden kulkemaan. Mutta
se väkijoukko, joka rannalle jäi, tunsi tuolla hetkellä, kuin olisi
sen juovan yli, jonka se näki eteensä avartuvan, sittenkin jäänyt
leijailemaan piispan rohkaiseva henki ja hänen luja uskonsa.
Laiva loittoni rannasta. Vielä kerran kuului sen kannelta Maunu
Särkilahden soinnukas ääni, kun hän viimeisen siunauksensa saneli:
-- Neitsyt Maarian lempeä esirukous ja Pyhän Henrikin voimakas
suojelus vartioikoon teitä, te rakkaan kotimaani puolustajat!