Senjälkeen kuin Venäjän raja Kyminjoelle siirrettynä oli jakanut
Suomen kahtia, oli suuri itäinen naapuri herättänyt suomalaisissa
monenlaisia ajatuksia. Raja oli pelottavan lähellä, sodan uhka aina
ovella ja Ruotsin voimat tuntuivat heikoilta suojaamaan suomalaisia
viholliselta. Kaikki eivät tyytyneet rukoilemaan Jumalaa, että olot
jäisivät entiselleen, että rauha säilyisi ja ruotsalainen hallitus,
niin heikko ja puutteellinen kuin se olikin, saisi edelleenkin
Suomenmaata holhota. Moni, joka oli vallitseviin oloihin suuttunut,
vallanpitäjiin loukkaantunut ja katkeroittunut, toivoi salaisesti,
että olot Venäjän avulla saataisiin uudelle, paremmalle kannalle.
Sivistyneelle säädylle oli selitetty, että maalla oli omat erikoiset
tarpeensa, omat tehtävänsä ja omat etunsa. Suomalaisilla oli muka
erityinen menneisyytensä ja erityinen nykyisyytensäkin; sillä täytyi
siis olla myöskin oma tulevaisuutensa. Sprengtporten, joka tiesi,
että itse Ruotsin hallitsija Kustaa III oli aikonut vaihtaa maamme
Venäjälle, ja Anjalan miehet olivat käsittäneet varsin välittömästi
asiain tilan ja tyytymättöminä ruotsalaiseen hallitukseen, olivat
he toivoneet maallemme Venäjän suojeluksen alaisena parempaa
tulevaisuutta. Heistä tuntui kuin olisi kotimainen, kansallinen
pyrkimys viitannut Venäjälle.
Mutta sinnehän viittasi myöskin kotimainen tutkimus. Jos mihin
ryhtyi, mitä tutki, aina oli idästä saatava tutkimuksen ainesta,
aina tulivat lopulta näkyviin suomen kansan puolittain unohdetut
sukulaiskansat Venäjällä. Siellä ne asuivat pitkin laajaa
valtakuntaa, lähempänä ja kauvempana, siellä ne puhuivat monenlaisia
kieliään, siellä ne viljelivät muinaisia, alkuperäisiä tapojaan. Ja
siellä oli suomalaistenkin muinaisuus ollut, siellä olivat he saaneet
ensimäiset sivistyksensä alkeet, joiden pohjalle vuosisatain kuluessa
heidän nykyinen sivistyksensä oli kasvanut.
Mutta vaikka Venäjä näin tuntui suomalaisen tutkimuksen luvatulta
maalta, tyytyi Porthan kuitenkin siihen mitä hän muitten kautta,
vasta toisessa kädessä sai Venäjällä asuvista suomalaisheimoista
kuulla. Valistusmiehenä kammoi hän Venäjän sivistymättömiä oloja,
ruotsalaisena isänmaanystävänä vihasi hän itäistä naapuriaan. Ijän
mukana tuo vihamielisyys vain kasvoi. Se oli voittamaton este,
johon kaikki suuremmat pyrkimykset murtuivat; se pidätti häntä itse
suomalaisheimojen luo lähtemästä kun hänelle vanhoilla päivillä
tilaisuus siihen tarjoutui. Vuonna 1795 oli näet hänelle keisarinna
Katarinan varoista luvattu suuri rahasumma, jos hän olisi ottanut
tehdäksensä tutkimusmatkan suomalaiskansain alueelle. "Tästä
tehtävästä kiitän kumminkin kauniisti", kirjoitti hän Caloniukselle.
"Jos minulla nuoremmalla ijällä olisi ollut sellaisen apurahan
toivoa, olisin ehkä tullut vietellyksi sitä käyttämään: mutta nyt
on minulla Venäjää ja kaikkea siihen kuuluvaa kohtaan sellainen
kammo, ettei minulla edes ole halua matkustaa Pietariin, johon useat
entisistä oppilaistani minua ovat pyytäneet, vielä vähemmin syvälle
noitten raakalaisten maahan. Mutta kyllä toivoisin, että joku nuori
taitava mies saisi tuon matkan tehdä ennenkuin eri heimot kokonaan
venäläisiin sekaantuvat."
Seuratkaamme vähän sitä, miten Porthan suomalaisten heimokansoja
tutki. Niiden merkitys kotimaiselle tutkimukselle oli hänelle täysin
selvinnyt jo 1770-luvulla, kun hän perehtyi göttingeniläisten
teoksiin ja omaksui heidän käsityksensä suomen suvun muinaisuudesta.
Göttingenistä palattuansa rupesi hän sanaluetteloista vertailemaan
suomalaissukuisten kielten sanoja, nähdäkseen, olivatko kielet juuri
niin läheisiä sukulaiskieliä kuin oli väitetty; hän hankki itselleen
myöskin maantieteellisiä kuvauksia ja matkakertomuksia, jotka
suomalaiskansain asuinsijoja kuvailivat.
Nyt tiesi Porthan näistä heimolaisistamme sen, mitä saksalaisetkin
tiesivät. Pitikö hänen tutkia edelleen niitä? Vuonna 1782 hän puhuu
suomalaissukuisten kielten vertailevasta sanakirjasta, "suomalainen
vertailusanakirja", sanoo hän, "olisi tosiaankin tärkeä teos. Mutta
pahinta on, että apuneuvoja on niin vähän ja tarvittava työ ääretön.
Ensimäinen askel olisi oppia hyvin venättä, sillä tällä kielellä
on ilmestynyt kielioppeja ja sanaluettelolta niistä suomalaisista
murteista, joita useat Venäjällä asuvat suomalaiset kansat puhuvat;
mutta jotta ymmärtäisi, mikä todella on suomalaista, pitäisi tuntea
myöskin tatarin, turkin, mogolin y.m. kieliä."
Yritys oli liian suurenmoinen kaunopuheen professorille, jolla oli
kymmeniä toimia ja sivutöitä vakinaisen virkansa ohella. Niin jäi
sanakirja häneltä tekemättä, venäjänkieli oppimatta ja laaja suomen
suku tarkemmin tutkimatta. Hänen täytyi vain tyytyä käyttämään
hyväksensä muitten tutkimuksia.
Vuonna 1786 julkaisi 15-vuotias Franzén ensi osan väitöskirjaansa
_"Pirkkalaisista"_. Koska pirkkalaiset olivat kantaneet veroa
lappalaisilta ja kulkeneet heidän alueensa ristiin rastiin, antaa
väitöskirja aluksi lyhyen esityksen lappalaisten ja muitten
suomalaiskansain varhaisimmista oloista ja asuinsijoista. Tässä
yhteydessä, supistettuina muutamiin muistutuksiin viivan alla,
esiintyvät ensi kerran Porthanin mielipiteet suomalaisten vanhimmasta
historiasta. Siinä on vaatimaton lähtökohta, jolta hän lähti
perustamaan Suomelle omaa historiaa.
Väitöskirja vie meidät suomalaiseen alkuaikaan. "Vankat syyt",
sanotaan siinä muun muassa, "todistavat todeksi, että meidän
suomalaisemme siirtyivät myöhemmin kuin tavallisesti otaksutaan
nykyisille asuinpaikoilleen Venäjän valtakunnan maakunnista, Kaspian
meren ja Suomenlahden välisiltä seuduilta; jo silloin tottuneina
toisenlaiseen elintapaan kuin lappalaiset, he ensinnä valtasivat
Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikon, karkottaen tieltänsä täällä
olevat lappalaiset." Ja pari vuotta myöhemmin Porthan tutkimuksissaan
viittaa siihen, että suomen suvun hajanaisista asuinsijoista.
Venäjällä näkee vieläkin, että ne alkujaan ovat kuuluneet yhteen.
Suomensukuiset kansat ovat näet kulkeneet vähitellen, pienin
joukoin kaakosta päin pohjolaa kohti, kansoittaen yhtenäisen alueen
Suomenniemelle saakka. Kaukana kaakossa, Kaspian meren rantamilla oli
suomalaisten heimojen alkukoti.
Mistä Porthan suomalaisen alkukodin paikan taisi määrätä?
Historiallisten tietojen nojalla hän saattoi seurata suomalaiskansain
vaelluksen viimeisiä vaiheita; suomalaiset olivat tulleet kaakosta
päin maahansa, unkarilaiset idästä, voguulit ja ostjakit lännestä
ja lounaisesta. Siinäkö sitten ainoa todistus alkukodin paikasta?
Ei, sillä Porthan oli lukenut saksalaisen Fischerin teoksesta, että
unkarilaiset olivat lainailleet kieleensä joukon persialaissukuisia
sanoja; heidän oli siis täytynyt asua Persian rajan lähellä, Kaspian
meren rannalla. Ja tämä sopi mainiosti siihen, että koko ihmissuvun
ensimäisiä asuinsijoja aina oli etsitty Länsi-Aasiasta. Ne, jotka
uskoivat, että Babelin sekotus oli hajottanut ihmiset ympäri
maanpiirin, olivat laskeneet, että suomalaisten Babelista päin
tullessaan oli täytynyt kulkea juuri Kaspian meren ohitse. Skyytit
olivat aikoinaan asuneet Kaspian meren seuduilla; jos suomalaiset
olivat näiden jälkeläisiä, olivat he juuri täältä tulleet. Ja
vihdoin olivat luonnontieteilijät tulleet siihen johtopäätökseen,
että Keski-Aasian korkeilla ylängöillä maa ensiksi oli kohonnut
mudansekaisesta vedestä, sinne olivat ensimäiset kasvit juurtuneet,
siellä oli alkanut ensimäinen elämä versoa ja sinne oli ensiksi
ihminenkin ilmestynyt. Mutta Kaspian seudut olivat näitä ylänköjä
aivan lähellä; sinne olivat suomen suvun heimot ihmiskunnan
kehdosta laskeutuneet. Niinpä saattoi Porthan väitteensä vakuudeksi
huomauttaa: "Täten onkin tämän ikivanhan kansanryhmän ensimäinen
olinpaikka lähellä sitä korkeata seutua Keski-Aasiassa, josta monet
nerokkaat miehet ovat etsineet koko ihmiskunnan kehtoa." Ja näin oli
samalla todistettu se, mitä Daniel Juslenius aikoinaan oli yrittänyt,
että nimittäin suomalaiset olivat Europan ikivanhoja arvokkaita
alkukansoja.
* * * * *
Suomenmaahan tullessaan olivat suomalaiset maataviljelevää kansaa.
Ilman kuninkaita tahi lujaa valtiojärjestystä elivät he vapaina
perheenpäämiesten johtamina, yhtyivät liittoihin sodan syttyessä
ja neuvottelivat kansankokouksissa yhteisistä asioistaan. He
viljelivät nisua ja ohraa, heillä oli monenmoisia käsitöitä; tuvat
olivat vankat, hirsistä rakennetut savupirtit; viljelyskaluja ja
työaseita oli runsaasti, vaatetus varsin täydellinen. Naisia myytiin
miehille vaimoiksi ja melkein kuin orjia heitä miehelässä kohdeltiin,
tavallisena arkityönä oli heillä käsimyllyllä jauhaminen. Miehet
kulkivat sotaretkillä nuija ja keihäs kädessä, jousi olalla ja
miekka vyöllä; jos he rannikolla asuivat, purjehtivat he ryöstölle
vieraisiin maihin. Tällaisen kuvauksen antoi Porthan pakanallisten
suomalaisten oloista. Edellisen ajan tutkijat olivat niistä vain
jonkun piirteen selville saaneet; tässä oli ihan selvä, elävä ja
monipuolinen kuvaus.
Kaiken tämän sai Porthan sanavertailuilla selville: Suomen kielessä
oli joukko sanoja, jotka merkillisesti muistuttivat ruotsinkielisiä.
Ne olivat luonnollisesti ruotsista lainattuja. Olihan _kraatari_-sana
johdettu ruotsalaisesta _skräddare, maalari_ sanasta _målare,
kaupunki_ oli _köping, valta våld_ j.n.e. Tietysti ei suomalaisilla
ollut mitään kaupunkia, ennenkuin ruotsalaiset tulivat ja perustivat
niitä. Miksikäs he muuten olisivat sitä ruotsalaisella nimellä
kutsuneet, ja miksikäs _tori, katu, markkina_ muuten niinikään
olisivat olleet ruotsalaisia? Tällaisista ruotsalaisperäisistä
sanoista muistamme Porthanin tehneen luettelon.
Saksasta palattuaan otti hän luettelonsa uudelleen esille. Hän
keksi yhä useampia suomalaisia sanoja, jotka olivat ruotsinkielistä
alkuperää; niitä tuli lopulta arvaamattoman paljon. Mutta paljon oli
suomalaisilla alkujaan omakielisiäkin sanoja, joilla he merkitsivät
sivistysesineitä. Kokoilemalla nämät sivistysesineitten nimet yhteen,
oli Porthan luonut kuvauksensa pakanallisten suomalaisten oloista.
Olisihan vielä voinut vertailuja jatkaa. Suomalaisia sivistyssanoja
olisi verrattu virolaisiin, karjalaisiin ja aunukselaisiin,
ehkäpä muihin suomensukuisiin. Sillä tavalla olisi saatu selville
suomalaisten olot siihen aikaan kuin he vielä asuivat näiden
sukulaiskansain kanssa yhdessä. Joskus Porthan tosiaan vertasi
suomalaista sanaa virolaiseen ja otti virosta esimerkkejä
todistaakseen suomalaisten muinaisia oloja, mutta sen enempiin
vertailuihin hän ei ruvennut.
Mutta venäläisiä sanoja hän oli vertaillut. P. A. Europaeukselta hän
sai venäläisiä sanaluettelolta ja niistä hän teki johtopäätöksiään.
Selvästi olivat suomalaiset venäläisiltä lainailleet. "Raamattu-sanan
alkuperää pidän varmana", kirjoitti hän vuonna 1783 Europaeukselle.
"Mutta haluaisin tietää ovatko suomalaiset muitakin kirkollisia
sanoja venäläisiltä lainanneet? Tahtoisin näet varmaan tietää onko
kansamme siltä taholta saanut valistusta. Olisi myöskin huvittavaa
tehdä vertailuja sellaisten venäläisten ja suomalaisten sanojen
välillä, jotka koskevat taloutta, elinkeinoja j.n.e., jotta voisi
nähdä mitä sentapaista meikäläiset ovat venäläisiltä lainanneet.
Tarkoitan talouskapineitten, karjan ja siihen kuuluvan, peltokalujen
ja viljelystöitten, rakennustyön, vaatteitten, ruokatavarain ja
sentapaisten nimiä y.m. Ruotsinkieleen verratessa huomaa näet
helposti kuinka suuri joukko sellaisia sanoja Ruotsista on saatu."
Myöskin liettualaisia sanoja vertaili Porthan suomalaisiin ja luuli
niissä yhtäläisyyksiä löytäneensä. Milloin ja missä suomalaiset
liettualaisten kanssa olivat joutuneet kanssakäymisiin, ei Porthan
ole selittänyt; mutta arvattavasti hän luuli tämän Suomesta
käsin merimatkoilla tapahtuneen. Vertailuissa ja johtopäätösten
teossa täytyi kumminkin olla varovainen. Kielissä oli niin paljon
satunnaisia yhtäläisyyksiä; entisen ajan oppineet olivat niistä
tehneet pitkiä sanaluettelolta ja rakentaneet suurenmoisia
oppijärjestelmiä. Oli verrattu kreikkaa ja hepreaa suomenkieleen ja
useat olivat keksineet yhtäläisyyksiä vanhan gootinkielen ja meidän
kielemme välillä. Porthan ei voinut käsittää, missä muinaisen ajan
gootit olisivat tulleet suomalaisten kanssa tekemisiin, ainakaan
hän ei voinut siitä mitään varmuutta saada. Siksipä hän jätti
yhtäläisyydet gootinkielen kanssa kokonaan syrjään.
Kuvauksensa pakanallisten suomalaisten tilasta esitti Porthan,
kun hänet heinäkuulla 1788 vastaanotettiin Ruotsin kirjallisuus-,
historia- ja antikviteeti akatemian jäseneksi. Tilaisuus oli
juhlallinen. Venäjän sota oli juuri alkamassa ja Ruotsissa oltiin
huolissaan suomalaisen veljesmaan kohtalosta. Suomalainen oppinut
kuvaili Suomenmaan tilaa siihen aikaan kuin se joutui Ruotsin
valtikan alaiseksi, todisti, että sillä jo silloin oli ensimäiset
sivistyksen alkeet. Helposti se tosin oli joutunut naapuriensa
saaliiksi, mutta syynä ei silti ollut puuttuva kyky eikä kunto, vaan
epäedulliset olosuhteet kaukana sivistyneen maailman yhteydestä.
"Mutta erikoisena kansakuntana ovat he kuitenkin monenmoisissa
kohtalon vaiheissa säilyneet", jatkaa Porthan tulijaispuhettaan. "He
ovat sittemmin olleet yhtä kuuliaisia ja uskollisia alamaisia kuin he
ennen olivat levottomia ja kiusallisia naapureita. Kun tilaisuutta on
ollut, ovat he uudessa asemassaan kylliksi osottaneet, ettei heiltä
ole puuttunut rohkeutta eikä sitkeyttä, ei tarmoa eikä neroa. Se
suuri osa heistä, jotka erinimisiä ollen, ovat Ruotsin valtakunnan
alamaisia, ovat kyllin onnellisia olemaan ei orjien sorretussa
tilassa vaan kansalaisten turvatussa asemassa. Ja juuri tämä osa on
innollaan ja uskollisuudellaan erikoisesti osottanut, että kansa
käsittää onnensa."
* * * * *
Ruotsissa oli paljon uutteroita kokoilijoita. Kun katselee heidän
laajoja kokoelmiaan, ei voi olla ihmettelemättä. Lukemastaan
kirjallisuudesta ja löytämistään asiakirjoista ovat he merkinneet
suunnattoman joukon tietoja ja kopioineet lähteitä sivu sivulta
suuriin käsikirjoitusniteisiin. Noihin niteisiin ovat he uhranneet
elämästänsä vuosikausia, joskus melkein koko elämänsä. Siinä oli
heidän maailmansa, heidän ilonsa ja heidän huolensa. Vanha Gahm
tuntee Tukholman järjestymättömät arkistot kuin viisi sormeansa,
hän on selvillä asiakirjoista, joista muilla ei ole aavistustakaan,
hän on kaivanut esille lähteitä vuosisatain kuluessa kasautuneitten
paperiläjäin alta. Kuninkaallinen kamariherra Tilas rientää
kotiinsa päivystysvuoroltansa kuningattaren luona, viskaa komean
virkanuttunsa syrjään ja istuutuu yöksi vertailemaan ja lisäilemään
sukutieteellisiä kokoelmiaan. Ja von Stiernman, joka jo on julkaissut
lukuisia asiakirjakokoelmia, vartioitsee valtioarkiston hoitajana
aarteitaan kateellisena kaikkia muita kohtaan.
Mutta kokoelmia julkaistiin myöskin. Ilmestyi von Celsen suuri
kokoelma paavillisia bullia, Lagerbringin asiakirjakokoelmia,
maaherrain, valtaneuvosten ja piispain luetteloita ja Warmholtzin
verraton luettelo Ruotsin historiallisesta lähdekirjallisuudesta.
Arckenholtz, Lagerbring, Celsius, Hallenberg ja monet muut olivat
käyttäneet tutkimuksiinsa runsaita aineskokoelmia, sijoittaneet
asiatiedot otaksumain sijalle ja luoneet historian uuteen muotoon.
Turkulaisetkin kokoilivat. He vaihtoivat aineksia ruotsalaisten
kokoilijain kanssa ja keräilivät niitä maaseuduilta. Alopaeus hankki
tietoja Porvoon kymnaasin historiaan, Tengström Erik XIV:stä ja
Terseruksesta, Bilmark kaikenlaisista Suomen historiaan kuuluvista
aineista. Ja innokkaasti jatkoi Porthan kokoilemistaan. Vuonna 1782
hankki hän yhdessä Caloniuksen kanssa otteita Ruotsin kamarikollegion
arkistosta, erittäinkin siellä säilytetyistä maakirjoista. Niinikään
hankkivat ystävykset jäljennöksiä hovioikeuden ja yliopiston
konsistorion pöytäkirjoista ja lääninhallituksista pyydettiin siellä
olevia asiakirjoja. Aineksia alkoi kertyä, jokainen niistä muutti,
täydensi tahi korjasi entistä käsitystä maamme menneisyydestä. Jos
kokosi kaikki hajanaiset lähteet ja liitti toisiinsa niiden eri
piirteet, täytyi siitä ilmetä kokonaan uusi historian käsitys, uusi
kuva suomalaisten historiasta. Kuka oli tämän uuden kuvan luova?
Yhteisin voiminko se oli esiinsaatava vai jäisikö se yhden ainoan
tehtäväksi?
Turkulaiset sanomat olivat lakanneet, mutta ne aijottiin taasen
henkiin herättää. "Ensi vuonna alamme uudelleen toimittaa Turun
sanomia samalla tavoin kuin ennen", ilmoittaa Porthan Mennanderille
1781. "Meillä on historiallisia kokoelmia ja toivomme, että
niitä kannattaa saattaa yleisön tietoon." Alusta vuotta 1782
rupesivatkin sanomat ilmestymään; ensi neljänneksen aikana oli
Clewberg toimittajana, sitten Porthan. "Turun Sanomiin aijon
asettaa useita pieniä tutkielmia Suomen historiasta" kertoo tämä
saadessaan toimituksen huolekseen. "Kun näissä sanomissa myöskin
maamme maantiedettä ja tilaa aijotaan valaista, olen hankkinut
kaikista lääneistä näitä koskevia kuvauksia. Kamreeri Tulindberg on
lähettänyt sellaisen Oulun läänistä, se on varsin hauska, ja ensi
numeroon se tulee käytettäväksi. Mikä tarvitsee korjausta tulee näin
parannetuksi." Maantieteellisiä kuvauksia olikin sanomissa runsaasti;
etenkin huvitti turkulaisia asessori Bergmanin kuvaus heidän omasta
kaupungistaan. Historiallisia kirjoitelmia oli sensijaan vaikeampi
saada. Ja pian huomasivat toimittajat jääneensä kirjoitusten
hankinnassa kokonaan omiin varuihinsa.
"Kun menekki tähän asti, vaikkei olekkaan kovin suuri", kertoo
Porthan lopulla vuotta 1783, "kuitenkin on riittänyt korvaamaan
painatuskustannukset kirjanpainajalle, joka saa käsikirjoitukset
ilmaiseksi, niin hän vielä on halukas kustantajana olemaan. Ja
vaikka todellisia työntekijöitä on vähän, joten meillä sanomain
toimittajilla on kylläkin vaivaa ja vastuksia, jatkamme kuitenkin
toimittamista, ainakin ensi vuonna, jos Jumala meidän suo elää
terveinä. Melkein kaikki apu maaseudulta oli lakannut, en tiedä mistä
syystä. Mitä sieltä tarvitsemme täytyy meidän itse kirjoittamalla,
kustannuksella ja vaivalla hankkia itsellemme. Tarvitaan siis
tosiaankin hiukkasen isänmaallisuutta näitten lehtien pitkitettyyn
toimittamiseen." -- Oli käynyt kuten kävi 1770-luvullakin. Yleisö
oli kyllästynyt, sillä ei ollut tarpeeksi harrastusta isänmaallista
kirjallisuutta kohtaan. Kevyt kaunokirjallisuus oli pilannut
sen lukuaistin. Mutta kaikesta huolimatta päätti Porthan sen
sivistämisessä ponnistella.
Mutta akateemisina väitöskirjoina Porthan myöskin julkaisi
kokoilutyönsä tuloksia. Niissä oli opetus ja tutkimus aivan
yhtyneinä. "Haluten niissä akateemisissa väitöskirjoissa, jotka minun
johdollani saattavat ilmestyä, ylioppilaitten harjoittamisen ohella,
vähän auttaa köyhää suomen historiaamme, olen antanut muutamille
oppilaille tutkittaviksi joitakuita sen sukuisia aineita" kertoo
Porthan Mennanderille vuonna 1780. Ensimäinen näistä oli ennen
mainittu "Vähäinen suomalaisten saarnain historia", joka seuraavana
vuonna ilmestyi. Muut aineet jäivät tuonnemmaksi.
Monenlaisia historiallisia töitä Porthanilla tähän aikaan oli
mielessä. Hän kokoili tietoja milloin miltäkin suomen historiaa
koskevalta alalta, milloin vanhoja saarnoja, väliin akateemisia
julkaisuja ja promotioniprogrammeja, milloin taas elämäkerrallisia
tietoja henkilöistä. Niitä kerätessään ajatteli hän turkulaisten
sanomain tarvetta, pieniä historiallisia väitöskirjoja tahi kokoelmia
yliopiston kirjastossa ja pohjalaisen osakunnan maakunta-arkistossa.
Hän kertoi töistään Mennanderille, joka Upsalan arkkipiispana ei
enää saattanut olla suomalaisen tutkimuksen johtajana, mutta asetti
runsaat kokoelmansa nuoremman tutkijan käytettäväksi ja tarkoin
perehtyneenä isänmaallisen tutkimuksen tilaan antoi ohjeita ja
neuvoja, osotti kiitollisia aiheita ja kehotti niitä tutkimaan.
Tuntui siltä kuin tulisi Porthanista vähitellen Mennanderin
kaltainen suurkokoilija, uutterampi julkaisija vain, sillä hänellä
oli akateeminen julkaisutoimi ja sanomalehtityö edessään, kun taas
Mennander ensin luonnontutkijana ja sitten piispana ei ollut ehtinyt
historiallisiin julkaisuihin puuttua.
Mutta historiallisessa tutkimustyössä oli Porthanin huomio kiintynyt
_Juustenin piispainkronikkaan_. Tämä oli latinalainen luettelo
maamme muinaisista piispoista Pyhästä Henrikistä Paavali Juusteniin
asti, alkuosa keskiajalla vähitellen syntynyt ja loppuosa Juustenin
itsensä laatima. Lyhyesti oli siinä kerrottu piispain toiminnasta,
kirkonhallinnosta, hurskaudentöistä ja muutamista eri aikain
merkkitapauksista. Kaikessa lyhykäisyydessään tuntui se luotettavalta
perustalta tarkalle historiantutkijalle.
Porthan aikoi kronikan uudelleen julkaista. Oliko Mennander häntä
siihen kehottanut ei tiedetä, mutta piispa oli ainakin Juustenista,
muinoin merkillisestä Suomen piispasta huvitettu ja tiedusteli
Porthanilta milloin mitäkin hänen teoksistaan. Vuonna 1782 kesällä
lähti Porthan Tukholmaan ottamaan selville olisiko sikäläisissä
kirjastoissa kronikan käsinkirjoitettuja kappaleita. Etsiessään
täällä ja keskustellessaan ruotsalaisten kokoilijain kanssa sai
hän silloin tietää, että arkistossa säilytettiin erästä vanhaa
nidosta, jossa oli paljon tietoja Suomen katoliselta ajalta -- _Turun
tuomiokirkon mustaa kirjaa_.
Porthan toimitti siitä jäljennöksen itsellensä. Se maksoi paljon ja
valmistui vähitellen. Mutta kun osia siitä viimeinkin alkoi Turkuun
saapua, huomasi Porthan heti, että tässä oli ihan verraton aarre
hänen käsiinsä joutunut. Turun tuomiokapitulin kirjurit olivat
kirjaan kopioineet kaikki kirjeet ja asiakirjat, jotka koskivat
Suomen kirkkoa, sen hallintoa ja sen oikeuksia. Sitä lukiessa tuntuu
keskiaika niin elävältä, kuin itse siinä eläisi. Aatelismiehet
ja porvarit lahjoittavat avoimilla kirjeillä kirkolle tilojaan
ja talojaan metsineen, kalavesineen ja muine etuuksineen oman
autuutensa sekä puolisonsa ja lastensa sielujen pelastuksen tähden.
Piispat antavat määräyksiä papeille miten seurakuntaa tuli hoitaa,
he päättelevät yhdessä kaniikkien kanssa, kuinka paljon ja missä
muodossa seurakuntien tuli kymmenyksiään maksaa, he järjestävät
Pyhän Henrikin juhlan uudelleen, he perustavat uusia alttareita
ja uusia pappisvirkoja tuomiokirkkoon. Näkee millaisia sääntöjä
on kirkonmiehille säädetty, tapaa paavien bullia ja kuninkaitten
kirjeitä. Kirkon ensi ajoilta on kirjeitä vähän, mutta niiden luku
lisääntyy vuosisatain kuluessa ja niin ne antavat ihan täydellisen
kuvan katolisen kirkon oloista.
Tästä tuli Porthanille erinomainen apulähde, kun hän alkoi Juustenin
kronikkaa selittää. Kronikka oli kertonut lyhyesti ja ylimalkaisesti,
parilla sanalla, jollakin rivillä piispain toimista, nyt selittelivät
kymmenet keskiaikaiset kirjeet noita tietoja. Myöhemmät piispain
kronikat ja muut historiateokset olivat tosin kertoneet vähän
enemmän. Mutta millä tavalla ne olivat kertoneet? Nyt kun vertaili
Mustan kirjan asiakirjoja niiden ilmoituksiin, huomasi hyvin selvästi
saman ilmiön, joka oli kaikkien maitten valistushistorioitsijoita
suututtanut, joka oli kysynyt niiltä niin paljon työtä ja vaivaa.
Siinä sai Porthan omin silmin nähdä sitä entisajan tutkijain
huolimattomuutta ja alituista erehtymistä, josta edellä oli puhe.
Jotakin olivat he tavallisesti tienneet asioista, mutta useimmiten
puolittain, epäselvästi tahi aivan väärin. Heidän ilmoituksensa
tavallisesti jo monen kirjan kautta kulkeneina muistuttivat
epämääräisiä huhuja, joita ihmisjoukoissa liikkuu.
Porthan otti siinä samalla läpikäydäkseen kaikkien näitten
kirjoittajain ilmoitukset, vertasi niitä Juustenin tietoihin ja
Mustan kirjan lähteisiin, korjasi missä oli korjattavaa, hylkäsi
missä oli hylättävää ja merkitsi muun oikealla nimellään: varmaksi,
todennäköiseksi, epävarmaksi. Ja hän esitti koko tämän tarkastelunsa
julkaisussaan. "Rodulffin vankeus- ja surma-vuoden ilmoittaa Spegel
(Ruotsin kirkkohist. 2 osa 387 siv.) olleen vuoden 1178, luullakseni
siinä meidän kirjoittajaamme seuraten, mutta Messenius (Scondia 10
kirj. 5 siv.) mainitsee vuoden 1192 ehkäpä jonkun arvelun nojalla.
Palmsköldin katkelmasta taas puuttuu vuosiluku. Emme siis uskalla
mitään päättää." Tällä tavalla piti jokaista tietoa tutkia, se oli
juuri niitä pikkuseikkoja ja sitä vaivalloista kinastelua (gräl),
joksi Porthan itse tutkimustaan kutsui.
Kun kaiken tämän piti mahtua Juustenin kronikan laitokseen,
paisui se kovin ja tuli omituisen näköiseksi. Tekijä luuli aluksi
saattavansa julkaista kronikan selityksineen kolmena, neljänä
väitöskirjana. Mutta sitten hän yhtämittaa huomasi miten teos
kasvoi hänen käsissään; ensimäinen vihkonen ilmestyi vuonna 1784,
sitten melkein joka vuosi yksi tahi useampia ja julkaisemista yhäti
riitti, kunnes viimeinen vihdoin ilmaantui vuonna 1800. Mahtava
julkaisu oli silloin valmiina 56 väitöskirjana. Itse kronikka
oli aivan mitättömänä alussa, sitten seurasivat muistutukset
viivanalaisine alamuistutuksineen, joihin suuri osa Mustasta
kirjasta oli kokonaisasiakirjoina tahi otteina painettu. Nämät
alamuistutukset olivat melkeinpä pääasiana, niissä oli enimmät
tiedot; lukemattomia yksityisseikkoja oli siinä huolellisesti
tutkittu ja runsaita aineksia oli siinä tarjolla. Leikillään Porthan
puolustellen teoksensa merkillistä muotoa sanookin kirjoittaneensa
nuotteja ilman tekstiä. Juustenin kronikka oli vain yhtenäisenä
puitteena, jonka sisään Porthan oli saanut mahtumaan melkein koko
Suomen keskiajan historian. Vieläpä kielitieteen avulla tekemänsä
tutkimukset suomen suvun alkuajoista ja maamme pakana-ajasta hän
tässä toi esiin. Itse hän tästä suurteoksestaan vaatimattomasti
kirjoitti Caloniukselle: "Veli tuntee tuon teoksen ennestään, se ei
sisällä suuria asioita, vaan enimmäkseen vähäpätöisyyksiä; mutta
koska olen siihen tahtonut ikäänkuin varastohuoneeseen asettaa kaikki
mitä olen voinut koota Suomen asioita koskevaa, sekä sitäpaitsi
poistaa kaikki valheet ja tarkastaa vääryyksiä, joilla on peitetty
se vähä, joka Suomen historiasta on jälellä, ei ole voitu välttää
sellaista yksityiskohtaista uutteruutta. Muut rakentakoot sitten
tämän vaivalloisen kinastelun perustalla kootuista ja puhdistetuista
aineksista miellyttävämmän rakennuksen ja siihen minä nuoria
miehiämme usein kehotankin."
Erilaisia tutkimuksen aineksia, arvosteluja, tietojen vertailuja,
asiakirjain otteita ja kappaleita, kaikki ryhmitettyinä muutamien
lähdekohtien ympärille -- siinä muoto, jossa Suomen sivistyshistoria
ja osaksi valtiollinenkin oli esitettynä. Jonkun nuoremman tutkijan
oli määrä kirjoittaa tämän pohjalla kaunis filosofinen historia,
josta yleisö saattoi oppia saada. Mutta sivistyshistoriaa ei ollut
helppo esittää eikä sovelluttaa yhteen valtiollisen historian kanssa.
Tavallisesti oli edellinen ahdettu johonkin loppukappaleeseen
valtiollisen historian taakse, ilman että lukija oikeastaan saattoi
käsittää mitä tekemistä sillä siinä oli ja kuinka se kuului yhteen
edellisen kanssa. Eikä siihen saanut soveltumaan kuin muutamia elämän
aloja; lukemattomat asiakirjain pikkupiirteet jäivät käyttämättä ja
samalla myöskin näyttämättä. Sivistyshistoria oli pysynyt sentähden
verrattain laihana ja yksipuolisena. Ja entäs valtiollinen? Se
kertoi edelleenkin enimmäkseen kuninkaitten hallitustoimista,
selitteli laajalti heidän luonteenominaisuuksiaan ja arvosteli niitä
valistusajan porvarillisen siveyskaavan mukaan.
Niin muodottomana ja hajanaisena aineskokoelmana kuin se olikin,
tarjosi Juustenin kronikka lukijalle, joka osasi ja jaksoi lukea
lävitse pitkät muistutukset asiakirja-otteineen, paljon elävämmän ja
monipuolisemman käsityksen kuin mikään järjestelmällinen historia.
Lähteet kertoivat itse, niitä ei ollut rococo-ajan historioitsija
sievistelevällä kädellään pusertanut ja mehuttomiksi tehnyt. Ne
olivat siinä alkuperäisinä ja elävinä kaikkine omituisuuksineen,
yhtä eroavina taidokkaista pragmatisista historiateoksista kuin
alkuperäiset kansanrunot Macphersonin mukailuista tahi paremmin kuten
Homeron laulut niiden ranskankielisistä jälittelyistä.
Monipuolista ainesvarastoaan selvitellessään oli tutkija joutunut
syventymään mitä yksityiskohtaisimpiin asioihin. Tekisi mieli kysyä,
saattoiko kaikkien noitten pikkuseikkain tuntemuksesta tosiaan olla
jotakin käytännöllistä hyötyä, tekikö se ihmiskunnan onnellisemmaksi,
että se tiesi millä aseella Henrik piispa oli tapettu, oliko
murhaajan nimi Lalli vai eikö ja katkesiko piispan peukalo
murha-iskusta. Kaikkia näitä asioita näet Porthan tunnontarkasti
tutki ja kumminkin hän samalla vaati, että historiasta lähtisi
aivan välitöntä käytännöllistä hyötyä. Tahi miten sopi monioppisuus
tällaiseen yksityiskohtaiseen tutkimukseen? Jos tutkimus kerran
vilkastuneena tuottaisi tuhansia sellaisia erikoisselvittelyjä kuin
oli Porthanin tutkimus siitä, minä vuonna kuningas Erik Pyhä astui
valtaistuimelle ja teki retkensä Suomeen, niin miten silloin kävisi?
Tutkijan tuli silloin perehtyä kaikkiin näihin ja kumminkin oli
hänen velvollisuutensa hallita melkein koko inhimillisen tietämyksen
piiriä. Porthan tuskin tuli ajatelleeksi, että hän monioppisuudesta
ja kokoilusta vähitellen oli siirtymässä erikoistutkimukseen.
Juuri tällaista erikoisopintoihin syventymistä tavattiin sen
ajan opiskelevassa nuorisossa, valitettiin, semminkin Ruotsista,
että ylioppilaat eivät viitsineet kulkea entiseen tapaan monilla
luennoilla, vaan istuivat kotonansa yhtä erikoisalaa opiskelemassa.
Mutta Porthan kutsui tällaista oman aineen yksinomaista opiskelua
halveksien käsityöläisyydeksi.
Mutta palaamme Juustenin kronikkaan. Siitä näet käy Porthanin
tutkimustapa selville. Se oli hänelle erinomaisen kuvaava. Hän tahtoi
poistaa kaikki tähänastiset harhaluulot ja väärät tiedot, joita
kaikissa historiateoksissa vilisi, ottaa kerrankin selville miten
asiat olivat olleet, tapahtumat tapahtuneet. Hän kävi siis suoraa
päätä asioihin käsiksi ja rupesi ensi työkseen tutkimaan sekavia ja
ristiriitaisia tietoja Erik Pyhän Suomen-retkestä.
Hän etsi lukuisista tutkimuksista ja lähteistä mitä niissä oli siitä
asiasta sanottu ja vertasi niiden tietoja keskenään. Näin joutui
hän keskelle mitä erilaisinta kirjain paljoutta ilman alustavia
tutkimuksia, ilman, että hänellä yksityiskohdissa oli selvillä
eri lähteitten luonne, tapa esittää asioita, kokoonpano j.n.e.
Eihän hänellä ollut aikaa niistä edeltäkäsin selvää ottaa. Mutta
vähitellen, työn kuluessa, kun hän usein oli tullut käyttäneeksi
yhden kirjoittajan tietoja, huomasi Porthan, että tämä olikin
sellainen ja sellainen, esitti asiat omalla määrätyllä tavallaan.
Ja sitä myöten kuin tämä selvisi otti hän entistä enemmän huomioon
lähteen luonnetta asiaa arvostellessaan.
Porthan kysyi aina mistä ilmoittaja oli tietonsa saanut, haki
samalla tavalla kuin muut valistushistorioitsijat tietoa vanhemmista
lähteistä, ajoi sitä leppymättä takaa läpi koko lähdekirjallisuuden.
Usein hän siinä huomasi, että erehdys oli tapahtunut. Ei hän näet
tyytynyt saamaan selville, että jotakin tietoa ei vanhemmissa
lähteissä enää ollutkaan, että se siis oli myöhempi lisäys. Ei, hän
tahtoi tietää miten tuo lisäys oli siihen tullut. Hän luki ihmeekseen
Messeniuksen kertomuksen siitä, että suomalaiset muka olivat Birger
kuninkaan aikana tehneet kapinan ja kutsuneet venäläiset maahan.
Vanhemmissa lähteissä ei tuollaista kerrota. Oliko se Messeniuksen
päähänpisto vain, vai mistä hän sen oli saanut? Miettiessään tätä
äkkäsi Porthan, että Smoolannissa tosiaan oli tuollainen kapina
ollut; kun Smoolannin seutuja joskus Finvediksi kutsuttiin, oli
hutiloiva Messenius sekottanut sen Suomeen, yhdistänyt siihen
venäläisten samanaikuisen hyökkäyksen maahamme ja lisäillyt vielä
kaikenlaisia muita juttuja. Tahi kun muutamat tutkijat olivat
väittäneet Suomessa olleen Fulco-nimisen piispan ja eräs kirjoittaja
päällepäätteeksi liitti siihen erään Julius-nimisen, huomasi Porthan,
että Fulco oli ollut virolaisten piispana siihen aikaan ja oli
sekotettu meikäläiseen piispaan Folqvinukseen; Julius oli saatu
siten, että joku hätäinen tutkija oli lukenut _Fulco_ sanan sijasta
_Julio_ ja niin lisännyt Suomen piispain sarjaa uudella tulokkaalla.
Aina ei asia näin vähällä selvinnyt. Lähdekirjallisuus päättyi,
vanhin lähde oli kerrottuja tapauksia paria sataa vuotta myöhempi
ja siinä tieto vielä oli. Pitikö uskoa vai eikö? Porthan kunnioitti
noita vanhoja lähteitä, koska ne olivat ainoita mitä oli olemassa,
ja jos ei asia muuten mahdottomalta tuntunut, uskoi niiden
kertomuksen. Eihän siinä saanut liian jyrkkä olla. Pyhän Henrikin
tarina oli tosin munkkitarina vain, taikauskoisten pappien kertoma ja
kirjaanpanema, paljon siinä oli mahdottomia ihmeitä, mutta Porthan
uskoi sen kumminkin pääasiassa. Hän luuli näet, että harhaluulot,
joita taikausko ja alkuperäinen ajanluonne toivat mukanaan, helposti
olivat erotettavissa, poistettavissa. Mitä siis tarina kertoi piispan
peukalosta, joka poikkihakattuna paransi sokean ukon silmät, oli
tietysti juttua, mutta osotti, että murhaaja tosiaan oli peukalon
poikkihakannut ja, koska se jääpalaselta löydettiin, oli talvisaikana
piispan murhannut. Tutkija ei siis ottanut huomioon kylliksi, että
kukin aika katselee ja kertoo asioita omalla tavallaan, omassa
erityisessä valossaan. Hän ei edellyttänyt sitä ennakolta. Hän
käytti sitä vain selityskeinona silloin kuin asia muuten tuntui
mahdottomalta tahi väärennetyltä. Tosi tieto oli hänestä aina tosi
sellaisenaan, ei hän ruvennut tutkimaan miten se oli syntynyt;
mutta jos tieto ei todenmukaiselta tuntunut, silloin oli siihen
ajanluonteen tahi kirjoittajan vaikutus syyksi saatava.
Siinä muutama piirre Porthanin tutkimustavasta. En saata tässä
ruveta tarkemmin kertomaan, miten hyvin hän käsitti historiallisten
tapahtumain yhteyden, miten hän sen ensi sijassa otti huomioon
ja tämän todenperäisen käsityksensä perustalla arvosteli
yksityistietoja. Tutkimus oli tarkkaa ja täsmällistä, mutta ennen
kaikkea monipuolisesti punnitsevaa ja maltillista. Porthan ei
käyttänyt mitään tutkimusperiaatetta äärimmäisellä jyrkkyydellä,
mutta ei myöskään johdonmukaisesti viimeisille perille asti. Hän
oli johtopäätöksissään varova; jos asia oli epäiltävä, jätti hän
sen sellaiseksi, ei sitä hylännyt eikä hyväksynyt huolimatta
siitä, että tulevan historian-esittäjän, joka joskus halusi hänen
tutkimusaineksistaan kokonaisesitystä luoda, täytyi joko ne
esitykseensä ottaa tahi jättää pois. Tutkimustyöllään oli hän joka
tapauksessa antanut selvän käsikirjan myöhemmille tutkijoille, josta
he heti saattoivat nähdä, mitä mistäkin asiasta tiedettiin; he
saattoivat siihen omat tietonsa lisätä ja siitä omat johtopäätöksensä
tehdä. Järkiperäinen tutkimustyö voi tästä alkaa.
* * * * *
Selitellessään Juustenin kronikkaa ja Mustan kirjan asiakirjoja tutki
Porthan yksityiskohtaisesti muutamia Ruotsin keskiajan laitoksia,
tapoja ja tapahtumia. Hän julkaisi nämät tutkimuksensa osaksi Turun
Sanomissa, jotka pitkän keskeytyksen jälkeen 1780-luvun lopulla
yhä jatkuivat enimmäkseen Franzénin ja Tengströmin toimittamina,
osaksi historiallisina väitöskirjoina. Näitä viimemainituita olivat
_"Huomioita kirkollisten kymmenysten vaiheista Ruotsissa, Erik
Pyhän valtaistuimellenousun ja Suomen-retken ajasta", "Johannes I
Sverkerinpojan Liivin-retkestä", "Muutamia huomioita ruotsalaisten
jaarlinarvosta" ja "Huomioita Pietarin penningin historiasta
Ruotsissa"_. Näihin liittyi sitten suurenmoisia lähdejulkaisuja.
Fredenheim, joka siitä asti kuin viimeksi hänet Aurora-seuran
jäsenenä tapasimme, oli noussut arvossa ja kuninkaan suosiossa,
tullut hovimenojen ohjaajaksi ja taidekokoelmain päälliköksi,
tehnyt matkan Italiaan ja saanut siellä itsellensä tuttavuuksia,
oli näiden tuttavuuksiensa avulla hankkinut itsellensä joukottain
_paavillisia bullia_ Vatikaanin suuresta kirjastosta. Ne hän komeassa
salkussa jätti Turun akatemian kirjaston haltuun ja Porthan, joka
huomasi niiden antavan lisävaloa Suomen keskiaikaan, julkaisi niistä
selonteon neljässätoista väitöskirjavihossa. Julkaisemista kesti
vuodesta 1797 vuoteen; 1801. Ja tuskin oli työ loppuunsuoritettu,
kun Porthan jo alkoi uutta lähdevarastoa toimittaa nimellä _Suomen
historiaa koskevain lähteitten kokoelma_. Siihen painatettiin
täydellisinä monta asiakirjaa, joihin Juustenin kronikassa vain
oli viitattu tahi joista siihen oli otteita ja selontekoja otettu.
Kokoelma jäi kumminkin Porthanin kuollessa keskeneräiseksi.
Kaiken tämän ohella Porthan yhä jatkoi tutkimuksiaan suomalaisista
heimokansoista. Kirjallisuus-, historia- ja antikviteeti-akatemian
julkaisuihin aikoi hän liittää sikermän kirjoitelmia niistä,
pitkä-aikaisten tutkimustöittensä yhtenäisiä tuloksia. Hän alkoi
lappalaisilla vuonna 1788, siirtyi sitten permalaisiin ja mieli
näiden jälkeen ottaa esille virolaiset, kuurilaiset, suomalaiset,
karjalaiset, inkeriläiset ja vatjalaiset, kunkin kansakunnan
vuoronsa jälkeen. Tällaisesta esityksestä toivoi tutkija Ruotsin
aikaisemman historian hyötyvän. Olivathan kaikki nämät kansakunnat
olleet ruotsalaisten kanssa jo vanhastaan kanssakäymisissä, jotkut
rauhallisesti kauppaa tehden tahi taas meriretkillänsä hävittäen
ja ryöstäen Ruotsin rannikoita tahi torjuen omilta asuinsijoiltaan
ruotsalaisten merirosvojen hyökkäyksiä. Kun näiden kansallisuus,
asuinsijat ja vaiheet olivat selvillä, selkeni Ruotsin historiassa
moni hämärä kohta. Näin ajatellen oli Porthan päättänyt tarjota
tutkimuksensa ruotsin historian käytettäviksi.
Mutta permalaiskansaa valaisevia tietoja selvitellessään kiintyi
hän erääseen vanhaan maantieteelliseen kuvaukseen pohjoismaista,
jota mainittiin kuulun Englannin kuninkaan Alfred Suuren tekemäksi.
Siinä oli muun ohessa kuvaus kahden norjalaisen meriretkeilijän
kulusta kaukaiseen Permaan; siinä oli lueteltu joukko kauppapaikkoja,
merenlahdelmia ja niemiä sekä kerrottu Skandinavian kansoista
tapoineen ja oloineen. Nimet vain olivat outoja, sanat sekavia,
lauselmat kaksipäisiä ja epämääräisiä. Kirjoitusta tuli siis
selittää, osottaa mikä paikka milläkin nimellä oli merkitty, miten
mikin hämärä kohta, käsikirjoituksessa vääristetty sana tahi
lause oli luettava. Se oli vaivalloinen, mutta samalla tärkeä
ja suurenmoinen tutkimustyö; sen tulokset kannatti sinänsäkin
julkaista. Niin ilmestyi Porthanin laatima laitos kuningas Alfredin
maantieteellisestä kertomuksesta oppineilla selityksillä varustettuna.
Mutta siihen päättyivätkin Porthanin tutkimukset suomensukuisista
kansoista. Hän kokoili tosin vielä niistä tietoja, kirjoitti Turun
Sanomiin pieniä pätkiä Ruotsin puolella asuvista suomalaisista
ja vatjalaisten tavoista. Ne olivat kumminkin jälkipoimintoja
vain. Päätyö oli tehtynä. Oli tutkittu miten suomen kansa oli
oman sivistyksensä ja oman asemansa saanut, miten se erilaisissa
vaihtelevissa vaiheissa oli kärsinyt ja kestänyt. Suomen kansa oli
saanut oman historiansa.