Vakavina, ylväinä seisoivat suorat, pystyt petäjät kuin rivissä
korkealla Karjalan aholla. Niiden rungot hohtivat helakanruskeilta
kesäpäivän kellertävässä paahteessa, hohtivat siitä kauas, sillä
harjua ympäröivä lehtimetsä oli kuin kunnioittaen väistynyt
matalammaksi sen rinteellä. Päivän pykimistä rungoista levisi
pihkainen tuoksu voimakkaana yli kivikkomäen.
Mutta petäjäin alla, kivien lomissa, nukkui hiekkaisella
kanervikkonummella miesjoukko sikeää unta. Oksien lomitse hautoi
päivä miesten hartioita, joskus vain leuhautti länsituuli, joka
latvoja hiljaa huojutti, sinne alas asti virvottavan väreen.
Keskipäivän uuvuttava rauha vallitsi luonnossa, jossa ainoastaan
nukkuvain miesten tasainen kuorsaus tohisi.
Siinä lepäsi savolainen partiojoukko, joka ryöstötöissä Karjalaa
kulki. Miehet olivat viskanneet konttinsa maahan ja ripustaneet
sääryksensä oksille kuivamaan, mutta keihäs oli kunkin nukkujan
vieressä, pystössä petäjänkylkeä vasten. Ja vartijat valvoivat
ylimmällä kunnaalla, taistellen urheasti unta vastaan. He silmäilivät
vuoroin pohjoiseen saloon, jonka takaa, kaukaa taivaanrannalta, nousi
hienoa savua, -- siellä höyrysi vielä viimeinen kylä, jonka miehet
olivat aamulla sytyttäneet, -- vuoroin taas suvenpuoleiseen, loivasti
laskeutuvaan lehtoon, jonka alta avartui laaja, harvametsäinen suo.
Mutta etäämpää, suon takaa häämöitti päivän autereessa korkeita,
pyöreälakeisia vuorenselänteitä, kuin nousevia poutapilviä.
Niitä katsellen vartijat siinä yksitoikkoisessa äänettömyydessä
harvakseen juttelivat.
-- Noiden vaarojen juurella se on siis lopultakin Laatokan meri,
virkkoi toinen.
-- Ja sen rantakylät. Niitä kohden nyt vielä tänä iltana painetaan.
-- Ne kuuluvat olevan rikkaita kyliä. Siellä kai taas pidetään kestit.
-- Pidetään kai, mutta kauan siellä ei ehditä herkutella, ettei
satimeen jouduta.
-- Niin, liekö ryssillä sotaväkeä siellä?
-- Siitä ei ole tietoa, vara vain on pidettävä. Ja sieltä käännytään
takaisinpäin.
-- Jopa on aikakin. Eihän liene näillä mailla sitten enää
polttamatonta kylää eikä ryöstämätöntä taloa.
Tarkkaa työtä oli savolainen retkikunta tehnyt, kerran taas päästyään
Karjalan maille sammuttamaan pitkän vihansa janoa. Kosto oli otettu,
otettu kiusautuneiden sydänten koko kiukulla ja noudattamalla sitä
erämaanlakia, joka käski: poltetusta talosta kaksi tuhkaan! Mistä
vain partiokunnan tie oli kulkenut, sinne oli jäänyt hiillostuneita
raunioita, veriinsä vaipuneita vainajia, itkeviä lapsia ja iskettyä
karjaa. Runsaat saaliit oli kerätty ja ne, samoinkuin vangeiksi
riistetyt karjalattaret, olivat jo lähetetyt kostoretkeläisten
venhevalkamaan, sieltä vesien yli vietäviksi. Sinne oli siten jo
osa retkeläisistäkin palannut, mutta pääjoukko samosi yhä kauemmas
kaakkoa kohden. Voitonhuumaus ja vuodatettu veri oli hurjistanut
miesten mielet, heidän taittumat on kostonsa haki yhä tyydytystään.
Laatokan rannoille asti oli ryöstäjäin päästävä, sillä sieltä he
tiesivät hurjimman hävityksen aina omiin kyliinsä kulkeutuneen.
Nyt oli määräpaikka jo lähellä. Savolaisten matkue oli viime yönä
jo aamupuhteella ryöstellyt Ruskealan kyliä, ja nyt se päiväsydännä
tapansa mukaan lepäsi. Ei ollut enää kuin runsaan rupeaman matka
Liikolan ja Kellomaniemen kauppakyliin, joista nyt ensi aamun
vaietessa oli tehtävä roviot.
-- Sieltä Laatokan rannoilta toivovat monet miehet nyt hakevansa
takaisin viime talvena ryöstetyt naisensa, puhui tuokion kuluttua
taas toinen vartija, murrokselle istahtaen. -- Miten sitten
löytänevät omansa? Laajalla ovat siellä rantakylät ja sotavankejaan
kuuluvat karjalaiset myövän Olhavan orjamarkkinoille asti.
-- Vai myövät ihmisiä, -- vaikka ovathan ne ristityt karjalaisetkin?
-- Ovat mitä ovat. Kastavathan niitä kuulemma papitkin, mutta näithän
itse siellä Kiteenkylän ohdonjuhlilla, johon parahiksi pitopadoille
jouduimme, kuinka heidän kotoiset arpojansa siellä omille
haltioilleen uhrasivat ja lapsille nimiä panivat. Mutta Laatokalla
kuuluu kyllä olevan kirkot ja veljeskunnat.
-- Ehkä niitä huomenna saadaan nähdä.
-- Aamun valjetessa ollaan työssä taas. Ja nytpä pian joudutaankin
taipaleelle, -- näet, siellä linnan miehet jo toisiaan herättelevät.
Petäjäin juurelta nouseskeli päivän polttamia, partaleukaisia,
kankealuisia miehiä; elämään rupesi kanervikkokangas. Valeen
karistettiin väsymys ruumiista, ja tuokion kuluttua kajahti jo
hiekkainen rinne, kun miesjoukko sitä raskaasti polki, astuessaan
alaspäin suonrantaa kohden. Hiki ja pöly oli iskostunut noiden
miesten kasvoille, ja kiiluvina välkähtivät heidän silmänsä melkein
mustapintaisista kasvoista, -- koston jano niissä vieläkin paloi.
Sataisen partiojoukon ensimäisessä jonossa astuivat Hämeen miehet,
jotka nyt lähenivät sen matkansa määrää, jolle he viime talvena
olivat Vahvajärven erämailta lähteneet. He polkivat tannerta
vakavasti ja tarmokkaasti; toisinaan oli savolaisten vallan vaikea
heitä seurata. Päivä laski, ilta vaihtui yöksi. Lehdot, joissa
mäkärät soittivat, alkoivat hämärtyä; mutta pysähtymättä he oppaiden
kintereillä painoivat eteenpäin, mäkeä ylös, toista alas. Harvoin he
sanan keskenään vaihtoivat. Joskus vain viittasi Manu jonkun mäen
harjanteelta sumunpeittoisen, järveltä näyttävän alangon yli noita jo
selväpiirteisiksi käyneitä vaaroja ja virkkoi:
-- Tuon vuoren juurelta aamulla ensi töiksemme haetaan venhe ja
otetaan opas.
Ja Pentti lisäsi:
-- Muut saavat ryöstää Liikolan kauppakylät, ohi vie siitä meidän
tiemme.
Polku laskeusi sumujärveen ja kohosi taas uudelleen harjulle. Mutta
vihdoin pysähtyivät oppaat metsäisen mäen kupeelle, ja siihen
koivikon siimekseen he vähitellen keräsivät miehensä. Aamuyön
kuulakkaassa valossa leveni siitä katsojan eteen laaja, alava maisema
tummana ja kylmänkankeana. Maiseman katkasi harmajalta kimalteleva
järvi ja siitä kapeana vyönä polvehtiva joki. Rannoilla oli vankka
viljelys, laajat heinämaat ja pitkät ruishalmeet. Mutta joen niskassa
järven rannalla oli tiheään rakennettu kylä, talo talon vieressä,
ja mastoniekkavenheitä oli talojen alla paljon, -- siinä Liikolan
kauppakylä rauhallisena nukkui, hävityksensä hetkeä aavistamatta.
Kylä oli rakennettu vuoren juurelle, joka pystyrinteisenä kohosi
sen takaa ja jonka huipulla näkyi kivinen varustus. Siinä oli ennen
ollut linna, johon näiden kylien asukkaat olivat levottomina aikoina
paenneet ja jossa aika-ajoin oli sotaväkeäkin pidetty. Mutta nyt
oli autiona Liikolan vanha linna, suojattomina sen alaiset kylät.
Partiojoukon johtajat olivat lähettäneet miehiä etukäteen keräämään
venheitä joenniskaan; he odottelivat nyt viimeisten jälkijoukkojensa
saapumista salolta. Hetkisen siinä siis miesjoukko henkäsi, niinkuin
ahmakin jännittää jäntereensä, ennenkuin se puusta viskautuu naavoja
jyrsivän poron kurkkuun.
Punahohteisena nousi kesäpäivän sarastus verkalleen itäisten vaarojen
takaa ja käki kukahti lehdossa aamua tervehtien. Silloin laskeutui
mustapintainen miesjoukko yönkosteaa sammalrinnettä alaspäin,
laskeutui ääneti, hiipien, mutta askel askeleelta yhä kasvavalla
kiireellä.
* * * * *
Kun päivän kehä oli ehtinyt nousta vuorten päällitse lämmittämään
yölevostaan heräävää luontoa, silloin oli jo hävitys kohdannut
Liikolan kauppakylää ja sieltä nousivat jo ensimäiset savupatsaat.
Pitkiin aikoihin ei ollut mikään vihollinen vieraillut Laatokan
rantakylissä. Yllättäen tapasi senvuoksi nyt nukkuvan yhteiskunnan
vaino ja kosto. Uhmaten ryösteli siellä savolaisten pääjoukko taloja
ja tavara-aittoja Helylänjoen rannalla. Mutta etummaiset partiolaiset
olivat jo edenneet merenrannalle asti, kallioisen Kellomaniemen
kyliin, joista asukkaat henkensä hädässä pakenivat minne kerkesivät,
jättäen kotinsa vieraitten saaliiksi.
Aukean Leppäselän rannalla seisoi miesjoukko ulapalle silmäillen. Oli
kyllin ryöstettäviä taloja lahden molemmilla rannoilla, mutta heidän
himoitsevat katseensa ulontuivat sittenkin järventakaiselle törmälle,
jossa he näkivät kirkon ympärillä suuremman kylän ja arvasivat
rikkaimman asutuksen olevan.
-- Tuo Rantoilan kylä on näiden seutujen pääpaikka, kertoi
miesjoukossa joku, joka oli ennenkin matkaillut Laatokan mailla.
-- Siellähän niillä näkyy olevan kirkkokin, huomautti toinen.
-- Sen kuuluvat sinne rakentaneen Valamon saaresta saapuneet erakko
veljet. Siellä oli silloin ollut karjalaisten uhrilehto, mutta
pyhät miehet ajoivat vihkivedellä pakanahenget sieltä pois, selän
yli olivat ajaneet juuri tähän lahteen, jota he nyt pirun lahdeksi
sanovatkin.
-- Pitäisi meidän viedä pirut sinne nyt takaisin, -- veisteli joku
jumalaton joukossa, -- kun olisi venheitä!
-- Tuolta soutaa muuan haapio, -- hei mies! Rantaa pitkin soutikin
lahdenpohjasta tuleva pikkuvene juuri sitä kallionientä kohden,
jossa miesjoukko seisoi. Pian he tunsivat soutajankin: se oli
Ilvesmäen Hintsa, joka rantapensaita koluten vihdoin oli löytänyt
aluksen. Mutta vesirajaan, venheen luo, astuivat toveriaan odottavat
hämäläiset, ja Pentti virkahti Savon miehille:
-- Tällä venheellä lähdetään muille matkoille. Mutta tuosta salmen
ylihän näyttää tie käyvän kirkkosaareen.
-- Koetetaan siis sieltä...
Miesjoukko läksi poukamaa kiertämään, mutta Hintsan venheeseen
astuivat hämäläiset, vieden siihen mukanaan karjalaisen nuorukaisen,
jonka he olivat pysähdyttäneet ja ottaneet oppaakseen. Ja nopeasti
kiiti pian keveä alus kapeita salmivesiä, joiden rannat olivat jylhä
vuoriset ja jyrkät. Vuorten lomissa oli kyllä lehtorinteisiä lahtia,
joiden pohjalta vilahti vihanta nurmiranta, -- siinä arvasivat
miehet kylänkin olevan vieressä, -- mutta ohi he soutivat niistä
kyläpaikoista. Eikä heidän venheessään monta sanaa puhuttu. Lyhyeen
kysyi perämies matkan suuntaa oppaalta, joka peljästyksissään sen
vain kädellään viittasi. Mutta mieli oli miehillä pingoittunut.
Rautaisina puristivat heidän sormensa airoa ja vakava oli ilme heidän
kasvoissaan, kun he katselivat noita outoja maisemia.
Soudettiin poikki suurten selkäin, joihin aavan Laatokan laidaton
ulappa ajoi korkeita, hyrskypäitä aaltoja. Mutta selän takaa aukeni
taas salmi ja sen poukamassa näkyi halmemaiden keskellä pieni,
harmaja kylä.
-- Tässäkö? kysyi Pentti perästä.
Oppaan katse ilmaisi, että siinä oli matkan määrä. Venhevalkama oli
vähän syvemmällä perukassa, mutta Pentti laski pajukkoon törmän alle.
-- Ensiksi kyselemme asiatamme rauhan miehinä, virkkoi hän rannalle
noustessaan.
-- Mutta sitten kostetaan, vastasi Manu, ja käheältä sorahti hänen
äänensä.
Päivä oli jo puolille ehtinyt, kun miehet nousivat törmälle
venheestään, johon oppaansa kytkivät. Kylän kolmesta talosta näkyi
väki olevan ulkotöissä; ainoastaan lapsia ja joku tihrusilmä akka
tavattiin pihatolla. Akka vastasi vihaisena kierrellen ja kiellellen,
kun he tiedustelivat Suomesta tuotuja sota-orjia. He kävivät
senvuoksi itse tutkimaan tupia ja aittoja, mutta oman puolensa
pukuakaan he eivät löytäneet.
-- Taisi pettää meidät Karjalan velho, virkkoi Manu, kun he jälleen
seisahtuivat alimmaisen talon pihalle.
-- Jos petti, niin tavatessani hänet tapan, vastasi Pentti
kiukuissaan. Mutta hän kävi vieläkin tihrusilmää tiukkaamaan:
-- Missä on talonväki?
-- Huhtaniityllä ollaan, illaksi tulevat...
-- Sitä minä en odota, virkkoi Manu. Ja akkaa käsipuolesta puistellen
hän ärjäsi:
-- Mikä näistä on Kosoisen talo? Hä? Etkö vastaa? No, nuotion teen
niistä kaikista...
Hän ryhtyi sanojaan toteuttamaan. Ja nopeasti syttyi tuli pahnoihin
ja niistä päivän paahtamiin heinähirsiin. Synkästi akka sadatteli ja
haikeasti ulisten pakenivat lapset aholle.
Mutta jopa oli sana juoksutettu kylän miehille siitä, mitä vieraita
nyt taloissa liikkuu. Metsän rinnasta rupesi vilahtamaan harmaita
mekkoja; niitä sakoi kujalle ja kesantoaidan taa. Karkeita, uhkaavia
kirouksia lähti sieltä kuulumaan, ja niihin sekaantui pian naisten
hätäisiä huutoja.
Hämäläiset seisoivat hetkisen neuvotellen sytyttämänsä
pirtin kupeella. Heillä ei ollut enää toivoa saavuttaa sitä
päätarkoitustaan, jota varten he olivat retkelle lähteneet: ne
naiset, joita he hakivat, eivät nähtävästi olleet enää täällä,
päättivät he, ja he lähtivät allapäin peräytymään rantaan päin. Mutta
siitä nousi rohkeus ja into kylän miehillä. He olivat aluksi vieraita
vain etäältä pälyneet, heidän lukumääräänsä arvaamatta, mutta nyt
he hyökkäsivät peräytyviä kohti, kenellä kirves, kenellä viikate
aseenaan. Ja pitkä, roteva karjalainen, jolla oli vaskitettu vyö
piikkoispaitansa päällä ja joka kiukkuisena heilutti kirvestään, niin
että ruskea tukka hulmusi, hän juoksi miesjoukon etunenässä väistyviä
kohti, huutaen:
-- Vai naisten hakijoita te olette; kyllä me teille niiltä terveiset
tuomme!
Ja hänen kintereillään juoksevat miehetkin säestivät:
-- Niin, Kosoinen, annetaan heille lähtöeväät! Mutta tämä nimi
pysähdytti äkkiä Manun, joka kääntyi kuin pistettynä ympäri
perästätulevaa kohti. Tuossa siis oli mies, joka hänen poikansa,
ainoansa, surmasi ja jolle hän oli vannonut verisen koston...
-- Vai sinä olet Kosoinen!
Tulipa karjalaisen vuoro peräytyä Manun survovan sauvan edestä,
ja siinä palavan pirtin kupeella, johon toisetkin hämäläiset nyt
riensivät, syntyi tuikea tappelu. Hintsan kirves heilui kahta puolta
ja Pentti koetti voimansa takaa suojella liiaksi loittonevaa Manua.
Vastakkain iskeneet kirveet kilahtivat. Kylän naiset ja lapset
pakenivat kirkuen rakennusten ja kesantoaidan taa ja sieltä he
kauhulla katselivat kahakan menoa. Sieltä se myös ensiksi kajahti
vihlova huuto:
-- Jo kaatui Kosoinen...!
Pentti, joka hääteli sivultapäin hyökkääviä viikatemiehiä, katsahti
tuonne kirkuvaan naisjoukkoon; hän näki karjalaisten kantavan sinne
tuvan kupeelle kaatunutta toveriaan. Mutta samassapa hän lähti
itsekin juoksemaan sinnepäin.
Hän oli sieltä naisjoukon keskestä nähnyt kalpeat kasvot, jotka
pelokkaina ja hämmästyneinä tuijottivat häneen kuin aaveeseen... Hän
ei voinut erehtyä, ne olivat Marketan kalpeat kasvot...
-- Marketta, tule...!
Mutta kasvot olivat häipyneet samalla hetkellä kuin hän ne oli
nähnyt. -- Pentti pysähtyi, pyörähteli ympäri, ei tiennyt mihin
hyökätä. Ja silloin hän kuuli takaansa, rantatieltä, nimeään
huudettavan. Hän katsahti sinne, ja jo olikin aika palata pihamaalta.
Manu horjui siellä aitaa vastaan, horjui ja kaatui... Hän oli
mielensä huumauksessa yhä hyökäten jatkanut taistelua Kosoisen
miehiä vastaan; siinä oli hän saanut viikatteesta kylkeensä syvän
haavan, ja siksi kutsui nyt Viljo, miehen tavalla setänsä sivulla
taistellen, Penttiä avukseen. Hintsa lakasi kirveellään hyökkääjät
tantereelle vaipuneen toverinsa kimpusta ja läksi juosten kantamaan
häntä venheeseen, jota Viljo jo vesille työnsi. Ja Pentin oli silloin
juostava sinne heidän jälessään, muu ei auttanut. Kylän miehet,
joilta johtajan kuolema oli luonnon lamauttanut, seurasivat heitä
toki vain loitommalta, toiset viritellen jousiaan, toiset rientäen
valkamaan venheilleen...
Mutta hämäläisten haapio, jonka pohjalle Manun haavasta verta
virtasi, se loittoni jo salmen suuta kohden.
* * * * *
Ilta oli käsissä, kun hämäläisten pieni matkue, jokea myöten soutaen,
palasi Liikolan vielä suitsuavan kauppakylän rantaan. Savolaiset
partiojoukot olivat jo lähteneet sieltä. Kylään ei oltu uskallettu
yöpyä, sillä viesti heidän vierailustaan oli jo varmaankin kulkenut
Käkisalmeen venäläiselle linnaväelle. Viimeiset remuavat ryöstäjät,
jotka päiväkauden olivat herkutelleet karjalaisten ruuilla, ja
heidän väkevällä kaljallaan sammutelleet hellejanoaan, ne kuuluivat
vielä joentakaisessa vastamaassa palailevan sisämaan selänteitä
kohden. Niiden jälkiä läksi nyt hämäläisten matkuekin taivaltamaan,
tavatakseen pääjoukon sen ensimäisellä lepokankaalla.
Surullinen oli se saattue. Tuoreista vesoista olivat miehet punoneet
paarit, joilla kantoivat haavoitettua toveriaan. Mutta se kulku
oli raskasta, ja raskas oli mielikin kulkijoilla. Saavuttuaan
ensimäiselle ylängölle, siihen, josta aamukasteella oli hyökätty
nukkuvaan kauppakylään, pysähtyi Hintsa kantopuitaan kohentamaan.
Autiot olivat nyt tuossa alhaalla entiset kyläpaikat, eikä elävän
ääntä kuulunut laajalta jokivarrelta. Ne asukkaat, jotka olivat
päässeet hävitystä pakoon, lymyilivät vuorten metsäisillä rinteillä,
uskaltamatta vielä palata entiselle elinmailleen.
-- Nyt on retki tehty, virkkoi siinä Viljo allapäin. Saalista saimme
kantaa asti Pirtolan perevaarasta.
-- Niin, tyhjiin raukesi se retki, myönsi Penttikin, joka Kosoisen
rannasta asti oli vaijeten taivalta tehnyt. -- Siellä ovat naiset,
joita pelastamaan lähdimme, ja heille nyt ehkä kostetaan meidän
retkemme.
Mutta paareilta, koivun oksain välistä, kohotti haavoittunut mies
päätään. Hänen kasvojenilmeensä olivat rauhalliset, melkein iloiset,
ja tyytyväisellä, jopa ylpeällä äänellä virkkoi hän:
-- Ei retkemme tyhjiin rauennut, Pentti. Onhan Kosoinen kostettu!
Minä aijon tästä vielä elää, mutta Karjalan miehet saavat näinikään
kantaa vainajan kuoppaan.
Taas jatkettiin taivalta lämpöä huokuvan kesäisen lehdon läpi.
Kauempaa lehdosta kuului taas käen kukunta. Se kukkui siellä
kymmenen, kaksikymmentä kertaa, se jatkoi aamuista, iloista
leikkiään, ikäänkuin ei sillävälin sen kukkumasijoilla olisi
tapahtunutkaan mitään, mikä oli valanut ympärilleen tuskaa ja
valitusta.