Verkalleen selkeni ilma lumimyrskyn jälkeen. Vielä tohisi tuuli
kuusten latvoissa, vielä se juoksutti kuivaa lunta pitkin
piha-aukeata, mutta sen vihainen viima oli jo talttumassa ja
paksupilvinen, harmaja taivas seestyi kalpeana ja ikäänkuin arkaillen
järven takaa, suven kaukaiselta rannalta.
Mutta kun tuo harmaja sarastus ehti kuusten latvain ylitse
valaisemaan vanhaa talonpaikkaa, niin se ikäänkuin oudoksuen
viivähti myrskyn aikana muuttunutta maisemaa katsellessaan. Eiväthän
olleetkaan siellä enää elantopaikat entiset, eihän kohonnutkaan enää
tuvanharja eikä sen olkikatto kinosten keskeltä. Talo oli poissa ja
poissa oli sen vierestä omettakin ja suippopää kota ometan kupeelta.
Tietä ei näkynyt mäelle eikä saunanrantaan, piha oli autio ja eloton,
-- se oli kaikki kuin äänettömään kuolemaan kangistunutta. Talttuva
tuuli kohisi vain hiljaa umpeen pyryttyneellä pihalla, viskaten
vielä silloin tällöin tuprahtavia lumia kinoksesta törröttäväin,
hiiltyneiden hirrenpäiden peitoksi.
Vähitellen valkeni kuitenkin äänetön, autio piha-aukea. Silloin
kuului sen keskeltä, kaivon luota, yhtäkkiä kumea, venytetty
tohahdus, jonka kaiku monistui viereisessä kuusikossa. Se oli raskas
huokaus, joka tuskana kohosi rotevan miehen rinnasta.
Mies siinä näet seisoi kumarana pyryävällä pihalla, kädellään kaivon
kanteen nojaten, mutta seisoi siinä nietoksessa niin liikahtamatta,
ettei hänkään aluksi ollut kangistuneesta maisemasta eläväksi
olennoksi erottautunut. Luminen turkki retkotti rinnalta auki ja
takaraivolle oli kohonnut lammasnahkainen naapukka, jonka alta
kiertyneet hiukset takkuisina valahtivat kasvoille. Mutta noilta
miehen karkealuisilta kasvoilta kuvastui sanomaton hätä. Hänen suunsa
ammotti auki ja hämmentynyt oli katse hänen silmissään, kun hän
hievahtamatta tuijotti yhteen kohti, kaivon kupeelle, alas kinokseen.
Siinä hänen edessään makasi puolittain vielä lumen peittämänä pieni
vainaja. Se oli noin kymmenvuotias poika. Melkein ylisillään se
siinä makasi, hennot nyrkit piikkospaidan rinnukseen puristuneina,
ja ruskeatukkainen pää retkotti hervotonna kinoksessa. Tukassa oli
vielä paksusti valkoista lunta, mutta rinnan kohdalle oli lumi
heleänpunaiseksi jäätynyt.
Tätä pientä vainajata katsomaan oli mies siihen kuin liikkumattomaksi
jähmettynyt. Hän oli viskannut konttinsa, jousensa ja kantamuksen
metsän riistaa sustensa viereen veräjälle, sitten oli hän kävellyt
kierroksen aution pihan ympäri -- jälistä se näkyi -- ja niin oli
hän pysähtynyt tähän kaivon luo. Kinoksesta pilkoittaneen vainajan
oli hän kaivanut lumesta näkyviin, eikä hän nyt saanut katsettaan
siitä irti. Vihdoin hän kumartui ja karkea koura laskeutui hiljaa
hivelemään tuota pyöreätä, sileätä poskea... Se oli kylmä kuin jää.
Ja toinen, vielä raskaampi huokaus lähti nousemaan kumartuneen
miehen rinnasta, nousemaan niin vihlovana, että se tuntui täyttävän
koko aution luonnon määräämättömällä kaiholla. Ja käheänä kuiskeena
seurasivat sitä sanat:
-- Poikani, poikani, tappoivat!
Hellästi tarttui hän tuohon hentoon ruumiiseen, nosti sen kinoksesta
kaivon kannelle ja karisti lumen pois sen paljailta jaloilta. Pakoon
näkyy lapsi lähteneen pyrkimään tuvasta, kun sen tuohon kaatoi
armoton keihäs. Siinä se nyt makasi kaivon kannella, rauhaisa ilme
pehmeillä kasvoillaan, ja sen viereen jäi yhä isäkin liikahtamatta
seisomaan, yksin autiossa luonnossa.
* * * * *
Niin seisoi hän siinä vielä, kun kaksi hiestynyttä hiihtäjää laski
rinnettä myöten alas metsästä ja pysähtyi hänen suksiensa viereen
veräjälle. He saapuivat sanattomina, ikäänkuin jo tuntien tullessaan,
minkä hävityksen he perillä kohtaisivat. Mutta tuokioksi näytti
kumminkin tuo hävityksen näkö jäädyttävän jalan mäystimeen ja käden
sauvan varteen ja hengitystäkin salpasi raunioista vielä nouseva,
katkera kydön käry. Heidän hakevat katseensa harhailivat hetkisen
melkein tylsinä yli lumipeittoisten kekäleiden, mutta pysähtyivät
sitten keskipihalle, tarttuen siellä kumarana seisovaan mieheen.
Ja vanhempi hiihtäjistä, pitkänhuiskea, harvapartainen ukko, nousi
suksiltaan ja astui verkalleen kaivolle:
-- Kiitos Maarian, sinä Manu toki elät, virkkoi hän harvakseen. --
Mutta miten on laita toisten? Oletko tavannut heistä ketään?
-- Olen... tässä... vastasi ontolla äänellä Manuksi puhuteltu,
päätään tulijaan kääntämättä. Ukko oivalsi, että miehen kaikki aistit
olivat kiintyneet siihen vainajaan, joka hänen edessään lepäsi, ja
hän virkahti hiljaa:
-- Katalat, tappoivat lapsesi!
-- Ainoani...
Kumarassa seisonut mies oikasihe nyt yhtäkkiä suoraksi ja kääntyi
vanhukseen päin. Hän loi melkein säikähtävän katseen ympärilleen,
tapahtuneen hävityksen jälkiin, näyttäen nyt vasta ikäänkuin heräävän
tajuamaan, mitä todella oli tapahtunut. Hänen kankeiksi jähmettyneet
kasvonsa elpyivät vähitellen, ja ikäänkuin nyt vasta löytäen sanoja
pakahtuneen sydämensä kauhulle tarrasi hän vanhuksen käsivarteen ja
huudahti melkein kuin raivostuneena:
-- Isä, mitä tämä kaikki on? Kuka poltti kotimme ja tappoi lapseni...
kuka ja miksi? -- Ja aivan kuin hätääntyneenä hän jatkoi: -- Kaikki
oli rauhallista, kun toisaamuna läksin takamaille. Mitä täällä nyt on
tapahtunut?
Vanhus seurasi poikansa katsetta, joka siirtyi rauniosta toiseen, ja
hän vastasi:
-- Sodan jälkiä näet tässä. Vainolainen on käynyt, on jo osannut
Hämeen maillekin.
Vanhus lähti astumaan tuvan raunioita kohden. Mutta raskaalta
tuntui hänestä nyt kahlata kotipihan poikki. Tämän talon oli hän
nelisenkymmentä vuotta sitten perustanut tänne Vahvajärven korpeen,
Savon ja Hämeen asutusten välimaille; miehuutensa ja voimansa vuodet
oli hän raatanut täällä, raivaten korpeen ensimmäisiä halmeaukeita ja
niitä vähitellen laajentaen. Täällä oli hän kasvattanut ympärilleen
monilukuisen perheen, jonka toiset jäsenet jo tosin olivat vuorostaan
hakeneet itselleen omia uutisasutuksia vielä kaukaisemmilta
sydänmailta, mutta jonka kantajoukko kumminkin oli täällä pysynyt
hänen ympärillään. Se oli ollut onnen ja rauhan koti, -- tuossa
olivat nyt sen kodin rauniot, siinä sen perheen pirstaleet!
Siksi oli vanhuksen nyt niin raskasta kahlata kotipihallaan. Äkkiä
hän kuitenkin kiirehti askeleitaan. Hänen toverinaan saapunut toinen,
nuorempi, hiihtäjä oli näet jo rientänyt raunioille tutkimaan
hävityksen jälkiä, ja hän sieltä nyt huudollaan ukkoa kiirehti.
Tämä nuorukainen -- melkein poikaselta hän vielä näytti varreltaan
niinkuin kasvoiltaankin -- oli lumen alta entisen tuvan oven kohdalta
keksinyt tutun kaulahuivin liepeen. Hän kaivoi siinä kinosta
syvemmältä, ja jo pääsi häneltä valittava huudahdus:
-- Isä on täällä tapettuna! Pää on murskattu...
Vanhus ehti siihen avuksi, ja yhdessä nostivat he hangelle vainajan,
vanhuksen pojan, nuorukaisen isän. Valtoinaan valuivat vedet poikasen
poskille. Siihen siirtyi mies kaivon luotakin, oman vainajansa
vierestä, ja hänen silmässään vaihtui surun tuskainen ilme vähitellen
vihan verestykseksi, -- hänen veljensä oli tämä vainaja. Mutta ukko,
joka oli tuokioksi kuin murheen murtamana kokoon vaipunut, hän nyt
yhtäkkiä hytkähti ja virkkoi pelottavan aavistuksen pistämänä:
-- Entä toiset, entä talon naiset! Missä on äitisi, Viljo, ja missä
Marketta, tyttöraukka...?
-- Ovatkohan surmanneet äidinkin? valitteli nuorukainen kehän
vierustaa kopeloiden.
-- Hakekaamme...!
Pitkän rupeaman teki siinä kolme miestä surullista työtä hiiltyneiden
raunioiden välissä, hakien lumen alta omaistensa ruumiita. He
kaivoivat pihan kinokset pitkin ja poikki, purkivat rauniot, etsivät
aitovieret. He hakivat saunan, joka vainolaisilta oli rantaan jäänyt
polttamatta, ja aitan, joka lymyili loitompana mäellä. He eivät
puhutelleet toisiaan, tuskin sanaa työnsä ohessa vaihtoivat, eikä
valitusta enää kuulunut heidän huuliltaan.
Mutta ei löytynyt jälkiäkään talon muista eläjistä. Ei perhe ollut
enää suuri ollutkaan Vahvajärven uudistalossa, senjälkeen kun rutto
siellä edellisenä talvena oli riehunut, vieden lapset talon kahdesta
perhekunnasta, kahdelta veljekseltä, sekä siltä, joka nyt makasi
hangella vainajana että siltäkin, joka verestävin silmin loi lunta
siinä vieressä. Vanhemmalle veljeksistä oli rutto toki säästänyt
vaimon ja pojan, Viljon, joka siinä nyt isäänsä suri. Mutta nuorempaa
veljeä, Manua, oli surma vielä kovemmin kolhaissut. Se oli kaatanut
häneltä yhteiseen hautaan kolme lasta äitineen, -- ainoastaan yksi
poika, isän silmäterä, oli jäänyt henkiin. Ja tämä nyt makasi kylmänä
kaivon kannella.
Armoton oli ollut taudin koura, verinen nyt vainolaisen. Ja raskas
aavistus sydämessään hoki vanhus hiljaa kinosta kaivaessaan:
-- Marketta, kuopukseni, veivätkö sinut orjakseen...?
Metsätuvassa oli näet nousevan polven keskessä kasvanut vielä
tyttö, Lauri-isännän nuorin lapsi, hänen ja hänen vaimovainajansa
jo vanhetessa syntynyt. Tämä, kotinsa päivänpaiste, oli nyt hänkin
kateessa. Häntä hakeakseen juuri ukko hankia kaivoi, sillä olisipa
hän mieluummin suonut tytön löytävänsä vainajana, kuin jäänyt siihen
tietoon, että hänet ovat raa'at ryöstäjät vieneet mukaansa. Hän haki
metsänrinnan, purki heinäsuovankin, turhaan. Halli-koiransa tapasi
hän halkopinon vierestä kirveen surmaamana, aidan luota kaivautui
esiin lehmän verinen vuota, mutta ihmisistä ei löytynyt enää
jälkiäkään. Ja masentunein mielin saapuivat hakijat, yksi toisensa
jälestä, takaisin kaivolle, johon he istuivat lepäämään pienen
vainajan viereen.
-- Ryöstäneet ovat äitini, niin virkahti nuorin joukosta, Viljo,
jolta häneltäkin työn varrella kyyneleet jo olivat kuivuneet ja jonka
lapsenkasvot nyt ikäänkuin karkenivat ja kovettuivat.
-- Se on karjalaisten tapoja, huoahti vanhus. -- Miehet tapetaan,
naiset viedään orjiksi.
-- Karjalaisiako siis olivat ryöstäjät, kysyi nuorukainen. -- Luulin
heitä Venäjän väeksi.
-- Karjalaisia tai venäläisiä, ehkä molempia, niitä samoja
rajantakaisia ne ovat olleet, jotka viime vuosina ovat ryöstelleet
Savonkin kyliä.
Tuokion hankeen tuijotettuaan lisäsi ukko:
-- Onhan niiden hävitysretkistä kuulunut Savostapäin humua tänne
meidänkin puolelle, ja viime vuosina on tätä kauttakin pakolaisia
monta kertaa kulkenut, mutta ennen eivät ryöstäjät toki ole
uskaltaneet ulontua metsätaipaleen taa. Nyt tulivat.
Lauri-ukon ja nuoren Viljon näin hiljakseen tarinoidessa oli Manu
taas jäänyt seisomaan poikansa ruumiin eteen. Hänen kasvoihinsa
pingoittui siinä terävä juova; suru ja viha näyttivät hänen
mielessään kamppailevan. Vähitellen pääsi viha voitolle; sitä värisi
jo hänen äänensä, kun hän hetken kuluttua virkkoi:
-- Ihan mielinmäärinkö saivat täällä vainolaiset elämöidä? Missä
olitte silloin tekin isä? Milloin ne tulivat?
Hän itse oli ollut pyyntiretkellä etäisemmillä erämailla, mistä nyt
juuri oli palannut poltetulle talolle, eikä hän vielä tarkemmin
tuntenut, mitä kaikkea sillävälin oli tapahtunut. Hiljaisella äänellä
kertoi nyt hänelle vanhus:
-- Eilenaamulla ne tulivat, päivän noustessa. Me olimme Viljon kanssa
silloin jo ansoilla niinkuin ainakin. Pimeällä jo olimme metsään
hiihtäneet ja rihmat koettuamme palailimme kotiin halmeen laitaa...
silloin sen näimme. Vierasta väkeä pelmusi pihalla.
-- Arvasitte vieraat, -- ettekä hiihtäneet kohti? Manu kyseli näin
kiihtyneenä, melkein nuhdellen. Mutta vanhus vastasi rauhallisesti:
-- Ensi ajatukseni oli tietenkin hyökätä kohti, pelastamaan edes
lapset, poikasi ja Marketan. Katselin vesakosta: suksikeihästä oli
kuin metsää ahteella ja hoilaus kuului pitkin pihaa. Mutta talonväkeä
ei näkynyt enää ketään.
-- Ehkäpä elivät kuitenkin vielä, -- oi, jospa eilisaamuun olisin
ehtinyt kotiin!
-- Tuossa makaisit nyt poikasi vieressä.
-- Anna makaisin, kiivaili Manu. -- Siinäpä mieluummin olisinkin,
mutta muutamia koirankuonolaisia olisin toki ehtinyt nujertaa. Mitäpä
nyt on meidänkään hengestämme enää!
Nyt terästi jo vanhuskin vähän äänensä, pojalleen vastatessaan:
-- En omaa henkeäni ajatellut minäkään, enpä vielä Viljoakaan.
Sysäsin jo sukseni vesakosta, vaan peräytin ne taas. Heimoani
muistin. Mietin, mikä mahtoi olla vainolaisten matkan määrä, ja
arvasin, että Hämeen rintamaita he nyt ovat lähteneet ryöstämään. Kun
en kyennyt omaa talokuntaani pelastamaan, en henkeni hinnallakaan,
niin päätin pelastaa toki Sysikorven hävitykseltä. Oikasimme alas
ahon läntistä rinnettä, viemään kirkolle sanaa, ennenkuin sen
vainolainen itse toisi, -- jospa olisi meillekin varoitussana Savosta
päin saapunut!
-- Eikä vainolainen teitä havainnut?
-- Havaitsi. Saunarannasta he näkivät, kun me lahden yli hiihdimme,
ja arvasivat kai asiamme, koska heitä kymmenkunta miestä läksi
perästä ehättämään. Se oli tiukkaa menoa. Minä olen jo vanha, ja
Viljo oli sellaiseen hiihtoon liiankin nuori, mutta mepä tunsimme
mäet ja matkat. Vähitellen hiljeni takaamme soinut mökä ja huuto,
-- puolitiestä olivat vainolaiset palanneet, kaiketi tänne toisten
kanssa tupamme hiiloksella lämmittelemään. Kun Savukankaan navalta
näimme itäisen taivaan punoittavan, niin silloin sen tiesimme, että
nyt kotimme palaa.
Sysikorven asukkaat olivat saaneet ajoissa sanan, ja kun viholliset
sen oivalsivat, eivät he sinne asti enää ryöstömatkaansa
jatkaneetkaan. Mutta sanan viejän koti oli raunioina, hänen perheensä
oli tuhottu. Varoituksen heimolleen vietyään oli Vahvajärven vanhus
lähtenyt pojanpoikansa seuraamana lumimyrskyn läpi palaamaan
poltettuun kotiinsa.
Manu oli ääneti kuunnellut tätä isänsä kertomusta. Hän tiesi nyt,
mitkä vihan voimat olivat hänen onnensa tuhonneet, ja oivalsi jo
senkin, ettei niitä olisi hänkään voinut siitä estää. Ja ikäänkuin
talttuneena äskeisestä raivostaan, ikäänkuin avuttomana, hän nyt
hiljaa virkkoi:
-- Tässä siis olemme jälellä me? Ja mikä nyt eteen?
Lyhyt talvipäivä oli kulunut, iltahämärä oli käsissä. Lumipyry oli
nyt kokonaan asettunut; läntisen taivaan poikki purjehti verkalleen
punertava pakkaspilvi, joka vähitellen kelmeni. Luonnossa oli kaikki
äänetöntä, kangistunutta, kuolemankylmää. Toivoton autiuden tunne
täytti hävityksen raunioilla istuvain miesten mielet, eivätkä he
pitkiin aikoihin osanneet siitä liikahtaa mihinkään ryhtyäkseen.
Mutta nuori Viljo, jonka mieli oli kaihosta pakahtua, hän virkahti
vihdoin kuin sitä keventääkseen:
-- Miksi, ukko, miksi tulivat nuo kaukaiset miehet tänne asti meidän
kotiamme hävittämään?
Vanhus hymähti katkerasti:
-- Miksi? Vanhan heimovihan kirous se meidät tavotti. Näillä samoilla
mailla riehui minun nuorena ollessani sama viha ja vaino, mutta
silloin hämäläisten ja savolaisten välillä. Savolaiset tekivät
ryöstöretkiä meidän pyyntimaillemme, polttivat ja tappoivat, ja
meidän miehet kostivat. Ne kahakat saatiin toki vähitellen asettumaan
ja heimosovussa päästiin elämään monta vuosikymmentä. Mutta meidän
kanssamme rauhaan päästyään löysivät savolaiset pian uuden vihollisen
itäisiltä rajamailtaan, karjalaisten heimon, joka asuu siellä
suurten järvien takana. Kalavesistään ja pyyntimaistaan ovat he jo
kauan siellä katkerasti riidelleet, ja vihdoin ruunun miehetkin
sekaantuivat näihin heimokiistoihin. Torailtiin apajoista, riideltiin
rajoista, ja kiistasta kasvoi sota. Ruotsin herrat rupesivat sitten
rakentamaan linnaa Savoon, muka savolaisille turvaksi, mutta siitä
rajantakaisten kiukku yhä yltyi. Moneen kertaan he nyt viime vuosina
ovat polttaneet Juvan ja Savilahden kylät. Tottapa siellä nyt ei
ollut enää mitä polttaa, koska jo työntyivät tänne.
Näin kertoi vanhus muistojaan vieressään kuuntelevalle nuorukaiselle,
jonka sittenkin oli vaikea ymmärtää, miksi noiden kaukaisten
kiistojen piti heidän rauhaisaan korpeensa asti tuoda hävitystä ja
tuskaa. Ja siinä mielentilassa poika vielä virkkoi:
-- Mutta kuulutettiinhan viime talvena kirkossa, että rauha on tehty
ja ryöstö kielletty! Joko on loppunut sekin rauha?
-- Eivät näy karjalaiset välittävän tehdyistä rauhoista, kun
heille tulee retkille halu. Mukavampi on elää ryöstösaaliista kuin
kaskimaista ja orjilla on kevyt kotitöitä teettää.
Vanhus oli tyynesti kuvannut noita kotiaan kohdanneen tuhon syitä.
Mutta nyt alkoi hänen äänensä väristä, kun entisajan muistot
voimakkaina tunkeusivat mieleen. Hyvin oli hän luullut nuorena
miehenä tehneensä, perustaessaan kotinsa heimorauhan merkiksi
siihen Savon ja Hämeen väliseen erämaahan. Tämä rauhan koti oli
nyt ensimäisenä hämäläisten asumuksista joutunut sodan jalkoihin.
Katsellessaan siinä pirttinsä lumirajaan asti palanutta kehää ja
edessään vainajina lepääviä perheensä jäseniä, tunsi Lauri-ukko nyt
syvästi, kuinka koko hänen elämäntyönsä oli kaksinkerroin tuhottu,
-- pikainen tuokio oli lyönyt pirstaleeksi hänen sekä itselleen että
heimolleen rakentamansa onnen!
Äänettömänä hän näihin mustiin mietteihinsä vaipui. Mutta hänen
poikansa, Manu, oli sivulta kuunnellut ukon tarinaa, ja samat
ajatukset kuohuttivat hänen mielensä vastustamattomaksi myrskyksi.
Poikansa ruumiin ääressä ääneti seisonut mies oikasihe suoraksi,
kavahti isänsä eteen ja uudisti äskeiset sanansa, mutta nyt
intohimoisesti, miltei rajusti:
-- Entä nyt? Mikä on meillä edessä? Ukko katsahti kysyvänä poikaansa:
-- Mikä edessä? Raskasta on elämä näissä oloissa, mutta elettävä
se kuitenkin on. Ala alusta! -- se on näillä mailla saatu monasti
ennenkin tehdä!
Mutta hänen edessään seisova mies pudisti päätään:
-- Ala alusta! Rakenna uusi tupa, hanki uusi karja, perusta uusi
perhe, -- ja elä sitten siinä uskossa, että vainolainen, joka kerran
löysi tänne tien, nyt jättää meidät rauhaan!
Vanhuksen täytyi myöntää, että Manu puhui tosia. Vaino oli alkanut ja
sitä kyllä jatkuukin, -- oi jospa hän sitä ennen olisi turpeen alle
päässyt! Hän aavisti jo, mitä uraa hänen katkeroittuneen poikansa
ajatukset olivat lähteneet kulkemaan. Mutta hänen oma elämänuransa
oli aina ollut toinen, eikä hän ollut suurimmankaan ahdistuksensa
hetkinä siltä luopunut. Siksi hän vastasi.
-- Ei ole täällä ennenkään heittäydytty epätoivoon, on alettu alusta,
kuinka lie kirvellytkin sydäntä. Mietin tuossa kyllä itsekin äsken
saloa hiihtäessäni, olisiko jättää tämä liian yksinäinen uudistalo ja
palata elämään vanhoille Karmalan rintamaille. Mutta tänne ehtiessäni
näin kotipihlajan vielä pystyssä, -- sen pihlajan juurella on sukuni
kohonnut, siinä sen pitää edelleenkin kasvaa, niin päätin, vaikkei
minun ijälläni ole helppo käydä raunioille uutta elämistä rakentamaan.
Mutta Manu pudisteli yhä päätään ja kolkolla äänellä hän puhui:
-- Minulla oli poika. Hänen rinnallaan olisin täällä raatanut
vaikka kymmenen uutta tupaa pystöön, ja ilolla olisin sen tehnyt...
Tappoivat lapseni, -- nyt olen kuin karsittu puu, -- isä, kaikki,
joiden hyväksi raadoin, ovat poissa. Isä, minä en voi jäädä tänne
raatamaan... sydäntäni syö sappi, sormissani tunnen kuin pedon
kynnet, minun täytyy saada kostaa!
Ja hän katsoi nyt tyynesti, mutta järkähtämättä isäänsä kasvoihin.
Hän oli hurjan päätöksensä tehnyt, sen vanhus jo oivalsi, ja
hän tunsi kyllä sen pohjattoman tuskan, joka oli tuon päätöksen
kasvattanut. Mutta itsellään hänellä vaipui pää entistään
kumarammaksi, kun hän virkkoi:
-- Karsittu puu -- niin olen minäkin. Mutta paraneeko se kostamalla?
-- En tiedä paraneeko, vastasi Manu, -- mutta tänne en voi jäädä.
Minun täytyy päästä hiihtämään vainolaisen jäljille.
-- Kostohiihdolle -- yksinkö?
-- Vaikka yksin!
Isä ja poika katselivat kotvasen ääneti toisiaan; he ymmärsivät
toisensa, vaikka tunsivat vastakkain olevansa. Mutta silloin kuului
heidän takaansa ääni:
-- Et tarvitse yksin hiihtää, Manu. Tässä on mies toveriksesi, jos
tahdot.
Hämmästyneinä kääntyivät aution talon viimeiset eläjät puhuttelijaan
päin. He eivät olleet siinä väitellessään huomanneet, että kaksi
hiihtäjää taas oli laskenut alas metsästä ja pysähtynyt heidän
taakseen veräjälle. Tuokion olivat tulijat siinä hämärikössä
katselleet tapahtunutta hävitystä, kuulleet kaivolla keskustelevain
synkät tarinat ja niistä heti ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Ja
hiihtäjistä toinen, nuorempi mies, oli kohta valmis tarjoutumaan
toveriksi kostotielle aikovalle.
-- Sinäkö, Pentti, virkkoi Manu vilkastuen ja saapuvaa tervehtien. --
Niin, jopa taisi tulla sinullekin kiire tänne hävityksen maille.
Äsken saapunut mies oli solakka, voimakas nuorukainen: käynti oli
reipas, silmät valoisat. Hän hiihti talonpoikaisissa tamineissa,
mutta verkaa oli kuitenkin hänen lyhyen turkkinsa päällinen,
punaisella oli kirjailtu sitä kiinnittävä vyö ja vaskitetussa tupessa
riippui siitä helapääpuukko. Tämä Pentiksi puhuteltu nyt vastasi,
hiukan sanoja kielellään pyörittäen:
-- Hiihdimme Hintsan kanssa katsomaan, tarvittaisiinko Vahvajärvellä
miehen apua. Lauri-ukolta kirkolla kuulimme, mikä vieras täällä on
käynyt. Ja jälkipä siitä näkyy!
Hän viittasi hangella lepääviin vainajiin. Mutta Manu lisäsi:
-- Eikä kaikki jäljet näykään, -- ei näy talon naisia!
Nuoren miehen muoto muuttui vakavaksi, kun hän kysyi:
-- Ryöstetytkö ovat... Markettakin?
-- Orjiksi viedyt.
-- Milloin lähdemme, Manu?
Tämä nuori hiihtäjä oli metsätalon eläjäin etäinen heimolainen,
vanhan Lauri-isännän kasvinveljen, Hollolan kihlakunnan entisen
voudin, Henrikki Tuomaanpojan nuorin poika. Hänet oli hänen isänsä,
virkaheitto voutivanhus, jonka vanhemmat lapset olivat hajaantuneet
maailmalle, kasvattanut talonpojaksi, Suopellon isännäksi, ja
tähän taloonsa oli Pentti Vahvajärveltä emäntää katsellut. Siksipä
hän ei ollutkaan vieras tällä salolla, hän oli metsämatkoillaan
usein poikennut sinne Marketan puheille, ja siellä olivat nuoret
rakentaneet lemmen liiton. Se oli tuttua sekä kirkolla että
salotalossa, vaikka juttu ei vielä varsin valmis ollutkaan, kun vanha
Lauri-isäntä, jonka välit voudiksi ruvenneen kasvinveljensä kanssa
aina olivat olleet kankeat, ei vielä ollut lemmikkityttöään luvannut
sinne "herras-sukuun." Mutta nuoretpa eivät olleet peräytyneet
liitostaan, sen Manukin tiesi, ja siksipä hän ei liioin kummastellut,
että Pentti nyt oli salotaipaleen poikki hiihtänyt kyselemään
morsiamensa kohtaloa.
-- Niin, asiaa on nyt sinullakin vainolaisen jäljille, virkkoi Manu.
-- Tule toveriksi, jos tahtonet hiihtää sinne asti, mistä murhaajat
löydetään, minä hiihdän vaikka vainolaisen omille pesille!
-- En palaa kesken minäkään. Ja Marketan tuon vielä kotoisille
maille. -- Niin lupasi uhmaten nuori mies. Ja hiihtotoveriinsa päin
kääntyen hän jatkoi: -- Ja sinä Hintsa kai lähdet kolmanneksi. Nyt
kerrankin miestä tarvitaan!
Tämä Pentin toveri oli päätä pitempi muita miehiä; hän oli vankin
Ilvesmäen vankoista pojista, karhuntappajana kuulu, tappelijana
peljätty pitkin sekä rinta- että riistamaita. Hänelle oli moinen
retki juuri mieliretkiä, ja hänen arvettuneille kasvoilleen nousikin
nyt leveä hymy, kun hän lyhyesti vastasi:
-- Milloin lähdetään?
Silloin Manu siirrähti poikansa ruumiin vierestä, ikäänkuin
lopullisesti lohkaistakseen itsensä irti siitä, mikä oli
hänelle ennen ollut rakkainta, ja rutosti ryhtyäkseen uuteen
elämäntehtäväänsä.
-- Lähdemme heti!
Ja hän nosti lumiselta kaivonkannelta syliinsä pienen vainajan, nosti
hellästi kuin nukkuvan lapsen, ja lähti häntä kantaen kahlaamaan
mäellä olevaan aittaan päin.
Pihalla, kaivon luona, seisoivat toiset ääneti katsellen Manun matkaa
kinosten halki. Illan hämärä oli jo muuttunut sydäntalven varhaiseksi
pimeäksi; lumista luontoa valaisivat vain hallavan taivaan kalpeat
tähdet. Kuin aaveelta näytti siinä tuo kinoksessa kahlaava mies, joka
kantamuksineen painui varjona sakeaan, valkoiseen metsään. Mutta
kaivolle istahtaneen vanhuksen leuka tärisi, hän puhui siinä kuin
itsekseen:
-- Ajat muuttuivat. Taas tuli vaino ja kosto. Te lähdette... enkä
teitä moiti. Tunnen minäkin sen koston polton, vaikka sitä ikäni
koetin sammutella. Nyt se roihuaa taas!
Hänen vieressään seisoi Pentti Heinonpoika kuunnellen vanhuksen
sanoja vakavissa mietteissä hänkin. Yhtäkkiä oli hän siis näinikään
joutunut vainohiihdolle, hän joka aina oli elämänsä kuvitellut
rauhalliseksi raatajanelämäksi kotoisilla halmeilla. Ei hän ollut
sitä ajatellut vielä tänään aamupäivälläkään lähtiessään kotoa,
johon puolisokea isänsä yksin jäi tupaan. Nyt hänelle ukon sanoista
selkeni, että tässä on kysymys pitkästä hiihdosta, alkavasta
vainon ajasta. Mutta samalla häneen iski selvä käsitys siitä, että
hänelläkin on asiaa nyt hiihtää kostamaan, vaikkapa perille asti...
Nyt, kun hän kuuli vainolaisen vieneen Marketankin mennessään,
vihlasi kipu hänen rintaansa ja hän tunsi, että se tyttö on juuri
hänen pelastettava ja pelastettava omakseen. Ja hän siirtyi entistä
vakavampana istumaan vanhuksen viereen, jossa hän virkahti:
-- En tiennyt kotoa lähtiessäni isälleni sanoa, että tällä hiihdolla
pitempään viivyn. Mutta näille maille nyt en kuitenkaan palaa,
ennenkuin Marketta on irti ryöstäjäin käsistä.
Hän lausui sen tyynesti, arkailematta, vaikka hän muistikin, että
heidän välinsä Lauri-ukon kanssa olivat olleet jäykät. Ja vanhus
istui siinä ääneti. Hän oivalsi hyvin, mihin nuorukainen tähtäsi,
mutta hän ei kieltänyt, ei käskenyt. Että aika oli muuttunut, sen
hän tunsi omassa mielessäänkin. Tyttö oli hänen silmäteränsä; hänen
kohtalonsa painoi raskaasti vanhaa sydäntä. Ja melkein mielihyvällä
hän senvuoksi kuuli, kun nuorukainen tuokion kuluttua taas rohkeasti
jatkoi:
-- Jos saan Marketan pelastetuksi, vieläkö silloin, Lauri-setä,
kiellätte häntä pääsemästä Suopeltoon emännäksi?
Se oli suoran miehen kysymys ja ansaitsi suoran vastauksen. Nyt
vastasi vanhuskin reippaammalla äänellä:
-- Ennen vanhaan oli tapana, että ken sodasta minkä toi, hän sai
sen kysymättä omanaan pitää. Jos tyttäreni pelastat, Pentti, ja hän
sinulle suostuu, niin hänet pidä.
-- Tuohon käteen, vaari, huudahti nuorukainen. Nyt hän oli
tehtävästään selvillä. Ja vanhus puristi hänen kättänsä, vielä
virkahtaen:
-- Tuo tyttöni takaisin; hän on minullekin rakas!
Viljo-poika oli sillävälin siirtynyt isänsä ruumiin luo ja Hintsa
auttoi häntä kantamaan jäätyneen vainajan Manun äskeisiä jälkiä
myöten tuonne metsäiselle mäelle. Tuokion kuluttua seurasivat
heitä sinne keskustelijat kaivon luotakin, kahlasivat aittaan,
jonka lattialle oli laskettu vierekkäin kaksi ruumista, pieni ja
suuri, siitä sitten aikanaan vietäviksi vihittyyn maahan. Surevina
seisoville vainajain lähimmille siinä nyt vanhus rohkaisten virkkoi:
-- Rakastin rauhaa ikäni, Manu, mutta en siltä pidätä sinua kostoon
lähtemästä. Se on miehen oikeus! Minä jään Viljon kanssa tänne
raatamaan, asetumme tuonne saunaan, kunnes tuvan taas pystyyn saamme!
Niin hän puhui, eikä hänen äänessään enää ollut valitusta. Mutta
tuota vanhuksen puhetta kuunnellessaan oli Viljo, nuorin joukosta,
siirtynyt isänsä ruumiin luota ja vakavana kuin mies hän nyt kääntyi
ukollensa puhumaan:
-- En minä jää tänne, vaari. Onhan minullakin asiaa ryöstäjäin
jäljille. Äitini on siellä, isäni tuossa... Setä, ota minut mukaasi,
siinä minä hiihdän missä mies...!
Oudostellen katselivat sukulaismiehet nuorukaista. Hänen äänensäkin
soi nyt ihan miehen ääneltä. Näytti kuin hän olisi miehistynyt
muutamassa tunnissa kymmenen vuotta.
-- Sinäkinkö, lapsi? vastasi vanhus hämmästyen.
-- En ole lapsi enää...
Ukko katsahti toistamiseen nuorukaista. Hän näytti tosiaan jo
varreltaankin varttuneen. Vanhus huomasi, että se sama jano, joka
toisia poltteli, oli tarttunut jo häneenkin, ja hän vastasi:
-- Pian karkeni hampaasi, Viljo. Hiihdä siis mukaan äitiäsi hakemaan;
ehkäpä se onkin ensimäinen tehtäväsi. Minä jään tänne yksin, kuin
vanha tervaskanto Vahvajärven salolle, -- no, yksinpä tähän tulinkin.
Käyn kaatamaan hirsiä uutta tupaa varten. Siihen työhön tekin
palatkaa, kun kostonne on täytetty!
Hetkisen he vielä viipyivät männikkömäellä, kuolinaitan edustalla.
Lauri-vanhus antoi siinä neuvoja lähteville, kehottaen heitä ensi
töikseen hakemaan Savilahden, Juvan ja Säämingin savolaisia näiden
pakopirteiltä, joihin he varmaankin olivat vainolaista väistyneet,
ja niiden kanssa neuvottelemaan yhteisestä kostosta. Sitten tuli
heidän kääntyä Savilahden vanhan sissipäällikön eli kupiaan, Pietari
Kylliäisen puoleen, joka sittemmin oli ylennyt linnanpäälliköksi
Savonlinnaan. Harvain miesten ei ollut yksin lähdettävä vainokontion
pesille, mutta noiden miesten avulla voisi kostosta jotakin koitua.
Niin hän neuvoi lähteviä, itse nuoruutensa sotaisia muistoja
verestäen. Kun miehet olivat lyöneet aitan ovelle lujan pönkän ja
sitten rupesivat mäeltä laskeutumaan, silloin hän heidät vielä
pysähdytti, virkkaen:
-- Vielä on meillä työ täälläkin suoritettava.
Hän lähti toisten edellä kahlaamaan yhä ylemmäs mäelle, missä
alavamman metsän ympäröimänä kohosi jylhä, mahtava kuusikko.
Noista uljaista puista oli useista oksat latvaa myöten karsittu
pois, rungot törröttivät alastomina patsaina kinoksesta. Se oli
salolaisten karsikko. Joka kerta, kun talosta joku eläjä oli kuollut,
oli hänen muistokseen tälle mäelle oksittu uusi puu entisten
lisäksi. Niitä oli siellä jo toistakymmentä, ja nyt oli kaksi uutta
puuta karsittava. Siksi siellä nyt pimeässä pakkasillassa kuului
kirveenkalke, kajahtaen terävältä ja laajalti yli erämaan, miesten
oksiessa korkeita, huurteisia kuusia. Se oli viimeistä rakkaudentyötä
vainajille.
Mutta kun se oli tehty, silloin laskeusivat miehet pihalle, heittivät
kontin, jousen ja viinen selkäänsä ja tarttuivat keihässauvaansa.
Manu nousi ensimmäisenä suksilleen.
-- Ja yön selkäänkö aijotte matkalle? virkahti vanhus, katsellessaan
sitä äänetöntä lähtöä autiolta pihalta.
-- Mikäpä yösija meillä on täällä sen parempi kuin salolla,
rakovalkean vieressä, vastasi Manu mäystintään korjaten. -- Sittenpä
ollaan jo taipaleella.
-- Siis hyvästi...
Ja tuokion kuluttua katseli yksinäinen ukko, kuinka neljä miestä
peräkkäin nousi halmeen loivaa rinnettä itäänpäin, yönhämärää
vesakkoa kohti. Etummaisena hiihti Manu varmana ja vantterana; hänen
jokainen hartiavoimainen sauvansysäyksensä näytti kertovan vihaa ja
kostoa. Hänen jäljessään tyrkki Pentti keveästi sompakeihäällään
hankea ja nuori Viljo samosi hänen ladussaan, jäntevästi pyrkien
Ilvesmäen Hintsan pitkäin suksien edestä pois. Hetkisen vilahti vielä
loittonevia varjoja harvasta vesakosta; vielä niiden näkyvistäkin
häivyttyä kuului suksen hiivittävää sihinää. Mutta sekin ääni vaikeni.
Taas oli kuoleman hiljaista autiolla pihalla. Yksinäinen vanhus
seisoi kauan kumarana lumipeittoisten raunioiden keskellä. Oli
kuin eivät jähmettyneet, vanhat jäsenet olisi enää liikkeelle
lähteneetkään. Vihdoin hän toki astui askeleen rantaan päin. Mutta
poltetun pirttinsä raunioiden ohitse kahlatessaan upposi hänen
sauvansa syvälle kinokseen, ja sieltä alta tuntui nousevan hiljainen
ääni, kuin valitus haudasta...
Yksinäinen vanhus kävi kaivamaan lunta, tutkiakseen, mikä siellä oli
helähtänyt. Niin, arvasihan hän sen, sauva oli sattunut palaneen
kanteleen kieliin, ne hän sieltä nyt vapisevassa kourassaan nosti. Se
oli se sama kannel, jota oli soitettu silloin, kun hän ensi kerran
toi uuteen tupaan nuorikkonsa, sen, jolle oli oksittu tuo vanhin
kuusi karsikkomäellä.
Palaneet kielet käpristyivät kerälle. Vanhus viskasi ne kädestään
hankeen ja lähti laskeutumaan saunaan päin, sitä lämmittääkseen,
siinä alottaakseen yksinäisen erakkoelämänsä.