Savon uuden linnan luoteisen kivitornin laella seisoi eräänä
toukokuun iltana rintavarustukseen nojautuneina kaksi miestä. Saaren
korkea kallioranta ja sen jyrkänteelle rakennettu harmaakivilinna
loivat jo laajan, mustan varjon virran syvään, synkkään veteen.
Salmea ympäröivät matalarantaiset niemet ja pikkusaaret, joista metsä
oli poltettu pois, näyttivät elottomilta ja kylmänharmailta tuossa
illan kalpeassa valossa. Tummansinertävät salot ja värähtämättömät,
valkoisilta välkkyvät vedet vaihtelivat etäämpänä sekä Haukiveden
että Pihlajaveden puolella.
Kuin erakko korvessa seisoi Savon uusi, Pyhälle Olaville omistettu
linna tämän laajan, äänettömän erämaan keskellä. Oli kevättulva
Kyrönsalmessa, siellä loiskuivat laineet hiljaa linnan peruskallioita
vastaan. Mutta tämän solinan keskellä olivat tornissa seisovat
miehet kuulevinaan muitakin ääniä, ja niitä he hengitystään pidellen
nyt tarkkasivat. Olihan kerrottu, että Kyrönsalmen haltija joskus
iltasin nousee syvänteestä laineikkoon soittamaan kanneltaan ja että
sen soiton helinä silloin kuuluu törmälle asti. Vartijoista toinen,
nuorempi, oli nyt ollut salmesta soittoa kuulevinaan.
-- En minä mitään kuule, virkkoi vanhempi, hilperokeihästä
kädessään pitelevä vartija ja siirtyi taas tornin keskelle maisemia
katselemaan. Se oli Pentti Heinonpoika, tuttavamme Vahvajärven
salolta. Hänen nuorempi toverinsa oli Viljo, ja tämä nyt puoleksi
häpeissään, mutta yhä veden yli kumartuneena, vastasi:
-- En minäkään kuule enää. -- Tuokion kuluttua hän taas virkkoi:
-- Onkohan siinä perää, että tuo vesi on noin mustaa siksi, että
siellä asuu paha haltija? Miehet kertovat salmesta saaneensa joskus
sysimustia kaloja.
-- Voipi olla tottakin; ihmeempiäkin on kuultu, vastasi keihäsmies
hiukan hajamielisenä. -- Hänen mietteensä näyttivät liitelevän
muualla. Ja hetken kuluttua hän pysähtyikin toverinsa viereen puhuen:
-- Mutta mitä varten me oikeastaan täällä vielä näitä linnan satuja
kuuntelemme? Miks'emme yhtä hyvin vierrä kotona kaskea?. Näihin
aikoihin siellä kotikylästä juuri kalajärvillekin lähdetään.
Kiukussaan takoi hän keihäänvarrella kivistä permantoa. Mutta nuori
mies vastasi vakavana:
-- Manu ei palaa kotiin, ennenkuin on kostamassa käyty.
-- Enkä minäkään... Mutta kun ei täältä päästä kostamaan! Meitä
petkutetaan... Kolme kuukautta täällä on nyt odotettu, eikä siitä
aijotusta Karjalan retkestä tule mitään!
Pentti puhui kärsimättömänä, suuttuneena tähän kaikkeen. Hänenkö piti
ruveta tänne linnannihdiksi, hänen, jota talo odotti isännäkseen!
Kostohiihdolle oli hän lähtenyt morsiantaan pelastaakseen, emännän
taloonsa hakeakseen, ja nyt oli hän tarttunut tänne erämaanlinnaan
kuin loukkuun. Eikä siellä mitään oltu saatu toimeen. Vainolaisten
jälkiä olivat he, Vahvajärveltä lähdettyään, hiihtäneet Savon
hävitettyihin kyliin. Mutta sieltä olivat jo ryöstäjät silloin
poistuneet, hiihtäen saaliineen suoraan järvien yli omille mailleen.
Pakopirteissä olivat he sitten tavanneet Savon miehiä, ja hyvin
halukkaita olivat nämä olleetkin kostoretkelle lähtemään. Mutta
ilman linnanherran lupaa eivät olleet sanoneet sille retkelle
saavansa lähteä. Hämeen miehet olivat silloin, muutamain savolaisten
seuraamina, hiihtäneet Olavinlinnaan asti, pyytääkseen Kylliäistä
miehineen retkelle mukaan. Linnassa oli heille annettukin puolinaisia
lupauksia, ja siksi ajaksi, kunnes otollinen lähdönhetki tulisi,
olivat Hämeen miehet jääneet ase- ja rakennusmiehiksi linnaan, jossa
aina oli apuväen puute. Mutta nyt oli talvi mennyt, mennyt oli
kelirikon aikakin, nyt olivat vedet auki, ja nyt ei siitä retkestä
enää puhuttukaan mitään.
Tämä se Penttiä harmitti, ja tuokion kuluttua hän taas, noita
hämärtyviä salomaisemia silmäillen, kävi purkamaan vihojaan:
-- Savolaiset koko vesistön varrella ovat niin syvältä sydämistyneet,
että he olisivat valmiit partioretkelle lähtemään minä päivänä vain
sanan saisivat. Heilläkin ovat nyt kylät raunioina eikä ole heillä
viljelysmailleen asiaa. Mutta Pietari-ukko vain vitkastelee: talvella
ei tarkene, kesällä ei kerkiä...
Mutta nureksijan nuorempi toveri ei enää kuunnellut hänen puheitaan;
hän kurkisteli taas veteen ja kuunteli tarkasti. Jo siirtyi
Penttikin sinne hänen viereensä, ja todella, olipa hänkin jotakin
ääntä tuolta syvänteestä kuulevinaan. He katsahtivat melkein
säikähtyneinä toisiinsa. Oli tietty asia, että veden haltiat harvoin
hyviksi säiksi liikkuvat, ja erityisesti oli kerrottu Kyrönsalmesta
kuuluvan soiton aina tietävän turmiota, kuolemaa. Milloin vain sitä
soittoa oli kuultu, silloin oli pian linnanmiehille sattunut joku
onnettomuus: ken oli jäihin hukkunut, ken nukkunut vartiopaikalleen
ja siitä rangaistukseksi joutunut hirteen. Miehistä oli kaameata
katsella tuonne syvään veteen, jonka pinnalla jo illan sumua hyppeli,
ja heistä tuntuikin helpottavalta, kun tuokion kuluttua näkivät
Eerikki-mestarin, linnan papin, nousevan kirkkotorniin sen kelloa
iltamessuksi soittamaan. Kirkonkellojen äänihän vei haltioilta mahdin.
Miehet tekivät ristinmerkin, ja aivan oikein, hetkisen vallinnut
lumous rupesi heidän mielistään hälvenemään. Jo kuului askeleitakin
tornin kapeilta kiertorappusilta, ja hetken kuluttua nousi sieltä
käytäväaukon täyteinen mies tornin laelle.
Se oli leveä, roteva, noin 60-vuotias sotavanhus. Hänen tukkansa
oli saanut valtoinaan kasvaa ja kikkaroi nyt paksuina pyörylöinä
niskassa kypärähatun alta; ruskeanharmaja kokopartakin oli miehellä
pitkä ja kesytön ja hän oli sen jakanut keskeltä kahtia rinnalle,
joten hän näytti vieläkin leveämmältä. Se mies oli Savonlinnan
päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Hän tuli tavanmukaiselle
iltakierrokselleen ja kyseli vartijoilta tuttavallisesti, näkyykö
mitään epäilyttävää ympäristössä.
-- Ei savuakaan, vastasi Pentti.
-- Ei se vainolainen savuja sytytäkään, jos se linnan ympärillä
hiipii. Mutta mitä se nuorukainen sieltä laineista kurkkii, soittaako
siellä haltia, vai...?
Kylliäinen oli asettunut miestensä kanssa toverilliselle,
usein leikkisälle kannalle. Hän olikin vanha talonpoikainen
partiopäällikkö, joka sitten oli liittynyt Eerikki Akselinpojan
väkeen, kun tämä oli ruvennut perustamaan linnaa Savon erämaihin.
Siellä oli hän toimeliaana ja valppaana miehenä avustanut tekeillä
olevan linnan puolustamista vihollisten alituisia hyökkäyksiä
vastaan, ja niin oli hän vihdoin ylennyt sen päälliköksi. Mutta
vanhat, tuttavalliset suhteensa miehistöönsä oli hän yhä säilyttänyt.
-- Olin kuulevinani äsken jotain ääntä, vastasi Viljo ujostellen.
-- Ja sävähdit, että nyt se tulee omansa ottamaan! Elä ujostele,
olen minäkin niitä ääniä joskus kuullut. Mutta ei Kyrönsalmen haltia
mikään häijy haltia ole; ei se ole linnallemme taikonut muuta kun
hyvää. Niin monasti kuin vihollinen onkin tänne hyökännyt, milloin
viekkaudella, milloin väenpaljoudella linnamme valloittaakseen, niin
aina ovat sen kynnet kilpistyneet näiltä kallioilta takaisin. Ja niin
kilpistyvät vastakin, jos valveilla pysymme.
-- Mutta uhrinsa se on vuosittain vaatinut, virkkoi Viljo, vielä
jatkaen puhetta haltiasta. Ja Kylliäinen, istahtaen kahareisin
tornissa olevalle tykille, kävi leikkisästi selittämään:
-- No, eihän tuo niin kummaa olekaan, jos se joskus vähän suutahtaa.
Tottapa sen lepoa häiritsee tämä kalkutus ja mökä, joka jo kohta
parikymmentä vuotta on tältä ennen hiljaiselta rannalta soinut.
Täällä päiväkausia kivet paukkavat ja vivut vinkuvat, niin ettei
haltialle jää kuin joku iltahetki soittelua varten.
Niin vanhus veisteli. Mutta taas hän katkasi leikkisän puheensa,
nousi rintavarustuksen luo katselemaan yli noiden laajojen,
iltatyveneiden selkien, ja hän kysäsi yhtäkkiä Pentin puoleen
kääntyen:
-- Ei ole näkynyt savikuntaa palaavaksi?
-- Ei ole näkynyt.
-- Mikä niitä tänään viivyttää? Ihme, kumma, pianhan on yö käsissä!
Linnaan tuotiin rakennusaineet, savi, kalkki ja hiekka, läheisistä
saarista ja mantereen rannoilta lautoilla, joita päivätöitä tekevät
talonpojat soutivat ja joista rakennustarpeet sitten vivuttiin
ylös rakennuspaikoille. Näitä lauttakuntia tuli ja meni monta
päivässä. Mutta niin epävarmat ja turvattomat olivat olot vielä
uuden rajalinnan seutuvilla, että aina ruodun asestettua sotaväkeä
täytyi saattueena seurata lauttamiehiä; sillä eihän koskaan tiedetty,
milloin niemen takana väijyvä vihollinen saattoi hyökätä työkunnan
kimppuun. Ja kumminkin oltiin linnassa aina levottomia, kun lautta
syystä tai toisesta viivästyi.
Katkerasti vihasivat näet rajantakaiset karjalaiset tätä linnaa,
pyrkien yhäti vaikeuttamaan sen vahvistamista. Linna oli muka
rakennettu heidän puolelleen rajaa, se oli riistänyt heiltä
vanhat apajat ja riistamaat ja katkaissut heidän kulkuväylänsä
pohjoisemmille kalavesille. Ja samaa väittivät vanhoihin
rajakirjoihin vedoten venäläiset hallitusmiehet, jotka senvuoksi
alinomaa usuttivat karjalaisia uuden linnan kimppuun. Tuo Haukiveden
ja Pihlajaveden väliselle väylälle rakennettu linna katkasi myöskin
Laatokan rantalaisten kauppatien Pohjanlahden perukkaan, ja siksi
olivat karjalaiset aina Laatokan rannoilta asti hanakat uutta linnaa
hätyyttämään. Monta työkuntaa olivat vihollisten partiojoukot siten
jo tuhonneet, raa'asti surmaten raatajat, ja suuren kauhun olivat
he ajaneet linnan työväkeen. Ja kauhuun liittyi tietysti tältäkin
taholta katkera viha. Kun linnalaiset joskus saivat käsiinsä
vaanivan rajantakaisen, niin he armotta häneltä pään listivät taikka
leikkasivat häneltä kielen pois, jättäen hänet kuitenkin henkiin.
Mutta karjalaiset maksoivat samalla mitalla.
-- Kunhan ei olisi vainolainen taas hiipimässä, virkahti Kylliäinen,
ajatellen niitä monia seurauksia, joita tuollainen yhteenotto taas
aiheuttaisi.
-- Vedet ovat taas sulat.
-- Niin ovat, vastasi Pentti, iskien kiinni mieliaiheeseensa. -- Ensi
avovedellähän oli puhe lähteä vainolaisia itsiään hätyyttelemään.
Tietysti ne täällä taas rupeavat parveilemaan, ellei niitä pidetä
loitommalla.
Mutta veitikka pilkisti vanhan Pietarin silmästä, kun hän huomasi,
mihin nuori hämäläinen jälleen ampasi.
-- Ahaa, sinulla palaa mieli aina vain partioretkelle. Morsian on
sinne ryöstetty, niinhän se oli...?
-- Sinne palaa monen mieli, -- ryöstetythän ovat Savonkin kylistä
sekä naiset että tavarat.
-- Ja siksi pitäisi päästä kostamaan, -- hyvin tunnen sen taudin.
Mutta malta vielä vähän, ei mennä syyhymättä saunaan. -- Vanha
linnanherra taputti ystävällisesti Penttiä olkapäälle. Mutta tämä ei
siitä sulanut, jatkoi vain:
-- Sielläpä kotonaan olisi vainolaisia saunoitettava, muuten he kyllä
tulevat meitä kylvettämään.
Mutta linnanpäällikkö toisti, vielä leikkisä hymy huulillaan, vaikka
äänessä jo oli vakavampi kaiku:
-- Maltetaan vähän, kunnes ollaan täällä tarpeeksi varusteissa. Pian
saadaan Pyhän Eerikin torni valmiiksi, sitten...
-- Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa!
Kyrönsalmen kalliosaaressa oli näihin aikoihin valmiina vasta yksi
kivitorni, se salmenviereinen, josta Hämeen miehet nyt juuri pitivät
vahtia. Se oli tukeva, kookas torni, jonka alakertoihin mahtuivat
linnan asuinhuoneet, ruokahuoneet, varastohuoneet, -- siinäpä se
olikin koko varsinainen linna. Sitä ja sen ympärille rakennettuja
puutaloja kiersi myöskin jo matalanlainen, kaksinkertainen muuri.
Mutta saaren kaakkoinen sivusta oli sittenkin jäänyt vihollisten
hyökkäyksille liian alttiiksi, varsinkin kun sen vieressä oli toinen
pikkusaari, jonka yli hyökkääjä Kyrönniemeltä tullen helposti saattoi
hiipiä lähelle. Tälle kulmalle oli senvuoksi ruvettu rakentamaan
toista kivitornia; sitä oli tehty jo pari vuotta ja siihen juuri
noita kiviä vedettiin ja rakennustarpeita lautattiin. Mutta vielä se
ei ollut tarpeeksi korkea, ja molempia torneja yhdistävä, jykeäksi
suunniteltu sidemuurikin oli vielä keskentekoinen, -- ne työt
vaativatkin kyllä vielä vuosia valmistuakseen. Siksipä olikin vanhan
Pietarin puhe tällaisten töiden odottamisesta Pentin mielestä huonoa
pilaa, ja siksi hän lisäsi:
-- Savolaiset eivät jää sitä odottamaan. Heidän sydäntään polttaa
sappi eikä heillä ole mistä kotona elää.
Kylliäinen tiesi sen todeksi, ja hänen leveiltä kasvoiltaan suli
leikin hymy kokonaan pois, kun Pentti siitä muistutti. Mutta hänellä
oli syynsä pidättää tuota kostonhalua leimahtamasta. Hän tiesi
kokemuksesta, että jokainen kostoretki aina synnytti uusia, eikä
hänellä ollut nyt liiaksi voimia eikä varoja linnassaan, lähteäkseen
ärsyttämään nukkuvaa karhua. Siksi tahtoi hän malttaa ja maltattaa
kärsimättömäinkin mielet.
Hän vaikeni, katsellen yhä vakavana ja huolestuneena noita
liikkumattomina lepääviä selkiä, joiden takaa hän kärsimättömänä
odotti näkevänsä lautan vihdoinkin soutavan. Mutta sitä ei näkynyt.
Kurkiparvi vain lensi kiilan muotoisena rintamana korkealla selän
yli mantereen rantaa kohden, pohjoiseenpäin pesimään sydänmaan
laidattomille soille, ja teki lentäessään polven rannan kohdalla.
Linnanpäällikkö ajatteli sinne päin soutanutta lauttaansa ja virkahti
päätään punoen:
-- Täytynee lähettää venhekunta lauttaa hakemaan, sillä oikeata
viipymistä tämä ei enää ole. Ja hän laskeutui taas tornista alas.
Tuokion kuluttua vartijat näkivät hänen pyylevänä astuvan saaren
läntiseen kallionkärkeen. Siinä oli Kyrönsalmen ensimmäinen pieni
puuvarustus, jonka linnan perustaja, Erik Akselinpoika Tott, oli
siihen vastaisen linnan siemeneksi aikoinaan rakentanut, ja jonka
alatse vei rantaportti venhelaiturille ja laskusillalle. Pentti
katseli, kuinka ukko siellä nyt hajallasäärin rantavartijoita
puhutteli, mutta hänen mielensä oli nyrpeä ja tyytymätön ja tuokion
kuluttua hän kävi taas toverilleen puhumaan:
-- Kylliäinen on jo vanha mies; hänestä on mukavampi tallustaa täällä
linnassa kuin Karjalan rämeillä. Mutta minä en tänne jää kirkkotornin
valmistumista odottamaan. Pääsemmehän me toki täältä Manun kanssa
poiskin soutamaan. -- Ja Viljon puoleen kääntyen hän virkkoi: -- Etkä
jääne tänne silloin sinäkään. Vai miten?
Viljo ei ollut taaskaan kuunnellut toverinsa puhetta. Hän oli
kiintynyt katsomaan, kuinka siellä alhaalla pihalla linnan naiset
liikkuivat taloustoimissaan. Kylliäisen toimekas emäntä juoksi siellä
kuin sukkula kellarin ja aitan väliä, juoksi niin että avaimet vyöllä
helisivät, ja hänen tyttärensä, nuori, viehkeä impi, liikkui yhtä
notkeana hänen kintereillään, autellen äitiään ruokien ja juomien
kantamisessa tornin alakerrassa olevaan suureen väentupaan. Iso
olikin emännällä perhe illastettavana, saikin siinä helma heilua.
Mutta erityisesti tuon neitosen ketteriä askeleita näytti Viljon
silmä niin tarkkaavasti seuraavan, ettei hän Pentin vihanpuheitakaan
joutanut kuuntelemaan.
Pentti katseli tuokion ystävänsä tarkkaavaisuutta, hymähti sitten ja
virkkoi vähän lauhkeammin, mutta pistävästi:
-- Vai miten? Sinä et taidakaan täältä kiirettä pitää, ehkä tartutkin
sinä tänne Kyrönsalmen linnaan?
Sen jo Viljo kuuli, hytkähti, ja siirtyi hämillään pois
pihanpuoleiselta reunalta, vastaten:
-- Minäkö tänne, -- enhän toki! Tiedäthän sen, tietysti seuraan teitä
äitiäni vapauttamaan!
Pentti aikoi vielä jatkaa pilapuhettaan, vaan pysähtyi äkkiä ja jäi
kuuntelemaan.
-- Kautta Maarian -- kuule! huudahti hän.
-- Niin, ääniä kuuluu taas, myönsi Viljokin.
-- Mutta ne eivät olekaan haltiain ääniä, eivät soiton luiritusta...
ne tulevat tuolta Riihisaaren takaa. Kuule sitä melua, -- ja
kuuluuhan sieltä airojenkin loiske!
-- Taitaa lautta lopultakin tulla...
Jännittyneinä vartoivat vartijat. Pian näkyikin lautta kääntyvän
esiin niemen kärjestä. Ja kovasti sitä soudettiin, vaikka oli
ainoastaan yksi venhe raskasta lauttaa hinaamassa, -- tavallisesti
niitä oli kaksi.
-- Soitappa kelloa, Viljo, käski Pentti. -- Tornissa olevan suuren
vaskikellon soitto oli aina merkki siitä, että linnaan läheni
venheitä, ystäviä tai vihollisia, ja että miesten oli oltava
varuillaan. Ennen pitkää olikin jo lautan vastaanottajia liikkeellä
linnan äsken niin hiljaisella pihalla ja kallioisella rantatiellä.
Mutta Pentti oli jäänyt katsomaan etäältä soutavaa savikuntaa. Mitä
ihmettä, eihän se tullutkaan sieltä yksin. Sen ympärillä parveili
pikkuvenheitä, useampia, ja nämä näyttivät lauttaa hätyyttelevän, --
siitä se huuto ja melu!
-- Soita rajummin, Viljo, komensi hän. -- Nyt on lempo irti, nyt on
vihollinen lautan kimpussa.
Hälyttäen soi vaskikello ja miehiä juoksi aseissa linnan arkituvasta,
vasta pihalla vyösolkiaan kiinnittäen. He riensivät rantaportille,
jossa Kylliäinen oudoksuen katseli selällä tapahtuvaa näytelmää.
Siellä puikkelehtivat vainolaisten venheet lautan ympärillä kuin
pikkulinnut haukan kimpussa. Lautalla oli tavallisuuden mukaan
ruodullinen haarniskaanpuettuja linnannihtejä, ja nämä koettivat
kyllä häädellä häärijöitä loitommalle, mutta he olivat nähtävästi
voimattomat, kun ei heillä ollut venhettä, millä liikkua. Mutta
työmiehet näkyivät soutavan tuskaisessa hädässä, kiskoen raskasta
lauttaa vastavirtaan mantereen rantaa pitkin.
-- Karjalainenko on taas liikkeellä? kysyi Viljo, lisäten hiljempaa:
-- Siellä on Manu-setäkin lautalla!
-- Taas on Karjala lähtenyt kiusantekoon... vastasi Pentti. -- Näes
visapäitä, ihanhan linnan alle asti työkuntaa hätyyttävät.
-- Missä on ruotumiesten venhe? ihmetteli Viljo, katsellen lautan
aseväen avuttomuutta.
-- Ovat kai vieneet senkin... Sitä se on, kun annetaan vihollisten
iltikseen liikkua linnan vesillä!
Mutta rantaportilla oli jo syntynyt vilkasta toimeliaisuutta. Vanha,
pyylevä linnanpäällikkö liikkui siellä nyt ketteränä kuin orava,
antaen käskyjä oikealle ja vasemmalle, ja kiukustuneena hänen äänensä
soi yli vesien. Ja olipa hänellä kiukkuunsa syytäkin. Eihän ollut
toki pitkiin aikoihin tapahtunut, että vainolaisten venheet noinikään
ihan linnan edessä härnäilivät. Siksipä siellä rantaportilla nyt
venheitä laskettiin vesille ja tuokion kuluttua sieltä pamahti
tykki, -- ammuttu kivi lensi erästä vainolaisten venhettä kohden,
hyrskähtäen sen vieressä veteen. Silloin kaikkosivat härnääjät lautan
kupeelta ja soutivat nopeasti niemen taa, häipyen sen hämärään
siimekseen.
Lauttaa kiskottiin tuskaisella kiireellä ylöspäin mantereen rantaa
pitkin, ja pian se kääntyi sieltä viistoon virran poikki tulemaan
linnan rantaporttia kohden. Kun se vihdoin laituriin laski, silloin
juoksivat päivätyöläiset siitä vieläkin hölmistyneinä maihin. Mutta
asemiehet kantoivat lautalta rannalle raamilla peitettyä ruumista
ja toiset taluttivat sieltä kahta haavoitettua. Surullisessa
äänettömyydessä lankesivat miehet koko rantaäyräällä polvilleen
vainajaa ohi kannettaessa. Mutta tornin laella tarttui nuori Viljo
toverinsa käsivarteen ja kuiskasi kauhunsekaisella vakavuudella:
-- Sitä se soitti äsken Kyrönsalmen haltia! Mutta kun tuo surullinen
saattue oli vastaan rientäneen linnanpapin johtamana ehtinyt pihaan,
silloin kuhisi linnanväki uteliaana joukkona äskenpalanneiden
lauttamiesten ympärillä, tiedustellen heiltä päivän tapahtumia
ja udellen vihollisten vehkeitä. Linnanherra oli heti vaatinut
ruodunpäällikön tilille ja aina kellotorniin asti kuulivat vartijat
illan hiljaisuudessa, kuinka tämä nyt siellä kertoi lautan retkestä
ja odottamattomasta hyökkäyksestä:
-- Saavuimme päivällä Niittylahden rantaan, kannoimme lautalle kiviä
ja hiekkaa eikä mitään epäilyttävää näkynyt. Vasta illan suussa,
kun lautta jo oli melkein lastissa, lennähti nuoli lahden takaa
pensaikosta, -- kaatoi työmiehen ihan miesjoukon keskeltä. Luulimme
vielä ampujaa yksinäiseksi salakytäksi ja me asemiehet juoksimme
lahdenpohjaan muka ampujaa kurittamaan. Mutta emme olleet sinne
vielä ehtineet, kun selkämme takana kuului kova huuto, -- useita
vainolaisvenheitä oli niemen takaa hyökännyt työkunnan kimppuun.
Hiekankantajat juoksivat pakoon rantaa pitkin, ja kun me ehdittiin
valkamaamme puolustamaan, silloin olivat vainolaiset jo ehtineet
ryöstää toisen venheistämme, jossa olivat eväät ja aseitakin. Ja sen
pitivät, sillä meillä oli vesille päästyämme ja koko paluumatkalla
täysi työ häätää heitä soutajiamme hävittämästä. Hidasta ja työlästä
oli se kulku yhdellä venheellä, -- onnipa, että edes sillä hinnalla
linnaan pääsimme!
-- Oliko vainolaisia paljonkin? kuului Kylliäinen kysyvän synkällä
äänellä.
-- Oli tarpeeksi meille asti, ja sisua niillä ainakin oli. Kyllä ne
nyt taas tänä suvena täällä vaaniskelevat. Emme ole heiltä turvassa
koskaan!
Niin puhui rautapaitainen soturi. Ja Kylliäinen seisoi siinä
miettiväisenä nivelien tuuheaa jakopartaansa, nähtävästi jo
oivaltaen, että tämänpäiväinen tapaus oli tuova muita mukanaan.
Ja ääneti hän, kun lautta oli purettu ja laituri vivuttu pystyyn
ja rantaportti oli tiukasti suljettu, lähti miesjoukon seuraamana
kävelemään linnaan.
Illallista syötäessä linnan suuressa, mustaksi savustuneessa
arkituvassa, jonka seinille miehet aseensa ripustivat, oli tietysti
vihollisjoukon ilmestyminen linnan tienoille ja sen salakavala
hyökkäys tänä iltana yksinomaisena puheenaiheena. Kylliäinen, joka
pitkän pöydän päässä istui ja miehilleen leivän leikkasi, kuuli sinne
miesjoukosta monta moittivaa arvostelua ja paljon suunnitelmia siitä,
mitä olisi vainolaisten kurittamiseksi tehtävä. Mutta hän istui siinä
ääneti, tarinoihin antautumatta: hän ymmärsi hyvin miestensä kiukun
ja siitä johtuvat mielihalut, mutta tunsi myöskin edesvastuunsa tätä
tärkeää rajalinnaa kohtaan.
Iltavahtien vaihduttua astui Pentti toverinsa kanssa ruokahuoneeseen
ja kiirehti paikalleen pöydän ääreen, Manun viereen. Silloin hän
iloisena ja reippaana tyrkkäsi lauttaa soutamasta palannutta
hämäläistä kylkeen ja virkkoi:
-- Parahiksi tuli nyt vainolainen vieraaksemme! Nyt ei auta enää
mikään, Manu, nyt täältä päästään vihdoinkin heidän puolelleen
vierailemaan.
-- Onko ukko taipunut? kysyi Manu vilkkaasti, ja hänenkin silmänsä
syttyivät palamaan.
-- Nyt on hänen pian taivuttava, usko pois, Manu!
* * * * *
Seuraavina päivinä eivät lautat lähteneet Olavinlinnasta
rakennusaineita hakemaan. Työmiehet olivat pelon vallassa, eiväthän
he tienneet työssä ollessaan, minkä pehkon takana väijyi pahasilmä
jousimies. Eikä Kylliäinenkään niitä liikkeelle lähettänyt. Hän
pani sen sijaan venekuntia saaristoon hakemaan väijyviä vihollisia.
Mutta vainonmiehet olivat taas hävinneet kuin tuhka tuuleen, eikä
kukaan voinut sanoa, olivatko he palanneet kotirannoilleen vai
vaaniskelivatko edelleen linnaa jostakin lepikkolymystä. Epävarmuuden
ja kärsimättömyyden tunne vallitsi miesten joukossa, joko he olivat
vahdinpidossa tai nuottasounnissa, ja yhä selvemmäksi heistä rupesi
käymään, että jotakin ratkaisevaa olisi tehtävä.
Näihin aikoihin keväillä, helluntaipaaston päätyttyä, pidettiin
vuosittain linnaa vastapäätä olevalla niemellä markkinat, mihin
viipurilaisten oli tapana tuoda suolaa ja rautaa ja karjalaisten
reppurien rihkamataan, vaihtaakseen niitä salon savolaisille
turkiksiin ja kapahaukeihin. Usein olivat nämä markkinat, joissa
linnan miehetkin mielellään liikkuivat tarpeitaan ostelemassa
ja tuttaviaan tapaamassa, väkivilkkaat, mutta nyt ne olivat
lamassa. Vesillä oli nyt vaarallista liikkua, siksi olivat harvat
viipurilaiset lähteneet Saimaan yli soutamaan, ja Laatokan laukkurit
kai pelkäsivät kostoa. Pakopirteiltään saapuneet savolaiset, jotka
tuskin saivat suolatarpeensa tyydytetyksi, valittelivat linnan
miehille, etteivät päässeet vainolaistenkaan kylille tarpeitaan
hakemaan eikä sisuaan keventämään. He uhkailivat lähteä kostoretkelle
linnanherran luvatta. Eivätkä linnanmiehet heitä pidätelleet:
he vuorostaan kertoivat karjalaisten viimeisestä retkestä, joka
pian taas saattoi uudistua, ja he huomasivat salolaisten syvästä
katkeruudesta, että nyt nämä eivät aikoneet jäädä odottamaan
rajantakaisten tuloa apajoilleen.
Hämeen miehetkin kuljeskelivat siellä suuttuneiden savolaisten
joukossa, ja iloisena Manu kuiskasi Pentin korvaan:
-- Nyt ei jäädä enää pitkäaikaisiksi linnaan.
-- Aijotko lyöttäytyä savolaisten matkueeseen?
-- Luvatta livistän, jos ei lupaa saada.
Venhevalkamassa pysähtyivät he katsomaan taikojaa, joka siinä
rantaäyräällä ihmisten käsiin katsoi tai loitsullaan manasi
heidän tautejaan. Se oli vilkassilmäinen, liuhuparta karjalainen,
joka sarvipussiaan kalisti ja kehui taitojaan. Kukaan ei velhoa
hätyytellyt, vaan monet hänen arvottavikseen antautuivat. Jo viskasi
Penttikin penningin arpojan kouraan ja kysyi:
-- Osaatko neuvoa, missä siellä Karjalan puolessa on naisia, joita
täältä on sinne orjiksi viety.
Mutta velho ei ollut hanakka linnanmiehen loukkuun lähtemään, vaan
vastasi vältellen:
-- En kysele, mistä ihmiset ovat, kun heihin sarveni imen tai heille
tarpeitaan arvon.
Mutta hämäläinen ei hellittänyt; hän tiukkasi yhä:
-- Tunnusta pois! Olet siellä tavannut orjia, jotka tätä meidän
murretta puhuvat.
Velhon silmä välähti; hän tuntui asiasta tietävän enemmänkin, mutta
vastasi vain:
-- Orjia on siellä monessa talossa, onpa teidänkin murretta
haastelevia.
Siiloin kumartui Pentti lähemmäs äijää, tipautti toisen kolikon hänen
kouraansa ja tiuskasi vihaisesti:
-- Missä talossa...? ellet kerro, lähetän linnanpapin kimppuusi.
Tiesipä velhokin, että papit vainosivat arpomista ja loihtimista, ja
siksi hän nyt suulaammaksi suli, kuiskaten:
-- Tiedusteletko kahta Hämeen naista, jotka viime talvena Karjalaan
ryöstettiin?
-- Niitä juuri, -- heidät olet siis nähnyt. Missä, sano!
-- Laatokalla, Pirtolan perevaarassa. Siinä kylässä elävät Kosoiset.
-- Äijä kuiskasi sen suhauttamalla, mutta niin tuttu oli tämä
nimi savolaisille, että lähinnä seisovat sen kuultuaan korvansa
heristivät. Kosoinen oli nimeltään se karjalaisten pelätyin
päällikkö, joka aina kuin varas yöllä äkkiarvaamatta johti miehensä
heidän kyliinsä.
-- Kosoinenko, huudahtivat he. -- Mitä hänestä? -- Velho kävi
sotkemaan pois asian eikä sen enempää kysyjille kertonut. Mutta
Pentti ravisti häntä hänen hennoista hartioistaan ja virkkoi:
-- Pirtolan, sanot... Mutta muista, jos valehtelit, niin sinut vielä
tapaan!
Kun Hämeen miehet vähäistä myöhemmin, salmen yli Kyrönsaareen
soudettuaan, nousivat rannasta linnaan päin, oli heidän kasvoillaan
luja ja päättäväinen ilme. He olivat nyt selvillä siitä, että
aika oli tullut heidän linnasta lähteä, yksinpä Hintsakin polki
rautarohkeana jalkaansa kallioon ja kehui:
-- Yhden kylän me kuritamme vaikka neljän miehen, -- milloin
soudetaan pojat?
Mutta Pentti Heinonpoika astui suoraan linnanpäällikön tupaan ja kävi
Kylliäiselle vakavana ja juhlallisena kertomaan markkinakuulemiaan.
-- Savolaisia ei pidätä enää mikään, vakuutti hän. -- Ja me lähdemme
heidän mukaansa. Kylliksi on jo linnassa viruttu!
Mutta hämmästyipä hän aika lailla, kun Kylliäinen hänen kiihkeään
puheeseensa aivan rauhallisesti vastasi:
-- Menkää!
Ja nousten selustapenkiltään leveä linnanherra tuokion kuluttua
lisäsi:
-- Kaikkien pyhien nimessä, pankaamme siis partioretki toimeen, niin
että rajantakaisille tulee asiata kotiinsa!
-- Suostutte siis? kysyi Pentti nyt vallan ällistyneenä.
Palavin silmin astui Kylliäinen Pentin eteen ja puhui:
-- Etkö luule minun vanhojen sissiverieni noista ärsytyksistä
kuohahtaneen! Virallisesti on kyllä vielä olevinaan rauha Ruotsin ja
Novgorodin välillä, ja sitä en minä ruunun edustajana saa rikkoa...
-- Mutta venäläiset rikkovat sen joka vuosi ja yhä rohkeammin, kun
sen iltikseen saavat tehdä, -- pisti Pentti väliin.
-- Niin tekevät. Nyt ei enää riitä yksi ruotu lauttakunnan suojaksi
ja jos tänään ajat häärijät tiehensä, niin parveilevat he täällä ensi
viikolla taas. Niin ei voi jatkua, se on totta. Siksi: oli menneeksi!
-- Kuritetaan vainolaisia siellä, missä heidät löydetään omilla
kylillään, ja niin, että ainakin hetkeksi tottelevat.
Näin intoili Pentti. Mutta Kylliäinen jatkoi:
-- Lähtekää siis retkelle, parikymmentä nihtiä saatte linnasta
mukaanne kantaväeksi, kerätkää talonpoikia lisäksi niin paljo kuin
tahdotte. Mutta minä jään tänne Olavinlinnaa vartioimaan. Sen
säilyminen on kuitenkin pääasia.
Tämä sanoma levisi nopeasti linnanväen keskuudessa, ja kilpailua
syntyi siellä vain siitä, kuka mukaan pääsee, sillä mieli
kaikilla teki. Vanhat partiomiehet linnaväen joukosta valittiin
oppaiksi ja johtajiksi. Ja markkinoilta palaaville savolaisille
vietiin ilosanoma, että nyt on sulku poissa, nyt pääsevät miehet
pakopirteiltään kauan toivomalleen kostomatkalle. Ja se tiedettiin,
että tämä sanoma oli nopeasti leviävä pitkin erämaita ja kaukaisia
kalajärviä, tiedettiin, että siellä nyt miehet miettimättä katkasevat
kevätpyyntinsä, lähteäkseen tuottavammille apajoille, joille heitä
ajoi sydämiin iskostunut pitkä viha.
Eikä monta viikkoa kulunut, kun jo rupesi joka taholta pitkien
vesistöjen varsilta saapumaan Kyrönsalmeen savolaisten venheitä
toinen toisensa perästä. Niitä tuli etelästä Savilahden poukamista,
tuli pohjoisesta Säämingin suurelta salolta, tuli Juvalta ja Kyyveden
erämailta asti. Tuli vanhoja, pitkiä, tanakoita, kymmenhankaisia
sotavenheitä, tuli pitkiä kirkkovenheitä ja pieniä nuottavenheitä,
joista nyt kelapuut ja tarpoimet joutivat pois. Keihäskasa oli joka
venheen kokassa, sotakirveitä ja rautaselkäisiä jousia oli jokaisen
soutoteljon alla.
Siellä kaikui pitkin salmen rantoja hilpeä tarina ja reipas laulu;
nyt oli unohtunut köyhyys ja hätä. Takamaille, kalasaunoille, olivat
miehet jättäneet naisensa ja lapsensa, joiden tehtäviksi nuotanveto
ja ansojen kokeminen tänä suvena jäi, ja venheestä toiseen kaikui
tervehdyshuuto:
-- Hei, näin vuoroin vieraissa käydään!
-- Lämpiävät ne tänä kesänä Karjalankin saunat!
-- Ja saavat rakennustyötä Laatokan miehetkin, jotka niin usein ovat
meidät panneet pirtintekoon!
Niin he uhmailivat, odotellen vielä kaukamatkaisten saapumista.
Eräänä aamuna -- oli Pyhän Eerikin päivä -- jo laskettiin vesille
linnankin kaksi vankkaa sotavenhettä ja niihin käytiin aseita ja
eväitä sälyttämään. Kymmenen miestä nousi kumpaankin soutajiksi ja
perään asettuivat tarkat väylien tuntijat. Rannalla kulki Kylliäinen
lähteville neuvojaan antamassa, vieläkin varottaen:
-- Kesälahdella muistakaa hyvin kätkeä venheet, mutta vartioimatta
älkää niitä sittenkään
-- Sen varomme!
-- Siis soutakaa Pyhän Eerikin suojassa!
Malttamattomina kelluivat savolaisten venheet salmella.
Vastatervattuina loistivat ne punaisilta kesäpäivän kirkkaassa
paisteessa ja vastalasketut peitsenkärjet niiden keuloissa
kimaltelivat. Jo laskivat linnanvenheet virtaan, jonon etupäähän
soutaakseen. Nuori Viljo oli, hyvästellessään linnan naisia
laiturilla, myöhästynyt toiseen venheeseen kuin Pentti, ja kun nämä
venheet siinä nyt rinnakkain virtaan soluivat, kumartui hän laidan
yli toverinsa puoleen ja kysäsi:
-- Sehän oli Pirtolan perevaara?
-- Ja Kosoisten oli talo. Ne paikat me muistamme!
Airot selvisivät soutamaan. Venheet kulkivat juuri linnan valmiin
päätornin kupeitse; sen jykeät seinät kuvastuivat salmen syviin
vesiin, jotka nyt keskipäivän paisteessa kirkkaina välkkyivät. Sitä
laineisiin taittuvaa kuvaa katsellen Viljo vielä toverilleen toiseen
venheeseen virkkoi:
-- Oikeassa oli Kylliäinen: Kyrönsalmen haltia on sittenkin hyvä
haltia.