X.

Nyt on kerrottava kuinka Porthan opetti oppilaitaan katselemaan

maailmaa juuri samalla tavalla kuin hän itsekin oli sitä tottunut

tarkkaamaan. Siihen oli hänestä olletikkin viisaustieteen opetus

omiansa. Se, joka on sattumalta nähnyt niitä monia luentovihkoja,

joita uutterat oppilaat ovat Porthanin luennoilla kirjoittaneet ja

uskollisesti jälkimaailmalle säilyttäneet, on varmaankin ihmetellyt,

että niiden joukossa on niin lukuisia luentojaksoja viisaustieteestä

ja sen lähitieteistä. Yhtämittaa niiden kansilehdellä lukee:

"Muistiinpanoja Herra Professorin ja Ritarin H. G. Porthanin

Sielutieteen Luennoista", "Professori Porthanin Walleriuksen

Logicasta pitämät luennot", "Siveysopillisia huomautuksia sepitettyjä

Kirjastonhoitaja Porthanin Siveysopin Oppikirjan johdolla vuonna

1774", "Luentoja Rovasti Brunnmarkin Siveysopista, Kaunopuheen

Professorin, Laajaltikuuluisan ja Korkeastioppineen Maisterin Henr.

Gabr. Porthanin pitämiä" j.n.e. Ja näitä lukiessaan tulee itseksensä

miettineeksi: mistä tämä viisaustieteen runsaus kaunopuheen opettajan

opetusohjelmaan?

Ilmeisesti Porthan, joka koko elämänsä ajan taisteli opin ja

valistuksen hyväksi, joka tunsi epäkohtain ja ennakkoluulojen

ikäänkuin häntä mieskohtaisesti kiusaavan ja hartaasti halusi

opinhaluisesta nuorisosta auttajia valistustaistelussaan, ilmeisesti

hän juuri filosofian opetuksella toivoi palauttamattomasti

piirtävänsä suomalaisen nuorison mieliin omain pyrkimystensä jäljet.

Siinä oli tilaisuutta niitä selitellä ja perustella, osottaa, että se

opintie, joka opettajan sanojen mukaan oli jyrkkä ja kaita, tosiaan

oli kulkemisen arvoinen että se, joka tältä taipaleelta poikkesi

oikealle tai vasemmalle, ei voinut perille tulla. Hänen filosofian

opetuksensa onkin lakkaamatonta tienviittoomista: oikealla ovat ne ja

ne, tuo ja tuokin tunnettu oppi ja käsitys, vasemmalla taas toiset

harha-opit ja erehtymät. Tie kulkee tästä keskeltä, maltillinen,

tarkka ja tunnollinen sen siitä löytääkin. Opettaja varotti

oppilaitaan sokeasti hänen sanoihinsa luottamasta, itse arvostelemaan

asioita ja päättämään jokaisesta erikseen; mutta pakostakin

kasvatti hän heitä seuraamaan hänen, opettajan, suuntaa. Ja hän,

kuten Tengström sanoo, jolla ei ollut puolisoa eikä lapsia, näki

oppilaissaan ikäänkuin omaisensa ja siksi hän iloitsi löytäessään

heissä oman luonteensa vastinetta.

Ensiksikin oli näytettävä tietämyksen laatu. Oli näet ollut useita

sellaisia, jotka olivat väittäneet, ettei mitään varmaa tietoa

voinut saada, koska muka maailma näyttäytyi ihmisille jonkunlaisena

harhakuvana vain, heidän tietämättänsä millainen se todella oli. Ja

muutamat olivat niinkin pitkälle epäilyksessään menneet, etteivät

uskoneet mitään todellisuutta olevan olemassakaan. Mitä hyötyä

silloin olisi opista ja tiedosta? Miksi silloin käy täisi koulua?

Miksi hän, Porthan, luennoisi, ellei voisi ylioppilaille mitään

varmuutta antaa?

Kun näin tärkeä asia oli kysymyksessä, täytyi se tarkoin selittää.

Ja niin käy luennoitsija kuvailemaan miten ihmisten sisälliset ja

ulkonaiset aistimukset aiheuttavat tietoa, miten tieto alkuperäisenä

on aivan yksilöllistä -- Jos minä tunnustelen nuppua ja huomaan sen

esimerkiksi kovaksi, näin havainnollisesti selittelee opettaja

tiedon yksilöllisyyttä, "niin sanoo tuntoni vain, että juuri tuo

nuppu on kova" --; muut sielunkyvyt yleistävät, yhdistävät ja

kehittävät tätä alkuperäistä tietoa ja niin rakentuu kokonainen

tietojärjestelmä. Ihmisellä on horjumaton usko siihen, että hänen

tietämyksensä on todellista ja tämä luontainen vakaumus kykenee

kumoamaan epäilijäin viisastelevat todistelut.

Mutta varovainen tulee olla käsitteitä muodostaessa. Ulkonaiset

havainnot voivat pettää -- värejä esimerkiksi usein näkee väärin

--; sisälliset toisinaan myöskin -- miten monella ihmisellä onkaan

liiallinen käsitys henkisistä kyvyistään --. Mielikuvituksen voima

tulee häiriten väliin ja intohimot sekottelevat ja väärentelevät

mielteitä. Kaikki tämä kehottaa varovaisuuteen tietoa hankittaessa.

Ylioppilaankin on hyvä järjestää opintonsa sopivalla tavalla. Hän

valitkoon mukavan lukuajan, esimerkiksi aamun, jolloin hänen mielensä

vielä on vapaa päivän vaikutelmista, vuokratkoon huoneen, joka on

terveellinen ja yksinäinen, ja karttakoon ennen kaikkea intohimoja,

jotka häiritsevät ajattelua. Kun ylioppilas on oppikirjan lukenut,

hankkikoon hän itsellensä tarkan oppijärjestelmän, merkitköön vihkoon

tärkeimmät kohdat, selvittäköön siihen sen, mikä on hämärää, ja

olkoon asioita uskomatta ennenkuin on tarkoin arvostellut. Vaan tämä

ei vielä riitä. Tulee luettua verrata muihin kirjoihin. "Muutamia

kirjoja minulla on", näin Porthan neuvoo, "toisia taas ei ole, niitä

on minun siis lainattava. Jos minulla on kirja itselläni, pitää

minun vihossani aina viitata kuhunkin kirjan kohtaan, mikä jotakin

asiaa selittää, mutta ellei minulla kirjaa ole, on minun kopioitava

tärkein." Ja tämän mukaisesti ilmenivät oppilaitten opintovihkoihin

tarkan ja tasapuolisen tiedon ensimäiset, kömpelöt alkeet.

Ylioppilaan tieto ei voinut eikä saanut olla ainoastaan

ammattitietoa, sen piti ulottua kaikkiin tärkeimpiin tieteisiin, olla

ainakin heikko mukaelma opettajan monitietoisuudesta. Esitettyään

näet oppilailleen mitä kouluissa oli luettava, jatkaa Porthan: "Kun

tullaan akatemiaan, on hiukan enemmän syvennyttävä asiaan. Logiika ja

moraali olkoot opinsijoilla luettavanamme. Metafysiika, ei kuitenkaan

ontologia, vaan sielutiede ja kosmologia, sitten latinalainen

teologia, matematiika, kemia, taloustiede, itämaiset kielet, kreikka,

heprea j.n.e. Sillä välin ei saa antaa kouluoppinsa hälvetä. On

omituinen henki akatemioissa, kun ei osata neljää laskutapaa,

laiminlyödään maantiedettä ja historiaa; tulee tuntea hiukan lakia,

terveysoppia, luonnontiedettä j.n.e., vieläpä kirjallisuuteen vähän

perehtyä, se kun voi olla hauskuudeksi." Tämä monipuolinen ja varma

oppi vasta teki ylioppilaan elämästä täysikelpoisen, onnekkaan ja

kanssaihmisillekin onnea tuottavan.

Ehdottomana edellytyksenä oli kumminkin oikean opin ohessa

siveellinen elämä. Jos muistuttelemme mieleemme siveydellistä

tilaa, pääkaupunkilaisten ryhditöntä elämää, loppumattomia

rakkausseikkailuja kustavianisesta hovista, virkamiesten itse

kuninkaallisen linnan sivurakennuksessa toimeenpanemia toisarvoisia

tanssiaisia, himokasta hymyilyä rococo-ajan ylimysten kuvissa,

salaisia tahi peittelemättömiä viittauksia lukemattomissa kirjeissä,

konsistorion pöytäkirjain törkeitä juttuja ja ylioppilaselämän

erehtymiä, selvenee meille siveysopin tärkeys. Ja jos senlisäksi

vielä palautamme muistiimme kaikki ne nurinkuriset ja naurettavat

tahi ikävät ja intohimoiset luonteet, joista Porthan jo useasti

oli saanut kylläkseen ja joihin tässäkin esityksessä joskus on

viitattu, tajuamme, ettei siveysoppi voinut olla vain ilmeisimmistä

siveysrikoksista varottavaa oppia. Samalla selvenee myöskin miksi

moraaliset viikkolehdet olivat muodissa, miksi saksalaisen Gellertin

satuja tahi englantilaisten kirjoittajain siveysromaaneja niin

mielellään luettiin ja miksi siveysopilla oli niin suuri sija

oppiaineitten joukossa.

Ranskalaiset materialistit olivat yrittäneet tehdä ihmisestä

aisti-eläintä, konetta, jota vietit vetivät, sokeat luonnonlait

ohjasivat. He ja heidän edeltäjänsä, muutamat mainiot

viisaustieteilijät, olivat uskaltaneet kokonansa kieltää inhimillisen

tahdonvapauden ja samalla toiminnan vastuunalaisuuden. Tämä

vaarallinen oppi oli osotettava ehdottomasti vääräksi --. niin

käsitti Porthan asian -- etteivät ylioppilaat viehättyisi sen

mukaisesti heittäytymään halujensa ja mielitekojensa varaan.

"Spinoza, Hobbes ja Bayle ovat väittäneet, ettei ihmisellä ole

mitään vapautta, vaan on hän pelkkä kone: mutta jokaisen sisällinen

kokemus todistaa tätä lauselmaa vastaan. Jos ihminen olisi vain kone,

olisivat kaikki hulluja, jotka luennoivat moraalia, säätävät lakeja,

neuvovat j.n.e. Vapauden sisäinen tunto on niin syvälle painunut

sielun syvyyteen, että jos joku, vaikka kuinkakin konstikkailla

ja oppineilla todisteluilla tahtoisi saada meidät vakuutetuiksi

vastakkaisesta asiain tilasta, niin sisällinen tietomme sen

kumoaisi", lausuu Porthan.

Ihminen oli toimistaan täysin vastuunalainen. Kaitselmus oli vain

antanut hänelle lukemattomat toiminnan mahdollisuudet ja samalla

vastaavat velvollisuudet. Itsekkyys oli tosin jokaisen ihmisen sisin

vaikutin, ensimäinen ja ainoa viettien ja pyrkimysten alkusyy. Mutta

jokaiselle oli myöskin annettu järki, joka sanoi, että hänen täytyi

olla hyödyksi maailmassa, auttaa lähimmäisiään ja edistää yleistä

edistystä, jos tahtoi tulla onnelliseksi ja menestyä. Järki ja

kokemus ovat vähitellen opettaneet ihmisiä hillitsemään itsekkäitä

intohimojaan, toimimaan siveellisesti ja noudattamaan omantunnon

ääntä. Omatunto? Mistä se on tullut ja mitä se on? Se on samaa kuin

siveellinen vaisto. "Jokaisella ihmisellä on tämä tunne kokoonpantu

kahdenlaisista hämäristä mielteistä. Muutamat syntyvät välittömästi

ihmisen luonteesta ja alituisista kokemuksista, joita aina siitä

asti kuin on osannut aistejaan käyttää on saanut itsestään ja muista

ihmisistä. Monet mielteet ovat taas himmeiksi käyneitä vaikutelmia,

joita ihmiseen on opetuksesta, kasvatuksesta, esimerkeistä ja

uskonnosta jäänyt. Ne ovat toisiinsa sekottuneet eikä niitä voida

toisistaan erottaa selvyyden eikä muunkaan tunnusmerkin mukaan."

Siinä täysin selvä ja peittelemätön selitys siitä, mitä inhimillinen

siveellisyys oli! Se oli alkuperäinen itsekkään hyödyn ääni, joka

käytännöllisistä syistä oli huomannut viisaimmaksi olla kanssaihmisiä

kohtaan hyvä ja oikeamielinen. Ja se oli vähitellen jalostunut ja

hienontunut yhä alttiimmaksi ja uhraavaisemmaksi, se oli saattanut

ihmiset toimimaan vain hyveen itsensä tähden. Useat jalot henkilöt

olivat alttiuden hetkenä kerrassaan unohtaneet itsekkyyden, alttiuden

alkuperäisen alkusyyn, ja uljas roomalainen Curtius sellaisessa

hetkessä oli syössyt varmaan perikatoonsa.

Porthanin mielestä oma onni ja muitten edun harrastus erinomaisesti

sopivat yhteen. Hän ei väsy sitä oppilailleen selittämästä, hän

kirjoituttaa siitä väitöskirjat _"Mielen nautinnosta ja halusta"_

ja _"Hyödyllisen ja kunniakkaan yhteensopimisesta"_. Valistusajan

tapaan tekee hän selkoa muuttumattomista ihmisoikeuksista, kaikille

yhteisistä, ja siveellisestä tasa-arvoisuudesta, joka ihmiskunnassa

on. "Kaikki olemme saman luojan työtä, sama on meillä myöskin

luontainen laki ja lainlaatija ja aijotut olemme yhtäläistä

onnellisuutta varten." Vaan enemmän painoa panee opettaja kumminkin

ihmisten velvollisuuksiin yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan. Ei

kenkään saanut asettua ihmisoikeuksiensa nojalla etuja vaatimaan

ellei tainnut velvollisuuksistaan vastata.

"Ei suinkaan ole vain omaksi hyödyksi viljeltävä sielunvoimiaan",

siinä Porthanin ohjelma, "vaan samalla siksi, että siten tulisi

kykenevämmäksi palvelemaan muita. Joka valistuneella ajatustavallaan

on johtanut muita valoon ja kukistanut yleisiä, vahingollisia

ennakkoluuloja sekä hyödyttänyt edullisilla keksinnöillä, esimerkiksi

kirjapainon, kompassin keksimisellä tahi muuten aikaansaanut

hyödyllisiä laitoksia; hän on suurimman kiitollisuuden ja

kunnioituksen arvoinen. Ihmisten kunnioitus perustuukin siihen, että

henkilö, jota kunnioittavat, on ollut hyödyksi. -- -- -- -- -- Ei

vain aikalaisia ole hyödytettävä, vaan myös jälkeläisiämme. Se, joka

ei ole miksikään hyödyksi, on vahingollinen jäsen valtiossa ja raskas

taakka maailmalle. Jokainen voi hyödyttää omalla tavallaan ja hänen

tulee sitä tehdä."

Valtiossa oli hallituksen tehtävänä edustaa yleishyvää. Siksipä

täytyi jokaisen kansalaisen auliisti alistaa omat vähäiset

vaatimuksensa hallituksen yleishyvän etujen alaisiksi. Mutta jos

hallitus käsittää tehtävänsä väärin, ei edistä yleistä hyvää vaan

ainoastaan omia itsekkäitä pyyteitään, silloin ei velvollisuus

enää sido alamaisia uskollisuuteen. Tosin vasta äärimmäisessä

hädässä sai siitä näin vapautua. "Jos esivalta kerrassaan sivuuttaa

kaiken inhimillisyyden ja lain, ja kaikki sen puuhat yksinomaan

ja selvästi tarkoittavat alamaisten häviötä, niin näillä on täysi

oikeus asettua sitä vastaan. Mutta on merkille pantava, että:

1:o Esivallan pahuuden tulee silloin olla suuri ja ilmeinen;

sen pienet erehdykset ovat anteeksi annettavat, koska ne voivat

johtua heikkoudesta tahi mairittelijain viettelyksestä. Hallitsija

on ihminen hänkin ja voi erehtyä yhtä hyvin kuin joku muu. 2:o

Siispä ei yksikään yksityishenkilö saa asettua esivaltaa vastaan

loukkauksen tähden, jonka on kärsinyt, koskapa sellainen menettely

saattaa koko yhteiskunnan levottomaksi ja epävarmaksi ja koska

jokaisen kunnon kansalaisen täytyy pitää yhteistä hyvää onneansa

parempana. Sitäpaitsi ei alamainen aina kykene ratkaisemaan, miten

siveellisesti oikeutettuja hallituksen teot ovat, miten kohtuullisia

sen tarkoitusperät lienevät eli mitkä syyt ovat sen johtaneet siihen

ja siihen toimeen. Usein saattaa yksityinen itsekkyydestä pitää

kohtuuttomana mitä valtion etu vaatii."

Oli niitä, jotka kielsivät hallituksen edes voivankaan, vaikka

tahtoisikin, yleishyvää edustaa. Valtio oli syntynyt näet

viekkaudesta ja petoksesta. Kun viekkain ja väkivaltaisin ihmisistä

oli houkutellut kanssaveljensä alamaisiksensa luvaten heitä muka

suojella ja auttaa, oli ensimäinen vääryys tapahtunut, luojan

säätämä luontainen tasa-arvoisuus rikottu ja temmellyspaikka

jätetty vallanhimolle, väkivallalle ja muille pahoille vieteille.

Yhteiskunta, raitista luonnontilaa ala-arvoisempi tila, oli tullut

maailmaan ja kehittynyt yhä mutkaisemmaksi, luonnottomammaksi ja

ihmisille turmiollisemmaksi. Suuri genfiläinen filosofi Rousseau

oli näin opettanut ja luonnonihailijain suuri joukko silloiseen

sivistykseen kyllästyneenä oli hänen oppinsa omaksunut.

Oliko suotavaa, että valtio oli olemassa? Vai pitikö pyrkiä

uudistamaan filosofien uneksumaa alkuperäistä vapauden ja

tasa-arvoisuuden tilaa? Porthan oli kysymystä useasti ajatellut. Ja

hän oli tullut tällaiseen johtopäätökseen: Alkuihmisillä, heillä kun

oli kaikki yhteistä ja kaikki pyrkimys kääntynyt ruoan hankintaan,

ei ollut suuria vikojakaan. Oli totta, että sivistys oli tuonut

mukanansa paljon pahaa, lisäillyt ihmisten tarpeita, kiihottanut

heidän himojaan ja niin synnyttänyt uusia, ennen tuntemattomia

vikoja. Se oli vaikuttanut valtioitten synnyn, tehnyt toisista

herroja, toisista alamaisia ja kolmansista orjia. Mutta vielä

suurempia olivat valtion ja sivistyksen edut. Ne näet turvasivat

jokaiselle rauhallisen olon ja antoivat hänelle tilaisuutta täydentää

kykyjään ja tietojaan. Niin saattoi ihmiskunta kulkea tiedottomasta

onnellisuuden tilasta, naivisen lapsuuden asteelta itsetietoiseen

onnellisuuteen.

Yhteiskuntatila oli siis ihmisille edullinen. Mutta missä muodossa

se oli onnekkain? Ylimyshallitus oli huonoin kaikista, sillä se

antoi aihetta yhtämittaisiin väärinkäytöksiin eikä kansanvaltakaan

ollut paljoa sopivampi. Sellainen hallitusmuoto olisi näet

edellyttänyt, että kaikki kansalaiset olisivat olleet viisaita ja

hallintoon kykeneviä, mutta niin ei valitettavasti ollut asian

laita. Siksipä kansan hallitessa syntyi loppumattomia riitoja,

hämminkiä ja sekasortoa. Näin ollen oli rajoitettua kuningasvaltaa

pidettävä paraimpana. Kumminkin myönsi Porthan, että erilaiset

hallitusmuodot johtuivat erilaisista oloista; missä esimerkiksi

voimakas maanviljelijävaltio oli syntynyt, siellä oli tavallisesti

kuningasvalta omaksuttu.

* * * * *

Tähän suuntaan kävi Porthanin viisaustieteen opetus, jolla hän koetti

ylioppilaistaan tehdä kunnon ihmisiä ja kelpo kansalaisia. Vaikka

tuntui siltä kuin siinä olisi ollut sanottuna kaikki mitä oppilas

elämässä tarvitsi oikeaa uraa kulkeakseen, ei sillä Porthanista oltu

tarpeeksi tehty. Oppi oli toinen puoli asiasta, käytäntö toinen.

Esimerkki tehosi enemmän kuin pitkät selitykset, tuttavallinen

seurustelu vaikutti välittömämmin kuin kauniit ja oppineet esitykset.

Yliopiston asetukset olivat uskoneet opettajan huoleksi ylioppilaan

valvomisen ja ohjaamisen yksityiselämässäkin; jos ylioppilas

hairahtui, tuli opettajan häntä, nuhdella ja varottaa; jos hänestä

jotakin pahaa kuului, tuli opettajan ottaa siitä selkoa; hänen tuli

tukea ja auttaa ylioppilasta missä se oli tarpeen. Tuttavallista,

melkein isällistä suhdetta edellyttivät nämät vanhat yliopiston

säännöt ja se oli myöskin Porthanin toivomusten mukainen.

Eri hyvästi Porthan kumminkin ylioppilaita tunsi. Niitä oli

sellaisia, joiden nimi hänestä jo oli rakas, hänen ystäväinsä ja

likeisten tuttavainsa pojat, Alopaeukset, Cygnaeukset, Wegeliukset,

Steniukset ja monet muut. He tulivat yliopistoon mukanansa isän

kirje, jossa tämä huolestuneena ja vanhaan ystävyyteen vedoten pyytää

Porthania pitämään poikaa silmällä, neuvomaan ja auttamaan häntä.

Turussa väijyivät monet viettelykset, olot olivat outoja, poika

ei aluksi tiedä mitä tehdä, miten olla, isä kotonansa pappilassa

hänestä paljon toivoo, mutta samalla on huolissaan ja peloissaan

eikä ennen rauhoitu kuin saa tietää hänen olevan hyvässä turvassa.

Porvoon piispa Z. Cygnaeus lähettää Porthanin luokse nuorimman

poikansa Pehr Gustafin, joka nyt oli olevinaan hänkin yliopiston

kansalainen ja rukoilee samalla Porthania järjestämään hänen olonsa

ja elantonsa. "Samoihin käsiin, jotka niin suurella leppeydellä

ovat ohjanneet vanhempain poikaini vaiheita akatemiassa", jatkaa

hän, "uskon minä nyt kaikella hartaudella ja luottamuksella tämän

viimeisen menon maailmaan; mutta älä väsy osottamaan hyvyyttäsi

ja hyviä töitäsi ystävälle, joka kunnioittavalla sydämellä ne

tunnustaa. Tämä nuorimpani ei arvele kykenevänsä lukumieheksi

eikä rohkenevansa sotilaaksi ja on se minulle samantekevää, minkä

elinuran hän valitsee, kunhan vain tulee kunnolliseksi ja taitavaksi

jäseneksi isänmaassaan, johon minä niin pitkälle kuin kykyni kestää

kyllä tahdon häntä ohjata, ja edistää hänen parastaan kaikilla

keinoilla, joita voin käyttää." Ja Porthan todella piti nuoresta

Pehr Gustafista huolta niinkuin hän oli huolehtinut hänen molemmista

vanhemmista veljistään Sakriksesta ja Johan Henrikistä. Kiitollisena

piispa vuoden kuluttua hänelle kirjoittaa: "Siitä, että Rakas Veli

on pitänyt huolta pikku pojastani, josta hän on minulle ilmoittanut,

saan kunnian nöyrimmin ja vilpittömimmin kiittää pyytäen samalla

kunnioittavasti Rakkaan Veljeni vastaistakin armeliaisuutta siinä

suhteessa ja ilmoittaen, että Rakas Vaimoni moninkertaisesti

siunaten Rakasta Veljeä yhtyy minun kanssani samaan kiitokseen,

samaan rukoukseen ja pyyntöön." Niin oli Porthan myöskin auttanut

Jaakko Steniusta, kuuluisan "Koski-Jaakon" poikaa, kun tämä Pielisen

sydänmailta vuonna 1792 saapui akatemiakaupunkiin lueskelemaan.

Porthan oli isän pyynnöstä poikaa käsirahoilla auttanut, poika

oli kirjeissään kiitellyt professorin hellyyttä ja huolenpitoa ja

pyytänyt isäänsä sitä jollakin tavalla palkitsemaan. Isä ei tiedä,

miten kiitollisuuttaan osottaa, ei sano milloinkaan opettajan hyviä

töitä unohtavansa. "Mutta", kirjoittaa hän Porthanille, "kaikissa

tapauksissa on omatuntosi tyydytys suuri palkinto ja suurimman antaa

Sinulle Kaikkeinkorkein uskollisesta pyrkimyksestäsi hankkia Svean

valtakunnalle kykeneviä miehiä."

Monesti piti Porthanin yksityisesti ylioppilaita auttaa. Kun rahat

olivat lopussa, osasi opettaja hankkia mukavan kotiopettajan toimen,

mistä sai elatuksensa. Hänhän tunsi niin paljon ihmisiä maaseudulla,

hän oli siellä kunnioitettu ja arvossa pidetty, hänen puoleensa siis

oli vähän päästä käännytty, kun isä tarvitsi ahkeraa ja hyvätapaista

ylioppilasta pojallensa kotiopettajaksi. Ja usein oli hän

paraimpia oppilaitaan ystävilleen suositellut, pyytänyt Caloniusta

tahi Juslénia hankkimaan heille sopivaa tointa Tukholmassa,

tutustuttamaan heitä sikäläisiin piireihin ja huolehtimaan heidän

tulevaisuudestansa. Kun pojan piti väitellä, pyysi isä Porthania

häntä auttamaan väitöstyössä, kun tuli tutkintojen aika, piti muka

Porthanin valmistella ja autella tässä tahi tuossa tutkinnossa,

teologian-tentissä tahi eksersitio-kirjoituksessa. -- Viipurilainen

Vinter, köyhä poika, ilman sukulaisia ja suosijoita, oli saanut

juuri niin paljon rahaa lainatuksi, että hätimmiten ehtisi

maisterintutkinnon suorittaa, häntä piti siis johtaa luvuissa

ja päästää vähän vähemmällä tutkinnoissa; Porthanin avulla hän

uskomattoman lyhyessä ajassa valmistuikin ja läpäisi tutkinnot

Jonkinlaisella puolikunnialla tulematta juuri "promotioniaasiksi".

-- Nuori Jaakko Stenius oli pettänyt isän toiveet, hurjistellut

Turussa, velkautunut ja mennyt rappiolle. Porthan maksoi velat,

lunasti pantatut tavarat ja lähetti pojan, sairaana ja kurjana kun

oli, takaisin rauhalliseen pappilaan Pielisen sydänmaille.

Erikoisesti Porthanin oli huolehdittava hänelle uskottujen

osakuntain ylioppilaista. Vuonna 1777 oli hänet nimittäin valittu

_Boreales_-osakunnan inspehtoriksi ja vuonna 1779 _pohjalaisen_.

Pohjalainen oli hän itsekin, oli useita eri kertoja 1760- ja

1770-luvulla ollut sen osakunnan kuraatorina ja jo silloin

saavuttanut toveriensa täyden luottamuksen. Hän oli kuraatorina

poistanut viimeiset jäljet siitä sorronalaisuudesta, jossa vanhemmat

osakuntalaiset muinoin nuorempia pitivät kumoamalla määräyksen,

että nuorempain osakuntalaisten piti vanhemmille tovereillensa

kotiin juoksuttaa ilmestyneet väitöskirjat. Osakunnan kirjaston

oli hän uudelle kannalle järjestänyt. Inspehtorina hän perusti

tämän lisäksi pienen lainakirjaston, josta osakuntalaiset saivat

välttämättömimmät kurssikirjansa milloin heiltä puuttui varoja tahi

tilaisuutta niiden ostamiseen. Innolla Porthan osakunnan kokouksissa

johti väittelyharjoituksia, piti silmällä, että kaikki niissä olivat

läsnä ja nuhteli ankarasti poissa olleita. Osakuntalaiset hän kaikki

tunsi, tiesi mistä kukin oli kotoisin, millaisissa varoissa hän oli

ja ketkä olivat hänen vanhempansa. Usein täytyi hänen kutsumuksestaan

epätietoiselle ylioppilaalle valita elinurakin.

Kaikkein suurinta huolta piti Porthan kumminkin niistä ylioppilaista,

jotka olivat hänen yksityisoppilaitaan. Muistamme, että hän

jo maisterina antoi yksityisopetusta ja piti ylioppilaita

täyshoidossa. Professorina hän yhä jatkoi samaan tapaan; luentojensa,

tieteellisten tutkimustensa ja konsistorion kokousten väliaikoina

hän opetti kodissansa 14--15-vuotisille holhokeilleen mitä

erilaisimpia tieteitten alkeita. Holhokkien joukossa oli Yrjö

Maunu Sprengtportenin poika, aikaisin turmeltunut nuorukainen,

joka sittemmin rupesi Venäjän palvelukseen ja päätti päivänsä

ampumalla itsensä. Porthan on papereittensa joukossa säilyttänyt

matkakirjeen, jossa upseerinalku entiselle opettajalleen kertoo

ensimäisiä havaintojaan itäisestä naapurimaasta. Porthanin luona

asuivat ylioppilaina myöskin vapaaherra Klaus Kurki, myöhemmin

ruotsalaisen kamarioikeuden presidentti, Kristian Steven, josta

sittemmin tuli kuuluisa luonnontutkija, ja tunnettu runoilijamme

Frans Mikael Franzén. Hän oli Porthanin rakkain oppilas, joka

seurasi opettajaansa pitkille sisämaan matkoille, kevyitten kääsien

taka-istuimelta kuunteli tämän asiallisia esitelmiä ja teräviä

huomautuksia, mutta välillä vaipui ihailemaan tienoitten kesäistä

kauneutta tahi uneksimaan omia haaveitansa. Ainoastaan 15-vuotiaana

oli hän puolustanut Porthanin johdolla kirjoittamaansa väitöskirjaa

"Pirkkalaisista". Viehättävän ja silloisia oloja perin kuvaavan

kaskun on Franzén meille jättänyt, kun kertoi miten hän ei malttanut

väitöskirjatyönsä lomassa olla salaa maistelematta holhoojansa

hilloastiasta, miten Porthan, kun väittäjäisten päätyttyä aikoi

niiden sankaria kestitä, tapasi hilloastiansa tyhjänä eikä Franzén

arkuudesta opettajaansa kohtaan rohjennut hänelle asian laitaa

selittää. Porthan alusta alkain ihaili Franzénin lahjakkuutta, antoi

hänelle ensimäiset runosääntöjen ohjeet, hankki hänelle tilaisuuden

lähteä ulkomaanmatkalle ja toivoi oppilaastaan historian professoria

ja tutkimustensa taidokasta esittäjää. Ja moniaita vuosia Porthanin

kuoleman jälkeen piti Franzén Ruotsin akatemiassa opettajastansa

muistopuheen.

Vaikka kohta Porthan näin eri tavalla oppilaitansa suosi ja

autteli, ei hän keneltäkään pyydettäessä apuansa kieltänyt. Hänen

kirjastonsa oli joka ylioppilaan käytettävissä -- niin kertoo ainakin

Tengström -- hän jätti tärkeimmätkin työnsä, jos joku tuli hänen

neuvoansa kysymään, oli se sitten opinnoista tai aivan yksityisistä

asioista. Joskus hän saattoi olla ärtyisä, laiminlyöntejä ja

huolimattomuutta ei hän kärsinyt eikä ollut hyvä hänelle jättää

ilmeisesti ala-arvoista kirjoitusta, mutta aina hän siltä oli hyvää

tarkoittava ja aina oli hänellä oppilaan etu mielessänsä. Sitä hän

yliopiston asioista päätettäessäkin piti silmällä. Vuonna 1788 hän

ehdotti, että tavanmukaiset kemut väittäjäisten päätyttyä, joissa

väitöskirjan puolustaja oli professoriansa, vastaväittäjiänsä ja

ystäviänsä kestinnyt, lakkautettaisiin. Konsistorio kyllä myönsi,

että ylioppilas parempiinkin rahojaan tarvitsi, kuin joutavaan

herkuttelemiseen, mutta arveli, että vanhaa tapaa oli vaikea

kerrallaan poistaa ja jätti sen osakuntain inspehtorien vähittäiseksi

huoleksi. Huvitteluhalu ja nautinnot, kaikki sellainen, joka

häiritsi ylioppilasta, kulutti hänen muutenkin vähäisiä varojaan

ja lyhyttä opintoaikaansa, olivat Porthanista varsin epämieluisia

ilmiöitä. Ylioppilaan piti kyllä silloin tällöin käydä kunniallisissa

seuroissa, mutta lukujen tuli aina olla hänelle pääasiana. Katkerasti

Porthan puhuu kaupunkilaisten tanssiaisista, joissa professori

Bonsdorff esiintyi tanssin sankarina, varottipa hän ylioppilaita

niihin menemästä. Kun opintoaika oli päättynyt ja varma elinura

edessä, silloin oli aika puuttua varsinaiseen elämään.

* * * * *

Monen varattoman ylioppilaan täytyi ansaita leipänsä kotiopetuksella.

Kiitollisena siitä, että oli kotiopettajan paikan saanut, jätti

ylioppilas toverinsa ja opettajansa, lukunsa ja luentonsa ja läksi

ajamaan tuntemattomaan määräpaikkaansa, johonkin porvaristaloon,

pappilaan tahi paraimmassa tapauksessa sivistyneen aatelismiehen

kartanoon. Hän saapui sinne ventovieraana, käytökseltään ujona

ja kömpelönä, talon tapoihin hän oli tottumaton eikä ollut

milloinkaan ennen lasta opettanut. Nyt hän yhtäkkiä sai kasvatikseen

sivistyneen perheen toivorikkaan perillisen, ehkäpä päällepäätteeksi

hemmotellun ja oikkuisan, jota ei tiennyt miten kohdella, miten

saada läksynsä lukemaan ja siivosti käyttäytymään. Ja pahimmassa

tapauksessa halusi isä opetukseen sekaantua, äiti käyttää opettajaa

kaikenlaisiin kotiaskareisiin, molemmat kohtelivat häntä kuin

jotakin ala-arvoisempaa olentoa ja muu talonväki selän takana ivasi

hänen pieniä vikojaan ja heikkouksiaan. Usein olivat palkkaehdot

jääneet epämääräisiksi ja opettaja sai opetusajan päätyttyä tyytyä

mitättömään palkkioon työstänsä, johon ehkä kumminkin oli paljon

huolta ja huomiota pannut. Ja, jos ei näinkään käynyt, niin aina

sattui oudolle oudossa toimessa erehdyksiä ja ikävyyksiä.

Siksipä antoi Porthan ylioppilaille neuvoja, miten oli kotiopettajana

oltava. Hän laati niistä erikoisen luentojakson vuonna 1783 ja

sen mukaan hän useat kerrat luennoi. Tarkasti hän siinä selitti,

miten kotiopettajan oli käyttäydyttävä. Piti pukeutua huolellisesti

mutta silti yksinkertaisesti, esiintyä vaatimattomana, ei puuttua

pyynnöttä puheisiin, ei lausua ilkeämielisiä sukkeluuksia,

ei talonväen tuttavista semminkään, eikä pyrkiä näyttelemään

oppineisuuttaan. Mutta kohtelias ja huomaavainen tuli olla,

maltillinen ja tasainen kaikkia kohtaan, lapsia kohtaan lempeä ja

ystävällinen. Ei saanut suostua mihinkään halventavaan kohteluun,

ei itsekään eksyä imarteluun eikä matelevaan nöyryyteen; oma arvo

oli aina mielessä pidettävä. Näin Porthan neuvoissansa piirsi

suomalaisen ihanne-ylioppilaan kuvan; juuri sellaisiksi toivoi hän

oppilaittensa kehittyvän ja sellaisiksi hän koko toiminnallansa

koetti heitä muodostella. Piirre piirteeltä siinä ilmenee

opettajan oma maltillinen luonne, arvokas käytös ja käytännöllinen

toimintakyky. Ja ennen kaikkea on tässä täydellisessä ylioppilaassa

sitä sopusuhtaisuutta ja järkevää ihmisystävyyttä, jonka vain

antiikin humanisuuden pohjalle rakennettu maltillinen arvostelu

saattoi luoda. Vaan miten lasta opettaa? Siinä vaikea, mutkainen

kysymys, jonka ratkaisusta riippui moni ilon tahi surun hetki

lukemattomille lapsille, heidän ja kerran kaukaisessa tulevaisuudessa

suomalaisen sivistyksen ja suomalaisen kansankin kohtalo. Täydellä

vakaumuksella Porthan siihen vastauksen antoi. Hän oli perehtynyt

Rousseaun Émile-teokseen, jossa vaadittiin lapsen synnynnäisen,

pohjaltaan hyvän luonteen vapaata kehittymistä. Opettaja sai vain

varovasti, lapsen itsensä sitä huomaamatta, häneen vaikuttaa, estää

turmiollisia vaikutuksia ja kehittää synnynnäisiä lahjoja. Porthan

oli Saksassa tutustunut fllantropistien uusiin oppeihin, jotka

Rousseauta mukaillen tekivät lapselle opetuksen helpoksi, mutta

koettivat häneen istuttaa mahdollisimman paljon käytännöllistä

tietoa, jotta hänestä kerran tulisi kelpo kansalainen eikä mikään

latinantaitoinen tietoniekka. Vaikka nämät kasvattajat usein

eksyivätkin liiallisuuksiin, oli heidän opissaan Porthanista

kumminkin paljon varteen otettavaa. Ja hänelle muodostui vähitellen

omat mielipiteensä kasvatuksesta. Kotiopettajan tuli vaalia sekä

lapsen ruumista että sielua, pitää silmällä hänen halujaan ja

taipumuksiaan, alusta pitäen vieroittaa hänet vioista ja pahoista

pyrkimyksistä, vedota vähän vanhempana hänen kunniantuntoonsa,

käyttää palkintoja ja rangaistuksia, mutta molempia varovasti.

Sitten oli vähitellen järkisyillä ja selityksillä vahvistettava sitä

siveellistä menettelytapaa, johon oppilasta aluksi kehotuksilla ja

uhkauksilla, palkinnoilla ja rangaistuksilla, toisin sanoen opettajan

mieskohtaisella vaikutuksella oli ohjattu. Tietoja piti antaa

havainnollisesti, käyttämällä esimerkkejä, kuvia ja malliesineitä; ei

pitänyt kertoa liian paljon kerrallaan, ei pakottaa ymmärryksettömään

ulkolukuun, vaan ottaa selville, mitä oppilas ennen tiesi ja siihen

viitaten antaa lisätietoja, jotka edellä opetettuun soveltuivat ja

yhdessä sen kanssa jäivät mieleen.

Siinä ihan pääpiirteissään Porthanin kasvatusperiaatteet. Ne

olivat ihmisystävällisiä, vaan ei hemmottelevia, ja Porthan

arveli lapsen luonteen niiden avulla jo aikaisin vapautuvan

liiallisista intohimoista ja muista epäsuhtaisuuksista, jotka sen

tervettä tasapainoa olisivat voineet häiritä. -- Kasvatuksella ja

opetuksella siis Porthan oman olemuksensa ja katsantotapansa siirsi

oppilaihinsa ja heidän kauttaan sukupolvesta sukupolveen. Sitä ilmeni

suomalaisten virkamiesten toiminnassa ja pappien saarnoissa, sitä

opetettiin akatemian oppisijoilta ja koulupöytäin takaa vielä monta

vuosikymmentä sen jälkeen kuin opettajan oma ääni jo oli vaiennut.

Franzénin lauluissa ja Tengströmin kirjoitelmissa sitä levisi ja

se juurtui seuraavan ajan runoilijain ja ajattelijain mieleen

vaikuttaen salattuna ja tuntemattomana osaltansa suurten kansallisten

hengentuotteittemme syntyyn. Jo alkujaan suomalaiseen luonteeseen

soveltuvana liittyi Porthanin maailmankatsanto kansallisluonteeseemme

ja jätti siihen lähtemättömät jäljet.