Jäällä Hämeenlinnan edustalla asteli eräänä päivänä tammikuun lopulla
1495 "linnanvaltias" Knut Posse viitoitettua talvitietä kotiinsa
päin. Reipas oli vielä tämän iäkkään soturin käynti, iloisesti
kilahtivat kannukset hänen astellessaan ja valkoisena kimalteli paksu
kuura hänen lyhyestä, karkeasta parrastaan ja ohimoiden harmajista
tukkakiehkuroista.
Autiossa maisemassa puhalsi talviviima valtoinaan yli Vanajan selän
ja sen matalain rantain, jotka yhtyivät laidattomaksi, valkoiseksi,
ilottomaksi lakeudeksi. Tämän aukean lumimaiseman keskellä törötti
Birgerin vanha linna, kuin kuluneilta ajoilta siihen unhottunut
eräpyhä. Tuo järveen pistävälle niemekkeelle rakennettu varustus,
jota kohti sotavanhus nyt käveli, oli perin vanhanaikaista tekoa:
Neliönmuotoon muurattu kivirakennus, jonka keskellä oli pieni,
umpinainen piha, ja tätä yksitoikkoista, tornitonta rakennusta
kiersi niinikään neliönmuotoinen suoraseinäinen tiilimuuri, ilman
muurisarvia, ilman tykinaukkoja. Se oli kuin vanha, harmaja
laatikko. Sellaiseksi se oli siihen jäänyt niiltä ajoilta, jolloin
ei tuliaseita eikä heittokoneitakaan vielä tunnettu, eikä se nyt
enää olisi paljoa merkinnyt piirittäjäin tykkitulta vastaan. Eikä
siinä ollut edes varustusväkeäkään. Yksinäinen, turkkipäällinen
ukonrähjä seisoi muka vartijana portin pielessä, laskusillan edessä.
Ei tottatosiaan olisi häntäkään tarvittu, tuumi Posse tätä linnaansa
lähestyessään.
Karskin soturin katse oli tyytymätön. Tässä virattomassa linnassa
häntä nyt vuosikausia oli pidetty päällikkönä kuin sutta loukussa,
vaikka hän huonosti viihtyi siellä niittyjen ja naurismaiden keskellä
ja vaikka hän kaikista saapuneista viesteistä saattoi päättää,
että häntä olisi toisaalla tarvittu. Hänen mahtava sukulaisensa,
valtionhoitaja, oli suuressa hyväntahtoisuudessaan sulkenut hänet
tänne jyvähinkaloon. Leipää siellä kyllä oli, mutta toimihaluinen
mies siellä lamaantui. Pitihän mokomasta linnasta lähteä aivan
asiastatehden jäälle kävelemään, että edes tuuli saisi vaatteita
pölyyttää ja miestäkin vähän ravistella.
Posse pysähtyi hetkeksi, ennenkuin nousi törmälle siitä kaivannosta,
jolla aikoinaan linnanniemi oli erotettu matalarantaisesta
mantereesta ja jonka yli vielä vei laskusilta, pysähtyi puistelemaan
jääpuikkoja harmajasta huuliparrastaan ja katsomaan, mitä väkeä
sieltä takaapäin ajoi. Kuului näet aisakellojen kilkatus jäältä.
-- Pari hevosta näkyy taas ajavan Turusta päin, virkkoi hän
vartijalle välinpitämättömästi. Niitä ajeli näet asemiehiä ja
airueita alituiseen Turun ja Viipurin väliä, usein Hämeenlinnaan
yöpyen, -- majapaikkanahan tällä linnalla vielä oli joku merkitys.
-- Näkyy niitä olevan yksin lukien kolmekin, vastasi vartijaukko. --
Tänne taas ajavat.
Posse nousi törmälle ja seisoi portin edessä hajallareisin, odotellen
kyytien saapumista.
-- Mitä lie matkuetta? puheli hän. -- Katso tuota keskimmäistä rekeä,
niin on korkea kuin heinäkuorma!
Etummaisena ajava olikin pian lähellä. Hänet tunsi Posse heti
viipurilaiseksi airueeksi, joka ennenkin oli näitä matkoja kulkenut,
mutta hän tähysteli pitkään tuon toisen reen turkiksiin ja villaisiin
peitettyä kuormaa, josta pistihe esille suippokärkisiä päähineitä
ja paksuvillaisia huiveja. Kyytimies siinä kykki kuin orava
korkealla ajopenkillä, yhä viimeisiin asti hoputtaen märäksi ajettua
juhtaansa. Viimeinen hevonen näkyi vetävän näiden outojen herrojen
matkatavaroita, -- niitä olikin vetää asti.
Portille ajanut nuori mies hyppäsi reippaasti reestä ja kävi vartijaa
puhuttelemaan. Mutta samassa hän tunsikin Possen, tervehti häntä
kunnioittavasti ja lausui:
-- Minulla on jalolle herra Knut Posselle viesti Suomen piispalta.
-- Se on hyvä, murahti Posse. -- Mutta mitä hameväkeä sinä noin
kuormittain viet Viipuriin, tarvitaanko sitäkin siellä?
Airut iski naureskellen, mutta samalla varottavasti silmää
linnanherralle ja vastasi kunnioittavasti:
-- Matkustajat ovat Roeskilden rovasti, tohtori Johannes, Tanskan
kuninkaan lähettiläs, sekä hänen sihteerinsä. He ovat matkalla
Novgorodiin ja minun on saatettava heidät Viipuriin asti. Heille
pyydän nyt yösijaa linnassanne, jalo herra.
Knut Possen huulilla pyöri jo montakin kipakkaa kysymystä. Mutta hän
näki nuoren airueen kasvoista, että tässä paikassa on parasta olla
kyselemättä, ja virkkoi senvuoksi, vierasten puoleen kääntyen, vain
lyhyesti:
-- Olette tervetulleet linnaani. -- Ja kyytimiehelle hän huusi: --
Aja pihaan, siellä tulee tallirenki vastaan.
Tuokion kuluttua olivat tanskalaiset herrat eräässä linnan vähän
jo ränstyneessä vierashuoneessa päässeet kietoutumaan esille
moninkertaisista villa- ja nahkatamineistaan ja siellä he nyt
vetreyttivät kangistuneita jäseniään roihuavan takkatulen ääressä.
Mutta linnan arkituvassa, missä Knut Possella ja hänen perheellään
oli koruton asuntonsa, istui piispan airut Pentti Heinonpoika,
mahtava mitta kuumaa olutta edessään, ja kertoi Turun uutisia
tarkkaavana kuuntelevalle linnanherralle. Hän oli jo tärkeimmän
ajettavistaan asioista Posse-herralle esittänyt, ja tämä istui nyt
nahkapenkillä huoneen ainoan, väriruutuisen ikkunan alla, haraten
sormillaan harmahtavaa tukkaansa, joka oli ohimoilta sakea, mutta
päälaelta jo tuiki ohkanen. Hän hautoi siinä nyt mielessään tuota
hänelle tärkeätä viestiä.
-- Vai niin, nyt käskee piispa minun matkustamaan Viipuriin, ottamaan
heti haltuuni sen päällikkyyden, puheli hän! -- Niilo-herra ei siis
ole taudistaan toipunut?
-- Ei, yhä huonommaksi hän vain on käynyt. Ajat ovat vakavat, ja hän
itse toivoo tilalleen terveempää miestä. Viipuri on varustettava
taisteluun.
-- Aikapa sitä nyt varustaa, kun vihollinen lie jo hyökkäämään
valmis. Ja muistappas, poika, minä täytän tänä keväänä jo
kuusikymmentä vuotta.
-- Mutta teihin nyt kaikkien toiveet kiintyvät, virkkoi nuori airut
taivuttavasti.
-- Olisinpa saanut olla siellä Viipurissa yhtämittaa nämä vuodet!
Mutta kuinka hyvänsä, siellähän sitä nyt täytyy tehdä mitä voi...
Niin, piispa on oikeassa, tietysti minä lähden tuleen. -- Hän hautasi
siten pian sen pienen katkeruuden, joka vielä hänen mieltään jäyti.
Ja hetken kuluttua hän yhtäkkiä ojentausi suoraksi miettivästä
asennostaan: -- Mutta mitä sanoo siitä mahtava heimolaiseni, onko
sitä ajateltu?
Hän hypähti pystyyn, niin että rautapäinen miekanhuotra helähti, ja
asettui kädet puuskassa airuen eteen, häntä tiukasti silmiin katsoen:
-- Mitä sanoo siitä Steen Sture, hän, joka kolmatta vuotta sitten
kielsi minua vaihtamasta linnoja Niilo-herran kanssa, kun itse
Viipuriin tarjousin? Viipuri on hänen lääniään. -- Hä?
Rauhallisena istui airut, hätääntymättä Knut-herran tiukoista
kysymyksistä. Hän oli Turussa kuullut näistä asioista jo paljo
neuvoteltavan ja hänen vastauksensa muistutti ilmeisesti piispan
rauhaisaa puhetyyliä, kun hän lausui:
-- Ei ole enää voitu jäädä odottamaan sitä, mitä Steen-herra Suomen
puolustamiseksi tekee tai jättää tekemättä. On käynyt tarpeelliseksi
toimia tässä maassa ominpäin.
Posse luimisteli vielä tuokion airutta. Mutta tämän vastaus näytti
häntä miellyttävän.
-- Se on kyllä totta, virkkoi hän sitten, -- on piru vie! --
Ja innostuen soturivanhus lisäsi: -- Kautta Maarian, se on
välttämätöntä, jos mieli tämän maan puolustamiseksi saada jotakin
toimeen. Ei auta nyt minunkaan kysellä, kiittääkö hän minua vai
moittiiko.
-- Ja piispa teitä sekä pyytää että vaatii Viipuria muistamaan.
Kaiken nimessä mikä teille on kallista, niin hän käski tervehtimään...
Posse mitteli pitkin askelin kivistä permantoa ja puhui innostuneesti:
-- No niin, minähän lähden, tietäähän piispa sen. Huomisaamuna olen
jo matkalla. Sitähän olenkin täällä juuri murissut, ettei edes
yritetä ryssää ovella vastustamaan. Nyt siis yritetään, -- huomenna
matkustamme yhdessä Viipuriin! Juo, airut!
Ja kannunsa tyhjennettyään kiirehti lämminnyt soturi naisten puolelle
paistinhuoneeseen antamaan määräyksiä matkavalmistuksista. Mutta
sieltä palatessaan hän taas asettui hajareisin airueen eteen,
hiljensi äänensä ja kysyi:
-- Mitä hittoja noiden tanskalaisten matka nyt tarkoittaa?
Novgorodiin, sanot, -- juuri kun ryssä hankkiupi hyökkäämään maahan!
Tuon tohtorin matkoista olen ennenkin kuullut, -- lempoako heitä taas
täällä kuljetetaan?
Roeskilden rovastin nimeä oli viime vuosina tuontuostakin
Suomessa mainittu, eikä suinkaan suopeudella. Hänhän se juuri oli
Hannu-kuninkaan lähettiläänä matkustellut Moskovassa rakentamassa
sitä liittosopimusta, jonka mukaan Hannu oli suuriruhtinaalle
luvannut kaistaleen Suomea palkinnoksi Ruotsin kruunusta. Sama
rovasti oli kerran ennen kulkenut Suomen kautta itäänpäin, mutta
eipä liene miehellä ollut omatunto puhdas, koska hän ei uskaltanut
samaa tietä palata takaisin, vaan oli palannut Jäämeren rantoja
pitkin, Turjan tunturimaiden halki Ruijaan ja Norjaan. -- Siitä
seikkailurikkaasta matkasta oli kerrottu paljo salaperäisiä juttuja.
Sama tohtori taas täällä, -- eiköhän samoilla asioilla?
Airut kertoi matkatoveristaan mitä tiesi:
-- Hän näyttelee kaikkialla Hannu-kuninkaan valtakirjaa, jossa
hänelle on annettu toimeksi kehottaa suuriruhtinasta suostumaan
Ruotsin kanssa jatkettuun välirauhaan. Sitä suositusta hän on
näytellyt sekä Tukholmassa että Turussa, ja sen nojalla hänelle onkin
määrätty annettavaksi täällä sekä kyydit että kestitykset.
Mutta Posse pudisteli päätään:
-- Tohtori liikkuisi siis nyt rauhan apostolina?
-- Niin, hän sanoo nyt tahtovansa toimia Ruotsin ja Suomen eduksi,
koska Hannusta muka kuitenkin tulee näiden maiden hallitsija.
-- Taikka koska hän tällaisen tempun huomaa itselleen edullisimmaksi,
lisäsi Posse otsaansa poimutellen. Hän istahti korkealle,
kukkaiskuvioilla heleäksi maalatulle, raudoitetulle seinäarkulle ja
heilutti siinä miettiväisenä jalkojaan.
-- Tohtori olisi siis pantu purkamaan entisiä hommiaan, -- niinkö
uskotaan?
-- Niin hän ainakin itse uskottelee. Mutta Posse pudisteli yhä
päätään.
-- Minusta siitä haisee käryä. Hannu-kuningas kehottelee nyt näin
virallisesti ja kaikkein kuultavasti suuriruhtinasta rauhantekoon,
johon tämä, niinkuin sen kaikki tietävät, ei kuitenkaan suostu, --
se on ilveilyä! Tuolla tohtorilla voi olla aivan toiset, salaiset
valtuudet.
Airut joi loppuun oluensa, painoi tinakannun kannen kiinni ja siirtyi
arkun eteen kertomaan:
-- Juuri sitä epäiltiin Turussakin, ja sitä samaa oli jo
valtionhoitajakin varonut. Siksi juuri Turun herrat panivat minut
matkalaisia saattamaan, lähettäen viestin Viipuriin, että jos vieraat
antavat syytä epäilyksiin, on heidän matkansa katkaistava.
-- No oletko huomannut heissä mitään epäiltävää?
-- En, he ovat varuillaan. Mitä kirjeitä heillä on suurissa
pergamenttikääröissään ja mitä niiden sivussa, sitähän en minä tiedä.
Mutta he ovat ainakin sangen uteliaita.
-- Kertoakseen ehkä venäläisille näkemiään ja kuulemiaan. No, mepä
matkustamme heidän seurassaan Viipuriin. -- Kutsukaamme vieraat nyt
aterialle!
Illallisen oli Hämeenlinnan hiljainen emäntä, Knut Possen puoliso,
Birgitta Kustaantytär, kattanut vieraille linnan korkeassa,
holvikattoisessa asesalissa, joka aikoinaan ilmeisesti kylläkin
koristeinen, mutta sittemmin rappeutunut juhlahuone nyt oli
haalenneilla seinäverhoilla ja kotitekoisilla talikynttilöillä vain
auttavaan juhlakuntoon puettu. Itse ei emäntä tullut ruokapöytään.
Birgitta-rouva, vaikka olikin Sturein mahtavaa sukua, oli näet
vaatimaton, hiljainen nainen, joka jakoi aikansa taloustoimiensa ja
hartausharjoitustensa välillä ja karttoi seuraelämää. Sielunsa huolet
olivat hänelle kuitenkin pääasiana, ja vaikka ei perhe suinkaan
ollut varakas, oli se kuitenkin äskenkin lahjoittanut Turussa olevan
kaupunkitalonsa tuomiokirkolle. Hurskas rouva oli siten taannut
itselleen "ikiajoiksi" jokapäiväiset sielumessut.
Vanha linnanherra, joka vastoin tapojaan oli sonnustautunut
pitkään, kirjailtuun samettimekkoon ja leveään hela vyöhön,
edusti siis yksin ruokapöydässä linnaansa, tarjoillen pöytänsä
herkkuja pitkämatkaisille vieraille, joille ne hyvin kelpasivatkin.
Tanskalainen lähettiläs oli lihavahko, mutta liukasliikkeinen pappi,
joka erinomaisella puhelahjallaan piti huolen pöytäkeskustelusta,
koettaen johtaa sen omien mielihalujensa jälille. Mutta Posse piti
varansa, ettei utelias rovasti saanut tiedusteluihinsa liian tarkkoja
vastauksia.
-- En huomannut saapuessamme aivan paljon aseväkeä jalkeilla täällä
linnassa, puhui rovasti, samalla vilkaisten eteishalliin, suljettujen
ampuma-aukkojen eteen, asetettua paria tykkiä, jotka olivat perin
alkuperäistä tekoa.
-- Ei, täällä on vain välttämätön varustusväki nyt kotosalla,
vastaili Posse. -- Muu väki on ajamassa susia, jotka tänä talvena
ovat käyneet liian kärkkäiksi, -- niistä te kyllä saatte tarpeenne
tekin, jos todella Laatokan ja Ilmenjärven seuduille aijotte.
Sudenajo oli satua. Olisi kylläkin väkeä tarvittu ärhentäviä hukkia
ahdistelemaan, mutta Hämeenlinnassa ei ollut sen enempää väkeä kuin
tohtori oli nähnyt.
-- Mutta Viipurissa kai on paljo varusväkeä, uteli rovasti edelleen,
maistellen varovasti olutta, joka hänestä kai oli fyeniläistä
karvaampaa.
-- On, ja sinne saapuu uusia sotaväenosastoja joka päivä kaikista
osista maata. Sillä talonpojatkin ovat nyt nostetut aseisiin.
Niin kehui Posse, vaikka toistaiseksi ei vielä ollut tuloksia
nostoväenkutsusta paljo ollenkaan näkynyt. Rovastin vilkkaat silmät
pälyivät hiukan epäilevinä; hän nähtävästi aavisti, että häntä
koetettiin pimittää. Mutta Possen kasvot olivat vakavat, ja miltei
hämmästyneenä rovasti vielä huudahti:
-- Te siis arvelisitte jaksavanne torjua suuriruhtinaan hyökkäyksen,
jos... jos ei meidän onnistuisi taivuttaa häntä rauhantekoon, jonka
me kyllä luulemme onnistuvan.
-- Totta Pyhän Yrjänän nimessä -- emmekä ainoastaan torjua! Verisin
paidoin on hän palaava, ennenkuin on Viipuria nähnytkään!
Nuori airut ihmetteli sydämessään noita sotavanhuksen topakoita
vastauksia. Olihan aivan kuin hän itse olisi vakuutuksiaan uskonut.
Ehkä hän niitä uskoikin, ehkä aikoi hän Viipuriin tultuaan tehdä
ihmeitä; kerrottiinhan hänen siihen pystyvän, arveli airut. Mutta
linnanherra komensi pöytäpalvelijan, joka muuten samalla oli
tallirenki ja "linnannihti", tuomaan esille viinikannut. Ja kun
edeskäypä jäi hölmistyneenä hänen eteensä seisomaan, kivahti Posse:
-- Hä, eikö ole lyöty auki uutta tynnyriä, -- mene heti kellariin!
-- Taikka malta, ilta käy myöhäksi, meidän täytyy se nyt jättää --
tolvana! -- Ja vierailleen hän virkkoi: -- Aamulla aikaisin on meidän
rekeen istuttava, siksi on nyt jouduttava levolle.
Possen ainoa viinitynnyri oli jo joulupyhinä tyhjennetty, mutta
sitähän oli tanskalaisten tarpeeton tietää. Ja tohtorin huomio
kiintyikin Possen viimeiseen ilmoitukseen; hän kysyi hämmästyneenä:
-- Tuletteko tekin, Knut-herra, mukaan Viipuriin?
-- Totta jumaliste, sinnehän nyt kaikki Suomen herrat kertyvät.
Saattepa nähdä, Viipuri on kuin sotaleiri. Niin, hyvää yötä, hyvät
herrat!
Vieraat saatettiin makuuhuoneeseensa. Mutta Posse itse kiiruhti
arkitupaan, tarkastamaan sotatamineitaan, joita asepoika siellä nyt
kiilloitteli. Niitä oli nähtävästi aikoinaan paljo käytetty, mutta
kauan ne nyt olivat käyttämättä riippuneet varushuoneen seinällä,
ja Posse tutki senvuoksi huolellisesti, olivatko rautamekon renkaat
päässeet ruostumaan ja kulkivatko suomuksisen haarniskan saranat
vielä yhtä liukkaasti kuin ennen. Varmuuden vuoksi sotavanhus
niihin nyt koetteeksi pukeutuikin, ja hän tunsi nuortean virran
veressään, kun hän jälleen nosti päähänsä korkean kypärän, jonka
harja vaskelta välähti, ja veti solkeen leukahihnan. Kuin valettuina
peittivät säärisuojat polvia ja pohkeita, ja harpatessaan niissä
kivipermannolla virkahti vanha soturi:
-- Kansa kertoo kuulemma minun nukkuvankin säärivaruksissa.
-- Niin, sanovat sen Teillä olevan taikana tauteja vastaan, lausui
Pentti, joka hänkin oli tuon tarinan kuullut.
-- Monta vuotta on nyt erossa oltu, puhui Posse, -- siksikö liekin
leini väliin pyrkinyt luitani vaivaamaan. Mutta jos tarina on tosi,
niin kauvas joutavat näistäpuolin taudit, sillä nyt meistä tulee
taas uskolliset ystävykset niin yöllä kuin päivälläkin, te rakkaat
sääriraudat!
* * * * *
Ei tehnyt tie Viipuriin ajettaessa oikein sitä vaikutusta, kuin olisi
sotaleirille kuljettu. Vähän oli liikettä valtatiellä, ei tarvinnut
kuormastoja sivuuttaa eivätkä sotaväenmarssit viivyttäneet tuota
neljän reen matkuetta. Ja itse tuo pieni, matala rajakaupunki lepäsi
mitä hiljaisimmassa, toimettomassa talviunessaan lumipeittoisten
muuriensa keskellä, kun matkue eräänä aamuna Neitsytniemeltä tullen
ajoi jään yli ja Haakoninportista sisään. Posse ei ihmeekseen nähnyt
mitään työntouhua valleilla eikä vallihaudoilla, niinkuin olisi
odottanut piiritykseen varustautuvassa kaupungissa, ja häveten
vieraitaan ajoi hän kiireesti melkein autioita katuja pitkin linnaan.
Mutta siellä, missä toki tavallisissakin oloissa kuhisi hälinää
ja liikettä, siellä oli nyt vieläkin hiljaisempaa. Varoskellen
avattiin saranoillaan narahtava portti, ja vahti käski kyytimiesten
ajaa, ei päärakennuksen eteen, vaan suoraan alas ulkopihalle, missä
tallirengit kolinaa vältellen sipittivät.
Tämä hiiviskelevä hiljaisuus vaikutti masentavalta talven raikkaasta
luonnosta saapuviin matkustajiin. Mutta Posse oivalsi toki heti
näistä vanhan, vilkkaan linnansa oudoista merkeistä, että niihin
on nyt olemassa joku erityinen syy. Hän kiepsahti ikäänsä nähden
ketterästi reestä ja kävi melkein äkäisenä tutkimaan vanhaa
tallirenkiä, joka entisen isäntänsä tuntien riensi häntä vastaan:
-- Mitä tämä on? Hautajaisiako pidätte, vai...?
-- Ei vielä, mutta ehkä tulevat pian nekin, vastasi tallirenki,
ottaessaan vastaan Possen suuret susiturkit, jotka tämä riisui rekeen.
-- Linnanherrako on niin huonona?
-- Niin, hänen luultiin kuolevan jo viime yönä; nyt siellä sisällä on
sielumessuja luettu kaiken aamua.
Knut Posse kiirehti sisään Olavintorniin. Pentti jäi neuvomaan
muukalaisia matkustajia linnan vierashuoneisiin, missä nyt ei
muita vastaanottajia ollutkaan tavattavissa, ja hän käski heidän
siellä käydä lepäämään matkan vaivoista, kunnes linnan isäntä saisi
tilaisuuden heidät vastaanottaa. Sitten riensi nuori airut asuntoonsa
linnanvoudin rakennukseen. Siellä oli kaikki yhtä hiljaista kuin
päärakennuksessakin. Vouti, Pietari Degen, oli Gyllenstjernan
asunnossa, josta joka hetki odotettiin kuolinsanomaa. Mutta
palanneen airueen oli hänet heti tavattava, ilmoittaakseen hänelle
nuo epäilyttävät vieraat, ja matkapukunsa riisuttuaan nousi siis
Penttikin, liikkuen varpaillaan, linnanherran kerrokseen.
Ovet olivat auki, Pentti kulki huoneesta toiseen hakien ihmistä, joka
edes kutsuisi voudin hänen puheilleen, mutta hän ei tavannut ketään.
Etuhuoneessa torkkui kyllä pari unista palvelijaa uuninrahilla, mutta
heihinkään hän ei saanut henkeä, he olivat nähtävästi valvoneet koko
yön. Linnanherran asuntohuoneen oven eteen oli vedetty raskas verho
ja sen raosta silmäili Pentti varovasti sisään.
Siellä sairashuoneessa olivatkin kaikki ne, joita Pentti oli hakenut.
Suuren, kattopäällisen, nahka-aluksella ja villapatjoilla täytetyn
vuoteen edessä seisoi Sigrid-rouva lastensa ympäröimänä, seisoi siinä
syrjään vedettyjen vuodeuudinten vieressä kalpeana ja punoittavin
silmäluomin, mutta ryhdiltään jalona ja suoraselkäisenä kuin ainakin.
Tämän surevan perheen luona olivat siellä linnanvouti sekä Viipurissa
talven yli viipyneet Suomen herrat perheineen, ja näiden joukkoon
oli nyt jo Knut Possekin ehtinyt. Lähempänä ovea seisoi äänettömässä
hartaudessa ryhmä palvelijoita ja niistä hiipi nyt yksi ulos, kertoen
Pentille, että Niilo-herra, joka oli maannut tainnoksissa eilisestä
asti, oli nyt äsken hiukan liikahtanut, siksi siinä nyt jännityksellä
odotettiin, vieläkö hän tulisi tajuihinsa.
Pentti siirtyi poistuneen palvelijan paikalle makuuhuoneeseen,
ja näki nyt potilaan. Pienet kuin lapsen olivat hänen keltaiset
kasvonsa ja hervotonna lepäsi hienopiirteinen pää höyhenpatjoilla.
Mutta silmät olivat sairaalla nyt auki ja niiden katse oli Posseen
kiintynyt. Hänen huulensa liikahtivat, vaan sanoja ei voinut erottaa.
Kaikki kumartuivat lähemmäs ja hetken kuluttua kuultiinkin potilaan
kuiskaavan:
-- Kiitos kun tulit, Knut. Rukouksissani jo näinkin sinun tulevan.
Knut-herra kumartui vielä lähemmäs potilasta ja kosketti kädellään
hänen turkispeitolla lepäävää, luista kättään.
-- Kernaasti tulin, kun Maunu-piispa minua kehoitti. Ole rauhassa,
Niilo, me teemme täällä mitä voimme.
Sairas nyt ilmeisesti vilkastui, hän liikahti vuoteellaan ja puhui
katkonaisesti, mutta kuultavammin:
-- Niin, rauhallisesti nyt kuolen... Raskaan lahjan minulle Steen
Sture antoi, läänittäessään minulle tämän linnan... Tämä on kaiken
solmu, mutta täällä tarvitaan kaikkea... se huoli minut mursi. En
jaksanut... sinä Knut olet lujempi...
-- Elä huolehdi enää, Niilo, kielteli hänen rohkea rouvansa, koettaen
salata kyyneleitään.
-- En, Sigrid, -- nyt tuntuukin helpommalta, jatkoi sairas, ja
viittasi herroja lähemmäs. -- Kuulkaa minua, Suomen herrat. Sillä
valtuudella, mikä minulla on, määrään tästä päivästä Knut Possen
sijaani Viipurin linnan ja sen sotaväen päälliköksi. Häntä totelkaa...
Läsnäolevat herrat kumarsivat ääneti, kiitollisina kuunnellen tätä
kuolevan säännöstä. Mutta potilas jäi, puolisonsa käteen tarttuen,
nyt tuon ponnistuksensa jälkeen liikahtamatta lepäämään, huulet
tiukasti ummessa. Vasta hetken kuluttua hän kuiskasi:
-- Nyt tuntuu keveältä... voin nukkua...
Eikä hän puhunut enempää, hänen hengitystänsäkään ei enää voinut
huomata. Vuoteen jalkopäässä seisonut linnanpappi lähestyi nyt,
kiinnitti palmunoksan vuodepatsaaseen ja valmistautui suorittamaan
viimeisen voitelun. Hänellä oli palava kynttilä kädessään ja sen hän
sovitti kuolevan hervottomaan käteen, valaistakseen hänen tiensä
sille taipaleelle, jolle hän oli lähdössä. Mutta vielä kyti tuossa
keltaisessa ruumiissa heikko hengen kipinä; pappi jäi, öljyastia
kädessään, odottamaan lepattavan liekin sammumista. Ja sitä odotellen
seisoi siellä hänen ympärillään tuo äänetön seurue... se kyti vielä
tuo heikko elämän liekki, kuolinkynttilän verkalleen palaessa yhä
matalammaksi...
Pentti seisoi ovella palvelijain parvessa henkeään pidättäen, mutta
hänen mieltään vaivasi levottomuus. Kun hän ei voinut saada voutia
puheilleen kuolinvuoteen luota, niin hän vihdoin puikahti ulos ja
kiirehti sinne vieraspuolelle, jonne hän oli jättänyt tohtorin
toverineen. Hän ei luottanut tuohon liukkaaseen hengenmieheen,
jota ei linnan isännistö vielä ollut vastaanottanut ja josta hän
siis edelleen tunsi olevansa edesvastuussa. Ja aivan oikein:
vierashuone oli tyhjä! Pentti säpsähti, juoksi hakemaan vieraitaan
tai edes ihmistä, joka olisi heidät tavannut, mutta ei ollut ketään
asesalissa, ei käytävissä. Hän kiirehti pihalle, tallin luo.
Siellä hän vihdoin tapasi vanhan toverinsa Ilvesmäen Hintsan, joka
oli niitä harvoja talonpoikaisia nostomiehiä, jotka toistaiseksi
piispan kutsusta olivat rientäneet Viipuriin. Tämä kävi iloisena
asetoveriaan tervehtimään, mutta Pentti ei nyt ehtinyt vastata hänen
kysymyksiinsä, tiukkasi vain hätäisesti:
-- Oletko nähnyt tanskalaisia vieraita, jotka meidän matkassa tänne
tulivat?
Hintsa ei tiennyt vieraista mitään, mutta tallirenki saapui siihen
hämmästyneenä vastaamaan:
-- Johan ne läksivät hetki sitten matkaansa jatkamaan.
-- Läksivät?
-- Niin, tänne ulos tulivat täysissä tamineissa ja vaativat kahta
hevosta. Heillähän kuuluvat olleen Ruotsista kyytilupakirjat.
Sanoivat, että eivät tahdo häiritä linnanväkeä, nyt kun...
-- Ja läksivät ajamaan linnan hevosilla... Se ankerias!
Hetkisen seisoi Pentti siinä neuvotonna, suuttuneena potkiskellen
tallin jäätynyttä porrasta. Sitten hän kääntyi Hintsan puoleen:
-- Satuloippa ratsuni ja lähde itse mukaan. Meidän on tavattava nuo
poistuneet vieraat, ennenkuin he ehtivät rajalle!
Ei joutanut Pentti muistamaan väsymystä äskeiseltä matkaltaan,
ei saamatta jäänyttä murkinaansa. Huimaa neliä läksi hän ajamaan
laskusillan yli, niin että palkit paukkuivat, ja edelleen kaupungin
läpi ja Karjaportista ulos Käkisalmen tielle. Ja huurteisen
pakkasmetsän halki ratsastaessaan kiroili hän itsekseen:
-- Leuoistaan hirtän sen lepertelevän rovastin... puhdaspahan sillä
ei ollut omatunto, koska pakoon livisti. Tuo Juutilainen tietysti
älysi, että häntä epäiltiin, älysi senkin, että häntä aijottiin
viivyttää Viipurissa... Ovela mies, käytäppäs nyt hyväksesi sitä
hämminkiä, minkä kuolinkamppailu aiheuttaa, ja lähde omin lupinesi
linnan hevosilla ajamaan rajalle! Mutta temppusi ei onnistu, sen
takaan! Ja paollasipa nyt paljastit pahat aikeesi, pappi!
Niin hän murisi ja kannusti yhä ratsuaan nietoksien lomitse,
jotka kahden puolen tien olivat niin korkeiksi kinostuneet, että
paikotellen tuskin maisemia niiden ylitse näkyikään. Hän tunsi, että
Posse ei hänelle koskaan antaisi anteeksi, jos tuo vihollisten kätyri
noinikään laskettaisiin juoniaan punomaan. Nuolena lensivät ratsut
harmajaa itää kohden, tierain karistessa niiden kavioista.
Pitkälle olivat tanskalaiset jo ehtineetkin, eivät näkyneet
säästäneen linnan hevosia. Mutta vinhemmin kiiti toki kovalla
tiellä ratsu kuin rekihevonen. Muutamassa vastamäessä Pentti jo
tapasi karkulaiset ja Hintsa ajoi aristelematta ratsunsa poikkitien
matkamiesten eteen. Siinä syntyi tuokion tora. Pappi tiuski, kirosi
ja karjui ja purki sappeaan kaikilla maailman kielillä. Hän uhkaili,
hän pelotteli:
-- Sinut hirtetään mies, jos meitä hetkenkään viivytät, huusi hän
Pentille, jonka tunsi äskeiseksi saattomiehekseen. -- Me olemme
kuninkaan asiamiehiä, muista se!
-- Antaa roikkua, jos niikseen on, vastaili Pentti vihoissaan, --
mutta nyt takaisin Viipuriin! Eihän sieltä näin ylhäisiä vieraita
voida noin nolosti eikä kestitsemättä matkalle laskea.
Pappi iski ruoskalla hevostaan, saadakseen sen kulkemaan eteenpäin,
yrittipä hän reestäkin nousemaan, ehkä tapellakseen, ehkä paetakseen.
Mutta Hintsa, joka oli ratsunsa selästä noussut ja piteli papin
hevosta ohjaksista, painoi varovasti ja varmasti rovastin takaisin
reslan perälle ja käänsi taitavasti kinoksessa molemmat reet ympäri.
-- Ostan sinulle talon Viipurissa, jos... yritteli tohtori vieläkin.
Mutta Pentti keskeytti hänet:
-- Osta kaksi, käydään nyt vain valitsemassa parhaat!
Ja tuokion kuluttua hölkkäsi tuo pieni matkue kahden ratsastajan
seuraamana takaisinpäin, rovastin ja hänen sihteerinsä äänekkäistä
vastaväitteistä huolimatta.
Ilta oli jo käsissä, kun Pentti Heinonpoika taas kulki Torkkelin
vanhan linnan suojissa hakemassa Degen-voutia ja Knut Possea, jotka
päiväkauden olivat viipyneet Niilo Gyllenstjernan huoneustossa, --
niin hitaasti oli lepattava liekki sammumistaan tehnyt. Nyt tuli
kuitenkin Posse häntä vastaan asesalissa ja ilmoitti vakavana ja
hartaudella sotureille, jotka olivat sinne kokoontuneet kuolinsanomaa
odottamaan:
-- Kamppailu on päättynyt. Laskekaa tornin lippu puolitankoon.
Niilo-herra on päässyt lepoon.
Kaikki tekivät ristinmerkin, toivottaen rauhaa vainajalle, ja Posse
itsekin kumarsi päänsä syvälle ja risti kätensä. Hetken vallitsi
hiljaisuus suuressa tuvassa. Mutta kun Posse taas nosti päänsä
pystyyn, silloin astui Pentti hänen eteensä ja lausui:
-- Minä jo tällä välin olen uudella matkalla ollut.
-- Missä?
Posse, joka vielä oli kuolinhuoneesta tuomainsa mielialojen ja
mietteiden vallassa ja niiden takia oli unhottanut ulkolaiset
vieraansa, ei heti älynnyt, mistä nyt olikaan kysymys. Ällistyneenä
hän kuunteli, kun Pentti hänelle kertoi tanskalaisten äkillisen paon
ja heidän väkinäisen paluunsa. Mutta sitä kuunnellessaan hänellä
musteni muoto ja kiivastuneena hän kysyi:
-- Ovatko vieraat nyt edes varmassa tallessa?
-- Lukon takana ovat vierashuoneessaan. Ja ovella on Hintsa vartijana.
Tuokion Posse punnitsi, mihin tekoon ryhtyisi. Sitten hän virkkoi:
-- Näihin vieraisiin siis kohdistuu ensi toimeni tämän linnan
päällikkönä, -- ja ehkäpä sillä onkin jo ratkaiseva merkitys. Käyn
heitä heti puhuttelemassa.
Nostaen kypärähatun päähänsä läksi Knut-herra laskeutumaan
vierashuoneisiin, jotka olivat alemmassa kerroksessa. Mutta hän
pysähtyi vielä ovelle ja virkkoi Pentille, joka häntä seurasi:
-- Sinussa on tointa ja päättäväisyyttä, nuori mies. Luotan sinuun
vastakin! -- Ja se tunnustus oli Pentistä suurin palkinto, minkä hän
saattoi saada.
Kun Knut Posse tuokion kuluttua seisoi tanskalaisten edessä, ei hän
siinä enää seisonut kohteliaana saattomiehenä, vaan ankarakatseisena
isäntänä. Lyhyesti ja kylmästi ilmoitti hän vihaisena ja
riidanhaluisena vastaansa ryntäävälle rovastille, että tämän matkan
jatkamisesta ei nyt tule mitään, vaan saa hän toistaiseksi vierailla
Viipurissa, kunnes tahtoo palata äskeisiä jälkiään takaisin omaan
maahansa. Ja Posse lupasi valvoa, että hän sinne todella ja kunnialla
palaa.
Sapenkarvaisena kasvoiltaan kuunteli Tanskan kuninkaan lähettiläs
tätä tuomiota, jonka hänelle langetti halpa-arvoinen aatelismies,
eikä hän aikonut siihen ollenkaan alistua. Hän puhisi ja puhui:
-- Etkö ymmärrä, mies, että me olemme kuninkaan lähettäminä matkalla
suuriruhtinaan luo, -- kuinka uskallat meitä pidättää?
-- Uskallan, kun näen, että teillä on pahoja aikeita sitä maata
vastaan, jonka vieraina olette.
-- Niitä aikeita et voi sinä arvostella, sähisi tohtori. -- Vie minut
linnanherran luo!
-- Linnanherra Viipurissa olen nyt minä.
-- Niilo-herra on siis kuollut, virkahti vieras pettyneenä, mutta
jatkoi samalla: -- Te täällä erämaanlaidassa ette tietysti älyä,
miten valtioasiat ovat kääntyneet ja mitä matkani merkitsee Ruotsille
ja Suomelle!
Virtana valuivat lepertelevät sanat rovastin turpeilta huulilta, kun
hän silmät säkenöiden laajasti kuvaili, kuinka vakavia seurauksia
koko Ruotsin valtakunnalle koituisi siitä, jos eivät lähettiläät
ajoissa pääsisi rauhanehdotustaan perille viemään, kuinka tästä
heidän matkastaan riippui, voidaanko venäläisten laumat estää maahan
hyökkäämästä, vai eikö. Hannu-kuningashan tarkoittaa Ruotsin parasta,
vakuutti viekas pappi yhä uudelleen, ja huudahti:
-- Knut Posse, raskas on edesvastuusi siitä, mihin nyt ryhdyt, --
sinä hankit sotaa!
-- Sen edesvastuun minä muistan. Itse vastaan teostani.
-- Mutta muistappa myöskin, minkälaiset ovat varustuksenne täällä, --
ymmärräthän, ne eivät päivääkään pidätä suuriruhtinasta.
-- Siitä taaskin vastaan minä.
Vastakkain kalskahtelivat näin väittelijäin lauseet, papin
kiihkoisesti pauhatessa ja Possen vastatessa lyhyeen ja varmasti.
Vakava oli kasvojen ilme linnan uudella herralla, hän tunsi selvästi,
että tällä hänen teollaan kylläkin saattoivat olla syvät jäljet.
Mutta hän oli päätöksensä tehnyt, eikä sitä purkanut. Hän kumarsi
ja läksi poistumaan tanskalaisten herrain vankilaksi muuttuneesta
vierashuoneesta.
Vieläkin koetti rovasti häntä pelotella, viskaten hänen jälkeensä
pirullisen ivan:
-- Ehkä muistat, Knut Posse, tämän keskustelun silloin, kun Viipuri
on menetetty ja sinulta kuningas vaatii tiliä suotta syntyneestä
sodasta.
-- Muistan. Tulkoon sota, jota kuitenkaan ei voida välttää. Nukkukaa
hyvin, herrat!
Lukko rapsahti kiinni, ja varmoin askelin nousi Knut Posse ylös
Olavintorniin, jossa hän aavisti monivaiheisen elämänretkensä
vastuurikkaimman taipaleen nyt alkavan.
* * * * *
Tointa ja liikuntaa oli sillä välin pitkän hiljaisuuden jälkeen
virinnyt Viipurin linnassa ja varsinkin sen juhlasuojissa, joissa
kuolinhuoneesta palaavat dominikaaniveljekset nyt saatossa kulkivat
palmunoksia kantaen ja suitsutusastiaa heilutellen. Suureen
vaakunasaliin pystytettiin parastaikaa korkeaa ruumiinlavaa,
johon vainaja kannettiin ja hopearistillä koristetulla, mustalla
ruumisliinalla peitettiin. Lavan kahden puolen sytytettiin korkeat,
kierretyt vahakynttilät palamaan, ja kasvonsa peittäneet munkit
valmistausivat sen ääressä valvomaan ja lukemaan messuja aina siihen
asti, kunnes vainaja kätkettäisiin linnan kirkon hautakammioon.
Mustia kankaita ripusteltiin juuri vaakunasalin seinille sen
vaalenneiden arkiverhojen sijaan ja suitsutussavun sekä palavain
vahakynttiläin painostavaan käryyn sekaantui pian permannolle
sirotettujen kuusenoksain tuores tuoksu.
Knut Posse kulki huoneesta huoneeseen katsellen sitä surullista
toimitusta. Hän lausui lohduttavan sanan mustapukuiselle rouvalle,
joka lavan ääressä lastensa ympäröimänä leskeyttään itki, sopi
linnanpapin kanssa toimeenpantavista hautajaismenoista ja lähetti
airueita lennättämään etäämmälle sitä kuolinsanomaa, jota
kirkonkellot parastaikaa lähinnä asuville kalkuttivat. Mutta Possen
ajatukset, hänen suorittaessaan näitä velvollisuuksiaan edeltäjänsä
muistolle, suuntausivat eteenpäin, nousevaan aikaan ja sen tehtäviin.
Vaakunasalista taas astuessaan suureen asehuoneeseen, jossa messusta
palanneet linnanmiehet näyttivät häntä odottelevan, virkkoi hän
näille:
-- Tänään ja huomenna suoritetaan kunnioitus vainajalle. Mutta sitten
alkavat täällä toimet elämisen puolesta. Meidän täytyy valmistautua
täällä taistelemaan, kestämään ja voittamaan. Kaikkihan tahdomme
täällä yhdessä kestää ja voittaa?
-- Kaikki!
Vanhojen linnannihtien silmät säteilivät, kun he näin uudelle
linnanherralle valansa vastasivat. Jo se seikka, että he tiesivät
Knut Possen taas olevan joukossaan johtajanaan, oli kylvänyt heidän
mieliinsä sitä luottamusta, jonka he olivat olleet menettämäisillään,
ja hänen varmat, lujat tervehdyssanansa valoivat heidän suoniinsa nyt
uuden, lämmittävän uskon.
Posse itse nosti kypärähatun harmailta hapsiltaan ja astui
peräseinälle, tuon kömpelösti veistetyn jumalanäidin kuvan eteen,
jonka jalustalla paloi pieni, keltainen liekki. Hän polvistui siihen
hartaana, ja hänen mielensä suli nöyrään rukoukseen. Hän rukoili
jumalanäidiltä apua ja voimaa, voidakseen läpi vaikeidenkin vaiheiden
ylläpitää tuossa miehistössään voiton toivoa ja elämän rohkeutta.