Kapeaa, jyrkkätörmäistä lahtea, joka suurelta, tuuliselta
Puruvedenselältä polveilee sisämaahan päin, souti eräänä kolkkona
syyspäivänä kolme venhettä, kaikki väkeä täynnä. Lahden rannat
olivat kirjavassa syyspuvussaan. Koivuista oli tuuli tosin jo
repinyt enimmät keltaiset lehdet, mutta törmällä olivat pihlajat
ja punalehtiset vaahterat vielä koreimmillaan, vetäen väkisinkin
puoleensa soutajain silmät.
Syksy oli tullut, Pyhäinmiesten päivä oli käsissä, ja tämän
pyhän aikana oli talonpoikaisvankien vaihto tapahtuva Puruveden
Putkilahdessa. Sen oli Degen-ukko, neuvottelemalla Käkisalmen
venäläisten linnanherrain kanssa, aikaansaanut, -- vaikeuksitta se
oli tällä kertaa käynytkin, sillä Laatokan karjalaisten puolelta
oli samanlaisia pyyntöjä tehty, -- ja hän oli nyt itse saattamassa
ryöstettyjä karjalattaria Savonlinnasta vaihtopaikalle. Rauha oli
näet toistaiseksi säilynyt, eikä sen rikkoutumisesta nyt ollut tietoa.
Naiset soutivat, miehet istuivat jouten. Mutta usein pyörähtelivät
soutajatkin teljollaan katsomaan taakseen, miten taival edistyi.
Sillä ikävä hävitettyihinkin koteihin, harvojenkin eloon-jääneiden
omaisten luo, se jäyti heitä sitä rajummin, kuta lähemmäs saavuttiin
kotoisia kyliä.
Maat yhä kohosivat, kun syvemmäs lahdenpohjaan ehdittiin, ja nuo
jyrkät törmät, joiden harjuilla kasvoi pilviä hiipovia hongikkoja,
ne salpasivat pian kuin rakoon koko kapean veden. Sinne korkealle
törmälle tähysteli Degen-ukkokin ja hän virkkoi perämiehelle, joka
huopaamalla yhä venheen vauhtia lisäsi:
-- Ei näy asunnon jälkiäkään näillä rannoilla. Taitavat olla vielä
korpimaita.
-- Ei ole eläjiä täällä, vastasi huopaaja. -- Nämä ovat rajaseutuja
eikä ihmisten haluta tehdä tänne pirttejään, sillä pianpa ne siitä
poltettaisiin. -- Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi: -- Eikä
kuitenkaan kukaan tiedä, missä se raja oikein kulkenee.
-- Siitäpä sitä juuri riidellään. Mutta Karjalan puolta tämä tietysti
on.
-- On täällä meidänkin apajia. -- Mutta kas, näkyyhän jotakin savua
tuolta törmäntakaiselta aholta. Eläjiä siellä siis kuitenkin on.
-- Ehkä ovat käkisalmelaiset ehtineet sinne perille jo ennen meitä.
Degen-ukko kiintyi tarkastamaan nousevaa savua. Tähän Putkilahden
päähän oli Laatokan karjalaisten ollut määrä, Pyhäjärven poikki
soutaen, tuoda vankinsa. Ja siellä he jo olivatkin. Kun venheet
kiersivät viimeisen niemen, oli edessä lahdenpohja ja sen törmältä
nousi savu. Soutajat pysäyttivät tuokioksi aironsa ja jäivät
katsomaan:
Harvaa männikköä kasvavalla mäellä oli siellä ryhmittyneenä kirjava
ihmisjoukko. Ylimmäs törmälle oli pystytetty valkoinen teltta,
-- siinä oli kai Käkisalmen linnanmiesten sateenpitopaikka. Sen
alaisella, järvenpuolisella, rinteellä oli useampia nuotiotulia ja
niiden ympärillä parveili joukko naisia, kaiketi niitä karjalaisten
viime talvena Savosta ryöstämiä, jotka nyt viranomaisten käskystä
olivat luovutettavat omaisilleen takaisin. Naisia talviturkeissa,
joissa vuosi sitten olivat lähteneet hiihtämään sytytetyistä
kodeistaan, toisia kirjavissa karjalaisissa kauhtanoissa ja
hunnuissa, jotka kai olivat orjuusajalla hankittuja. Heidän
joukossaan liikkui rakotulien äärellä miehistäkin väkeä, vankien
saattajia, pitkämekkoisia karjalaisia ja Käkisalmen linnanmiehiä,
joilla oli kädessä pertuska ja päässä korkea, karvainen lakki.
Nämäkin ihmiset olivat, nähtyään lahdelta saapuvat venheet,
pysähtyneet niitä katsomaan, ja niin siinä hetkinen vastakkain
tuijotettiin. Onnellisennäköiset olivat odottavassa jännityksessään
vangittujen naisten kasvot, ja tutkivina harhailivat niin saattajain
kuin vastaanottajain katseet. Ne kysyivät levottomina, tuliko tuossa
venheessä nyt todella omainen, äiti tai puoliso, ja oliko tuolla
törmällä hakijain joukossa kaivattu poika tai isä.
-- No, näetkö morsiantasi törmällä, kysyi Degen-ukko nuorelta
sukulaiseltaan, kun toinen venhe, jossa Pentti perää piti, hiljaa
lipui ensimäisen rinnalle ja vanhus näki, miten palavina Pentin
silmät tarkastelivat vastassaolevaa mäen rinnettä. -- En näe vielä,
vastasi Pentti, koettaen hillitä äänensä levolliseksi. Hän tunsi,
että monet hänen seuralaisistaan uteliaina katselivat juuri häntä.
Koko retkikunta näet tiesi hänen olevan matkalla morsiantaan
hakemaan, se tiesi juuri hänen aikaansaaneen tämän vankienvaihdon, ja
siksi hänen levottomuutensa oli kuin kaikkien yhteinen.
-- Mutta soudetaan kohti, kai sinunkin tyttösi tuosta naisjoukosta
löytyy, lisäsi vouti, antaen samalla merkin airoissa oleville.
-- Niin, soudetaan...
Pentti oli jo moneen kertaan itsekseen kuvitellut, miten hän tällä
ratkaisevalla hetkellä esiintyy... Hän menee aivan tyynenä tytön
luo, ojentaa hänelle kätensä ja sanoo hilpeästi: No, nyt tulin
sinua Suopeltoon hakemaan, nyt ei isäsikään enää vastaan pane. Ja
kiitollinen katse tytön kirkkaasta silmästä on oleva hänelle palkinto
pitkistä ponnistuksistaan. Savolaisten venheessä he sitten soutavat
Savilahteen, astuvat yhdessä metsätaipaleen poikki Vahvajärvelle,
jossa ukkovanhus ja Manu heitä ilolla tervehtivät... Siihen päättyy
Pentin harhailuaika ja se nihdinelämä, johon sattuman oikku hänet
tuonaan viskasi. Vaan kauan he eivät viivy Vahvajärven uudistuvilla,
he kiirehtivät kirkolle... sillä jo tänä talvena täytyy Suopellossa
olla sekä isännän että emännän, -- aika on taas käydä käsiksi rauhan
työhön kotoisilla mailla...
Niin hän oli kuvitellut. Ja kun nyt venhe karahti rantahiekalle,
johon Savonlinnasta mukaan lähtenyt Viljo ensimäisenä hyppäsi äitiään
hakemaan, silloin istui Pentti vielä rauhallisena perässä, josta hän
vasta toisten jälestä läksi verkalleen törmälle nousemaan. Hänen
silmänsä pälyivät levottomina, mutta vielä hän koetti pysyä tyynenä
astuessaan Viljon ja hänen äitinsä luo, jotka jo kyyneliin sulaneina
toisiaan syleilivät.
-- Missä Marketta? kysyi hän.
-- Täällä on hänkin, tuolla kivellä hän istuu.
-- Istuu, miksei jo vastaani riennä!
Äänekäs hälinä soi pitkin syyskosteaa ahdetta. Venheissä oli
ilmoitettu, että karjalaisvangit jäävät rannalle, kunnes virallinen
vaihtotoimitus on suoritettu. Mutta nähtyään omaisensa rinteellä,
ei heitä pidättänyt mikään sinne nousemasta, eikä taas savottana
rantaan juoksemasta. Saattajainkin mielet oli näet hellyttänyt tuo
äkillinen yhtymisilo. Mutta ilossa oli samalla jotain hillittyä,
sillä orjanelämä oli jo lyönyt leimansa noihin naisiin, jotka olivat
raastetut palavista kodeistaan, surmattujen omaistensa ja itkeväin
lastensa luota. He olivat vieraalla maalla toivonsakin menettäneet,
eivätkä vieläkään uskaltaneet siihen uskoa, vaan koettivat
pelokkaina, niin pian kuin ehtivät, lymytä omaistensa turviin.
Tämän aaltoilevan ihmisjoukon keskitse käveli Pentti hiukan nolona
ylemmäs törmälle, jossa hän mäntyjen lomitse näki Marketan istuvan
yksin kivellä, -- nyt hän vasta tyttönsä tunsikin. Mutta niin
kalvakka oli tyttö, niin oudon säikähtyneenä vilkui hänen katseensa
villahuivin alta, Pentin astuessa häntä kohti, että melkein tuntui
siltä, kuin olisi tyttö häntä peljästynyt.
-- No, nyt lähdet Marketta emännäksi...
Pentti oli ojentanut kätensä, niinkuin hän mielensä kuvitelmissa oli
sen suunnitellut. Mutta hänen sanottavansa katkesi ja hänen ojennettu
kätensä vaipui itsestään alas.
-- Etkö tunnekaan minua, Marketta...? sammalti hän.
Tyttö oli noussut kiveltä ja seisoi siinä hänen edessään solakkana,
pystypäisenä, jommoisena Pentti muisti hänet Juuritaipaleen kujalta,
johon Marketta aina juoksi sulhoaan vastaan. Mutta se ei ollut
sittenkään enää sama tyttö. Poissa oli silmästä se iloinen veitikka,
joka Pentin aina oli sulamaan saanut, -- luomet olivat puoleksi
ummessa, ikäänkuin ei tyttö olisi ollut aivan hereillään, ja suun
kupeelle oli kovettunut pari terävää juovaa, jotka tekivät Marketan
kasvot kylmän näköisiksi. Ja kylmänä hän siinä ääneti seisoikin.
Paljo oli tyttöraukka mahtanut orjuudessaan kärsiä, kun on noin
muodoltaankin muuttunut, päätteli Pentti, ja toisti ääneensä:
-- Etkö tunne... kovia olet kai saanut kestää...
-- Tunnen. Kiitos kun hakemaan tulit.
Niin vastasi nyt Marketta soinnuttomasti, vastasi ilmeisesti
neuvotonna. Hänen äänensä tuntui vieraalta ja hänen hyppysensä
hypeltivät rauhattomasti valkoisen karjalaismekon poimuja. Pentin
mieleen välähtivät oudot mietteet, hänen päätään melkein huimasi,
ja ikäänkuin herättääkseen sekä itsensä että tuon avuttoman immen,
tarttui hän yhtäkkiä Marketan käteen, tempasi hänet likemmäs ja
lausui:
-- Miksi viivyttelet, nythän on kärsimysaikasi lopussa. Laskeudu
venheeseen, niin soudamme suoraan isäsi luo, joka ikävällä sinua
odottaa.
Näin puhuen tuli Pentti heittäneeksi silmäyksen Marketan ohi sen
kiven taa, jossa tyttö äsken oli istunut. Siinä seisoi honkaan
nojautuneena ja puolittain sen peitossa karvalakki karjalainen. Se
oli metsistyneen näköinen, pitkänhuiskea mies, jonka huulilla oli
pilkan hymy, mutta jonka silmissä asui vihan palo. Pentin katse
tarttui väkisinkin häneen.
Karjalainen huomasi sen ja heti hän Pentille purevasti virkkoi:
-- Entäpä jos ei tyttö lähdekään teidän taipaleillenne. Ehkä hän
jääkin tänne.
-- Tännekö!
Pentti ei aluksi käsittänyt tästä mitään, mutta taas tyttöön
katsoessaan hän tunsi verensä alkavan kohista. Tuokion hän seisoi
kuin typertyneenä, sitten hän suuttui omalle typeryydelleen, ja
virkkoi, kääntyen selin karjalaiseen, jonka silmäin vihat häntä
ikäänkuin viiltelivät:
-- Ei ole teillä enää valtaa pidätellä meidän naisiamme. -- Ja
tytölle hän puhui entisellä hellyydellä: -- Et ole vielä Viljoakaan
tervehtinyt, Marketta, tule tuonne, missä hän on äitinsä luona.
Nyt Marketta jo seurasi Penttiä, askelta jälempänä, siihen alemmas
ahteelle, jossa Viljo vielä iloisesti tarinoitsi äitinsä kanssa.
Iloa säteili kaikkien silmistä, joiden ohi Pentti kulki, mutta hänen
omassa rinnassaan tuntui pistos, hänen äsken niin onnentäyteistä
mieltään raatelivat epäilyksen kynnet. Hän näki kairalakkisen
karjalaisen, yhä iva huulillaan, taas lähestyvän mäntyjen lomitse, ja
Marketta pysähtyi siihen äänettömänä kuin tuon toisen tahtoa totellen.
-- Kuka se on tuo? kysyi Pentti puoliääneen Viljon äidiltä, hilliten
kuohahtamaan pyrkiviä veriään.
Vielä oli arkuutta vanhemmankin vaimon katseessa, kun hän vastasi:
-- Sehän on Kosoinen, jonka talossa meitä on orjina pidetty.
Pentti hytkähti ja huudahti, katsellen kuin aavetta tuota
pitkämekkoista miestä:
-- Kosoinen... eikö häneltä Manun kirves kalloa halkaissut
viimekesäisellä retkellämme?
-- Veljeltä halkaisi, -- henki oli siitä mennä meiltäkin. Mutta tämä
toinen veli, Jyri, se meidät silloin pelasti raivostuneen kylänväen
kostosta.
-- Veli... oliko niitä siis kaksi?
-- Kaksi oli, molemmat olivat karjalaisten johtajia, kun he viime
talvena Vahvajärville hyökkäsivät. Ja tämä se juuri otti meidät
orjikseen; toiset olisivat kai tappaneet meidät niinkuin mieheni.
Kuiskaillen kertoi orjuudesta palannut nainen näitä raskaita
muistojaan. Mutta Pentin korvat kohisivat yhä kuumemmin; hän tuskin
enää kuuli mitä siinä puhuttiinkaan. Sadat kysymykset pyörivät hänen
kielellään, mutta hänen oli vaikea niitä sanoihin pukea. Koettaen yhä
säilyttää malttinsa kysyi hän vihdoin:
-- Ne ovat kai teitä siellä pahasti rääkänneet, raakalaiset?
-- Arvaathan sen orjan elämän. Mutta muita on ehkä rääkätty vielä
pahemmin kuin meitä.
Pentti sopersi:
-- Arvelin, kun Marketta on noin muuttunut, näethän...
Surumielisesti puisteli Viljon äiti päätään:
-- Näen, näen, -- sitähän olen surrut enemmän kuin omaa kohtaloani.
Väliin hän itki, väliin iloitsi, sitten noinikään näivettyi. En
tiedä, vaivautunutko lie, vai ovatko he hänet salaa loihduillaan
lumonneet. Mutta ehkä hän siitä taas tasaantuu, kun pääsee kotoisille
oloille.
-- Ehkä tasaantuu... niin tietysti.
Pentti karkoitteli mielestään synkkiä aavistuksia. Viralliset
vaihtotoimitukset tapahtuivat juuri teltan viereisellä aholla,
jonne Degen-ukko oli sotamiehineen noussut. Kankeasti se kävi ja
epäillen siinä toisiaan katseltiin, mutta pitkiä aikoja ei siihen
siltä tarvittu. Ennakolta laadittu vaihtamissopimus nyt vain
allekirjoitettiin ja sen tehtyä suutelivat kaikki sopimuksentekijät,
rajaneuvotteluissa totuttuun tapaan, ristiinnaulitun kuvaa. Mutta
kun sen jälkeen käkisalmelaisten tarjooma tervehdyshaarikka
oli tyhjennetty, huusi jo Pietari Degen alas miehilleen, että
vaihdetut Savon puolen naiset saavat asettua venheisiin. Niihin he
ryntäsivätkin nyt siellä rannassa, ikäänkuin levoton kiire olisi
polttanut heidän jalkojaan, päästäkseen pois orja-isäntäinsä luota.
Jo lähti Viljokin äitineen laskeutumaan rantaan, ja silloin Pentti
taas astui Marketan luo, virkkoen rohkaisevalla äänellä:
-- Joutukaamme venheisiin, toiset jo menevät.
Marketta astui askeleen alaspäin. Mutta samassa oli piikkosmekkoinen
karjalainen hypännyt hänen rinnalleen, tempaissut häntä käsipuolesta
ja huudahtanut kovalla äänellä, joten se kuului pitkin ahdetta:
-- Maltappas, ei tästä niin kiirettä ole!
Hän näytti tahtovan kiusoitella Penttiä, jonka hän tietysti oli
huomannut orjansa sulhaseksi. Lähellä seisovat savolaiset arvelivat
Kosoisen kiukuttelevan siitä, kun Pentti, joka Laatokan saaresta
turhaan oli hakenut tyttöään, nyt hänet sittenkin vei.
-- Syrjemmäs! ärähti Pentti jo käheällä äänellä. Mutta karjalainen,
jonka hillitön luonto siitä pakosta vain näytti nousevan, asettui
Pentin ja tytön väliin ja puhui viimemainitulle, häntä intohimoisesti
silmiin katsoen:
-- Hyvinhän olen sinua Karjalassa pidellyt. Valtojen käskystä sinut
tänne toin, mutta vielä tästä päästään palaamaankin, jos tahdot.
Hän seisoi siinä kumarassa kuin ilveskissa saaliinsa kimpussa,
kuumasti hengittäen. Ja Marketta, joka oli vielä entisestään
kalvennut, näytti olevan ryöstäjänsä pakotuksen alainen.
Miesten kiihtyneet äänet olivat koonneet yhä useampia syrjässä
seisoneita männikköön kuuntelemaan tuota sanasotaa, joka oli syntynyt
vihollisheimoisten välillä. Tapansa mukaan olivat he ensin molemmin
puolin laskeneet heistä leikkiä, toiset Kosoisesta, joka, vaikka
nainut mies olikin, ei raskinut luopua orjattarestaan, toiset
Pentistä, jonka retki näytti nolosti päättyvän. Mutta nyt teki
tappelun uhka syrjäisetkin vakaviksi. Marketalle, joka hätäyksissään
ei tiennyt mitä tehdä, virkkoi muuan savolaisista kummastellen:
-- Seurannethan toki sulhastasi, joka sinun tähtesi on tehnyt koko
tämän matkan!
Mustaksi muuttui silloin tyttöä pitelevän karjalaisen haahmo.
Arkailematta enää tappelunkaan syntymistä, kivahti hän terhentävänä
Pentin eteen, kiivaillen:
-- Sulhanen olet voinut olla, mutta et ole enää, penikka!
Silloin leimahti Pentinkin luonto. Hän kohotti kirvestään:
-- Siivolla eroa, naisvaras, taikka survon ruumeniksi luusi!
Tappelu oli tulossa. Mutta syrjäiset juoksivat väliin, ja jo oli
Pietari Degenkin laskeutunut ahon harjalta katsomaan, mikä kiista nyt
männikköön kokosi väkeä.
-- Karjalainen ei tahdo laskeakaan orjaansa, selitettiin hänelle
miesjoukosta.
-- Orjapa ei tahdo lähteä, ilkkuili Kosoinen. Antaa hänen itsensä
valita, lähteekö vai jääkö!
Siihen saapui nyt käkisalmelainen päällikkökin ja hän nyt tytöltä
naurellen kyseli:
-- No, mitä sanot itse?
Marketta seisoi siinä kuin kivettyneenä, näkemättä, kuulematta mitä
hänen ympärillään tapahtui. Hän vain puristi huivia silmilleen
ja hänen ruumiinsa nytkähteli hiljaa. Pentti viipyi yhä hänen
vieressään, ja hänen katseessaan oli yhä vielä sääliä, mutta hän
huomasi itse säälinsä vähinerin muuttuvan kylmäksi, jäätäväksi
pettymykseksi. Ja savolaisten joukosta, jotka aluksi olivat vain
nauraneet tuota juttua, ettei muka orja tahtonut kotiinsa palata,
siellä rupesi nyt kuulumaan hämmästyneitä, säikähtyneitä, kauhua
kertovia huudahduksia:
-- Hän on lumottu!
-- Tytölle on Karjalassa syötetty käärmeen 'mujeita!
-- Nähkääs, kuinka polttavat hänessä vielä velhon myrkyt, -- Jesus
Maaria avuksi!
Se oli tuskan hetki Pentille, jonka sydämessä vihan ja häpeän
tunteet kamppailivat. Nyt hän jo oivalsi menettäneensä sen tytön,
jota pelastamaan hän oli tullut. Mutta Pietari Degeniä, joka hänkin
vähitellen huomasi, mistä tässä oli kysymys, suututti tuollainen
kohtaus ja hän katkasikin sen lyhyeen, lausuen:
-- Virallinen toimitus on päättynyt, tässä ei ole enää aikaa
peruutuksiin. -- Ja hän karjasi vitkasteleville: -- Venheisiin kaikki
Savon puolen naiset ja miehet, ja tuossa paikassa! Heti lähdemme
soutamaan!
Sitä ääntä oli toteltava, sen näytti Markettakin ymmärtävän. Kuin
ajettu karitsa juoksi hän väkijoukon keskeltä pois, juoksi alas
rantaan ja heittäytyi siihen venheeseen, jossa hänen kälynsä
istui, jääden siihen vavisten kyyhöttämään. Oudoksuen ja ääneti
sitä katsoivat savolaiset, jotka nyt tämän välikohtauksen jälkeen
laskeutuivat rantaan. Mutta törmältä kuului kairalakkisen karjalaisen
uhmaava, ilkkuva ääni, kun hän huusi:
-- Pakene, sidottu olet sittenkin...!
Pentti viivähti vielä männikössä: Sapekkaina, hehkuvin silmin,
seisoivat siinä tuokion vastakkain nuo kaksi miestä, jotka nyt
vasta oikein oivalsivat, kuinka katkerat toistensa ikiviholliset he
olivat. Ainoastaan asemiesten läsnäolo esti heitä toisiinsa kiinni
tarraamasta, ja hengästyneenä kulki Pentin ääni, kun hän lausui:
-- Vielä kerran sinut tapaan, haaskalinnun, -- nyt Kosoisen tunnen!
Ja pois suli tuokioksi iva toisenkin äänestä, jättäen vain vihaa
jälkeensä, kun hän yhtä intohimoisesti vastasi:
-- Ja vielä kerran haen minä tuon naisen, joka ei koskaan ole oleva
sinun. Tiet tunnen jo hyvin!
Uhkaus kielellään, sydämessään polttava viha, kääntyivät molemmat
kulkemaan eri tahoille, toinen mantereen puolelle, missä Savosta
tuodut vangit jo olivat lähtövalmiina, toinen vesille jo työnnettyyn
venheeseen. --
Äänettömänä, pinnaltaan kylmänä, istui Pentti taas ohjaamassa
venhettään kapeaa Putkilahtea myöten selälle päin. Venhekuntalaiset
eivät häntä puhutelleet, eivät kyselleet eivätkä lohduttamaankaan
yritelleet, vaikka he näkivät, kuinka harmajaksi oli käynyt kiilto
hänen silmissään, jotka tulomatkalla säteilivät niin voitonvarmoina.
Heillä olikin nyt jokaisella kylliksi omia asioita, jutellessaan
pitkän ikävän jälkeen tapaamiensa omaisten ja tuttavien kanssa.
Iloinen, äänekäs porina soi yli syksyisten vesien, kun puheliaat
savolaiset suurissa kymmenhanka-venheissään niiden yli länttä kohden
puskivat. Ja tuontuostaankin kuului venheistä hilpeä huudahdus:
-- Ohoh, kullaista kotia!
-- Vaikka ryöstetty liekin!
Nopeasti katkesi taival.
Ensimäisessä lepopaikassa, pienen Purusaaren rannalla, jossa
retkikunta aterioitsi, siellä tulivat muutamat toisessa venheessä
kulkeneet tuttavat, kuten Viljo äitineen, Penttiä lohduttamaan. He
kertoivat, että jo oli Marketan mieli kyyneleihin sulanut, ja se oli
toki hyvä merkki siitä, että hän vähitellen kyllä entiselleen virkoaa.
-- Ja jos hän on lumottu, niin onpa Savossakin velhoja, jotka pahan
luotteista päästävät, niin lisäsi Marketan kohtalotoveri.
Pentti kuunteli hyväntahtoisen naisen rauhoittavaa puhetta, mutta
hänen mieltään se ei voinut keventää. Tuokion kuluttua hän vakavana
virkkoi Viljolle:
-- Saata sinä naiset taipaleen taa. Ja vie sitten terveiset isälleni
Suopeltoon, että älköön hän nyt minua sinne odotelko.
-- Etkö tulekaan meidän kanssa kotiin, Pentti? kyseli nuorukainen
alakuloisena.
-- En. Nousen tästä Pietari-enoni venheeseen ja soudan siinä
Vuoksenniskaan.
-- Palaat siis takaisin Viipuriin. Entä sitten?
Pentti katseli selälle, jossa vaahtopääaallot kuohuivat, eikä
vastannut. Mutta hetkeksi hän taas vilkastui ja virkkoi:
-- Kerro Manulle, että toinen Kosoisen veljeksistä vielä elää, mutta
minä hänet kostan. -- Ja muistaen karjalaisen uhkausta hän lisäsi: --
Parasta on, että te talveksi muutatte Juuritaipaleelta kalasaunoille,
sillä rauhasta ei siellä kotona nyt ole takeita.
Degen-vouti näkyi jo hankkiutuvan venheeseensä ja hänen luokseen
astui nyt Pentti, tarjoutuakseen siihen soutajaksi. Jäykkä soturi
katseli Penttiä ensin ankarasti, sitten jo säälien, ja vastasi
vihdoin:
-- Kyllä Viipurissa miehiä tarvitaan. Ja siellä ehkä saadaan pian
sellaista työtä, joka lemmen surut haihduttaa. Astu venheeseen!
Kolmelle taholle soutivat alukset pienestä Puruveden saaresta. Yksi
souti Savonlinnaa kohden, josta se oli lähtenytkin, toinen kiskoi
länteen päin, viedäkseen Suur-Savon naiset kotiseudulleen, ja kolmas,
jossa Viipuriin menijät istuivat, painoi Saimaan etelärannalle. Pian
piteni matka venheiden välillä. Mutta kun se tervakaula, jossa Pentti
nyt souti, juuri oli solumassa kolkkorantaisen kalliosaaren taa,
silloin kääntyi nuori mies vielä silmäilemään Suur-Savon matkuetta.
Kylmästi puhalsi pohjoistuuli aavan selän yli, pärskyttäen vesiä
varpelaitojen yli; etenevästä venheestä vilahti vain joku huivi
keikkuvien aaltojen yli, eikä silmä voinut enää erottaa, kuka siellä
oli tuttava, kuka outo. Mutta Pentti tiesi, että tuolla meni nyt
hänen nuori unelmansa, -- se unelma, joka niin armottomasti oli
särkynyt!
Ja venhe solui kohisten kolkkorantaisen saaren taa.