Kun käytännöllinen edistyksen ja yleishyvän ystävä katseli
ympärillänsä uhkuvaa elämää, ilmeni hänelle liiankin selväksi, miten
kaukana ihmiskunta vielä oli vastaisen onnellisuutensa tilasta. Hänen
mielensä kuohahti, kun hän kaikkialla huomasi vanhoja ennakkoluuloja,
näki vallitsevain itsekkyyttä, virkamiesten omanvoitonpyyntiä
ja alhaison sorretun tilan. Käytännöllinen järjestyksen aisti
loukkaantui mielivaltaisuuksista, oikeudentunne vääryydenteoista
ja sydän sykähti säälistä kanssaihmisten kurjuutta katsellessa.
Jokaisessa ihmisystävässä oli vähän Voltairen ja ranskalaisten
valistajain tapaista; he vetosivat ijäisiin ihmisoikeuksiin,
viittasivat onnettomiin oloihin ja vaativat lakkaamatta, että
epäkohdat korjattaisiin ja kurjuus poistettaisiin. Vapaudenajalla
oli sitä vaadittu valtiopäiväpuheissa ja lentokirjasissa; Chydenius
oli kirjoituksissaan esittänyt parannusohjelman, joka koski
melkein kaikkia yhteiskunnan aloja; Höppener oli pelottomasti
ahdistellut valtakunnan mahtavimpia virkamiehiä ja ylhäisintä
aatelia. Mutta Kustaa III:n hallitessa oli valistajain vapauden ja
tasa-arvoisuuden into vähitellen laimentunut; ihmiset olivat tulleet
kuningasmielisiksi, vieläpä kuninkaan hartaiksi ihailijoiksikin.
Porthan, syntyneenä vapaudenajalla ja jo nuorena perehtyneenä
valistuskirjailijaan mielisanoihin: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus,
oli varhain omaksunut vapauden ja valistuksen ihanteet. Hänkin
katseli niiden valossa elämää ja ihmisiä, hänkin toimi niiden
mukaisesti. Ja kumminkin hänen toimintansa oli toisenlaista kuin
vapaudenajan valtiopäiväsankarien ja valistajain. Hän ei sietänyt
turhaa suupuhetta eikä saarnaamista ja hän vihasi kevytmielistä
asiain arvostelemista ja komeilevia ponsisanoja. Asiain tuntemus
ja tarkka asiallisuus, joka niin huomattavalla tavalla ilmeni
hänen tieteellisissä teoksissaan, tuli näkyviin myöskin hänen
käytännöllisessä toiminnassaan. Ja niinkuin hän sovitteli neuvojansa
opetuksessa kulloinkin ilmenevän käytöllisen tarpeen, kunkin
erikoisen tapauksen mukaan, niin hän tiesi myöskin menettelyään
elämässä mukauttaa oleviin oloihin. Hänessä oli viisasta
mukautuvaisuutta ja ihanteellista pyrkimystä yhtyneenä.
Porthanista oli jo tullut täysi turkulainen. Hän kertoi tarkkaan
ja harrastuksella kaupungin merkkitapauksia, ja silminnähtävästi
häntä huvittivat kaupunkiyhteiskunnan yleiset asiat. Hän kertoo
kirjeissään, miten vuonna 1782 kummallisen oikkuisa talvi oli
aiheuttanut rintatauteja ja kuumetta, miten hovioikeudessa oli
vain viisi jäsentä jalkeilla ja vanha tinanvalaja Ståhlfothkin oli
97-vuotiaana tautiin kuollut. Tahi on hän huolissaan vedenpuutteesta,
joka johtui siitä, että vanhat vesiväylät olivat kuivuneet
ja uusia lähteitä läheisille pelloille purkautunut. Oppineen
professorin henkilötuntemus oli suuri, hän tiesi kaikista jotakin,
kaupunkilaisista ja maaseudunkin herrashenkilöistä.
Kuulkaamme vain, miten hän pitää Tukholmassa oleskelevaa Caloniusta
tapausten tasalla. "Laihiander Närpiössä makaa pahasti sairaana",
kertoo hän, "eikä luulla hänen enää pääsevän entisiin voimiinsa.
Hovineuvos Johan Liliuksella oli myöskin kova kuumekohtaus, mutta on
hän taas alkanut liikkua, tosin vain huoneissaan. Vielä elää kapteeni
Willebrand, ja on kyennyt itse syömään ja nielemään, mutta on niin
heikontunut, ettei hän kauvaa jaksa kestää. Hellenius on äsken saanut
pojan. Että sihteeri Tihleman, heti palattuaan, vietti häitään
entisen rouva Fagerströmin kanssa, lienen jo ennen kertonut ja
niinikään muistaakseni luutnantti Vahlstedtin naimaliitosta mamseli
Woivalénin, Augustinin kälyn kanssa."
Toverien kesken oli Porthan valmis arvostelemaan henkilöitä, eikä
hän silloin sanojaan valinnut. Yksi oli suuri korppi, toinen idiooti
ja aasi, kolmas roisto, lurjus ja niin edespäin samaan nuottiin.
Näkee, miten yksityiskohtaisesti arvostelijaan koski kunkin olemus ja
käytös, kuinka hän halusta olisi oikaissut ihmisten kieroja puolia ja
miten häntä harmittivat heidän heikkoutensa ja virheensä. Siinä oli
esimerkiksi hänen "serkkunsa" Steenman, joka äitinsä hemmottelemana
oli menossa hunningolle ja hävittämässä isäpuolensa, professori
Hassel-vainaan maakartanon. "Ispoisten viljan, yksin juhdatkin hän
mielivaltaisesti myö, kun se hänen päähänsä pälkähtää", valittelee
Porthan, "äitinsä hopeat ja muut tavarat on hän suureksi osaksi
pantannut ja hävittänyt. Äiti elää aivan liiaksikin säästellen, mutta
pojalla pitää olla yllin kyllin itselleen ja kumppaneilleen. Hänellä
on vaunut ja hevonen, väliin kaksikin kaupungissa, mutta äidin pitää
astua jalan iljangolla, niin että hän tässä syystalvella pahasti
lankesi; eipä poika milloinkaan hänelle hevosta suo. Äiti lainaa
rahaa ja poika sen heti kuluttaa."
Steenman ei hurjisteluillaan muita vahingottanut kuin itseään ja
vanhaa äitiään. Missä oli kysymyksessä yleisetu ja yleisvahinko,
missä virkamies menetteli väärin, riisti leivän kykenevämmiltä
kanssahakijoiltaan, oli maalaisväestölle harmiksi ja pahennukseksi,
siinä kävi asia Porthanista kaksin verroin tärkeäksi. Siinä hän
tahtoi, jos tilaisuutta tarjoutui, itse toimia ja ehkäistä epäkohtain
esiinpuhkeamista. Hän oli silloin loukatun oikeuden tulkki ja hän
asettui vääryyttä kärsineitten puolustajaksi.
Etsiskö tähän esimerkkejä? Niitä voisi luetella monta Porthanin
pitkältä elämänajalta, mutta muutamatkin riittävät näyttämään, millä
tavalla Porthan yhteishyvän harrastajana koetti auttaa asioita
oikealle tolallensa. Vuonna 1793 oli valittava kirkkoherra Uuteen
Kaarlepyyhyn. Ehdolla olivat Porthanin sukulaiset Mathesius ja
Granroth, molemmat ainakin Porthanin mielestä ansiokkaita miehiä.
Silloin ilmaantui Uuteen Kaarlepyyhyn kirkkoherra Kikovius Oulusta,
muka kylpeäkseen, mutta todella hän siellä juonillaan yllytti
pitäjäläiset pyytämään hänet neljänneksi. "Tuo mies", kirjoittaa
Porthan Caloniukselle, "on opinnoiltaan aasi, mutta naissankari
ja käytökseltään liehakoiva, noita uusmuotisia keikailevia
saarnamiehiämme, jotka puhuvat saarnastuolista koreita sanoja ilman
sisältöä ja voivat elää kaikkien kanssa ilman että virka paljoakaan
heidän mieltänsä painaa. Hänellä on ollut onnea kylläksi kun tuli
pastoriksi Ouluun ja siellähän kelpaa tuollainen komea pappi
maaherrankaupungissa rehentelemään. Opettajana Uudessa Kaarlepyyssä
hän hävyttömällä tavalla laiminlöi virkansa. Pyyntökirjeessään
Kuninkaalle hän on tehnyt sen tempun, että hän sanoo muka vain
rakkaudesta entisiä seurakuntalaisiaan kohtaan tahtovansa
vastaanottaa Uuden Kaarlepyyn, vaikka Oulu on edullisempi. Hänen
pitäisi saada vastaukseksi, että olisi sääli hänen vahingokseen
käyttää hyväksensä hänen hyvää sydäntään, jonkatähden hänet palkaksi
on pidätettävä edullisemmassa Oulussa (joka, huomaa se!, on paljon
huonompi)." Katkeroittuneena pyytää Porthan Tukholmassa oleskelevaa
Caloniusta paljastamaan Kikoviuksen juonet asianomaisille,
ilmoittaen samalla katsovansa sitä kaikkein paraimmaksi ystävyyden
osotteeksi. Asia koski häntä läheisesti, koska hänen sukulaisiaan oli
vaaliehdolla, mutta Kikoviuksen käytös oli myöskin loukannut hänen
oikeudentuntoaan ja yleishyvän harrastustaan.
Ajatukset menevät suomalaiseen rahvaaseen. Sen runoluomiahan Porthan
oli innostuen tutkinut, sen etua oli hän neuvonut saarnaajia
tarkkaamaan. Ja suomen kieli oli hänelle käynyt rakkaaksi. Taisiko
hän huomata, mikä rahvasta rasitti? Osasiko hän ottaa sen huolet
omiksensa?
Porthan oli ensinnäkin katkeroittanut niistä itsekkäistä
luokkapyyteistä, joilla kustavianisen ajan aateli pyrki tekemään
muita säätyjä ja semminkin talonpoikaista rahvasta palvelijoikseen.
Kun tieto Anjalan-liitosta alkoi levitä, kirjoitti hän eräälle
ruotsalaiselle ystävälleen: "Tuota järjetöntä ja rikollista
päähänpälkähdystä pitää jokainen akatemiamme jäsen, sekä opettajat
että oppilaat, niin inhottavana, kuin sitä kaikissa suhteissa
kannattaakin pitää, vieläpä koko kansakin näin ajattelee.
Poikkeuksena ovat ehkä muutamat aateliset tuulihatut, joilla lienee
se tosiaankin kaunis toivomus, että he liiviläiseen ja kuurilaiseen
tapaan voisivat tehdä kanssaihmisensä orjiksi ja kohdella heitä kuin
karjaa."
Porthanin oli muutenkin jo kylliksi sääli nälkävuosien ja sodan
rasittamaa kansaa. Hän kuvailee huonoja vuodentulon toiveita
sotakesänä 1788 ja jatkaa sitten: "Kun nyt talonpoika raukka
tällaisena kovana aikana päälle päätteeksi on pakotettu varustamaan
nihtinsä (rasitus, joka koskenee vain Suomea) ja reservimiehensä
sekä palkkaamaan vielä täydennysmiehen tämän sijalle, saa kärsiä
marsseista, ja kaikessa kiireessä on velvollinen hankkimaan
kunnollisen miehen niitten pienten herrain vapaaehtoisten sijalle,
joita moneen ruotuun oli pistetty j.n.e., niin voi huomata, miten
surkuteltava maanmiehemme tila on. Hän on sentään kärsivällinen ja
pitkämielinen; ja nälänhädällä on ainakin ollut se hänelle edullinen
seuraus, että sodan pelosta huolimatta ei ole ollut puutetta
sotamies-tarjokkaista, jotka ovat tarjonneet palvelustaan halvasta
pestistä. Hevosista vain saavat ratsutilalliset kalliisti maksaa." Ja
alkuvuodesta 1789 Porthan uudelleen kirjoittaa ystävälleen: "Rajalla
on kaikki hiljaista, mutta sotatauti ei ole laannut: kauhistun
kun sitä ajattelen. Onnettomalla tavalla on tauti ja kuolevaisuus
levinnyt yli koko maankin. Miltä mahtavatkaan tilastolliset taulumme
tältä vuodelta näyttää! Vaan käännyn pois näistä tuskallisista
ajatuksista. Jumala meille antakoon rauhan! ja sallikoon meidän saada
se kunniallinen tahi siedettävä!"
Rauhallinen edistys oli Porthanin toivomus. Siksipä hän haikealla ja
pelokkaalla mielellä ajatteli kaikkea sitä ulkonaista sodan uhkaa
ja sisällistä rauhattomuutta, joka 1790-luvulla ilmeni. Kustaa
III, rauhanhäiritsijä, hän, joka oli antanut kauniita lupauksia
painovapaudesta ja sananvapaudesta, mutta oli lupauksensa pettänyt
ja ympäröinyt itsensä ilmiantajilla ja vakoojilla, turhanpäiväinen
tuhlaaja ja pintapuolisuuden suosija, oli suomalaisen edistysmiehen
inhoama. Ja tämä samaan aikaan kuin suurin osa ruotsalaisista
oppineista oli täysverisiä kustavianeja ja muisteli kuningasta kuin
pyhimpäin tunteittensa ilmestystä!
Kun Kustaa III oli kuollut ja hänen poikansa holhoojahallitus oli
alkanut, toivoi Porthan maallensa parempia aikoja. Hän huomasi
ilokseen, että vallanpitäjät olivat säästäväisiä ja järkeviä; hän
oli kuullut nuoresta kuninkaasta paljon hyvää sanottavan. Silloin
tuli Armfeltin salahanke hallitusta vastaan ilmi. Paljon se herätti
Porthanissa huolta, synkkiä mietteitä ja ivallista arvostelua.
Tietysti joutui Armfelt itse, joka oli päässyt pakenemaan Venäjälle,
ensi sijassa saamaan arvostelusta osansa. "Niin vähän kuin minua
huvittaisi nähdä Armfeltin ranskalaisen tavan mukaan telotettuna",
kirjoittaa Porthan, "niin suuresti toivon kuitenkin saavani kuulla,
että hän on jättänyt tämän maailman (jossa hän ei näy voivan elää
rauhassa), mieluimmin sairauden kautta, sitä lähinnä matkalla
sattuneen onnettomuuden johdosta: ellei hän nimittäin itse haluaisi
jättää hyvästi." Hän tuli ajatelleeksi Anjalan miehiä Venäjällä ja
Armfeltiä, joka nyt maanpakolaisena niinikään oli joutunut sinne,
suomalaisia miehiä, jotka kerran toistensa vihollisina toimiessaan
yhtä kevytmielisesti olivat uhranneet kansalaistensa hyvinvoinnin,
maan rauhan ja valtakunnan arvonkin hurjille mieliteoillensa.
Siellä he nyt saisivat mielinmäärin sopia Suomen tulevaisuudesta,
Sprengtporten, joka oli uhraamaisillaan sen Venäjälle, ja Armfelt,
sen kuninkaan uskottu, joka oli miettinyt vaihtaa pois uskollisen
Suomenmaan Norjaan, kuin minkäkin vaihtotavaran. Parasta olisi,
että toverukset haastaisivat toinen toisensa kaksintaisteluun
pistooleilla ja että taistelulla olisi tuloksensa. Ja Porthanin
mietteet palaavat uudelleen vanhaan toivomukseen: "Jumala
sallikoon meidän pitää rauhaa ja hiljaisuutta ja, ellei yleisö
voi lakata juonittelemasta ja vehkeilemästä, estäköön Hän kaikki
seikkailukokeet." Tunteiltaan täydelleen hallituksen miehenä ei hän
kuitenkaan saattanut olla ankarasti sen nurinkurisia toimenpiteitä
arvostelematta. Suosikkijärjestelmä, joka syöpänä oli jäytänyt
maan onnea, ei uuden hallituksenkaan aikana ottanut asettuakseen.
Ja Porthan uskoo Caloniukselle mietteensä siitä: "On omituista,
vaikka kyllä ihmisluonteen tuntijalle helposti käsitettävissä, että
vallitsevat eivät huomaa, miten pienet laittomuudet (esimerkiksi
virkoja annettaessa), etenkin juuri meidän maassamme, enemmän
vaikuttavat maakuntalaisväestön ajatustapaan kuin suurten asiain
käsittely, jota yleisö ei tunne eikä kykene arvostelemaan. Suosioon
katsominen enemmän kuin taitoon ja ansioon vähäpätöisiä virkoja
täytettäessä saattaa uskomattoman helposti kansan (joka aina epäilee
tahi salaa vihaa ja kadehtii hallitsevia) luulemaan, etteivät
asianomaiset ensinkään välitä oikeudesta eikä yleishyvästä. Tällä
on ajanpitkään pahempia seurauksia, kuin tahdotaan uskoa." Ja
kun suosikit, hallituksen käyttämät kätyrit, sattuivat olemaan
miehiä, joiden entisyys ei antanut minkäänlaisia takeita heidän
toimintansa laadusta, oli hallituksen menettely kaksin verroin
moitittava. Holhoojahallitus nimitti Tukholman poliisimestariksi
vuonna 1791 Ulholmin, entisen vaillingin-tekijän ja karkurin, joka
turvakirjeen nojalla oli palannut maahansa. "Onko välttämätöntä
tärkeissä tehtävissä käyttää tuollaisia välikappaleita", huudahtaa
Porthan, "ja käyttää heitä asemissa, joissa kansalaisten henki ja
menestys voi olla kysymyksessä? Mitenkä voi se muuta aikaansaada kuin
herättää yleisössä epäluuloa ja pahennusta? -- -- -- Valtiolliset
rikokset ja niiden rankaiseminen! Millaisia synkkiä mietteitä
niistä synnyttää historia! Mutta" -- -- -- ja siinä hillitsee
arvostelija kynänsä kulkua. Hän tahtoi olla varovainen: hän ei
merkinnyt kirjeitään tuttavallisten mielenpurkaustensa vuoksi
nimimerkillänsä ja sitäpaitsi hän oli pyytänyt Caloniusta ne
polttamaan. Eikä hän malttanut olla varottamatta Caloniusta kaikesta
varomattomuudesta, kun tämä kerran Tukholmaan vallitsevain pariin
oli joutunut. "Toivon siis", tällainen oli huolestuneen ystävän
neuvo, "että Veli, mikäli mahdollista, varoo joutumasta vedetyksi
rannalta, sillä ulapalla ei mikään viisaus riitä suojelemaan
tuulispäiltä. Anna anteeksi tämä mietelmä, mutta olen yhä selvemmin
näkevinäni miten vaikutusvaltaisten neuvonantajain on vaikea varoa
sotkeutumasta niiden kohtaloon, jotka äkkiä nousevat ja kukistuvat
ja työskentelevät salassa toistensa turmioksi samalla kuin näyttävät
olevan parhaita ystäviä."
Kaiken sen levottomuuden lisäksi, joka lähti Armfeltin salaliiton
ilmitulosta ja hallituksen alottamasta salaliittolaisten
tutkimisesta, tuli vielä huhu, että oli aikomus julistaa sota
Ranskan vallankumousmiehiä vastaan. Porthan ei täysin tajunnut
vallankumouksen maailmanhistoriallista merkitystä. Hänestä tuntui
vain siltä, kuin kumoukselliset mietteet ja salahankkeet olisivat
soaisseet ihmisten mielet ja sitten ruton tavoin tartutelleet
koko aikakauden ajatustapaa. Hän ihmetteli ranskalaisten hourivaa
vallattomuutta, kuuli heidän armeijansa käyvän voitosta voittoon,
eikä voinut kyllin kummeksua tätä odottamatonta menestystä. "Kyllä
nyt lienee mahdotonta kurittaa raivokasta kansaa", päättelee hän
lopuksi, "ja tämä tapahtuma antaa runsaasti opetusta kaikille
tahoille: suokoon Jumala, että kaikki käyttäisivät sitä hyväksensä."
Suuren maailman tapahtumat eivät toivehikkailta näyttäneet. Tuntuipa
melkein siltä, kuin olisi viisas ja hyvää tarkoittava kaitselmus
jättänyt hartaat työntekijänsä avuttomiksi maailman melskeeseen.
Omassa isänmaassa ilmeni taantumusta kaikilla aloilla juuri sen
kuninkaan aikana, josta suomalainen valistuksen ystävä niin suuria
oli toivonut. Idästä uhkaili ihan ilmeinen raakuus ja tietämättömyys
levetä vitkalleen mutta varmasti; Puola oli jaettu ja kohta ei mikään
enää pidättänyt Idän jättiläistä; sodan uhka leijaili sieltäpäin
synkkänä pilvenä. Mikä oli oleva onnettoman isänmaan kohtalona?
Miten saivat säilyä ne vähäiset valistuksen siemenet, joita vaivoin
oli kylvetty? "Meidän onnettoman maamme kohtalo lienee", valittelee
Porthan, "ettei se milloinkaan täyteen kukoistukseensa ehdi. Niinpian
kuin se vähän on ennättänyt tointua, tulee uusi sota ja tuo mukanansa
uuden hävityksen." Isänmaanystävän mielessä kangasteli vaara, jota
hän ei tahtonut luulla toteutuvaksi, mutta joka sittenkin, pakostakin
tuntui välttämättömältä kohtalolta. Eikä hän voinut olla puhkeamatta
huolestuneeseen huokaukseen: "Jumala varjelkoon meidän onnetonta
synnyinmaatamme!"