Katanpään kallioniemellä Viipurissa, kirkon ja rantaa kiertävän
muurin välissä, istui ja loikoili eräänä helteisenä elokuunpäivänä
paljo väkeä. Sitä tungeskeli kirkon ovellakin, josta helähti ulos
vuoroin kuorissa laulavain teinipoikain helakka virsi, vuoroin taas
messua lukevain pappien yksitoikkoinen, venytetty nuotti.
Vietettiin Pyhän Olavin messua, Torkkelin vanhan linnan suojeluspyhän
suurta, vuotuista juhlaa. Mutta tänä vuonna, kesällä 1492, oli tämä
juhla Viipurissa tavallistakin suurempi. Sillä nyt vihittiin samalla
kaupungin uusi, vasta valmistunut kivikirkko, joka oli rakennettu
ukkosen toistakymmentä vuotta sitten polttaman tilalle. Aneita oli
paljon myöty tämän rakennustyön hyväksi, ja paljo olivat siihen
porvarit ja maalaisrahvas tehneet ilmaisia päivätöitä, mutta niinpä
olikin kirkko nyt saatu entistään ehommaksi. Kaikki ne pyhimykset,
kuten Pyhä Andreas, Pyhä Sebastian, Pyhä Egidius ja Pyhä Anna,
joilla oli ollut alttarit vanhassa kirkossa, olivat uuden kylkeen
saaneet uudet kappelinsa. Kolmen päivän synninpäästö oli nyt luvattu
kaikille, jotka saapuivat vihkiäisjuhlaan, -- siksi oli väkeä niin
runsaasti koolla.
Kirkko oli täynnä. Mutta kun siellä etupäässä oli ollut varattava
tilaa hengellisille ja maallisille herroille, kaupungin raadille
ja ylemmille porvareille, saivat nahkahousuiset käsityöläiset ja
pikkuporvarit, kalastajat ja kantajat, sekä Koiviston ja Säkkijärven
pitkäliepeisiin villamekkoihin puetut talonpojat tyytyä kirkkomäeltä
ja hautuumaalta kuuntelemaan juhlamessua. Mutta oli siinä joukossa
vielä muutakin väkeä: oli Saksan kestejä ja hansalaisia kauppiaita
kepeissä olkaviitoissa ja litteissä sulkahatuissa, oli avopäisiä
kerjäläisveljeksiä, joiden harmajat vaipat olivat köydellä
vyötäreiltä sidotut, oli herrainsa vaakunaväreissä herrastelevia
asepalvelijoita, jotka hiiviskelivät kalliolle ryhmittyneiden
naisparvien ympärillä, oli linnan huoveja ja leikkiviä lapsia, -- se
oli kirjava kuva Viipurin väestöä.
He odottivat siinä messussa viipyvää juhlayleisöä palaavaksi
saattokulussa kirkosta, odottivat kärsivällisesti, vaikka tiesivätkin
juhlamenojen jatkuvan vielä pitkään. Kaikki näet tahtoivat nähdä
Viipurissa nyt olevia kaukaisia juhlavieraita.
Niitä olikin useita ja ylhäisiä. Nuoremmat odottelijat olivat koossa
rantaportin viereisen muurin reunalla ja katselivat sieltä niitä
uljaita sotalaivoja, jotka nyt hansalaisten ja hollantilaisten
kauppa-alusten keskellä kelluilivat ankkurissa Viipurin lahdella.
Siinä oli varsinkin yksi pyöreäkylkinen, valkoiseksi sivelty
joutsenkeulainen kansilaiva, joka kiinnitti katsojain huomiota.
-- Tuoko se nyt on itsensä valtionhoitajan alus, kyseli puoleksi
talonpojan, puoleksi nihdin pukuun puettu mies vieressään istuvalta
nuorukaiselta, jolla oli yllään asemiehen lyhyt ja ruumiinmukainen,
sininen takki.
-- Näethän siinä kokassa Sturein vaakunan, vesilehtiä, vastasi nuori
mies, näin maalaiselle vaakunatietojaan kehuskellen. Ja noissa
mustissa, litteissä laivoissa, niissä on hänen sotaväkensä.
-- Entä tuo laituria likinnä oleva punalaita, jolla on ristinkuva
keulassa?
-- Etkö sitäkään tunne, Pentti, sehän on piispan laiva, --
Maunu-piispan, jonka ääni juuri tuolta kirkosta kuuluu.
Syvä, miehekäs messun ääni kajahti juuri kirkon avoimesta ovesta
ulos tyyneen luontoon. Sitä kuuntelemaan vaikenivat muurille
kiivenneet keskustelijat, joista toinen oli Savonlinnasta äsken
airueena saapunut Pentti Heinonpoika ja toinen hänen orpanansa,
Viipurin linnanvoudin Pietari Degenin nuori perijä, Evert. Ja yhtä
äänettömäksi herkesi koko kirkonmäen täyteinen yleisö kuuntelemaan
piispan messua.
Suomen piispa Maunu Särkilahti oli saapunut Turusta asti vihkimään
Viipurin uutta kirkkoa. Mutta yksinomaan sitä varten ei hän
kumminkaan ollut tätä pitkää merimatkaa tehnyt. Pari, kolme viikkoa
oli nyt Torkkelin vanhassa linnassa vieraillut Ruotsin valtionhoitaja
Steen Sture, joka oli saapunut sinne niiden rajalevottomuuksien
ja huolettavien sotahuhujen johdosta, joista tältä valtakunnan
itäiseltä kolkalta yhtämittaa oli lähetetty sanomia. Ja Maunu-piispa,
samoinkuin monet Suomen maallikkoherrat, oli nyt rientänyt Viipuriin
valtionhoitajan kanssa neuvottelemaan maan puolustamisesta.
Viime talvena oli taas lennähtänyt viestejä venäjänpuolisten Savoon
ja Pohjanmaalle tekemistä hävitysretkistä, vaikka rauha virallisesti
oli vallitsevinaan Ruotsin ja Moskovan suuriruhtinaan välillä. Mutta
tuokin usein rikottu virallinen rauha oli taas muutamien kuukausien
perästä päättyvä, ja silloin varottiin ilmisotaa, ellei välirauhaa
saataisi jatketuksi. Steen-herra oli heti Suomeen tultuaan lähettänyt
valtuusmiehensä Novgorodiin neuvottelemaan rauhan jatkamisesta
ja sen ehdoista. Näiden lähettiläiden palaamista nyt odotettiin.
Siten olivat niin monet ylhäiset vieraat joutuneet läsnäolollaan
juhlallistuttamaan Viipurin uuden kirkon vihkiäismenoja.
Piispan ja valtionhoitajan vierailun varsinaisen aiheen tunsivat
nekin nuoret miehet, jotka siinä kesäpäivän paahteessa muurinreunalta
kuuntelivat messua. Siitä oli paljo puhuttu linnassa, jossa nyt
Penttikin vieraili äitivainajansa sukulaisten luona, ja olipa hänen
oma asiansakin läheisesti punoutunut näihin suurkysymyksiin.
-- Sotaenteenä pitävät viipurilaiset sitäkin, ettei novgorodilaisia
kaupankävijöitä ole tänä suvena paljo ollenkaan tänne saapunut,
virkkoi nuorempi mies, taas lahdella olevia laivoja katsellen. --
Tavallisesti niitä roimahousuja täällä sakeanaan soutelee, -- nyt
niillä voi olla vihiä siitä, mitä tuleva on.
Pentti näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa eikä vastannut. Mutta eräs
kaupungin suolaporvari, joka oli noussut nuoren asemiehen viereen
istumaan ja siitä katseli, kuinka kalalokit matalalla vedenkalvossa
lentelivät, lausui huoahtaen:
-- Monet taivaanmerkitkin ovat taas ennustaneet verta ja sotaa.
Tämäkin helle... noin, katsohan, eikö lounaasta taas nouse herranilma!
-- Niinpä nousee Neitsytniemen takaa...
Keskipäivän aurinko oli paahtanut muurin aivan hehkuvaksi, eikä sinne
ylöskään tuntunut tuulen henkäystä. Venherannasta, muurin alta,
levittivät kalantotkut kirpeää hajuaan, ja umpinaiseksi rakennetun
kaupungin kapeista kujanpäistä, joiden varrella olivat navetat ja
tunkiot ja joissa likavesi lätäköissä mätäni, huokui siinä helteessä
ilkeä lemu, johon liittyi turvekatoille kuivamaan ripustettujen
kapahaukien tunkea tuoksu. Painostavaa oli luonnossa, mutta eipä
ollut vielä tietoa, jaksoiko rajuilma tuon lounaasta nousevan pilven
mukana purkautua. Ja harvakseen jatkoivat muurin reunalla kykkivät
miehet tarinoitaan.
-- Jos sota syttyy, silloin vihollinen tietysti ensiksi hyökkää
Viipuriin, virkkoi Evert, lisäten lapsellisella ylimielisyydellä: --
Mutta tulkoon, silloinpa saadaan tapella!
-- Kestääkö Viipuri sitä hyökkäystä? kysyi Pentti, taas hänkin
keskusteluun puuttuen. Suolaporvari vastasi:
-- Rappeutumaan ovat taas päässeet varustukset Posse-herran ajoilta.
Jos hän täällä olisi päällikkönä, silloin emme hätäilisi.
-- Miksi sitten Knut Posse siirrettiin pois Viipurista?
-- Mene tiedä! Tämähän on valtionhoitajan omaa läänitystä ja hän
tahtoo saada täältä tuloja. Mutta Posse on köyhä mies ja pani kaikki
verot, mitä irti sai, kaupungin varustukseen. Siirrettiin sitten
vauraampi vuokraaja hänen sijaansa tänne, mutta samalla varustusinto
laukesi.
Miehet vaikenivat, kuin helteen herpaisemina. Kirkosta kuului
yhtämittaa jatkuvan juhlamessun säveliä. Mutta kirkon edustalla nousi
mies siellä, toinen täällä katselemaan lounaista taivasta, jolla
musta, raskas ukkospilvi nyt nopeasti kasvoi. Muurilta laskeutuivat
keskustelijat alas väkijoukkoon, josta jo kuului säikähtyneitä
huudahduksia:
-- Jesus-Maaria, mitä se tietää, kun ukonilma nousee taas juuri
kirkkoa vihittäessä!
-- Tuollaisena nousi ukonpilvi tasan viisitoista vuotta sitten,
jolloin se meiltä kirkon poltti.
-- Mutta onhan nyt nurkkakiven alle haudattu hurskaan erakon ruumis!
-- On, vaan mitä tietää sitten tuo uhkaava enne?
-- Se tietää kovia aikoja... kas, kun pimenee maailma niinkuin yöksi.
Jesus-Maaria!
Juurikaan oli päivä vielä paistanut tulisemmin ja kirkkaammin kuin
koskaan poudankuivaan luontoon. Mutta yhtäkkiä oli koko läntinen
metsä käynyt tumman teräksen väriseksi ja nyt maisemat peittyivät
synkkään pimentoon. Mereltäpäin rupesi tuntumaan tuulen repimistä.
Se riuhtoi lahdella olevain laivain ankkurivitjoja, se vonkui
purjeköysissä ja rynkäsi mahtavalla rytinällä pian rannalle asti,
jossa se tempasi verkahatut miesten päistä ja leuhautti naisten
liepeitä.
-- Rajuilma on irti, Pyhä Olavi meitä varjelkoon!
-- Suojelkoon Pyhä Neitsyt kirkkoamme!
Niin huudahtivat nuo hätääntymään herkät ihmiset, tuntien ikäänkuin
taikaiskun luomakunnassa. Samalla singahti ensimäinen salama mustalta
taivaalta ja ukkosen kumea jylinä lähti kiertämään pilvissä. Kun
toisen kerran taivaan kansi jyrähti ihan kirkon kohdalla, silloin
kuului jo väkijoukosta kirkuva huuto:
-- Katsokaa, salama hivelee jo kattoristiä!
-- Nyt se sytyttää kirkon! Pakokauhuinen tungos oli syntynyt kirkon
ovella.
Salama ja jyrinä oli säikähdyttänyt kirkkoyleisönkin ja miehestä
mieheen lensi huhu, että taas on ukkonen iskenyt kirkkoon. Sakea
ihmisvirta koetti puristautua ulos kapeasta ovesta; hätähuutojen ja
valitusten keskessä koettivat ihmiset toinen toisensa ylitse rynnätä
ulkoilmaan. Kirkon edustainen yleisö katseli kauhulla tätä kiihtyvää
tuhon tungosta.
Kirkkomäen peittävästä, synkästä pilvestä soi edelleen valtava
jylinä, vaimentaen hätääntyneiden huudot, -- tuntuipa väliin, kuin
olisi kirkko ja itse kalliokin heilunut. Salamat singahtelivat
milloin lännestä, milloin etelästä, ja näyttivät todella lyövän
julmaa leikkiään kirkon kapean ristihuipun ympärillä.
Mutta kirkon ovella ahertavan väkijoukon takaa kuului samassa tuo
äskeinen voimakas, miehevä ääni, joka tuokiossa pakotti kaikki
kuuntelemaan. Tungos laukesi hetkeksi, ja sen keskitse astui kirkosta
ulos Suomen piispa loistavassa piispallisessa asussaan, kädellään
siunaten säikähtynyttä kirkkoväkeä. Ja siinä kirkon edustalla puhui
piispa:
-- Elkää peljätkö, ei Pyhä Neitsyt meitä eikä kirkkoamme tuhota
tahdo, hän vain muistuttaa meitä nöyrtymään juhlassamme. Rukoilkaamme
tämän uuden temppelin puolesta!
Salamain risteillessä taivaalla laskeutui piispa polvilleen
kalliolle ja koko yleisö polvistui hänen mukanaan. Ja katso! Ukkonen
soi edelleen, mutta se soi jo kauempaa talttuneemmin, ja salamat
seurasivat harvemmin toisiaan. Tuo nopeasti noussut pilvi oli rajussa
kulussaan kiirehtinyt yli keskitaivaan ja sen mustin kylki laskeutui
nyt verkalleen koillista kohden.
Kotvan lepäsi piispa polvillaan äänettömässä rukouksessa, ja syvään
hartauteen vaipuneina olivat siinä hänen sanankuulijansakin, niin
jalosukuiset ja porvarit kuin talonpojat ja pyhiinvaeltajat. Ja
kun piispa vihdoin nousi pystyyn, silloin oli jo rauhoittunut
tuo säikähtynyt kansa. Se tunsi harrasta kiitollisuutta herkissä
sydämissään hurskasta piispaa kohtaan, joka oli uskonsa lujuudella
masentanut rajuilman voiman.
-- Piispan rukous kirkkomme pelasti!
-- Hänellä on pyhimysten armo!
Maunu Särkilahti oli siinä hetkessä saavuttanut tuon väestön
rajattoman luottamuksen. Mutta piispa kehotti juhlarahvasta taas
rauhallisesti palaamaan kirkkoon, kiittämään sen suojeluspyhiä
tapahtuneesta ihmeestä. Ja kohta alkoi taas kirkosta kuulua
kuoripoikain helakka laulu.
Mutta pilvet, jotka siihen asti olivat vain pisaroita pirskotelleet,
ne repesivät nyt, rajuimman jylinän tauottua, rankkana sateena
kastelemaan kuivaa maata. Silloin läksi se kirkonedustainen yleisö,
joka henkeään pidätellen oli seurannut piispan rukouksen aiheuttamaa
ihmettä, juoksujalassa kiirehtimään kaupungin kapeita katukujia
kohti. Nuori Evert tapasi toveriaan käsivarresta ja virkkoi:
-- Nyt mennään Pyhänhengen kiltan kellariin!
Sadetta pakoon juoksi paljo muutakin väkeä tuohon lähellä rantaa
olevaan, kaksikerroksiseen kivirakennukseen, joka oli kaupungin
komeimpia. Oikeastaanhan pääsivät tähän taloon ainoastaan
veljeskunnan jäsenet, jotka sieltä harjoittivat armeliaisuutta köyhän
väen keskuudessa, tukivat toisiaan hädässä ja sillävälin panivat
siellä toimeen milloin messuja, milloin juominkeja, -- veljeskunnalla
oli näet sekä hengellinen että maallinen tarkoitus. Nyt siellä
kirkonajasta huolimatta harjoitettiin oluenjuomista, joka helteen
ja mielenliikutuksen jälkeen tulikin hyvään tarpeeseen, ja kaikki
näkyivät olevan tervetulleet. Kellarin isäntä laski yhtenä torvena
suuresta tynnyristä vaahtoavaa juomaansa tinaisiin haarikoihin, joita
janoiset itse ojensivat tapinsuulle.
-- Pyhän Olavin pelastavan armon kunniaksi juon, virkkoi äskeinen
suolaporvari, laskien vielä pystyssä seisten haarikan huulilleen.
Ja pikaisen henkäyksen jälkeen jatkoi: -- Ja sitten juon piispan
kunniaksi, jonka esirukous kirkkomme pelasti!
Kiltan pappi priiskoitti huonetta ja siihen saapuvia vihkivedellä.
Mutta vieraat istuivat korkean, ristijalkaisen honkapöydän ääreen, ja
siinä lähti tarina pian luistamaan tuttujen ja tuntemattomain kesken,
-- olivathan he kaikki kuin yhteisestä merihädästä pelastuneet.
Siellä puhuttiin tietysti taas piispan ja valtionhoitajan
käynnistä Viipurissa ja venäläisten uhkailevasta esiintymisestä.
Tuleeko sota vai säilyykö rauha? -- niin kysyttiin. Novgorodiin
matkustaneiden lähettilästen palaamista odotettiin jännityksellä
porvarienkin piireissä, sillä heidän tuomastaan vastauksesta riippui
kaupunkilaisten elinkeinojen ja toimeentulon mahdollisuus. Eräs
porvareista kertoikin valitellen:
-- Käkisalmen venäläiset kuuluvat taas kiukustuneen siitä
ryöstöretkestä, jonka savolaiset ovat tehneet Laatokan maille. Taas
uhkaavat he kostaa.
Ja toinen porvari lisäsi:
-- Sitä se onkin alituista ryöstämistä ja hävittämistä edestakaisin.
Miten voisikaan rauha säilyä!
Nämä puheet panivat Pentin heristämään korviaan, ja pian hän jo
pakinaan puuttuen huudahti:
-- Ette täällä tiedä, mitä ne ovat kärsineet, jotka viime keväänä
vihdoin läksivät kostoretkelle. Olisipa ihme, ellei roistotöiden
tekijöitä edes saisi kurittaa!
-- Oikein puhuttu! Taisit olla itse mukana! Terveeksesi, tervakoura!
Niin huudahtelivat asemiehet, kehuen savolaisten retkeä miesten
teoksi. Mutta väittelyä jatkui vielä siitä savolaisten partioretkestä
ja eräs porvareista selitti:
-- Kurin ne ryöstäjät kyllä tarvitsevat; täälläkin ovat Jääsken
kylät yhtä autioina kuin savolaisten. Mutta meille porvareille nuo
rajakahakat ovat turmioksi. Te hävitätte Laatokan rantoja, -- taas
tulee kosto meidän rannoille, -- kuka silloin kykenee kaupastaan
elämään? Ennen matkustin minäkin joka kesä Syvärinsuulle, toin sieltä
turkiksia ja möin niitä hansalaisille; nyt on se kauppatie poikki, --
ei muuta kuin pane hampaasi naulaan!
-- Eikähän ryöstetty talonpoika enää kykene suolanelikkoakaan
ostamaan, -- mistä elät? -- niin säesti suolasaksa.
Järkeähän he tuntuivat puhuvan. Mutta Pentti kivahti kuumenneena
vastaan:
-- Vikapa onkin siinä, että on annettu rajantakaisten täällä
iltikseen ryöstellä ja on kostettu liian vähän.
Mutta se väittely katkesi siihen. Juomarahvas jäi näet katsomaan
kahta outoa, kirjavapukuista ratsumiestä, jotka nyt likomärkinä
astuivat kellariin ja joilla näytti olevan suuri jano. Kerrottiin
heidän olevan juurikään Ruotsista saapuneita airueita, jotka kirkkoon
olivat valtionhoitajalle kirjeensä toimittaneet. Mutta turhaan
viipurilaiset koettivat udella heiltä uutisia. Ja hetken kuluttua
kuului kiltan ovelta huuto:
-- Valtionhoitaja ja koko juhlarahvas lähtee kirkosta!
Oluenjuojat siemasivat sarkkansa pohjaan ja kiirehtivät ulos
tuota ylhäistä saattokulkuetta katsomaan. Sade oli lakannut, ilma
oli taas raitis ja puhdas, haihtuneet olivat sekä ukkospilvet
että ummehtuneiden kujien lemut. Rauhallisena seisoi äsken niin
säikähtynyt rahvas taas kirkkomäellä katsellen, kuinka juhlayleisö
lappoi ulos vihitystä pyhätöstä.
Etummaisina kävelivät kirkon alttaripapit ja Viipurin molempain
luostarien veljekset, päälaelta ajetut avopäiset vaippamiehet,
harmajat ja mustat, suitsutusastioita heilutellen. Kirkko oli näet
siunattava ulkopuoleltakin ja sitä he nyt lähtivät kiertämään.
Viipurin kirkkoherran, mestari Dothlaeuksen, ja hänen apupappiensa
kintereillä asteli kuoripoikain valkoinen lauma, mutta niiden
jälestä käveli kanunkiensa seuraamana Maunu-piispa suoraselkäisenä
ja ryhdikkäänä, kullalta kimaltelevassa, maata laahustavassa
viitassaan. Häneen kirkkorahvaan katseet hartaimmin kiintyivät, monet
polvistuivatkin hänen astuessaan ohitse.
Mutta tätä papillista saattuetta seurasi maallisten ylimysten
loistava parvi, -- valtionhoitaja Steen Sture kahta askelta toisista
edellä. Hän oli noin viidenkymmenenvuotias, matalahko mies, ja kun
hänellä oli heikot silmät, käytti hän viheriää varjostinta, joka
peitti ison osan hänen kasvoistaan. Erittäin mahtavaa vaikutusta
hän ei siten tehnyt, vaikka hän kulkikin nahkasilla reunustetussa
ritarinviitassa ja kultasolkihatussa. Hänen astuntansa oli hiukan
levotonta; ihan kirkon edustalla hän pysähtyi antamaan joitakin
käskyjä eräälle ruotsalaiselle saattomiehelleen, joka rivistä
poistuen heti kiirehti rantaan päin.
Sillävälin ehti valtionhoitajan rinnalle kaksi ritaria. Toisella
heistä oli karkea ja harmahtanut lyhyt poskiparta, ja harmahtavat
olivat ne tukan tupsutkin, jotka ohimoilla kihertyivät. Mutta hänen
kasvonsa olivat verevät ja eloisat ja hän tapaili tuontuostakin
kädellään sotilasmekkonsa kuvetta, -- hän oli nähtävästi tottunut
nojaamaan kättään miekankahvaan, mutta kirkkoon mennessä olivat aseet
olleet kotiin jätettävät. Viipurilaiset supattivat keskenään tämän
soturin ohikulkiessa; he näyttivät hänet hyvin tuntevan. Se olikin
heidän entinen suosittu ja kaivattu linnanherransa, Knut Posse, joka
muutamain vuosien poissaolon jälkeen taas oli saapunut Viipuriin. Tuo
toinen, hänen rinnallaan hienossa samettipuvussa kävelevä, kalpea,
hoikkaluinen herra sitä vastoin oli useimmille outo, vaikka hän jo
pari vuotta oli isännöinyt Torkkelin linnassa. Sillä harvoin oli
nykyinen linnanherra, Niilo Eerikinpoika Gyllenstjerna, näyttäytynyt
ulkosalla; hän kuului olevan kivuloinen, heikkoverinen herra, jota
pitkä jumalanpalvelus nytkin näkyi rasittaneen.
-- Tämä hento mieskö se on linnanherra? kysyi Pentti toveriltaan.
Pentti oli jo muutamia päiviä linnassa asunut sen päällikköä
näkemättä.
-- Niin on, vastasi Evert. -- Hän on ylhäistä sukua, kuningas Kaarlo
Knuutinpojan tyttärenpoika.
-- Siitä on isäni kertonut, Viipurissa kuuluu hän syntyneenkin. --
Entä nuo kaksi siinä jälessä, pieni ja suuri?
-- Nehän ovat Suomen molemmat laamannit. Tuo pitkä, korkeaotsainen on
Klaus Henrikinpoika, Hornien sukua, ja tämä kääpiö, jolla ovat kuin
linnun kasvot, hän on piispavainajan veljenpoika, Bitzien sukua, se
on kipakka herra.
Nämä, samoinkuin useat muut Suomen aateliset, jotka tässä
saattokulussa astelivat, olivat viipurilaisille tuttuja miehiä,
sillä usein olivat he viime vuosina, sodan uhatessa, aseväkineen
siellä oleskelleet. Niinpä olivat porvarien mielikkejä nuo
laamannien kintereillä kulkevat iloiset Frille-veljekset, joita
Höyhenhatuiksi sanottiin, heillä kun molemmilla aina oli keltaiset
sulat hatuissaan. He olivat herkät tappeluun ja herkät juomaan ja
aina he kulkivat yhdessä, joko sitten sodan tai rauhan retkillä.
Mutta viipurittarien varsinainen suosikki oli sittenkin tuo veljesten
rinnalla astuva, roteva ritari Tönne Eerikinpoika, Viipurin entisen,
jäntevän käskynhaltijan ja sen muurittajan, Eerikki Akselinpoika
Totten uljasryhtinen poika. Hänellä oli läänityksenä Raasepori,
mutta hän viihtyi parhaiten aseväkineen Viipurissa, jossa hänen
lapsuudenmuistonsa olivat. Tönne-herra rakasti komeutta; hopealta
kimalsi nytkin hänen väljä, leveä vyönsä, josta riippui kiiltokivillä
kirjailtu massi ja jonka pää roikkui pitkälle alas uumenilta. Paljo
oli se mies tuottanut iloa jos itkuakin Viipurin naisille.
Mutta olipa saattokulussa viipurilaisille outojakin herroja, kuten
Steen Sturen ruotsalaiseen seurueeseen kuuluvia, joille vanha
linnanvouti Pietari Degen, Evertin isä, nyt piti seuraa. Mutta
taas tuli tuttua väkeä: Viipurin pormestarit tummanpunaisissa
virkaviitoissaan, porvariston edustajat silkkipukuisine naisineen,
raatimiehet ja kirjurit, ja kauppiaita, saksalaisia ja suomalaisia,
tuli pitkä jono.
Saattue teki kierroksen kirkon ympäri ja suuntausi sitten
linnaan päin, muun yleisön sitä seuratessa. Mutta sillankorvassa
valtionhoitaja hyvästeli porvariston ja papiston edustajia ja
kiirehti linnaan, johon ylimysherrat ja vähän myöhemmin piispakin
häntä seurasivat.
* * * * *
Pentti Heinonpoika pysähtyi sillalle. Hän silmäili selälle, jossa
laivain alempiin raakapuihin nyt purjeita vedettiin, ja kävi
levottomaksi.
-- Laittautuvatko laivat jo lähtöön? kysyi hän toveriltaan.
-- Taitavat vain purjeita kuivata, vastasi Evert.
-- Mene tiedä, -- näethän, laivamiehet soutavat sinne rannalta ja
laivaportaita lasketaan alas. Valtionhoitaja aikoo ehkä matkustaa.
Joudu, minun täytyy sitä ennen saada tavata isääsi!
Huolenalainen ilme kasvoillaan kiirehti nuorukainen linnaan.
Ja hetkeä myöhemmin kertoi Pentti Viipurin linnan matalassa
voudinrakennuksessa vanhalle Pietari-voudille huoliaan näkemäinsä
oireiden johdosta ja sen tehtävän onnistumisesta, jota varten hänet
oli Savonlinnasta pantu asialle. Savolaiset olivat partioretkeltään
tuoneet Olavinlinnaan joukon karjalaisia naisia, saadakseen niillä
omat naisensa vaihdetuiksi vihollismaasta pois. Mutta Kylliäinen
ei ruvennut niitä linnassaan kauan elättämään ja sitävarten oli
hän lähettänyt Pentin Viipuriin pyytämään, että viranomaisten
välityksellä pantaisiin toimeen vankienvaihto, niinkuin joskus
ennenkin oli tapahtunut. Tämän asiansa oli Pentti jo ennen esittänyt
voudille, mutta nyt hän oli levoton, miten hänen tehtävänsä käy, jos
valtionhoitaja yhtäkkiä ja kesken kaiken purjehtii Viipurista pois.
Hänen piti ehdottomasti saada Steen-herran suostumus tuohon vaihtoon.
Näin hän melkein hätäisesti Pietari-voudille puhui.
Tämä tahtoi kernaasti auttaa nuorta sukulaistaan. Mutta se ilmeinen
levottomuus, jolla nuori mies tätä naisvankien vaihtamista ajoi,
se Degen-ukkoa kuitenkin hiukan huvitti; hän vainusi siitä
mieskohtaisempaakin harrastusta. Puoleksi epäillen, puoleksi
naureskellen, hän nyt senvuoksi nuorukaiselta kysyi:
-- Kuule Pentti, tuo vankijuttu sinua kovasti huolettaa ja kiinnittää.
-- Olen sen asian saanut suoritettavakseni...
-- Elä vain kiertele, sano suoraan, onko sinulla, nuorukainen, joku
omainen siellä vankien joukossa, joku tuttava...?
-- Taikka morsian? täydensi Evert, joka oli seurannut toveriaan
isänsä luo.
-- Niin, kerro pois, sitten nähdään, mitä voimme tehdä.
Pentti ei ollut aikonut siitä yksityisestä asiastaan, joka hänet
ensiksi oli ajanut Sysikorvesta Karjalan maille ja vihdoin tuonut
Savonlinnasta Viipuriin, mitään kertoa. Mutta nyt ei auttanut, --
hänen täytyi tunnustaa sukulaisilleen, ettei hän ollutkaan yksinomaan
Kylliäisen asioilla. Hänen täytyi samalla kertoa tarkempaan äskeinen
Karjalanmatkansakin, kertoa taistelusta Pirtolan rannalla ja tytöstä,
jota hän oli lähtenyt pelastamaan, jonka hän jo oli nähnytkin,
mutta jota hän ei ollut saanut mukaansa. Siksi yritti hän nyt
toista keinoa, jonka Kylliäinen oli hänelle neuvonut, saadakseen
Lauri-ukolle antamansa lupauksen täytetyksi.
-- Ja siksi oikeastaan kuljet näillä retkillä, täydensi Pietari, jo
yskän ymmärtäen.
-- Siksi olen nyt täällä!
Pentti lausui näin ääneensä sen, mitä hän ei aina ollut tahtonut
itselleenkään tunnustaa. Usein oli hän koettanut kuvitella
retkeään seikkailuksi, sattumaksi... eihän hän tosissaan ollut
niin pikeentynyt tuohon salopirtin tyttöön, että olisi yksin siitä
syystä lähtenyt näille maailmanmatkoille. Mutta samalla oli hän
aina tuntenut, että juuri nämä matkat ja ponnistukset ne olivat
hänet ikäänkuin kiinnittäneet Markettaan, jonka kuva yhä useammin
asui hänen mielessään ja jonka hätääntynyt orjankatse häntä seurasi
Pirtolan pihalta asti. Nyt hän jo myönsi muillekin, että vain sitä
tarkoitusta varten hän ponnisteli ja toimi. Uteleville hän selitti:
-- Tahdon saada Marketan Karjalasta takaisin, sillä hän on
morsiamekseni lupautunut.
Silloin Pietari-vanhus, mieleltään sulaneena ja vakavaksi käyneenä,
vastasi:
-- Se on oikeutesi, Pentti, ja velvollisuutesikin, -- samallahan
toimit monien muiden surevain hyväksi. Koetanpa auttaa sinua.
Valtionhoitajalla on parastaikaa neuvottelu vaakunasalissa Suomen
herrain kanssa. Olen juuri lähdössä sinne ja sinä seuraat minua. Ehkä
saamme tilaisuuden puhua hänelle sanasen tästä sinunkin asiastasi.
Mutta nuori Evert, jonka katseessa vielä äsken oli ollut ilakoiva
hymy, hän oli Pentin kertoessa vaiennut äänettömäksi. Pian oli hänen
mielialansa vaihtunut kunnioitukseksi, sitten ihailuksi. Ja kun
Pentti hetken kuluttua astui vanhuksen rinnalla pihalle, kävelläkseen
korkeaan, umpinaiseen päärakennukseen, silloin he jo huomasivat
Evertin linnan yrttitarhassa innokkaasti kertovan jotakin nuorelle,
mustakulmaiselle immelle. Hän kertoi Pentin tarinaa, kuvaten sitä
miehelle arvokkaaksi, kauniiksi teoksi, jota hän itse kadehti.
Vanhan Olavintornin suojat olivat vielä enimmäkseen samassa asussa,
johon ne olivat muutetut Kaarlo Knuutinpojan aikana, joskin ajan
hammas lähes puolen vuosisadan varrella jo paljon oli syönyt sitä
loistoa, johon marski-vainaja oli rakastanut pukea ympäristönsä.
Kuvioin maalatut holvikatot olivat savuttuneet, mustuneet olivat
ne ritarikilvet, jotka hänen aikanaan hohtivat hirvensarvinaulain
yläpuolelta ja haalenneet olivat seinäin korukuteiset verhot. Kaarlo
Knuutinpojan aseveikko, Eerikki Akselinpoika Tott, joka hänen
jälkeensä kauan oli Viipurin linnanherrana, oli rakentanut uusia
torneja sen muurinkulmiin, oli linnassa niinkuin kaupungissakin
pannut varustukset vahvaan kuntoon, mutta vähemmin oli hän välittänyt
huoneiden hienoudesta ja puistikon kalalammikoista. Ja ne miehet,
jotka olivat linnassa isännöineet Tottien jälkeen, olivat nekin
olleet enemmän sotureita kuin hovimiehiä. Vanha, korkea vaakunasali,
jonka peräseinällä nyt upeili Gyllenstjernan ylhäisen suvun
kultatähtinen vaakuna, oli kumminkin, uusilla seinäverhoilla ja
vanhoilla sukuhopeilla koristettuna, vielä hovihuoneen näköinen.
Ja Sigrid rouva, Niilo Gyllenstjernan puoliso, oli myöskin nyt
valtionhoitajan vierailun johdosta hohtaviksi kiilloittanut
salin keskessä olevaan, mahtavaan holvikaton kannatinpatsaaseen
kiinnitetyt, vanhat, ruostuneet entisten linnanherrain
vaakunakilvetkin.
Täällä suuressa, viileässä ritarisalissa piti nyt jumalanpalveluksen
jälkeen Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture neuvottelua Suomen
aateliston ja kirkon ylimpäin edustajain kanssa. Aika oli vakava.
Kaikki merkit osottivat, että Moskovan suuriruhtinas tahtoi anastaa
Suomea suuremman tai pienemmän osan haltuunsa. Jo parin viime
vuosikymmenen varrella oli tämä vaatimus, jonka jo Novgorodin
ruhtinaat perustivat Pähkinäsaaren rajakirjan sanamuotoon, ollut
ilmeinen, mutta nyt vaati Moskovan voimakas suuriruhtinas Iivana,
joka oli yhdistänyt Novgorodinkin maihinsa, tiukasti viidentoista
peninkulman levyistä kaistaletta Savoa omakseen, siinä joukossa
Savonlinnankin, ja sitäpaitsi koko pohjoisen Pohjanmaan. Noita
maita, jotka asutuksen ja viljelyksen kautta olivat liitetyt
ruotsinpuoleiseen Suomeen, ei tietysti voitu luovuttaa, ja niin oli
riitaa jatkunut. Useita rajakokouksia oli pidetty, mutta kummaltakaan
puolelta ei oltu peräydytty. Kiistakysymykset, joiden johdosta
ilmisota jo monasti oli ollut syttymässä, olivat lyhytaikaisen
välirauhan kautta aina lykätyt toistaiseksi. Viimeinen välirauha,
joka oli tehty viideksi vuodeksi, oli nyt ensi marraskuussa
loppuunkuluva.
Sitä koski neuvottelu. Huolella kysyivät herrat vaakunasalissa,
niinkuin porvarit kiltoissaan, tuleeko silloin sota vai rauha.
Sota, -- vastasivat monet, viitaten useisiin merkkeihin, jotka
osottivat suuriruhtinaan siihen valmistautuvan. Hän oli äsken
Viipurin kohdalle, Suomenlahden etelärannalle, perustanut uuden
linnan, jolle hän oli antanut oman nimensä ja joka uhkaili yhtä
paljo Suomea kuin Viroa. Hänen tiedettiin myös neuvotelleen Tanskan
kuninkaan kanssa yhteisestä hyökkäysliitosta Ruotsia vastaan. Ja
ne hävitysretket, joita rajantakaiset karjalaiset viime vuosina
olivat tehneet Peräpohjaan ja Savoon, ne olivat ilmeisesti
tapahtuneet hallitusmiesten avulla. Syttyykö nyt ilmisota? Ruotsin
puolella sitä ei toivottu, sillä siihen ei oltu varustauduttu, ja
valtionhoitajan Novgorodiin lähettämät neuvottelijat olivat senvuoksi
saaneet toimekseen ehdottaa välirauhan jatkamista. Mutta suostuuko
suuriruhtinas enää siihen?
Niin kysellen odotettiin levottomina lähettilästen, Louhisaaren
vanhan herran Jaakkima Flemingin ja Viipuriin sijoittuneen
saksalaisen palkkaväkipäällikön, Hartwig Winholtin, palaamista. Mutta
nyt oli mieliala linnan vaakunasalissa neuvottelevain herrain kesken
entistään matalampi. Sillä valtionhoitaja, joka näiden huolettavain
oireiden johdosta oli melkoisella sotajoukolla saapunut Viipuriin
järjestämään venäläisten kanssa selkkaantuneita välejä, hän oli
juurikaan ilmoittanut kokoontuneille herroille odottamattoman tiedon,
joka perustui airueiden äsken tuomiin kirjeisiin.
-- Viestit Tukholmasta ovat nyt sellaiset, että läsnäolomme siellä
on välttämätön, selitti valtionhoitaja toistamiseen hämmästyneille
herroille. -- En voi sitä auttaa, meidän on pakko matkustaa jo tänä
iltana.
Sitä oli Suomen herrain vaikea ymmärtää. Kysymys sodasta ja rauhasta
oli vielä auki, puolustusvoimat Suomessa olivat sodan varalta
aivan riittämättömät, johto oli Viipurissa tavallista heikommissa
käsissä, -- nytkö matkustaisi valtionpäämies pois, jättäen kaikki
lerpalleen. Kaikkien läsnäolevain ajatuksia tulkiten lausuikin
tuo vakavapiirteinen laamanni Klaus Henrikinpoika, joka istui
seinärahilla Steen-herraa vastapäätä, harvakseen:
-- Entäpä jos nyt lähettiläät tuovatkin sanoman, että suuriruhtinas
ei suostu rauhaa jatkamaan? Jos jo ennen talven tuloa saamme odottaa
hyökkäystä, miten sen torjumme? Täällä on viisisataa palkkasoturia
ja meidän aatelislipullisissa on muutamia satoja asekuntoista väkeä
yhteensä -- siinä kaikki... Eiköhän valtakunnan etu tällä hetkellä
vaatine, että hallitus nyt tälle kulmalle omistaa sekä huolenpitonsa
että varansa ja väkensäkin?
Valtionhoitaja kuunteli kärsimättömänä tätä puhetta. Hän oli nyt
hämärässä huoneessa nostanut viheriän varjostimen otsaltaan pöydälle
ja hänen verestävät silmänsä näyttivät kiukkuisilta, kun hän katseli
vastassaan istuvaa, pitkänaamaista laamannia. Hänen kasvolihaksensa
nykähtivätkin, kun hän vastasi:
-- Te katselette täällä Suomessa asioita aina nurkkakuntasilmillä ja
aina te mangutte. Mitä te minulta vaaditte? Jos niin kävisi, ettei
Iivana-ruhtinas suostuisi välirauhaa jatkamaan, niin enhän minä voi
pakottaa häntä siihen, vaikka loikoisin täällä koko syksyn. Mutta
tietysti hän suostuu, nyt niinkuin ennenkin. Hätäilkäämme sitten, kun
aika on!
Suomen herrat katsoivat maahan, tahtomatta suoraan näyttää
epäilystään. Mutta toinen läsnäolevista laamanneista, Pohjois-Suomen
lyhytläntä laamanni Henrik Bitz, jolta ainoastaan harvapartainen
pää ja ohkaset hartiat ulottuivat korkean, oluthaarikoilla täytetyn
pöydän yli, virkkoi:
-- Vaikkapa vielä välirauhaa jatkuisikin, ei tämä maakunta ole
turvassa. Jollei tänne hankita aseväkeä, niin ollaan aina ryöstäjäin
jaloissa. Kerrankin venäläiset, rauhaa solmittaessa, vaativat
välikirjaan määräyksen, että jokaiseen kylään molemmin puolin rajaa
on rakennettava hirsipuu, johon rajarauhan rikkojat heti hirtetään.
Mutta puolen vuoden perästä venäläiset itse hyökkäsivät rajan yli
ryöstämään. -- On selvää, että väkeä ja varustuksia täällä tarvitaan!
Valtionhoitaja luimisteli melkein halveksuen rumannäköistä,
terävä-äänistä puhujaa:
-- Niitä hirsipuita on kyllä liian vähän rajan molemmilla
puolilla, tiuskasi hän. -- Mutta mitä varustuksiin tulee, niin
niistähän on teidän huolta pidettävä, enhän minä voi jäädä tänne
rakennusmestariksi. Valtakuntaa uhkaavat muutkin vaarat; sen
viholliset toimivat virkeästi, sillaikaa kun minä virun täällä, --
mutta sitähän te ette ymmärrä!
Läsnäolevista herroista ehkä kuitenkin monet tunsivat nekin vaarat,
joihin valtionhoitaja viittasi. He tiesivät, miten vaikutusvaltainen
puolue Ruotsissa yhtämittaa ponnisteli, saadakseen valtionhoitajan
syrjäytetyksi ja Tanskan Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle,
-- miten siellä suurmiehet itsekkäissä tarkoituksissa ajoivat
unioonin uudistamista. He ymmärsivät Steen-herran levottomuuden,
käsittäen, että siellä hänen poissa ollessaan kai entistä
julkeammin juonittiin. Mutta heidän mielestään ei tämän vaaran
vuoksi saanut jättää torjumatta toista, vielä suurempaa, ja heistä
tuntui, että Steen-herra liiaksi ajatteli noita kotona vehkeileviä
yksityisvihollisiaan. Vallan rohkeasti lausuikin senvuoksi
selväjärkinen ja tyyni Etelä-Suomen laamanni:
-- Ehkäpä emme täällä niin tarkoin tunne kaikkea, mitä siellä
Ruotsissa punotaan. Mutta sen me tiedämme, että jos onnettomuus
kohtaa näitä itämaita, niin se kohtaa samalla Ruotsin valtakuntaa,
joskin me saamme siitä ensiksi kärsiä. Ja sehän on hallituksen
estettävä, olipa sen johdossa mikä puolue tahansa.
Mutta noista viime sanoista Steen-herra suuttui. Hänen niskansa
kävi äkkiä ruskeanpunaiseksi, hän heitti haarikan luotaan, nousi
kävelemään ja kivahti:
-- Vai niin, mikä hyvänsä...! Te kenties soisittekin mieluummin
Hannu-kuninkaan tanskalaisine vouteineen tulevan maahan, -- mitä
kansa siitä saa kärsiä, se ei tietysti teitä liikuta, -- niinkö
tarkoitat sinä Klaus Henrikinpoika ja te kaikki muut?
Hän pysähtyi kävelystään ja lausui varsin kuultavasti eräälle
seurueensa herroista käskyn, että matkatavarat heti olivat
kannettavat laivaan. Hän näytti uhallakin tahtovan osottaa näille
Suomen herroille, jotka hänelle vaatimuksia asettivat, että sellaiset
toiveet, joihin hän luuli laamannin viitanneen, ovat turhat.
Ja Suomen herrain mielet masentuivat. He eivät tienneet olevansa
Steen Sturen vastustajia, eivät olleet puuttuneet uniooniriitoihin,
mutta nyt kuitenkin he oivalsivat valtionhoitajan suuttuneena
lähtevän heidän maastaan ja avuntoiveiden siis supistuvan yhä
pienemmiksi.
Tällainen oli mieliala vaakunasalissa, kun Pietari Degen nuoren
sukulaisensa kanssa sinne saapui. Heidän tuloaan tuskin kukaan
huomasikaan, sillä kaikki olivat perin kiintyneitä tuohon
kuumenneeseen keskusteluun, josta tulijatkin pian kuulivat
katkelmia. Valtionhoitaja istahti taas nahkasilla päällystettyyn
penkkituoliinsa, joi kulauksen ja puhui, ikäänkuin jatkoksi äskeisiin
sanoihinsa, mutta kuitenkin jo rauhallisemmin:
-- Tuon uhmaavan säveleen tunnen, mutta se ei ole teille
suomalaisille hyväksi. Vai luuletteko Hannu-kuninkaan Kööpenhaminasta
erinomaisella huolella vaalivan teidän erämaanrajojanne? Taikka ehkä
kyllä, -- hänhän nyt hieroo liittoa suuriruhtinaan kanssa meitä ja
Ruotsia vastaan!
Pilkallinen ja pureva oli Steen-herran äänensävy. Tämä muuten niin
sanojaan punnitseva valtiomies oli tänään, nähtävästi Ruotsista äsken
saamainsa viestien johdosta, ärtyisällä päällä, joten väittelyihin
tottumattomat Suomen herrat aivan ällistyivät tuota hänen kiukkuaan.
He katsahtivat pöydän päässä istuvaan piispaansa, ikäänkuin pyytäen
häneltä apua, ja tämä käänsikin nyt tyynet, teräksenharmaat silmänsä
valtionhoitajan puoleen. Vanhan ystävänsä, Maunu Särkilahden sanoihin
oli Steen-herrakin tottunut arvoa panemaan, sillä hänen arvostelunsa
oli aina varma ja hänen suosijapiirinsä oli suuri. Rauhallisella
äänellä, joka, vastakohtana valtionhoitajan kiihtymykseen, vaikutti
hyvältä, virkkoi nyt piispa:
-- Ei meistä suomalaisista kukaan tahtone muuta kuin mikä on
valtakunnan etu. Ja olenpa varma siitä, että sinä Steen hyvin
ymmärrät huolemme. Tähän maahan olemme juurruttaneet Rooman
kirkon opin ja yhä edelleen toimivat saarnaajaveljemme noilla
rajaperukoilla, jotka ovat länsimaisen kirkkomme ulommaisia, kalliita
saavutuksia. Nyt tahtoo venäläinen valloittaa tämän maan...
Steen katseli melkein ihmetellen piispaa. Hänet oli hänen
heimolaisensa, Maunu Tavast, aikoinaan ohjannut papilliselle uralle,
ja hyvin hän siinä olikin menestynyt. Mutta valtioasiat ja maalliset
riennot olivat kuitenkin usein hänen vilkkaimman harrastuksensa
esineenä. Nyt ampasi piispa kuitenkin kaikista valtiollisista
kiistakysymyksistä ohi ja lähti kirkon aseilla liikkeelle, välttäen
koko valtionhoitajan suuttumuksen. Hetken vaijettuaan kysyi Steen
vihdoin piispalta.
-- Mihin perustat tuon luulosi?
-- Näen sen tapausten menosta. Tuo voimakas suuriruhtinas on,
murrettuaan mongoolien ikeen, äsken saanut omassa maassaan kootuksi
valtikkansa alle sen eri valtionsirpaleet. Hän tahtoo valloituksilla
hankkia loistoa tälle nuorelle vallalleen. Noilla laajoilla aroilla
kuohuu nyt jotakin uutta voimaa, ja meidän on täysi syy varoa, ettei
syntymämaamme eikä kirkkomme huku noihin nouseviin laineisiin.
-- Sitä on varottava, myönsi Steen, joka varsin vakavana oli
kuunnellut piispan kuvausta asemasta ja tiesi sen oikeaksi. -- Rauhaa
on koetettava säilyttää ja hyvää naapurisopua.
-- Se on minunkin huokaukseni, jatkoi piispa. -- Mutta sillaikaa
ei ole laiminlyötävä toimia maan puolustukseksi. Kuka siitä pitää
huolen? Se kysymys teki taas valtionhoitajan kärtyisäksi, ja
purevasti hän vastasi:
-- Onhan täällä sali täynnä jaloja, urheita herroja, ja liehän tässä
maassa toki asekuntoista väkeä, jos sitä tarvittaisiin. Mutta tuo
pelkonne on ennenaikainen ja arvoton.
Piispan leveille, sileiksiajetuille kasvoille laskeusi tumma varjo;
hän nähtävästi valmistautui antamaan terävän vastauksen. Mutta hän
ei ehtinyt. Steen-herran toiselta puolen oli noussut pystyyn tuo
kalvakka ritari, jonka toimeksi valtionhoitajan poistuttua Viipurin
varustaminen ja puolustaminen oli jäävä, Niilo Gyllenstjerna. Hän oli
kasvavalla levottomuudella kuunnellut tapahtunutta keskustelua, ja
nyt hän, tuokion sanoja tapailtuaan, lausui:
-- Ennenkuin lähdet, Steen, suvainnet sukulaisena ja ystävänä suostua
pyyntöön, jonka sinulle nyt teen. Minä olen sairas mies. En jaksa
enää hoitaa tämän maakunnan puolustusta niinkuin tahtoisin ja sillä
tarmolla, jota täällä nyt kysytään. Vaaroja en pelkää, olenhan ollut
taisteluissa mukana, mutta täällä tarvitaan nyt ohjaksissa terve
mies. Luovuta minulle takaisin Kastelholmani, josta tänne tulin,
ja anna Knut Possen siirtyä Viipuriin, joka aina on sodan vaaran
jaloissa. Hän suostuu siihen, hän ei viihdy Hämeen naurishalmeilla,
mutta täällä hän on kuin kala vedessä.
Hyväksyvin, kiitollisin kasvonilmein olivat Suomen herrat kuunnelleet
Niilo Eerikinpojan jalomielistä ehdotusta, joka oli heidän kaikkien
toivomusten mukainen. Mutta Steen-herra ei sitä huomannut; hän vain
arveli sukulaisensa säikähtäneen toisten pelottavia kuvauksia.
Hymähtäen hän senvuoksi vastasi:
-- Taas sama ryssänpelko! Luulenpa että peikkoja näette. Ei Niilo,
antakaamme Knut-kuomaseni koota Hämeenlinnan viljamailta tyhjään
aittaansa jyviä ja tyhjään arkkuunsa äyrityisiä, niin ettei
meidän taas tarvitse hänen velkojaan maksaa, -- no niin, silloin
viimeksi sen teinkin kernaasti Brunkebergin muistoksi! Mutta ethän
sinäkään Niilo ole mikään jänishousu; pysy sinä täällä! Vitkuta
aina neuvottelemalla venäläisten kanssa; senhän voit tehdä vaikka
vuoteeltasi, -- onhan ennenkin vitkastelemalla isänmaita pelastettu!
Niilo Eerikinpoikaa ei valtionhoitajan leikkisä puhe naurattanut.
Asia oli hänelle vakava, mutta pelkuruudensyytökselle oli hän myöskin
arka. Steen oli noussut ja kävellyt lattian poikki Possen luo, joka
etukumarassa istui seinän vieruspenkillä, ja lausui nyt tälle:
-- Eikö niin, vanha aseveikko. Sotainen maineesi on jo kyllin suuri
ja lauluissa ylistetty niiltä ajoilta, jolloin sait läimäyksen
itsensä Kristiern-kuninkaan miekasta ja riistit juuteilta
Dannebrog-lipun. Arpesi viha voi vielä usein, sinä tarvitset lepoa.
Steen Sture oli viitannut niihin Brunkebergin taistelun kuuluisiin
tapahtumiin, joiden kautta tanskalaisvalta 1471 Ruotsissa murrettiin.
Se voitto oli osaltaan Knut Possen urhouden ansiota, mutta henkensä
tämä olikin ollut siinä ottelussa menettää; monta tuntia oli hän
jo maannut kuin kuolleena tantereella, ennenkuin vihdoin virkosi.
Sitä taistelua muistutti vielä tumma arpi, joka näkyi miehen
mekonkaulustan alta.
Mutta tuo imartelu ei miellyttänyt Knut Possea. Hän vastasi:
-- Lepoani en ajattele enkä arpiani. Ja tämän maakunnan
puolustamisesta on minulla vähän kokemusta. Tunnen sen kansan...
-- Sen me tiedämme kaikki, keskeytti Steen Sture. -- Mutta
Niilo-herralla on enemmän varoja uhrata näihin Viipurin varustuksiin,
jotka nielevät pohjattomia...
-- Niin, varoja minulla ei ole, vastasi Posse alakuloisesti. -- Mutta
peittelemättä tahdon sanoa, että paljo on tehtävä, jos mieli saada
Viipurin varustus sellaiseen kuntoon, että se voi piirityksen kestää.
Valtionhoitaja siirtyi jo Possen luota loitommas, virkahtaen
kärsimättömästi:
-- Minkä piirityksen! -- kaikki te olette saman ihmeellisen
mielikuvan vallassa. Mutta olkaa nyt vain, kunnes Fleming palaa ja
tuo allekirjoitetut rauhakirjat, -- sitten raskit ehkä sinäkin, Knut,
matkustaa emäntäsi luo Tallialaan viihdyttämään sotaisat veresi.
Posse kumarsi kylmästi. Hän ei nyt sukulaisensa ja ystävänsä
Steen Sturen keveämielisyyttä ymmärtänyt, vaan tunsi kärsineensä
loukkauksen. Pettyneinä katselivat Suomen herrat vuoroin
häntä, vuoroin Niilo herraa; he olivat tuosta suunnitellusta
päällikönvaihdosta toivoneet paljo hyvää. Mutta heidän luokseen
olutpöytään käveli taas Steen Sture, kiinnittäen miekkavyötään
tiukemmalle, kohotti tinamaljan ja lausui:
-- Ja nyt, hyvät herrat, lie tarinoitu tarpeeksi. Meidän on aika
lähteä merille, ja rauhallisella mielellä nyt Ruotsiin palaammekin,
sillä tämän maanosan puolustamisesta te tunnutte pitävän aivan
riittävästi huolta.
Juotuaan käveli hän kädestä pitäin hyvästelemään herroja, jotka
lausuivat jäähyväisensä tuntuvan kylmästi. Mutta kun Steen-herra
saapui vanhan Pietari Degenin luo, niin rupesi tämä hänelle vielä
esittämään nuoren sukulaisensa asiaa. Steen Sture hymähti silloin
vallan lauhkeana.
-- Kaikkien pyhien nimessä, pitäisikö minun selvittää vielä teidän
sissikahakatkin! -- Ja kääntyen voudin vieressä seisovan, ujon
asemiehen puoleen hän virkkoi: -- Kenen asioilla kuljet, nuori mies?
Pentti käytti kankeasti ruotsinkieltä, jonka hän äitivainajaltaan
kyllä oli oppinut, mutta sitten jo osaksi unhottanut. Verkalleen hän
senvuoksi vastasi:
-- Tulen Savonlinnasta, Pietari Kylliäisen luota. Ryöstetyt perheet
kaipaavat vangittuja omaisiaan takaisin...
Mutta valtionhoitajalla oli kiire.
-- Miksi ryöstelette toisianne siellä erämailla? Pysykää loitommalla
vihollisistanne, sen neuvon teille annan, virkkoi hän. -- Mutta
vankejanne vaihtakaa kuinka paljo tahdotte, -- tee sinä linnanvouti
siinä kohden anojain hyväksi mitä voit! Hyvästi, herrat, vaalikaa nyt
täällä erämaitanne.
Nopein askelin, ikäänkuin paeten ikävää painostusta, läksi Ruotsin
valtionhoitaja Suomen herrain kankeasta parvesta. Hän ei heitä
tosiaan epäillyt juuri valtiollisiksi vastustajikseen, vaikka hän
kiihtymyksessään oli sellaisenkin syytöksen singauttanut, mutta hän
ei heidän seurassaan viihtynyt. Hänestä noissa juroissa miehissä oli
jotakin vierasta... Itsellään hänellä oli omat suuret aatteensa,
Ruotsin kansanvallan ja riippumattomuuden aatteet, jotka häntä
elähdyttivät ja määräsivät kaikki hänen toimensa... noilla jäykillä
suomalaisilla sitävastoin oli jotakin nurkkakuntainnostusta, joka
hänestä hänen oman suuren asiansa rinnalla tuntui niin tuiki
mitättömältä.
Siksi Steen Sture seuralaisineen niin kiirehti alas ritarisalista
ja ulos sillalle, jonka partaalle hänen soutuvenheensä oli tuotu.
Kiireimmiten hän siinä hyvästeli linnan naisia, jotka olivat tulleet
häntä saattamaan ja loi pikaisen katseen kaupunginpuoleiselle
törmälle, jossa taaja ihmisparvi seisoi. Tuo kirkonvihkiäisiin
saapunut yleisö katseli siinä "kuninkaan sijaisen" lähtöä, mutta
sekin tuntui siinä seisovan niin umpimielisenä ja kylmänä, että
Steen taas kiireesti laski varjostimen silmilleen ja hyppäsi sanaa
puhumatta venheeseensä. Eikä kuulunut rannalta onnenhuudahduksia
matkalle lähtevälle, niinkuin ennenvanhaan Kaarlo Knuutinpojan
purjehtiessa Viipurista.
Ääneti katselivat Suomen aatelisherratkin sillalta, kuinka venhe
kiiti lahdella olevaa, joutsenkeulaista laivaa kohti. Vasta kun
laivoissa ankkurikela oli lakannut vinkumasta ja purjeisiin tuli
tuulta, virkahti Klaus Horn vieressään vakavamietteisinä seisoville
tovereilleen:
-- Noissa laivoissa on paljo sotaväkeä, mutta osaakaan siitä ei
valtionhoitaja jättänyt Viipuriin.
-- Ei, hän tarvitsee sen kyllä Ruotsissa valtansa tueksi, vastasi
Bitz terävästi. -- Täällähän on kysymys vain eräistä Suomen erämaista.
Knut Possekin pudisteli päätään. Hän oli, tavattuaan nyt vuosien
takaa vanhan ystävänsä Steen Sturen, pahasti pettynyt; he olivat
vieraantuneet toisistaan. Melkein valittaen hän lausui:
-- Niin, vallan maku turmelee parhaatkin miehet, kuten nyt Steen
Sturen.
-- Siinä on selitys, virkkoi Klaus Horn vilkkaasti. -- Omaa asemataan
ajattelee Steen herra liiaksi, siksi on hänestä Suomen puolustaminen
mitätön asia.
He kääntyivät kävelemään linnaan päin, siellä nyt omin päin
odottamaan vastausta yhä kiperämmäksi käyneeseen kysymykseensä:
Sotako vai rauha.
* * * * *
Sitä vastausta odotellen istuivat he viikkoa myöhemmin taas eräänä
iltana Viipurin linnan vaakunasalissa. He eivät, ei piispa eikä
maallikkoherrat, olleet tahtoneet lähteä Viipurista, ennenkuin
lähettiläiden palattua tietäisivät, mitä kohtaloita kohden heidän
syntymäseutunsa oli lähtevä kulkemaan. Läntisen ikkunan värillisten,
lyijypuitteisten pyörylasien läpi loi iltapäivän aurinko kellertävän
valon huoneeseen. Keskustelu kulki raskaasti; harvakseen kalistivat
pöydän ympärillä istujat tinakannujensa kansia. Sukkeluus oli
kuivunut Bitz-laamanninkin kapeilta huulilta. Höyhenhatut olivat
unhottaneet ilveensä ja yksin piispankin rauhallisille kasvoille oli
kovettunut pitkän odotuksen uurtama uupumuksen juova.
Silloin aukeni ovi. Sisälle työntyi kaksi pölynpeittämää,
päivänpolttamaa miestä, joita peräpöydän ääressä istuvat herrat
hetkisen ääneti ovikatveeseen katselivat.
-- Se on Louhisaaren herra, huudahti Horn-laamanni pystyyn nousten,
tuntiessaan pimennostakin Flemingin tukevan, jäykän varren.
-- Ja Winholt, lisäsi Tönne Eerikinpoika, -- siinä ovat nyt
odotettumme!
Novgorodissa käyneet lähettiläät siitä todellakin nyt astuivat
peremmäs, pitkään ratsastaneiden kankein askelin. Jaakkima Fleming
riisui kypärähattunsa, jonka alta valahti esille sankka, valkoinen
tukka, ja tervehti värähtämättömin kasvoin vastaansa rientäviä
herroja. Hänen toverinsa, nuorempi mies, jota paksun parran takaa
oli mahdoton kasvoista tuntea, seisahtui ratsastuksesta käyriksi
painunein säärin pöydän alapäähän ja kaatoi heti sanaa puhumatta
kurkkuunsa täysinäisen haarikan sisällön.
Jännittynein mielin olivat kaikki jääneet seisomaan. Mutta pöydän
päästä virkkoi piispa:
-- Pyhälle Neitseelle kiitos, että terveinä palaatte. Kertokaa
mieluummin heti, minkä viestin tuotte tullessanne.
Jaakkima-herra tarttui piispan ojennettuun käteen.
-- Maunu-veljeni, viestimme eivät ole hyvät. Suuriruhtinas ei suostu
rauhaa jatkamaan.
-- Siitä tulee siis sota! -- niin laukesivat nyt useammat äänet
yhtaikaa huudahtamaan.
-- Tulee sota, se usko meillä matkaltamme on. Milloin se tulee, sitä
emme tiedä, mutta välikirja on allekirjoittamatta tässä.
Tuokion seisoivat kaikki äänettöminä. Kalpeana nojasi Niilo
Gyllenstjerna pöydän laitaan, -- hän oivalsi, mitä velvollisuuksia
tämä viesti nyt hänelle toi, ja tunsi voimainsa pettävän. Mutta Klaus
Horn laski kämmenensä hänen kapealle olalleen ja lausui:
-- Me autamme toisiamme kaikki. Asiamme on yhteinen. Kun kutsut,
Niilo, niin me tulemme; sillä meidän tehtäväksi on nyt jäänyt valvoa,
että tämä maa säilyy vihollisen valtaan joutumasta.
-- Niin, yhdessä seiskaamme Suomen miehet, silloin laupiaat
pyhimykset meitä tukevat!
Kaikki kertyivät siihen piispan ympärille, ikäänkuin tuntien
tällä hetkellä tarvetta turvautua häneen, henkiseen tukeensa ja
johtajaansa. Sanoja ei puhuttu, mutta heistä tuntui, kuin olisivat he
siinä kättä puristaen tehneet hiljaisen veljesvalan.
Laskevan päivän säteet sattuivat pienen väri-ikkunan läpi juuri
tuohon äänettömänä seisovaan miesryhmään ja ne valaisivat vakavain,
velvollisuutensa selvästi tuntevain miesten kasvoja.