Mistä johtui taidokas ihmiskieli? Oliko ihmissuku lapsuuden aikanaan
osannut näin älykkään ja ihmeellisen luoman keksiä? Olivatko
villit alkuihmiset aprikoineet, että substantiiveilla tuli merkitä
itsenäisiä käsitteitä, että säännöllisesti näitä sanoja taivuttamalla
saattoi ilmaista niiden suhdetta muihin sanoihin, joita niinikään
keksittiin erilaisia, verbejä, adjektiiveja j.n.e? Vai oliko joku
jumalainen nero, aikalaisiansa edellä ollen tämän taidon löytänyt?
Niin, ehkäpä oli jumala itse sen armossaan ihmiskunnalle antanut.
Ihmeellinen mahtoi alkuaika olla. Miten oli oikeastaan valtio
säätyluokkineen, sotajoukkoineen ja kuninkaineen syntynyt? Miksi
olivat toiset herroja ja toiset orjia, vaikka ihmiset olivat
samanlaisiksi luodut, olivat tarkalleen samojen pyyteitten ja
tarpeitten alaisia, syntyivät ja kuolivat samalla tavalla? Ja
omituisia mahtoivat alkuajan ihmiset olla, koska olivat luoneet
värikkäitä jumalaistaruja, näkivät kokonaisen henkimaailman
ympärillään ja uskoivat taikoja ja noitia. Entäs kaikki muu, minkä
he olivat jättäneet jälkeläisilleen perinnöksi? Kirjoitustaito,
siveyssäännöt ja yhteiskunnallinen laki, ilmoitettu uskonto ja muut
uskonopit?
Tutkiessansa historian pääkysymystä, sitä, miten ihmiskunta
vähitellen oli edistynyt sivistystiellä, olivat valistusajan
historioitsijat, joista edellä oli puhe, aluksi hämmästyneinä
jääneet näitä kysymyksiä miettimään. Mutta he olivat pian keksineet
selityksiä. Kieli oli tosiaan jonkun neron keksimä, joka osasi
arvata, miten paljon hyötyä siitä kaupalle, viljelykselle ja
sivistykselle olisi. Kirjoitustaito oli toisen neron keksimä.
Valtion oli luonut joku viisas mies niin, että oli tehnyt sopimuksen
kanssaihmistensä kanssa. "Totelkaa te minua, maksakaa minulle veroa
maantuotteista ja tehkää työtä minun hyväkseni, niin minä suojelen
teitä ja teidän omaisuuttanne", oli tuo viisas mies lausunut, muut
olivat suostuneet ja valtio oli perustettu. Mutta uskonnon oli joku
kansan vanhimmista keksinyt, uskotellakseen rikoksentekijöille,
että he saivat toisessa elämässä rangaistuksen pahoista töistään ja
siveellisille, että he kerran vielä saisivat palkinnon.
Vaan vähitellen alettiin näitä selityksiä epäillä. Luonnossa kehittyi
kaikki niin verkalleen, jokainen ilmiö vaikutti muihin, muut taas
siihen ja muuttelivat sitä. Niin oli mahtanut käydä ihmiskunnassakin.
Mieli ja kieli olivat läheisessä yhteydessä. Kuta enemmän ihmiset
tekivät havaintoja ja saivat kokemusta, sitä useampia sanoja
muodostui yhä eneneviä käsitteitä merkitsemään. Kieli, alussa raakaa,
oli yhä hienommaksi ja täydellisemmäksi käynyt. Niin olivat kaikki
muutkin merkilliset taidot ja keksinnöt syntyneet, vähitellen,
melkein kuin itsestänsä, olojen pakosta.
Porthan oli halusta syventynyt näihin verrattoman tärkeisiin ja
huvittaviin asioihin ja jo aikaisin oli hän muodostanut niistä omat
ajatuksensa. Kun hän oli tullut professoriksi ja palannut Saksasta,
alkoi hän niitä oppilailleen esittää. Ensiksikin kieli! Alussa se oli
hyvin epätäydellistä ja raakaa, juuri sellaista, että lapselliset
alkuihmiset, joiden älystä kertomus syntiinlankeemisesta ynnä muut
samallaiset kertomukset eivät suurta käsitystä antaneet, ovat voineet
sen muodostaa. Ilmaisivathan he kuten eläimetkin ääntelemisellä
tunteitaan; näitä äänteitä alkoivat he määrätyitä käsitteitä varten
käyttää. Siitä kehittyi kieli. Oliko kieli alkujaan ollut sama
kaikilla ihmisillä, oli Porthanista vaikea sanoa; mahdollista ainakin
oli, että eri kielet olivat yhteisestä vähitellen haaraantuneet.
Selvästi johtuivat eroavaisuudet kielten välillä osaksi muutamain
ihmisten keskinäisestä sopimuksesta, he kun olivat päättäneet käyttää
sitä tahi tätä muotoa ja osaksi sattumastakin, mutta paljon oli
niissä myöskin yhteistä ja tämä oli ihmiskielelle luontaista. Niin
oli luontainen kieli eri kielten pohjana niinkuin luontainen eli
järjen uskonto eri uskonoppien ja luonnontila valtioitten. Kun kielet
olivat kehittyneet huippuunsa ja ihmiset aina vaihtelua haluten
olivat käyttäneet kaikkia käytettävinä olevia kielimuotoja, joutuvat
he lopulta luonnottomuuksiin ja silloin alkoi kieli rappeutua.
Selitellen ihmismieltä samaan suuntaan ja kielen kanssa rinnan
kehittyneeksi tutki Porthan tätä rinnakkaiskehitystä. Hän kirjoitti
tahi kirjoitutti näistä asioista useita väitöskirjoja. _"Kielen
vaikutuksesta kansan luonteeseen"_ oli yhden nimi, _"Kielen käytöstä
historiantutkimuksen apuna"_ oli toinen. Ja vuonna 1795 oli hän
selvitellyt merkillistä vertauksellista tarua Pandoran arkusta,
jossa tarinassa ihmiset olivat kuvailleet muinaista kehitystään
lapsuuden tilasta sivistysoloihin. Sivistys oli yhtä viekotteleva ja
vaarallinen kuin Pandoran arkku, sillä molemmista läksi lukemattomia
rikoksia, vaivoja ja vikoja. Taru vei tutkijan keskelle ihmiskunnan
lapsuuden aikoja. Juuri näin verrannollisesti ja kuvakieltä käyttäen
niiden aikain ihmiset esittivät syvällisimpiä havaintojaan, heiltä
kun puuttui vielä näitä havaintoja vastaavat käsitteet ja sanat.
Ikävä kyllä aiheutui tästä paljon sekavuutta ja väärinkäsitystä.
Ihmiset alkoivat pitää noita vertauksellisia kuviaan täytenä totena
ja siihen suuntaan vaikutti olletikkin heidän väärä ja puutteellinen
käsityksensä luonnosta, joka heitä ympäröi äkillisillä ja oudoilla
ilmiöillään ikäänkuin mahtava monipäinen olento. Siitä taikausko ja
ennakkoluulo. Kolme vuotta myöhemmin Porthan tätä lähemmin selitteli
kirjasessaan _"Luonnontiedon vaikutus taikauskon vähentymiseen"_.
Kun tämän kaiken tiesi, tuntui suomalaisten taikausko huvittavalta.
Kansanrunoja tutkiessaan oli Porthan siihen tutustunut ja
tutkimuksessaan suomalaisesta runoudesta oli hän aikonut ryhtyä juuri
loitsurunoja esittämään. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koskapa
hän juuri samoihin aikoihin antoi niistä Kristian Lencqvistille
väitöskirja-aiheen. Vuonna 1782 Lencqvistin väitöskirja nimeltään
_"Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta"_
ilmestyi kaksiosaisena. Ensi osassa oli kuvattuna muinaissuomalaisten
varsinainen jumaluusoppi; ja heidän jumalansa Ukko ylijumalasta
alkaen ynnä heidän uskomansa monenmoiset henkiolennot olivat siinä
lueteltuina. Toinen osa kertoi taikakeinoista, joilla noita olentoja
koetettiin vallita tahi suostutella.
Oli hyvä, että noista harhaluuloista kerrankin saatiin täysi selvyys.
Kansa niihin vieläkin uskoi, ja vast'ikään oli eräs Savon mies
murhannut naapurinsa, koska epäili tämän loitsuillaan tuhonneen hänen
poikansa. Kun nyt harhaluulojen syyt saatiin selville, kun papit ja
papinkokelaat saattoivat niistä lukea Lencqvistin väitöskirjasta, oli
niihin paljoa helpompi päästä käsiksi ja hävittää ne juurinensa.
Moniaita vuosia myöhemmin -- se oli kevätlukukaudella 1788 --
Porthan, kuten jo yllä jouduin huomauttamaan, sielutieteen
luennoillaan kertoi kaikenlaisista nurinkurisista harhaopeista,
joita sivistynyt yleisö ihan vastoin odotusta oli ruvennut uskomaan.
Luennoitsija kertoi, miten taikatarut, jotka olivat kansan suussa,
suureksi osaksi olivat munkkien mukana tulleet katolisaikana
Ruotsista, Saksasta ja Italiasta asti. Hän kuvaili miten pakanallinen
noituus oli viimemainitussa maassa kristinuskoon omaksuttu, miten
paholaisesta oli ruvettu kertomaan samantapaisia noitajuttuja joita
muinaiset roomalaiset olivat kertoneet vainajain hengistä. Ja hän
huomautti, että noituus, josta suomalaiset olivat kauan olleet
kuuluja ja josta moni valistaja oli saanut aihetta suomen kansaa
moittia ja halveksua, ei ollut erikoisesti heille ominaista. Ja
tästä hän samalla puhdistaakseen kansansa mainetta kirjoitutti
väitöskirjasen _"Suomalaisten noituuden maineesta"_.
* * * * *
Kieliä oli monenlaisia. Oli sanarikkaita, taipuisia ja kauniita kuten
kreikankieli, mutta oli myöskin vähäsanaisia ja vaikeastimuodostuvia.
"Eräällä Amerikan kansakunnalla ei ole kielessään verrantoa", kertoo
Porthan siitä oppilailleen, "vaan ne huutavat kovempaa ja hiljempaa
sen mukaan kuin käsitteen suuruus vaatii. Esittääkseen vuodenaikoja
ottavat he jotakin luonnosta; kevättä he esimerkiksi nimittävät
kukaksi, syksyä hedelmäksi j.n.e." Kiinan kieli oli kaikkein
puutteellisinta; sen 800 sanalla täytyi, vain erilaista korkoa
käyttämällä, ilmaista tuhansittain sanoja. Se oli onnettomuudeksi
kiinalaisille, sillä, kuta enemmän oli muotoja, vivahduksia ja
taivutuksia kielessä, sitä paremmin saattoi sillä ajatuksensa
ilmaista ja -- koska ihmiset ajattelivat määrätyillä sanoilla --
myöskin ajatella.
Entäs suomenkieli? "Suomessa tosin ei voida sanoja yhdistelemällä
muodostaa" -- kuten kreikassa, joka siihen oli paraiten omansa --
"mutta siinä saattaa taivuttaa ja johtaa muotoja." Sillä oli paljon
diminutivi-, frekventativi- ja muita johdannaismuotoja; infinitivejä
ja partisipeja runsaasti. Ja sanarikkaus oli siinä suuri.
"Suomalaiset sanat, jotka taitamattomasta kielimiehestä tuntuvat
olevan samaa merkitseviä, eivät kumminkaan sitä ole", selittää
Porthan. "Niissä on sentään jotakin erilaisuutta merkityksessä.
Näin on semminkin sanain laita, jotka merkitsevät elinkeinoja ja
sentapaista."
Kielen luontaisia rikkauksia oli käytettävä, raakaa kieltä
viljeltävä. Kansanrunoista tuli esiin joukottain ennen tuntemattomia
sanoja ja sellaisia kuuli maaseuduillakin käytettävän. Eri
seuduilla erilaisia. Frantsilan kappalainen Ganander, sama, joka
suomenkielisissä säkeissä oli ylistänyt Porthanin tutkimusta
suomalaisesta runoudesta, oli ruvennut sanoja keräilemään aikoen
toimittaa Daniel Jusleniuksen sanakirjasta uuden laitoksen. Niinikään
oli hän aikonut laittaa kokoelman suomalaisia sananlaskuja.
Porthanilla oli koottuna kumpaakin lajia aineksia, hän jätti ne
Gananderin käytettäviksi ja auttoi tätä muutenkin. "Ganander on
ahkera, ja tarkka suomalainen", kirjoittaa Porthan vuonna 1784,
"mutta tarvitsee ankaramman tutkimuksen apua. Tällä olen häntä
erittäinkin sanakirjatyössä auttava." Ei kestänyt kumminkaan
kauvaa, niin kuoli Ganander ja Porthanin täytyi yksin ryhtyä
hänen sanakirjatyötänsä valmistamaan. Monta paksua nidettä olikin
jo aineskokoelmaa ja kunnioittaen muukalaiset oppineet Turussa
käydessään sitä katselivat, mutta Porthanin kuollessa jäi työ kesken
ja Turun palossa joutuivat ainekset liekkien uhriksi. Niitä oli
silloin kumminkin jo ehditty käyttää Renvallin suurta sanakirjaa
varten. -- Myöskin kieliopin oli Porthan tuuminut toimittaa;
vanhimmat kieliopit olivat aivan arvottomia, Martinius oli kokonaan
Stahlin virolaista kielioppia mukaillut ja Petraeus oli taas
Martiniukselta tietonsa saanut. Vhaëlin kielioppia oli Porthan
täydennellyt sekä parannellut. Tämä, joka oli kumminkin uusin ja
ajanmukaisin, oli jo loppuunmyyty, joten ruotsalaisilla ja muilla
muukalaisilla ei ollut tilaisuutta suomen kielioppiin perehtyä.
Siksi oli Porthan päättänyt julkaista lyhyen suomen kieliopin,
nimettömästi, vain tilapäistä tarvetta tyydyttääkseen. -- On hänen
papereissaan myöskin jonkinlainen tulkkikirjan luonnos, jolla
hän nähtävästi niinikään tahtoi vieraalle helpottaa suomenkielen
oppimista. Siinä on kappaleita keskusteluista matkustajan ja
kestikievarin välillä; matkustaja pyytää hevosta, haluaa kaikenlaista
syötävää ja juotavaa, kamaria ja yösijaa. Matkalla hän sitten kyselee
kyytimieheltä yhtä ja toista pitäjän oloista. Siitä olisi tullut apu
kaikille niille ruotsinkielisille matkustajille, jotka maaseudulla
liikkuivat. Mutta tulkkikirja jäi aivan alulleen ja samaten
kielioppikin.
Sanakirjaansa aineksia kokoillessaan oli Porthan tullut lähemmin
ajatelleeksi murteitten suurta eroavaisuutta. Oleskellessaan
Tukholmassa vuonna 1791 tapasi hän sikäläisessä kirjastossa vanhain
lakikirjain joukosta Ljungo Tuomaanpojan suomalaisen lainkäännöksen
ja huomasi siinä hauskuudeksensa arvostelun murteista. "Se suomi",
sanotaan siinä, "jota tavataan Pohjois-Suomessa, Turun ympäristössä
sekä Pohjanmaalla, on selvintä ja puhtainta suomea sekä koko Suomessa
ymmärrettävää, siitä sillä on nimensäkin. Uudenmaan suomeen on
ruotsia sekotettu, Viipurissa ja Savonmaalla on Venäjän Karjalan
suomea joukossa, Hämeen suomessa ei ole mitään varmuutta, sillä
se on kaikenlaisesta suomenkielestä kokoonhaalittua." Murteitten
laatua ei kenkään oikeastaan ollut lähemmin tutkinut, mutta yhtä ja
toista oli siitä huomattu ja Lencqvist, tässä niinkuin niin monessa
muussa aineessa Porthanin edeltäjänä ollen, oli kirjoittanut pienen
tutkimuksen Turun lehtiin Etelä-Suomen murteesta. Elämänsä lopulla
Porthan kirjoitutti väitöskirjan _Suomen päämurteista_, siihen kooten
pitkällä tutkijakaudellaan tekemänsä havainnot. Se ilmestyi vuonna
1801. Porthanin mielestä oli vain kaksi päämurretta: Varsinais-Suomen
ja Savon; jälkimäiseen kuuluivat näet paitsi varsinaista
savolaiskieltä myös Pohjois-Pohjanmaan, Rautalammen ja Karjalankin
murteet. Savolaiskielestä selkoa tehdessään Porthan heti aluksi
huomauttaa, että siitä olisi verraton lisä kirjakieleen saatavissa.
"Niinkuin kirjoissamme käytetty kieli vähitellen on vaurastunut
eri murteitten erilaisista aineksista, niin on sitä edelleenkin
samalla tavalla rikastutettava. Ei mitään murretta tähän asti ole
niin halpana pidetty, ettei siitä olisi voitu viisaasti kartuttaa
yhteisiä kielivaroja. Siksipä näin koottavia rikkauksia on uutterasti
tarkastettava ja vartioitava."
Porthan aikoi väitöskirjaansa jatkaa ja ottaa silloin puheeksi
aunuksen ja karjalan kielet. Rovasti Europaeukselta hän tiedusteli
kielennäytteitä. "Jos saisin ennen marraskuun puoliväliä muutamia
mietteitä Venäjän suomalaisten murteesta, olisivat ne sangen
tervetulleita" kirjoittaa hän syyskuulla 1801. "Mutta miten voisi
saada muutamia sanaluettelolta, sananparsia, vertailuja j.n.e.
joltakulta Aunuksen puolelta, jonka suomea niin huonosti tunnen?
Vielä mieluisampaa olisi vastaanottaa heidän tärkeimmät runonsa
kopioituina ja oudommat sanat selitettyinä. Vaan lienee vaikeata
saada siltä seudulta tämäntapaista apua?" Siihen Porthanin
murretutkimukset tuntuvat pysähtyneen.