Porthan matkusteli mielellään. Kun pitkä kevätlukukausi oli
lopussa, luennot päättyneet, väitöskirjat tarkastetut ja viimeinen
konsistorion kokous pidetty, sääli Porthan matkatavaransa kokoon ja
läksi kevyissä kääseissä ajelemaan maaseudulle. Milloin hän kävi
Hämeessä, soudatti itseänsä penikulmamääriä Päijännettä pitkin,
kulki kalastajain parissa, ihaili heidän haukiaan ja lahnojaan,
jotka vetivät vertoja Paimalan lahnoille, näkipä lohiakin koukuilla
pyydettävän. Milloin taas vei matka pitkälle Pohjanmaahan, kuuluisain
Limingan niittyjen lävitse, Etelä-Pohjanmaan kantakaupunkien kautta
aina Ouluun ja Tornioon asti; katseltiin Kajaanin linnan raunioita
Ämmäkoskessa, kulettiin myrskyilmalla Oulunjärveä ja palattiin
vihdoin Kuopion ja Hämeenlinnan kautta takaisin Turkuun. Tahi tehtiin
matkoja itäänkäsin, Savon ja Karjalan seutuja katsomaan, kuten
vuonna 1787, tahi vain Porvooseen, jossa veli Sigfrid matkamiestä
parhaimpansa mukaan likööreillä ja muilla herkuilla kestitsi ja
Alopaeus avosylin otti hänet vastaan. Missä hän liikkuikin, joka
paikassa oli hänellä tuttuja, kaikkialla hän poikkesi pappiloihin,
kävi virkamiesten kartanoissa ja ruukinpatruunain tehtailla.
Hän otti tarkan selon kaikesta, kyseli ja arvosteli vuodentulon
toiveita, iloitsi kevätkylvöjen rehevyydestä ja laihojen kauniista
näöstä, kävi maalaiskirkoissa, kyseli, jos ne olivat uusia, niiden
rakennusmestaria ja rakennuskustannuksia, merkitsi mielihyvällä
muistiinsa kaikki hyvinvoinnin ilmaukset.
Matkoillansa Porthan kokoili tietoja ja teki muistiinpanoja
tutkimuksiansa varten. Maamme muoto oli vielä oppineillekin epäselvä,
ei tiedetty tarkalleen miten sen suuret järvijaksot kulkivat ja
virrat juoksivat eikä tunnettu lukemattomain yksityispaikkain nimiä.
Tätä puutetta Porthan matkoillansa koetti poistaa. Jo 1770-luvun
alulla auttoi hän ruotsalaista maantieteilijää Thuneldia valmistamaan
parannettua laitosta maantieteestään, lähetti hänelle lisiä ja
korjauksia osaksi omista muistiinpanoistansa, osaksi Aurora-seuralle
jätetyistä maakuntakuvauksista. Fredenheim innostuneena Porthanin
tarkoista maantieteellisistä tiedoista kehotti häntä -- se
oli vuonna 1785 -- julkaisemaan väitöskirjoina lyhyen Suomen
maantieteen ja neuvoi valmistuttamaan kartaston Pariisissa, jotta
siitä tulisi ulkoasultakin kyllin hieno ja arvokas. Mutta Porthan
tyytyi esittämään tutkimustensa tulokset Thuneldin maantieteen
myöhemmissä painoksissa, kuudennessa ja semminkin seitsemännessä.
Siinä oli synnyinmaamme viimeinkin tarkasti ja totuudenmukaisesti
kuvattuna. Ulkomaalaiset tiesivät nyt, etteivät suomalaiset olleet
noita Tacituksen kuvailemia raakalaisia, vaan pieni ruotsalaisten
rinnalla sivistyvä kansa. Ja suomalaiset saivat maastansa sen tarkan
käsityksen, jota tarvitsivat toimiaksensa sen eduksi.
* * * * *
Muistammehan vielä miten innokkaasti Porthanin nuoruuden aikana
haluttiin parantaa maamme taloudellisia oloja, keskusteltiin niistä,
laadittiin ehdotuksia ja kokeiltiin. Koko sivistynyt sääty oli noissa
harrastuksissa mukana. Upseereilla oli malli viljelystä taloillaan,
virkamiehet ja papit neuvoivat kansalle viljelystapoja, levittivät
kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja ja opettivat sille terveydenhoidon
alkeita. Lukuisia ehdotuksia tehtiin kulkureittien parantamisesta,
suomaitten kuivaamisesta ja kauppapaikkain perustamisesta. Ja
näitä harrastuksia jatkui yhäti huolimatta monista pettyneistä
toiveista. Nälkävuodet ja sota olivat tosin tuottaneet viljelykselle
tuntuvan hallan, rahvas oli kuluttanut ylellisyyteen ja juoppouteen
voittorahojaan ja hallitus oli ajattelemattomilla toimenpiteillänsä
monella tavalla maan vaurastusta vahingottanut. Mutta sitä suurempi
syy oli taloutta harrastavilla yleishyödylliseen toimintaan.
Porthan oli matkoillaan hyvin perehtynyt viljelyksen tilaan
maamme eri osissa. Kun hallitus kielsi kaiken kaskenpolton
kiviperäisillä mailla, tajusi hän heti, mitä haittaa se tuottaisi
Keski-Suomen köyhille talonpojille, jotka olivat kaskenviljelykseen
tottuneet. Hallituksen yrityksiä hävittää Pohjanmaan kukoistavaa
salpietariteollisuutta Porthan ankarasti moitti ja niinikään
suututti häntä huono isonjaon toimitus, maanmittarit kun katsomatta
maanlaatuun jakoivat Pohjois-Hämeen karusta maaperästä yhtä pieniä
tynnyrinaloja kuin hedelmällisestä Pohjanmaasta. Ja akatemian
hallintomiehenä oli Porthan useasti ratkaissut pulmallisia kysymyksiä
akatemian alaisten viljelysmaitten hoitamisesta ja Haverin
rautakaivoksen käyttämisestä.
Tuumansa maamme taloudellisen tilan parantamisesta Porthan
esitti Turun Sanomissa vuonna 1797 nimellä _"Mietteitä Suomen
viljelemisestä"_. Eihän tuollainen hänen alaansa kuulunut eikä
hän ollut aikonut mitään erikoista uutta esiintuoda. Mutta
kenraali Wrede oli lupautunut kuninkaalle esittämään, että
koskenperkaustöitä Suomessa taas pitkistä ajoista ruvettaisiin
tekemään ja hänelle ohjeeksi Porthan kirjoitti mietteensä. Hän
huomautti, että karjanhoito parhaiten sopii olemaan maamme
pohjoisosain pääelinkeinona, maanviljelys taas eteläisten. Mutta
jotta nämät elinkeinot menestyisivät, täytyi voittaa uusia otollisia
viljelysmaita entisten lisäksi ja avata kulkureittejä, joita myöten
maantuotteet vähillä kustannuksilla saataisiin kulkemaan. Siksi oli
järviä laskettava ja vesiväyliä avattaessa oli nämät tehtävä syviksi
ja kuljettaviksi. Vesijaksoja tuli taidolla perata, suunnitelman
mukaisesti, ei miten sattui eikä ainakaan niin, että alettiin
latvoilta käsin ja siirryttiin suulle päin. Sillä tavallahan näet
vesistön yläjuoksun perkaamisesta aiheutunut liikavesi tunki alempana
oleville vesistön alueille ja tulvi siellä yli rantain.
Porthan iloitsi jokaisesta uudesta viljelyksestä, jonka vielä
kolkossa soitten ja rämeitten peittämässä maassamme tapasi. Siksipä
hän ei epäillyt suositella vesistöjen laskemista, kun sillä vain
saatiin kuivaa viljelyskelpoista maata. Yhtä vähän kuin lukemattomat
tämäntapaisten ehdotusten tekijät Porthankaan tuli tarkemmin
ajatelleeksi, että vesiväyläin muuttaminen helposti aiheutti
mullistuksia koko seudun luonnossa, että maa, joka näin voitettiin,
oli ryöstömaata, usein aluksi rehevää ja voimakasta, mutta myöhemmin
aivan ala-arvoista.
Juuri sinä vuonna, jolloin Porthan mietteensä Suomen viljelemisestä
kirjoitti, alkoi maamme viljelyksen hyväksi entistä vilkkaampi
toiminta. Silloin perustettiin näet Suomen Talousseura. Porthan ei
ollut perustajain joukossa, sillä yrityksen panivat alulle piispa
Gadolinin nimellisellä johdolla muutamat nuoremmat asiaaharrastavat
henkilöt, laamanni Wibelius, kamarineuvos Vinter, professorit
Tengström, Gadolin ja Pipping y.m. Mutta pian Porthankin tuli seuran
jäseneksi, toimi sen asettamissa valiokunnissa, otti innokkaasti
osaa keskusteluihin seuran sääntöjen laatimisesta ja sen hallinnon
järjestämisestä ja oli Talousseuran puheenjohtajanakin vuonna 1801.
Osaksi seuran kokouksissa osaksi Turun Sanomissa Porthan pohti
yksityisiä maamme taloutta koskevia kysymyksiä, antoi lausuntoja
vuotien ja voin valmistuksesta, kirjoitti Suomen metsistä vuonna 1798
sekä vastakeksityn kotimaisen kahvin "perunakahvin" hyödystä.
Kaikessa tässä toiminnassaan Porthan kuitenkin oli ylen varovainen,
koska pelkäsi helposti voivansa loukata vanhoillisen hallituksen
aikeita. Seurassa oli vuonna 1798 ehdotettu palkintokirjoituksen
aiheeksi kysymystä talonpoikaispurjehduksen hyödystä, samaa
kysymystä, josta Chydenius aikoinaan niin lämpimästi ja vakuuttavasti
oli kirjoittanut. Mutta Porthanista oli aine seuralle ylen
vaarallinen käsitellä. "Yksityishenkilönä olin minäkin halukas siitä
jotakin kirjoittamaan" lausuu Porthan siitä kirjeessä Caloniukselle,
"mutta en luule, että seuralle aina on otollista se mikä sopii
yksityiselle kansalaiselle; varsinkaan kun en tiedä miten tarkkoja
nykyjään noissa asioissa ollaan." Kohta sen jälkeen tuli seurassa
keskustelun alaiseksi ylellisyyden vastustaminen. Kenraali Wrede oli
laatinut ehdotuksen, että vapaaehtoisesti keskinäisen sopimuksen
kautta lakattaisiin muutamia ylellisyystavaroita käyttämästä ja
luki sen edeltäkäsin Porthanille. Ehdotus oli kyllä hyvin laadittu,
mutta uskalsiko tuollaista esittää? "Minä esitin", lausuu Porthan,
"silloin hänelle saman epäilyksen, jonka usein ennen olin lausunut
intoisille jäsenillemme, heidän halutessaan puuttua muutamiin
valtioasioihin, että nimittäin sellainen saattaa herättää hallituksen
epäluuloa ja tyytymättömyyttä. Siten vain sekin hyöty, jonka me
yksityistaloudessa voimme aikaansaada, menee tyhjiin ja koko seura
on vaarassa tulla ehkäistyksi toimissaan. Tällaisia aineita on
myöskin kysymys Pohjanmaan salpietaritehtaista, joiden edistämistä
on ajateltu; kun hallitus tahallisesti tässä näkyy haluavan kaiken
uutteruuden lamauttaa -- -- -- niin en käsitä mitä voimme tehdä
herättämättä pahaa verta. Pitäjän makasiineja ja koskenperkausta
(joista olemme palkintokysymyksiä esittäneet) saanemme mieluummin
kosketella. -- -- -- Vaikka toisaalta olisi hyödyllistä kiinnittää
rahvaan huomiota tuollaisiin asioihin ja levittää hyödyllistä
valistusta, niin toisaalta noita ehdotuksia voisi väärinkäyttää ja
loukata epäluuloista ja mielivaltaista hallitusta." Porthan oli
tullut yhä varovaisemmaksi. Hän tahtoi säilyttää mitä valistusajan
sivistys jo oli saavuttanut. Kaikkia uusia mielipiteitä ja oppeja
kohteli hän suuremmalla epäilyksellä kuin hänen opettamansa
maltillinen kritiikki olisi vaatinut. Mutta hän koetti ainakin
niihin tutustua. Kantin filosofian vaikeita lauseparsia hän mietti
ja selvitteli ymmärtääksensä mitä tuossa paljon kiitellyssä opissa
oikeastaan oli uutta ja arvokasta. Sitä hän ei kumminkaan käsittänyt,
mutta vaistomaisesti vain tunsi, että Kantin syvällisessä,
raskasrakenteisessa esitystavassa ei ollut sitä käytännöllistä
elämänviisautta ja sitä helposti tajuttavaa selvyyttä, joka aina
oli ollut hänen oppinsa ytimenä. Se oli jotakin vierasta ja koko
valistusajan sivistykselle vaarallista; siksi sitä kaikin voimin
oli vastustettava. Porthan taisteli Kantin oppia vastaan neuvoissa,
väitöskirjoissa ja luennoissa; ja hän viittasi yhä uudelleen
totuttuun katsantotapaan, jonka levittämisen hän oli tehtäväkseen
ottanut. Sen hän teki täydellä vakaumuksella ja varmuudella,
sillä juuri tuo katsantotapa oli hänen elämäntyössään kantanut
tuhatkertaisen sadon.
* * * * *
Näin moninaisissa toimissa kului lukuvuosi toisensa jälkeen.
Ulkonaisesti olivat ne toinen toisensa kaltaisia, ylioppilaspolvi
tuli akatemiaan, opiskeli aikansa ja siirtyi pois nuoremman
tieltä. Opettajat vanhenivat. Sattui silloin tällöin äkkinäisiä,
surettavia kuolemantapauksia; joku suuria lupaava tiedemies niinkuin
Röring, Tidgren ja Lindqvist siirtyi äkkiä elävien joukosta ja
opettajavanhukset Porthanin nuoruudenajoilta muuttivat manalaan.
Avonaiset professorinvirat olivat täytettävät, kyvykkäitä ja uutteria
miehiä hankittava sijalle: omamaalaisia mikäli mahdollista, mutta
niitten puutteessa eteviä ruotsalaisia. Porthanin oppilaista sai yksi
toisensa jälkeen paikkansa konsistorion pöydän ääressä, Tengström,
Franzén, Gadolin, Bonsdorff j.n.e.
Lukukaudet olivat olleet yhtämittaista raatamista. Kirjoitusten
korjausta, luentoja, väittelyjä ja väitösharjoituksia ylenmäärin
kuten ennenkin; tärkeitä kysymyksiä konsistoriossa, huolia, riitoja
ja katkeruutta niiden tähden; ja kaiken sen ohella valmistuivat
verkallensa Porthanin suuret tutkimustyöt ja lähdejulkaisut. Kesäisin
olivat matkat vaihteluna ja virkistyksenä, mutta hyödyksi samalla.
Usein vaativat taas tutkimukset kesien käyttämistä arkistotöihin
Tukholmassa tahi kirjastonhoito Turkuun jäämistä.
Mutta ankara työ alkoi jättää työntekijään jälkensä. Porthanin
voimakas vartalo kävi kumaraksi, kasvot menettivät entisen tuoreen
värinsä, alakuloisuus ja ärtyisyys vaivasi mieltä, ainakin aika
ajoin. Sattui tuon tuostakin sairaudenkohtauksia; vuonna 1793 oli
kuolema jo tulossa ja vuonna 1797, kun Sigfrid Porthan makasi
melkein viimeisillänsä Tukholmassa, oli velikin pahasti sairaana.
Calonius häntä liiasta työnteosta ja rasittumisesta varotteli; mutta
Porthanilla oli siitä oma ajatuksensa. "Että paljo istuminen ei ole
ollut hyödyksi minulle, huomaan kylläkin hyvin", sanoo hän. "Ei liene
tehnyt hyvää, etten viime kesänä tavallisuuden mukaan kuleksinut
pitkin maata (kirjaston järjestämisen y.m. estämänä). Mutta täytyyhän
minun ajatella, että vuosien mukana vaivatkin tulevat. Mitä työhön
tulee, niin osaksi se ei rasita minua (lukuunottamatta ylioppilaitten
kirjoituksia, josta vaivasta minun pitää hankkia huojennusta), osaksi
olen varma siitä, ettei minulla ole sitä enempää kuin Veljelläkään,
vaikka se tavallaan on toisenlaista. Siinä kuten kaikessa muussakin
on tottumuksella suuri voima. Schalberg, joka ei tee mitään, ei siltä
ole terve. Useimmat toimeni ovat tulleet ikäänkuin koneellisiksi,
niin etteivät ne paljo sielua kysy. Väitöskirjojani tulee minun
kuitenkin vähentää. Mutta kenen on astuttava sijaan? Veli ei usko
kuinka vaikeata poikain on saada preesestä. Bilmark väsyy myöskin."
Ja uusia toimia karttui entisten lisäksi. Oli niin paljon
suuriarvoisia ja hyödyllisiä yrityksiä, joista ei saanut kieltäytyä
mukana olemasta; oli niitäkin, jotka vaativat Porthanin alkuunpanoa
ja johdatusta. Tuntui siltä, että taantumus kaikista ponnistuksista
huolimatta oli pääsemässä vallalle maassa, että tietämättömyys
ja raakuus oli levenemässä. "Eivät vain muut virkamiehet ja
säätyhenkilöt, vaan maaseutujen papistokin on joutumassa erillensä
koko oppineen Europan yhteydestä", valitteli Porthan vuonna 1802.
"Meillä ei ole muuta aikakauskirjaa kuin Silfverstolpen, joka
pääasiassa tekee selkoa teaaterikappaleista ja romaaneista, joita
huonoissa käännöksissä täällä tulvehtii. Tuskin on mitään yhteyttä
valtakunnan etevimpäin oppilaitosten välillä. Mitä valtakunnan
ulkopuolella tapahtuu tietojen ja tieteiden edistämiseksi, siitä
tietävät ainoastaan ne harvat, joilla on ulkomaitten oppisanomia."
Tässä oli pikainen apu tarpeen ja niin ollen perustivat muutamat
Turun yliopistomiehet, Porthan ensimäisenä näiden joukossa,
_kirjallisuuslehden (Litteratur Tidning)_, jonka määränä oli seurata
ulkomaista ja kotimaista kirjallisuutta ja tiedettä, antaa siitä
arvosteluja ja selontekoja.
Lehti alkoi ilmestyä vuonna 1803. Ruotsalaisetkin oppineet, semminkin
uuttera kynäilijä Gjörwell, tervehtivät ilolla tätä suomalaista
yritystä. Se poisti näet heiltäkin varsin tuntuvan tarpeen.
Mutta lehti lakkasi jo ensi vuotenansa ilmestymästä vanhoillisen
hallituksen pakotuksesta. -- Onnekkaampia olivat Porthanin toimet
yliopiston hyväksi. Rehtorina ollessaan lukuvuonna 1798-1799 ja
vielä kevätlukukaudella 1800 ystävänsä Tengströmin sijasta puuhasi
hän kauvan kaivattua uutta yliopistorakennusta, toimitti siihen
tarvittavia rahamääräyksiä, suunnitteli sen muotoa ja hankki malleja
muista akatemiarakennuksista. Vuonna 1802 laskettiin uuden akatemian
peruskivi kuninkaan itsensä läsnäollessa.
Keskeltä moninaisia töitä ja tutkimuksia tapasi Porthanin
synkkä kutsumaton vieras -- kuolema. Porthan vilustui kylmässä
kirjastohuoneessa kantaessaan kirjoja eräälle oppilaalleen,
sairastui ankarasti ja kuoli kaksi viikkoa kestettyään taudin
tuskia 16 p. maaliskuuta 1804. Samana aamuna kun Porthan makasi
kuolonkamppauksessa, uskoi Tengström molempain yhteiselle ystävälle
Gjörwellille sen, mikä hänen ja hänen toveriensa mieltä ahdisti.
"Sydämeni on täynnä tuskaa ja huolta", kirjoitti hän, "tappiosta,
joka uhkaa meitä ja tiedettä yhteisesti, kanslianeuvos Porthan kun
on pahasti sairaana kirjastossaan saamastaan vilustumisesta ja siitä
seuranneesta peripneumoniasta ilman paranemisen toivoa ja ehkä ei
enää huomenna elävien joukossa? Mitä yksityisesti tunnen en voi
ilmaista, mutta yleisön tappio tuottaa minulle kumminkin enemmän
tuskaa? Mistä ottaa hänen vertaistaan, ja kuinka kauan on sija,
jonka hän jättää, oleva autio ja tyhjä?" Kohta sen jälkeen tuodaan
Tengströmille kuolinsanoma ja hän kirjoittaa sen johdosta: "Vakavalla
ja tyynellä mielellä meni hän katoavaisuutta kohti, oli selvänä
viimeiseen ja hänen viimeiset huolensa koskivat sitä akatemiaa, jota
hän niin kauan oli hyödyttänyt ja kunnostanut. Sellaista opettajaa
ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat meistä, jotka
istumme konsistorion pöydän ympärillä, olemme hänen oppilaitaan ja
me tunnustamme kiitollisuudella, että valo, joka täällä on, ja halu
yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä, johtuu hänestä,
hänestä melkein yksinään."
Hautajaisiin tulivat ylioppilaat kenenkään kutsumatta ja asettuivat
ääneti kummankin puolen tietä, jota myöten heidän opettajansa ruumis
kodistansa kannettiin. Se laskettiin kirkkomaan kätköön vastapäätä
vanhaa muistorikasta yliopistorakennusta ja uuden akatemian tulevan
pääkäytävän eteen. Yliopisto oli kumminkin ollut vainajan hellimmän
huolenpidon esine. Sille hän tautivuoteellaan oli määrännyt kaiken
omaisuutensa, kirjansa, karttansa ja käsikirjoituksensa sekä vähäisen
irtaimistonsa, pidättäen siitä vain välttämättömimmän kahdelle
kivulloiselle sisarelleen. Hän oli tällä teolla testamentin sanain
mukaan tahtonut todistaa rakkautensa oppilaitosta kohtaan, johon hän
niin monena kuluneena vuotena oli kuulunut, jonka menestystä ja arvoa
hän kaiken kykynsä mukaan oli koettanut edistää.
* * * * *
Siinä Porthanin elämäntyö pääpiirteissään. Se oli näköjään ahkeraa
arkipäiväistä raatamista, ilman mitään suuruuden tavottelua
lähteneenä vain halusta olla hyödyksi siellä missä se oli eniten
tarpeen. Ja kumminkin sitä aina tullaan mainitsemaan kaikkein
kauneimpain tekojen rinnalla. Sillä se aiheutui sen välittömästä
tuntemuksesta mitä maamme ja kansamme kaipasi ja soveltui täydellensä
tähän. Työntekijä eli kokonaan työssänsä; siihen mahtuivat kaikki
hänen yksityiset toiveensa ja pyyteensä, sille oli hän uhrannut
pitkät yliopistolliset lukukautensa ja lyhyet kesälomansa; sen tähden
hän oli kokonaan unohtanut itsensä. Siinä sen suuruuden selitys.
Mutta töissään ja tutkimuksissaan hän juuri toi ilmi omaa
oleellisinta luonnettaan. Huolellinen harkitseminen ja tyyni
maltillisuus, joka leimasi hänen historialliset tutkimuksensa ja
oli hänen opetuksensa ytimenä, tuli näkyviin hänen jokapäiväisissä
askareissaankin. Hän ei viehättynyt mitään hyväksymään, mutta
ei myöskään hylkäämään ennenkuin oli tunnontarkasti asiasta
selon ottanut. Tätä tunnontarkkuutta on hän nimittänyt ihmisen
jaloimmaksi piirteeksi ja juuri hänen luonteessaan on se erikoisesti
silmiinpistävä. Se varjeli häntä kaikista äkkipikaisista päätöksistä
ja huonosti harkituista tuumista; se auttoi häntä aina pysymään
uskollisena itselleen ja oikeudenmukaisena muita kohtaan. Siinä oli
sisin syy siihen humaniseen sopusuhtaisuuteen, jonka hän tahtoi
kylvää kaikkien oppilaittensa mieliin.
Saattaisi sanoa, että juuri tämä tunnontarkkuus pidätti
häntä niistä suurista erehtymistä ja suurista voitoista,
joita vain vastakohtaisuuksien ajelehtimana saavuttaa, siitä
elämäntuntemuksesta, joka vasta kaikkea täysin kokeneelle selvenee.
Eikä hänen oppinsa niin kovin syvämielistä ollut eikä kauvaksi
tunkevaa. Mutta siitä huolimatta hän sillä niinkuin elämällänsäkin on
osannut oikeaan.
Sillä sen kautta hän taisi olla lähinnä kansaansa ja tunsi
olevansa yhtä sen vakavan ja harkitsevan sävyn kanssa, joka oli
suomalaisluonteen omituisuus. Siksi oli hänen oppinsa kotoinen
maassamme ja siksi voittivat kepeämielisten ranskalaisten valistajain
mietteet vain tässä muodossa jalansijaa. Siksi myöhemmätkin polvet
Porthanin katsantotavan omistivat ja siksi se vieläkin elää heissä.
Mutta hänen monitieteisessä mielessään liitellessä asiatietoja
yhteen, oli niistä itsestänsä rakentunut kokonaiskuva maamme oloista
ja ihmisistä. Hän ei sitä kenellekkään sellaisenaan esittänyt,
piti sen vain omassa mielessään, mutta asiatiedot hän esitti ja
niistä kasvoi jokaiselle, joka niihin tutustui, kuva kansastamme
kokonaisuutena. Palautuen menneisyyteen oli tutkija näyttänyt,
että kansallamme oli ollut omat erityiset vaiheensa jo ennen kuin
oli ruotsalaiseen valtakuntaan liittynyt ja että ne vaiheet olivat
mukanaan tuoneet omat tarpeet ja omat keinot niitä tyydyttämään. Ja
maan nykyisyys oli tutkijan mielessä se verrattoman kallis pohja,
jolle hän varovasti ja huolellisesti kylvi tietonsa ja toimensa. Ne
lankesivat otolliseen maaperään ja kantoivat tuhatkertaisen hedelmän.