Liedellä hiilosti jo lopulleen palanut tervastuli, vielä joskus
tupsahdellen ja silloin valaisten puolihämäräksi suuren, aution
tuvan. Tuvan penkillä, pitkän honkapöydän viereisellä rahilla,
istui polvet ristissä yksinäinen, pieneksi kutistunut vanhus, jonka
kuihtuneita, harvapartaisia kasvoja tervastuli välähtäessään valaisi.
Mutta vanhuksen kasvot eivät silloinkaan värähtäneet, -- hänen
silmistään oli valo sammunut.
Hänen tarkkaavaisuutensa oli silti valveilla: hän kuunteli. Äänetöntä
oli suuressa pirtissä, siellä kuului vain vanhuksen oma, hiukan
yskäiseltä pihisevä hengitys. Sirkkakin, joka joskus uunin takana
alotti siristyksensä, keskeytti sen heti, ikäänkuin säikähtäen tuota
hiljaisuutta. Harvoin kuului askeleita pihamaaltakaan, kun siellä
karjavaimo kulki ladon ja navetan välillä, ja nuokin askeleet, joista
sokea isäntä muuten talonsa tapauksia seurasi, soivat nyt äsken
sataneessa lumessa oudon talttuneilta. Mutta hän kuunteli sittenkin,
kuunteli jotakin kaukaisempaa ääntä. Käveli lattian poikki, raotti
ovea, seisoi siinä tuokion, jännittynein piirtein, ja palasi taas
pettyneenä peränurkkaan. Siinä seinällä riippui puolitekoinen verkko,
ukko selvitti kopeloimalla rihmat ja tarttui käpyyn.
Mutta pian käpy pysähtyi. Jostakin kaukaa erottivat vanhuksen korvat
outoa kummaa, kuin kavionkapsetta lumiselta tieltä... Hiljaa nosti
tutiseva käsi taas verkon naulaan... Se on ratsastaja, joka lähenee,
on se -- kääntyyköhän tuo tienhaarasta Suopeltoon? Pingoittuneet ovat
vanhuksen raunioiset kasvot ja sormet tärisevät, kun hän pyyhkäisee
veden sammuneen silmänsä kuopasta... Ei kuulu taas mitään, taisi ajaa
ohi... Jännitys sulaa, lerpalleen valahtaa vapiseva alahuuli.
Mutta yhtäkkiä ponnahtaa ukko taas jakkaralta. Kujan suussa kopajavat
kaviot ihan selvästi kallioon, ja väsynyt ratsu huohottaa raskaasti.
-- Voi olla voutirenki tai muu asiamies, puhelee vanhus ääneensä,
ikäänkuin tyynnyttäytyäkseen. Mutta hän ei tyynny, hän kävelee
keskilattialle, tulijaa vastaan. Vieras kuuluu pihalle pysähtyvän;
taluttaa jo hevosensa vajaan, astuu jo eteiseen, tapailee
ovenkääkkää. Jo kopeloi pimeässä tuvassa, hakeupi uunin luo, puhaltaa
hiilokseen ja sytyttää päreen.
Vanhus on taas istahtanut rahille, eikä hänen kätensä enää vapise.
Hän on jo tuntenut tulijan askeleet, tuntenut tempaisun, kun se
oven avasi, ja hän istuu siinä nyt ääneti nauttien noista tutuista
liikkeistä. Se on näet hänen oma poikansa, joka tuossa pärettä katkoo
ja lumia karistaa. Häntäpä vanhus onkin odottanut, on epäillyt ja
arponut yksinäisessä pimeydessään... hän on nyt tullut, koti veti
hänet siis vihdoinkin luokseen!
Tuohus kädessään astuu tulija peremmäs, näkee vihdoin sarkamekkoisen
vanhuksen ja huudahtaa:
-- Isä, siinä istut etkä puhu mitään!
-- Tulit kotiin Pentti sittenkin, puhuu ukko harvakseen. -- Terve
tuloa! Kauan maailma sinua jo pitelikin. Ojenna kätesi... tulitko
käydäksesi vai jäädäksesi?
Hän haparoi poikansa kättä, pitää sitä tuokion kankeassa kourassaan
ja laskee sen sitten ikäänkuin talttuneena irti. Ja nuorukainen istuu
hänen viereensä puhellen:
-- Tulinhan nyt luoksesi, isä, Suopeltoon. Mutta miten on sinun
laitasi, joko loppui silmistäsi viimeinenkin valo? Ja miksi istut
yksin täällä tuvassa, isä; missä on talonväki, naiset, kaikki?
-- Töissään tietysti, ulkona ovat. Eikä enää paljo väkeä olekaan
Suopellossa, -- omaa miestä täällä kaivataan. Kaikki menee lerpalleen
isännättömässä talossa.
-- Olethan itse vielä isäntänä. Ja pystyssähän talo on pysynyt.
Pentti tarkasti päresoihdun valossa kotoisen tupansa tutut paikat.
Ennallaan se oli, mustuneemmat olivat vain hirret ja orret, kiukaan
suu oli vähän purkautunut, juoksulauta oli hiukan vinossa... Hän
viskasi miekkansa ja lammasnahkaturkkinsa naulaan, riisui raskaat
kannuskenkänsä kuivamaan, pisti päreen rakoseen ja istahti taas
isänsä viereen.
Kolme vuotta oli pian kulunut siitä, kun Suopellon nuorin poika ja
sen isännäksi määrätty, Pentti Heinonpoika, oli lähtenyt isänsä
kodista. Hän oli eräänä tammikuun aamuna hiihtänyt sieltä hävitettyyn
ativotaloon, ja sille tielle hän oli jäänyt. Isävanhus oli odottanut
kotona, odottanut kauan. Viesti tuli, että hänen poikansa oli
lähtenyt vainolaisen jälkiä samoamaan Savoon päin; tuli toinen, että
hän oli Olavinlinnasta soutanut partioretkille kauas Karjalaan.
Palasi Manu kostomatkalta, ei palannut Suopellon perijä; kotiinsa
saapuivat Juuritaipaleelta ryöstetyt naiset, ei saapunut heidän
vapauttajansa. Terveiset vain toivat, ettei tarvitse isän poikaansa
odottaakaan. Mutta Suopellossa odotti kuitenkin yksinäinen vanhus...
Niinkauan kuin hänellä hitustakaan näköä riitti, nousi hän melkein
joka aamu saunatörmälle katsomaan, eikö hiihdä kotiinsa palaava
halmeenlaitaa ylöspäin. Ja sittenkuin häneltä näkö loppui, oli hän
totuttautunut kuuntelemaan.
Mutta näinikään henkeään pidätellen kuunnellessaan oli hän aina
hokenut itselleen, että turhaa on odottaa, tämä yksinäisen ikävä on
hänen omatekoinen kohtalonsa. Eivät pysy lapset kotituvilla, enempää
kuin hänkään ennen. Itsehän hän nuorena hylkäsi heimonsa, pakeni
maamiehen raskasta työtä, rupesi teiniksi, huoviksi, herraksi ja
voudiksi ja jäi siten elämään vieraana ympäristössään. Voutina häntä
vihattiin, ja sittenkin, kun hän heitti virkansa, häntä edelleen
vierottiin. Hän kasvatti perheen ympärilleen Suopellossa; mutta hänen
ylhäisöön kuuluva vaimonsa kuoli, lapset lähtivät maailmalta hakemaan
onneaan, niinkuin hän itsekin aikoinaan, -- kuopus vain jäi isänsä
luo. Mutta sitten läksi hänkin...
-- Ajat selkähevosella Pentti, kuin herra, ja saappaissasi soivat
kannukset, -- niin puhui vanhus nyt miltei aralla äänellä. Hänen
iloonsa sekaantui näet heti epäilystä siitä, ettei nytkään hänen
sukunsa kohtalo ollut kääntynyt. -- Oletko huoviksi ruvennut, Pentti,
käymäseltäkö vain kotiisi tulit?
Ja hän kuuli hyvin, kuinka Pentti pyöritteli sanoja kielellään
vastatessaan vältellen:
-- Olenpa näinä vuosina ollut jalka- jos ratsumiehenäkin, isä. Nyt
tulen Turusta, ajan piispan asioilla. Eikö täällä ole vielä ehditty
kuuluttaa sitä sotaväenottoa, vainolainen kun taas uhkaa hyökätä
maahan?
-- Kuuluuhan siitä kirkolla puhutun viime pyhänä. Tuleeko nyt
ruokaruotsi tännekin sydänmaille?
Talonpojat olivat luulleet saapuneen viestin koskeneen sotaväen
majoittamista ja elättämistä. Pentti selitti nyt isälleen, mistä oli
kysymys ja kuinka hänen tehtävänään nyt oli järjestää joka viidennen
miehen otto maata puolustamaan. Mutta tämä kaikki ei näyttänyt
vanhusta huvittavan. Ääneti kuunneltuaan hän taas kysyi:
-- Entä sinä, palaat kai takaisin sinne sotasijoille sinäkin?
Taas vastasi Pentti vältellen:
-- En ole siitä vielä varma. Olen kyllä ilmoittautunut
asekatselmukseen, joka pidetään uudella vuodella Turussa...
-- Rälssimieheksi?
-- Niin, saisinhan siten Suopellon verottomaksi...
-- Sitä tietä siis...!
Vanhus vaipui kuin lopultakin pettyneenä kokoon. Tuo isän ilmeinen
suru silpasi hänen poikansa sydäntä, ja Pentti kiirehti lisäämään:
-- Mutta voinhan laittaa ratsumiehen sijastanikin, jos itse kotiin
jäisin.
Pentti ei todellakaan ollut vielä mielessään varma jäämisestään
taikka lähtemisestään. Hänessä oli, ratsastaessaan syksyisten
metsäin halki Sysikorpeen päin, herännyt voimakas halu jäädä elämään
kotoisille mailleen, joilta sattuman oikku oli hänet kuin lastun
laineelle viskannut. Se seikkailu voisi jo päättyä tähän, oli hän
hokenut itselleen, ja hän oli koettanut turhiksi todistella niitä
kuvitelmia, joita kostonvala Puruveden rannalla ja Paavali-maisterin
sytyttävät sanat Turussa olivat hänessä viritelleet. Tuo kotoinen
kaipuu hänessä nyt yhä kasvoi, hänen istuessaan autiossa tuvassa
sokean isänsä vieressä, jonka kuihtuneiden kasvojen eleet enemmänkin
kuin sanat tuntuivat rukoilevan häntä jäämään. Mutta ristiriitaisina
aaltoilivat tunteet hänen mielessään, ja ikäänkuin niitä paeten
hypähti hän äkkiä pystyyn, lisäsi puita pystyvalkeaan ja virkkoi:
-- Entä mitäpä tänne kotiin kuuluu? Kuinka eletään naapureissa?
Karmalassa puskevat kai Tuomaan pojat ennallaan kivikkopeltoa... Ja
Vahvajärvellä, vieläkö hiihtelee Lauri-ukko rihmoillaan?
-- Ei hiihtele enää.
-- Vai jo kuoli vanhus. Mikä hänet tappoi?
-- Valmiiksi hän rakensi uuden salopirttinsä. Mutta kun eläjät
palasivat sinne, silloin oli hän kääntynyt vuoteelle.
Taas vaikenivat keskustelijat. Penttiin oli kuin pistos iskenyt
aavistus siitä, että ukon oli kaatanut murhe hänen lemmikkityttönsä
muuttumisesta, ja hän tapaili nyt kauan sanoja, saadakseen esille
sen kysymyksen, joka kuumimpana poltteli hänen sydäntään ja
johon vastausta hakemaan hän oikeastaan oli lähtenytkin tälle
kotiretkelleen. Ja liian hätäisenä hän taas kävi puhumaan:
-- Siellä nyt Manu siis isäntänä heiluu. Entä Marketta... mitä on
hänestä kuulunut?
Tarkoin oli sokea mies kuullut kysyjän äänen läähätyksen. Tiesihän
hän, että tässä juuri oli se kipupaikka, joka hänen poikansa oli
ajanut maailmalle, ja hän aavisti, että siitä hänen lähtönsä tai
jäämisensä taaskin riippuu. Allapäin verkalleen hän vastasi:
-- Tiedän, Pentti. Mutta ei hänestä tule koskaan emäntää Suopeltoon.
Nuori mies tunsi veren kuohahtavan ohimoilleen, kun isä noinikään
repäsi rikki hänen salaisen, utuisen toivonhiutaleensa. Mutta hän
koetti hillitä ääntään vavahtamasta, kun hän taas kysäsi:
-- Miten hänen laitansa siis on, vieläkö hän on mieleltään sairas?
-- Sairasko lie vai lumottu, hänen vuokseen vain matkamiehetkin nyt
karttavat Vahvajärven majataloa, -- ei sitä naista kukaan sukuunsa
tahdo. Kuuluvathan hänestä sekä papit että poppamiehet koetelleen
karkoittaa pahan kiroja, mutta vielä hänellä lienevät ne omat
kumppalinsa, joita hän puhuttelee, vaikka niitä eivät muut näe.
Pentti ei kysellyt enempää. Hän koetti itselleen vakuuttaa, etteihän
hän ollut muuta uutista odottanutkaan ja että toisten tehtäväin
takia hän nyt matkoilla oli. Ja kääntäen puheen toisaalle, kävi
hän kyselemään erämaankuulumisia ja vanhoja pyyntitovereitaan.
Heittäytyipä hän leikkisäksikin, tiedustellen, eikö talossa ole jo
iltaruoan aika, hänellä se ainakin rupesi olemaan.
Mutta ukon herkkä korva kuuli onton kaiun poikansa puheiden alta ja
hän oivalsi, että vanha haava on vielä auki. Hän nousi kutsuakseen
karjavaimon pihalta ruokia pöytään panemaan, mutta pysähtyi vielä
keskilattialle.
-- Niin taisi käydä, että kotiin et jää, Pentti, virkkoi hän, leuka
rintaa vastaan painuneena.
-- Niinkö käynee...
-- Sen jo tiesin, se on sukuni kirous!
* * * * *
Se nostoväen kutsuminen aseisiin, josta ratsumies Pentti Heinonpoika
levitteli tietoa Päijänteen pohjoisissa pitäjissä, oli näiden
väestölle outo homma. Suomen talonpojat eivät olleet tottuneet
tekemään sotapalvelusta, joka oli aina ollut herrain ja rälssimiesten
asia. Rajaseutujen rahvaan täytyi kyllä usein, milloin vainolainen
uhkasi tai hyökkäsi, kokoontua kotiseutuaan varjelemaan, mutta vaikea
oli näitä sydänmaan talonpoikia saada ymmärtämään, että heidän olisi
kotoaan lähdettävä linnoja ja kaupunkeja ja kaukaisia maakuntia
puolustamaan. Käsitys koko maan yhteisestä puolustamisesta oli heille
vieras ja se jäi useimmille hämäräksi vielä sittenkin, kun piispan
asiamies oli kylästä kulkenut edelleen. Senverran toki oivallettiin,
että esivalta nyt käski jokaisesta talosta, jossa oli viisi miestä,
yhden varustautumaan lähteäkseen kauas Viipuriin sotimaan, ja koko
huomio keskittyikin tavallisesti siihen, kenen oli näin uhrauduttava
toisten puolesta ja heidän evästämänään.
Se vaatimus tuotti surua ja huolta niissä Sysikorvenkin taloissa,
joissa Pentti Heinonpoika nyt ajoi asiataan ja joissa siten hänkin
joutui vihattavan kruununmiehen huonoon huutoon. Kun Karmalan
harjatukkaisista veljeksistä yhden oli määrä heittää kuokka ja
kasuri, veritöihin sonnustautuakseen, niin se vaatimus synnytti
vain kiukkua ja kirousta koko talossa, jossa nyt mietittiin, eikö
olisi erämaille pakenemalla väistettävä koko uhkaa. Harva oli, joka
Ilvesmäen Hintsan tavoin itse tarjoutui hiihtämään sinne, mistä ei
uskottu miehen elävänä palaavan.
Verkkaseen siis sujui Pentin toimitus erämaan laidassa, jossa
hänen oli järjestettävä ruodut ja määrättävä ruotupäälliköt, ja
hän tunsi, ettei hänessä itsessäänkään Turusta tuomansa innostus
enää kestänyt täydessä vireessä. Hänen ajatuksensa pyöriskelivät
yhä enemmän siinä hänen omassa yksityisessä huolessaan, jonka hän
tunsi mielensä pohjimmaiseksi ponnahtimeksi, ja josta hän sisässään
yhä kävi hiljaisia käräjiä. Kaikkialla missä hän kulki, puhuttiin
hänelle Marketan kohtalosta, kerrottiin siitä kauhulla, rukousnauhaan
turvautumalla.
Hänet oli Karjalassa arpoja sitonut, sitonut ruumiin pääluussa
pidetyillä vitsoilla, ja siksi niitä kiroja ei kukaan osannut
pyörtää, -- niin tiedettiin. Oli jo kerran hänen päästämisekseen
kirkonkellojakin soitettu, mutta turhaan. Ja Sysikorven kirkkoherra,
-- jota sanottiin Varsa-Tuomaaksi, koska hän otti kymmenykset
kaikista pitäjässään syntyneistä varsoistakin -- oli kerran tehnyt
erityisen matkan Vahvajärvelle tutkimaan paholaisen paulomaa tyttöä.
Tämä ankara pappi ahdisteli muutenkin noituutta seurakunnassaan,
kaatoi hämäläisten vanhoja karsikoita ja sakotteli erämiehiä, jotka
itselleen kalaonnea taikoivat, mutta eipä ollut hänkään saanut tuota
lumottua impeä luopumaan sairaista mielikuvistaan. Ja silloin hän oli
kirkon nimessä kironnut Marketan, kironnut hänet hänen käydessään
ja istuessaan, kironnut hänen työnsä ja hänen leponsa, ja kieltänyt
häneltä haudankin rauhan... Siksi nyt matkamiehetkin väistivät
Juuritaipaletta, kuin saastaista taloa.
Kauhulla sitä kerrottiin ja kauhulla sitä Penttikin kuunteli.
Mutta samalla hänen kävi sääliksi tyttöraukkaa, jota hän kerran
oli kuvitellut omakseen... onpa se mahtanut saada paljon kärsiä!
Putkilahdelta soutaessaan oli Pentti vihannut morsiantaan, luullen
hänen myöneen lempensä karjalaiselle ryöstäjälleen, mutta nyt hän
käsitti hänet ilkeän intomielien viattomaksi uhriksi. Ja siitä
hänessä kasvoi halu käydä sittenkin kerran vielä katsomassa entistä
lemmittyään, jota nyt kaikki karttoivat.
-- Lähdetkö hiihtämään? kysyi Suopellon vanhus eräänä aamuna siinä
joulun alla, kun kuuli poikansa seinänvierustalta suksia kolistavan.
-- Onhan sinulla orit tallissa?
-- Mietin suksilla lähteä tänään.
-- Metsiä aijot kulkea?
-- Niin, vielä täytyy käydä laitakylillä. Palaan huomenna.
-- Tervennä hiihdä!
Vanhuksen äänessä oli pieni värähdys hellyyttä, ikäänkuin hän olisi
arvannut poikansa aikeet. Ehkäpä hän ne arvasikin. Sillä suoraan
suuntasi Pentti nyt suksensa sitä tuttua korpea kohti, jonka hän
ennen nuorena oli niin usein halkaissut, pyyntiretken nimellä
oikaistessaan sukulaistaloon Vahvajärville.
Raitis oli talvi-ilta, kun Pentti läheni sitä metsänrinnettä, josta
hän kolme vuotta sitten, poltetun talon pihalta, oli lähtenyt niin
nuortealla innolla hiihtämään, morsiantaan muka pelastaakseen. Nyt
palatessaan hän tuli vastakkaiselta ilmansuunnalta, täyden kierroksen
tehtyään, ja mieli oli hänellä nyt matalana. Kun metsä harveni ja
sen keskeltä illan hämärässä kuumotti Lauri-ukon rakentama uusi
tupa, silloin hiestynyt hiihtäjä pysähtyi. Häntä epäilytti, kadutti,
hävetti...
Pentti katseli ympärilleen. Hän oli pysähtynyt juuri siihen
karsikkoon, johon he olivat kolme vuotta sitten oksineet kaksi puuta.
Nyt oli karsittu yksi lisäksi. Se oli Lauri-ukon kuusi, sen hän
arvasi, ja hänestä tuntui, että hänen olisi ollut keveämpi palata
taloon, jos tuossa olisi ollut vieläkin yksi oksittu puu.
Hiljaista oli pihalla kaikki. Tuvasta kuului vain kehdon yksivakainen
keinutus ja sen säestyksenä kangaspuiden helske, -- siellä teki
yksinäinen perhe puhdetöitään. Mutta pihatöitä sattui kulkijan
silmään valoviiva. Se tuli ometan ovelta... Pentti hiihti hiljaa valo
viivaa kohden ja kumartui veräjän yli kurkistamaan raosta.
Siellä paloi tuli lehmipadan alla ja perältä pimennosta ammottivat
suuret, pyöreät lehmänsilmät, jotka näkyivät odottavan iltahauteen
valmistumista. Mutta padan ääressä seisoi solakkavartaloinen nainen,
joka tuohivakkasesta ripotti jauhoja lämpenevään haudekeittoon
ja toisella kädellään hiljaa liikutti hierintä. Keittäjän kasvot
näkyivät sivulta; ne olivat laihat ja rasittuneet, mutta niissä oli
vielä jälellä suloa ja uhmaakin.
Pentti viskausi aidan yli, avasi oven ja astui reippaana tytön eteen.
Tämän katseesta, kun hän sen kohotti, kuvastui aluksi vain tylsää
kylmyyttä. Mutta vähitellen rupesi siihen väreilemään ikäänkuin viriä
tyyneeseen veteen, ja levoton, kärsivä ilme levisi hänen kasvoilleen.
-- Pelkäätkö minua, Marketta? kysyi nuorukainen. Ja kun tyttö melkein
kuin arkaillen siirsi hierintä pitelevän kätensä loitommalle,
jatkoi hän: -- Elä pelkää, en kättänikään ojenna. Tulin vain sinua
katsomaan, kun kuulin sinun paljo kärsineen.
Käsi, joka hierintä piteli, oli ruvennut hiljaa vapisemaan. Ja
tuokion kuluttua tyttö kuiskaten vastasi:
-- Niin, olen paljo kärsinyt. Mutta miksi tulit... minuako hakemaan?
Tytön silmissä kiihtyivät levottomuuden väreet tuskaksi. Pentti näki
niissä samaa pelkoa kuin ansaan tarttuneen eläimen hätääntyneessä
katseessa, ja hän virkkoi rauhottavasti:
-- Keitä vain rauhassa hauteesi, en sinua raasta mihinkään. Nousin
vain tähän suksiltani; tupaan olen menossa.
Hän aikoi jo poistua ometasta. Mutta hän katsahti vielä Markettaa:
Tyttö oli peljästynyt, hämmentynyt, mutta mitään häijyjen henkien
rienaamaa ei Pentti voinut hänessä nähdä. Ja hän palasi takaisin
ovelta ja lausui reippaammin:
-- Mutta kerro, Marketta, miksi minua kartat, mikä särki välimme? En
sinua enää omakseni vaadi, vaan sano se kuitenkin!
Vesiin samenivat tytön silmät, raskaat muistot hänet valtasivat ja
kuin vaikerrellen hän puhui:
-- Enhän osaa sitä sanoa. Kaikki ovat sitä tutkineet... oi, se
on niin kauheata! -- Hän herahti ilmi-itkuun, joka tuntui hänen
sydäntään hiukan keventävän, ja nyyhkyttäen hän jatkoi:
-- Hän minut itseensä vihitti...
Pentti tunsi, kuinka hänessä kauan kyteneet vihat taas kuumenivat, ja
hän sähähti kiihtyneemmin hampaittensa raosta:
-- Se Kosoinenko? Oletko hänen vaimonsa?
-- Hänellä on vaimo kotonaan, mutta siltä hän pani arpojan minut
itseensä vihkimään. Ja he manasivat minut ja sitoivat ja uhkasivat...
minä tunnen tänne asti sen uhan... En voi päästä irti!
Hän kertoi sen katkonaisesti, tuskaisena, ja hypelteli samalla
hätääntyneenä kaulassaan olevia hienoja, valkoisia vitjoja, jotka
näyttivät umpeen juotetuilta. Mutta sitten hän kätki ne taas
kuin säikähtyneenä mekkonsa alle. Pentti arvasi, että tuossa lie
nyt se taikojan kahle ja hän huudahti verivihollisensa elkeistä
kiukustuneena:
-- Hitto herjan siteestä! -- Hän oli oikaissut kätensä, ikäänkuin
tempaistakseen nuo kirovitjat tytön kaulasta. Mutta hänen täytyi
pysähtyä ja peräytyä. Sillä hän näki taas sanomattoman kauhun kuvan
tytön hämmentyneessä katseessa ja näki hänen suonenvetoisesti
nostavan käsivartensa kuin puolustautuakseen, sopertaen:
-- Ei, en voi päästä irti.
-- Entäpä jos ryöstäjäsi surmaan, oletko irti silloin?
Pentti katsoi terävästi sairaaloisen tytön silmiin. Levottomina
ne yhä lainehtivat, mutta tuskan ja kauhun rinnalle rupesi niihin
kuitenkin jo nousemaan toivon ja pelon välillä vaappuva ilme. Hän
tuskin uskalsi vastata, mutta hänen kasvoilleen näytti kuin salatusta
hetteestä nousevan vähän elon väriä. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:
-- Silloin Pentti... ehkä voisin silloin taas hengittää.
-- Ja ehkä hymyilläkin?
-- Mutta ei... hän se surmaakin sinut.
-- Siitäpä minä vastaan.
Tyttö itki nyt ääneensä ja Pentistä näytti, että hänen sydämestään
suli kyynelten mukana pitkän kärsimysten jäitä. Mutta nuoren miehen
rintaan nousi samalla uutta toivoa ja uutta voimaa; ja hän puhui
rohkaisevasti ja reippaasti padan yli kumartuneelle naiselle:
-- Näethän, vähitellen heltiää näin tuo rintasi raskas ahdistus.
Kerran tulen luoksesi Marketta ja sanon: Nyt ei sinun tarvitse enää
pettäjääsi peljätä, -- uskotko minua silloin?
-- Sanomattasi tunnen silloin, onko se totta.
Orastava toivo oli ruvennut lämmittämään kovaonnisen immen mieltä,
elpyvää eloa nousi yhä enemmän hänen kalpeille kasvoilleen. Silloin
tarttui Pentti tytön vapisevaan käteen ja virkkoi iloisesti:
-- Nyt lähden. Mutta sinä tiedät nyt minun palaavan, -- silloin olet
vapaa!
Hiljaa painoi Pentti ometanoven kiinni ja hän näki sitä tehdessään,
että tyttö, joka jäi kekäleitä padan alle kokoamaan, jo liikahti
notkeammin kuin äsken. Ja kun Pentti tuokion kuluttua, kumarana
astuttuaan korkean kynnyksen yli tuohon ilottomaan tupaan, ovensuussa
karisti jäitä paulakengistään ja pelmuutti lunta turkistaan, niin hän
teki sen ikäänkuin suoraan salolta saapuva matkamies ainakin.
Ilolla häntä tervehtivät Viljo ja Manu, ja talon naiset keskeyttivät
puhdetyönsä vierasta kestitäkseen. Siellä tarinoitiin nyt yhteisistä
muistoista ja kerrottiin välivuosien kuulumiset. Manua oli hänen
Laatokalla saamansa haava kesäkauden kiusannut, vaan syyspuoleen oli
haava kasvanut umpeen ja silloin oli Manu mennyt uusiin naimisiin.
Toisella vuodella oleva poika tepasteli jo lattialla, ja siitä aikoi
isä kasvattaa yhtä reippaan miehenalun, kuin oli se vainolaisen
surmaama.
-- Sen jo kostit, virkkoi Pentti.
-- Kostin. Ja elämän aloin alusta.
-- Minulla on kostoni vielä kesken, lausui matkamies hiljaa, mutta
lisäsi rajummin: -- Vaan vielä täytän sen minäkin!
Marketasta ei puhuttu. Talonväki, jolle tyttö oli ainaisena suruna
ja häpeänä, oli tottunut siihen, että hän vieraiden käydessä viipyi
ulkosalla. Se vain ihmetteli, ettei Pentti entistä morsiantaan
kysellyt, mutta iloitsi siitä samalla. Ainoastaan nuori Viljo aavisti
jotakin, sillä omituisesti oli Pentin ääni värähtänyt, kun hän
kostostaan puhui. Ja Viljossakin virisivät koston veret, hän jo taas
tarjoutui seikkailuihin mukaan.
-- Jos ei miehiä muuten Sysikorvesta tarpeeksi kokoonnu, niin lähden
täältä minä sinulle toveriksi.
-- Taisit jo päästä makuun siellä Karjalassa, veisteli Pentti. --
Miehiä täältä tarvitaan, niitähän olen hakemassa. Ja kun tulet,
Viljo, niin Viipurista minut löydät.
Kun illallinen oli metsätuvassa syöty, nousi Pentti lähteäkseen.
Kuutamossa on hilpeä hiihtää, kehui hän, ja kertoi jo huomenna
lähtevänsä paluumatkalle Turkuun, -- asiansa oli hän nyt korven
laidassa ajanut. Ketterästi hän suksille nousi ja keveästi ne
liukuivatkin äskeisiä latuja. Ne kirot, joita eivät papit eivätkä
tietäjät olleet osanneet pyörtää, ne oli hän nyt saanut lauhtumaan,
ja häntä lämmitti taasen toivo. Vielä tapaa hän tuon ilkkuvan
karjalaisen, siitä oli hänellä nyt mielessään varma tunto, -- ja
silloin ei silmä petä. Ja siitä lähtee silloin hänellekin elämä taas
taittumaan uusille urille.
* * * * *
Seuraavana päivänä istui jälleen Suopellon suuressa tuvassa sokea
voutivanhus yksin, kuunnellen kuinka kavioiden kapse loittoni
jäätyneellä tiellä. Jo poikkesi ratsastaja mäen alla kylätielle, jo
upposi rautakenkäin ääni metsään ja sieltä kumisi vain kaukainen,
kuoleva kaiku.
Siellä ratsasti hänen poikansa pois kotoisilta mailta, takaisin
maailmalle. Vielä eiliseen asti hän oli kahden vaiheilla kamppaillut,
lähteäkö vai jäädäkö, ja vielä nyt satulaan noustessaan hän lupasi
palata ja tuoda emännän taloon.
-- Mutta ei se palaa, huoahti vanhus ääneensä. Tuntui niin kolkolta
autiossa tuvassa. Koskaan ennen ei ollut siellä näin yksinäiseltä
tuntunut. Tulikin lie liedeltä sammumassa, vanhusta vilutti.
Mutta hän ei noussut hiilosta kohentamaan. Vielä kaikui ukon
herkistyneeseen korvaan kuin unien läpi poistuvan ratsun töminä.
-- Pois maailmalle, se on sukuni tarina! huoahti hän taas, kun ei
enää kaikukaan kumissut. -- Tässä istun yksin!
Vanhus köpitti tuttua tietään peräseinälle, verkkonsa luo ja
tapaili käpyä seinänraosta. Mutta vapisevista sormista kirposi
käpy lattialle. Sokea kumartui sitä hakemaan, kopeloi, kopeloi, --
turhaan, -- ja istahti vihdoin huohottaen jakkaralle. Ei hän jaksanut
enää, auttajaa ei ollut, hän oli yksin...
Nyt vanhusta tosissaan vilutti.