VIII.

Kun valistaja tahtoi purkaa vihaansa yhteiskunnan mädännäisyyttä

vastaan, turvautui hän mahtavaan, kaunopuheiseen, mutta samalla

sujuvaan ja selvään puhetulvaan. Kun runoilija mieli ilmituoda

tunteitaan, kutsui hän avukseen koko kreikkalaisen jumalamaailman,

hän lauloi Amorista ja Venuksesta, hänen ylistämänsä sankari oli

Apollo tahi Mars ja nymfit, faunit, parkat ja grasit kansoittivat

hänen runomaailmansa. Ja maalari, kuvanveistäjä tahi arkkitehti

taas puki kuvitelmiaan monikierteisiin muotoihin: jos maalari

loi oppineen kuvan, esitti hän tuon vanhan lukumiehen, paksut

foliokirjat, tuntilasi, Minervan pöllö, pääkallo ja tiesi mitä

etu-alalla; jos arkkitehti loi linnansalin sisustan, ei puitteista

ja pielistä, nurkkauksista ja komeroista tahtonut loppua tulla.

Kaikkialla tarvittiin mitä moninaisimpia, tarkoin opituita,

vaikuttavia kuvia ja muotoja ja kuta enemmän vuosia kului, sitä

hienommiksi hioutuivat ne.

Tukholmassa oli tämä taidokas aisti koteutunut. Se tuli näkyviin ylen

hienostuneessa seurustelussa ja keskustelussa, siroissa kirjeissä,

virastojen asiakirjoissa ja pappien saarnoissakin. Missä hienostunut

henkilö huomasi kaunoaistiansa loukkaavaa, ja semmoista hän näki

ainakin maaseudulla ja semminkin Suomessa, siinä hän ei voinut olla

säälien hymyilemättä.

Porthan, kaunopuheen ja runouden opettaja, oli virallisesti

velvollinen opettamaan oikeata aistia ja esitystapaa, proosassa ja

runoudessa, suullisesti ja kirjallisesti. Tehtävä oli suuriarvoinen

täällä Suomessa, missä vanhemmat tieteelliset teokset vielä

melkein kauttaaltaan olivat muodottomia ja raskaita, seurustelu

ja seurakeskustelu Aurora-seuran toiminnasta huolimatta vähän

kehittynyttä, saarnataito huonolla kannalla ja ruotsinkieli

suomivoittoista, usein äsken opittua ja huonosti osattua. Ja

Porthanin oppilaitten joukossa oli niitäkin, jotka Venäjän Suomesta

tullen olivat niin ehtineet ruotsinsa unohtaa, että saattoivat

sivistyneessä keskustelussa käyttää sananparsia sellaisia kuin "hvar

logerar man i qvarter", kun halusivat kysyä, "hvar bor min Herre".

Tuntien hyvän esitystavan arvon alkoi Porthan useasti kaunopuheen

luentonsa huomauttamalla siitä oppilailleen. "Meidän päivinämme",

sanoo hän, "kun hyvä aisti on tullut yleisemmäksi ja yleisö siinä

suhteessa yhä herkemmäksi, on sitä tärkeämpää pitää huolta tästä

sitäpaitsi sellaisenaankin niin hyödyllisestä ja mieluisasta

tietolajista. Mitä arvoa nyt enää pannaan henkilöön, vaikkapa hän

olisi ahminut kaikki syvimmän opin salaisuudet, ellei hän siltä

taida kunnolla kuvata ja esittää mitään, ei tyydyttävästi ilmaista

kenenkään ajatuksia, ei panna kokoon kelvollista kirjoitusta eikä

pontevasti pelastaa omaa tahi kansalaisten oikeutta, kun sitä joskus

vaaditaan."

Vanhan ajan latinankieliset kirjailijat, varsinkin mainio roomalainen

puhuja Cicero, olivat Porthanista erinomaisia esityksen esikuvia. Ne

esittivät yksinkertaisesti ja kumminkin kaunopuheisesti, selvästi

ja samalla voimakkaasti. Heidän teoksiaan luettiin ja käännettiin

ruotsiksi, opettaja itse antoi mallikäännöksen sekä selitteli luettua

kieliopillisesti ja sisällön puolesta. Täysin tajuttuaan antiikin

kirjailijat oppivat ylioppilaat niitä vähitellen mukailemaan, ei

orjamaisesti, vaan omintakeisesti, oman luonteensa mukaan. Lopulta

he sepittelivät latinalaisia puheita ja väitöskirjoja tyylinsä

mukaisesti ja heidän ruotsalainen kirjoitustapansakin sai siitä

vaikutusta.

Kuulemme Porthanin luennoilla esittävän, miten piti valita syyt,

joilla tahtoi kuulijoita vakuuttaa, käyttää kauniita ja sattuvia

vertauksia, keksiä selviä sananparsia ja hienoja käsitteitä. Jotta

asia tehoisi, tulee sen ennen kaikkea tuntua todelta. "Totuus

on kaiken kauneuden peruste, kuten ranskalainen Boileau oikein

huomauttaa; totuutta pitää olla ajatuksissa, vertauksissa ja

sanankäänteissä. Itse asian pitää pohjaltaan olla tosi ja oikea,

muuten se ei voi viisaita ihmisiä miellyttää, vaikka se olisi

kaikkein komeimmilla sanoilla ilmaistu. Tätä vastaan rikkovat

kuitenkin monet, jotka ainoastaan etsivät kauniita sanoja ja

esittävät laihoja mietelmiä, missä tuntuu järkeä ja kokemusta,

välittämättä siitä, ovatko nämät mietelmät tosia."

Niinkuin totuudenmukaisuutta, niin Porthan myöskin yksinkertaisuutta

suositteli. Turhamaista komeilua hän ei kärsinyt eikä hän hyväksynyt

ranskalaisten kirjailijain loisteliaita mietelauseita, jotka

välähtävällä vastakohtaisuudellaan huikaisivat ihmisiä. "Niinpiankuin

roomalaisten yksinkertainen aisti katosi", opettaa Porthan, "alkoivat

he pitää tuollaisista mietelmistä. Vanhat kreikkalaiset taisivat

säästäen koristella rakennuksiaan, vaan roomalaiset kasasivat

koristeen toisensa päälle, niin etteivät he voineet miellyttää muita

kuin omaa pilaantunutta makuaan. Seneca saattoi mietelauseet muotiin,

hän käyttää niitä usein. Nuoriso pitää sellaisesta kirjoitustavasta,

mutta Cicero käyttää varovasti mietelmiä, eikä Liviuksellakaan niitä

liikaa ole. -- -- -- Ranskalaisilla on sama tyyli kuin Senecalla,

he eivät pidä Ciceron yksinkertaisesta kirjoitustavasta. Voltaire

käyttää paljon mietelmiä, jotka tosin tuntuvat yleispäteviltä, mutta

tarkemmin tutkittaessa osottautuvat vääriksi."

Suurin osa Porthanin kuulijoista oli niitä, jotka aikoivat papeiksi.

Heille olivat tällaiset neuvot omiansa; ne täytyi vain tehdä

oikein kouriintuntuviksi ja sovittaa heidän vastaisen elämänuransa

mukaisiksi. Niinpä näemme, että Porthan yhtämittaa esitteli

saarnataitoa, sekä luennoissa että väitöskirjoissa.

Saarnataito olikin siihen aikaan kovin alkuperäisellä kannalla,

ainakin kuvaa Porthan sitä räikeällä tavalla. Hän kertoo, miten

papit hillittömästi huutavat koko saarnansa vähääkään huolimatta

siitä, sopiko se saarnan sisältöön vai eikö, lyövät saarnatuolin

kylkeen, kun mainitsevat jonkun lohduttavan raamatunlauseen, muuten

he kertovat, lohduttavat ja rankaisevat aivan samalla äänellä.

Toiset kyllä puhuvat hiljempaa, mutta niinikään kauttaaltaan

samanlaisella äänellä, lasketellen kuin ulkolukua ja liikkumattomina

kuin puukuvat, muuttamatta edes kasvojen ilmettä. "Mutta on sitten

toisia, jotka eivät lue puheitaan luonnollisella ja tavallisella

äänellä, vaan käyttävät omituista vinkumista, joka ei ole messua

eikä lauluakaan; toiset taittelevat äänensä muutamien lempiäänien

välillä, jotka he ovat omistaneet, ja joista voi sanoa kuten Cicero

oman aikansa puhujista: haukkuvat, mutta eivät puhu. Liikkeissäänkin

on heillä muutamia mahdottomia tapoja; muutamat sulkevat silmänsä,

toiset katsovat kattoon tahi kiinnittävät katseensa lakkaamatta

määrättyyn paikkaan; kukapa ehtii luetella kaikkia hullunkurisia ja

luonnottomia lausumis- ja esitystapoja, joista voi saada runsaasti

eläviä esimerkkejä, jos viitsii vaivautua käymään useammissa meidän

kirkoistamme."

Etteivät nuoret papinkokelaat rupeaisi saarnoissaan noudattamaan

vanhain rovastien ja pastorien esimerkkiä, antoi Porthan

seikkaperäisiä neuvoja siitä, miten lausuminen oli painostettava,

äänteet selvästi muodostettavat, miten hengitystä oli hallittava ja

puhetta liikkeillä avustettava y.m.

Porthan vaati, että saarnaaja oli saarnansa sisällönkin selväksi

ja tajuttavaksi sommitellut. Saarnaaja tutustukoon kuulijakuntansa

ajatustapaan, käsityksiin ja väärinkäsityksiin, kieleen ja

puheenparsiin. Älköön mitään outoa tahi vierasta, vaivalloisesti

tajuttavaa tahi hämäräperäistä esitettäkö. Ajateltakoon, mitä kansa

kaipaa ja tarvitsee, älköönkä siltä kiellettäkö lohdutuksen sanoja,

kun se niitä todella janoaa, mutta älköön sitä myöskään säästettäkö

tuomiosta, kun se on syyllinen. Ellei kansan tilaa tunne, joutuu

menettelemään melkein samoin kuin entinen pappi, joka seurakunnalleen

luki joskus Hampurissa pidetyn saarnan kullattujen vaunujen

ja muun liikaylellisyyden käyttöä vastaan -- tietysti köyhien

maalaiskuulijain erityiseksi ihmeeksi.

Porthan otti asian puheeksi väitöskirjassaan _"Vähäinen suomalaisten

saarnain historia"_, antaen siinä käytännöllisiä neuvoja ja

yksityiskohtaisia ohjeita. Hän kuvailee pappien puutteellista

kielitaitoa, heidän saarnainsa ruotsalaisuuksia ja muita

muukalaisia puheenparsia. Miten saarnat muunlaisia olisivatkaan,

kun papit ruotsalaisia saarnoja lukevat ja mukailevat, ajattelevat

vieraalla kielellä eivätkä kansan kieltä viitsi harrastaa? Kun he

tyytyvät siihen, että jokapäiväisessä puheessa tulevat toimeen,

jäävät heille vieraiksi ylevämpiä ja sisältörikkaampia ajatuksia

merkitsevät kielenkäänteet, kielen rakenne ja kirjoitustapa. Monet

päällepäätteeksi kirjoittavat saarnansa ruotsiksi tahi latinaksi

vasta saarnastuolissa sen suomeksi kääntäen. Seurauksena siitä on,

etteivät sanankuulijat opettajansa esitystä ensinkään ymmärrä.

"Älköön puhuja luulko, että, jos hän itse ymmärtää puoliruotsalaisen

puheensa, talonpojat sen siltä käsittävät. Vaikkapa hänen ajatuksensa

ovatkin suomalaisin sanoin esitetyt, saattavat ne olla melkein yhtä

hämäriä ja vieraita kuin jos olisivat latinaksi tahi ruotsiksi

lausuttuja." Ei tule saarnamiehen myöskään vaikeatajuisesti eikä

oppineesti ajatuksiaan ilmaista, ei käyttää erikoisaloilta otettuja

sanoja eikä vierasta murretta. Mukailtakoon mieluummin hengellisten

kirjain kautta levinnyttä kirjakieltä.

Poikkesipa Porthan kaunopuheen luennoilla esittämään, mihin suuntaan

saarnain sisältö oli laadittava. Kuulijain oli täydelleen käsitettävä

todellinen autuus ja huomattava, että se autuus, jonka ihminen kykeni

itsellensä luomaan, oli sulaa hulluutta. Ja saarnaajan tuli esittää

ainoa oikea onnen tie sekä paljastaa ne rikolliset keinot, joihin

onnea janoova ihminen turvautuu.

Vaikeata oli jumaluusopin ylioppilaalle muodostaa itsellensä varmaa

vakaumusta aineestansa, kun oli tavattoman paljon erilaisia oppeja

liikkeellä raamatusta ja sen käsittämisestä. Toiset pysyivät

vielä lujasti entisajan jäykässä oikeaoppisuudessa, toiset olivat

sovitelleet kristinuskoonsa muodissa olevia vapaamielisiä oppeja ja

kolmannet olivat kaiken uskonnon hylänneet.

Porthan oli niitä, jotka olivat yhdistäneet uskontoonsa valistusajan

vapaamielisen ja vanhan ajan humanistisen ajatustavan. Kaitselmus

oli viisas ja järkevä. Uuttera tiedemies ja ajattelija johtui

tutkimuksissaan, koskivatpa ne luontoa, ihmiskuntaa tahi ajatuksen

syvimpiä ongelmia, yhä selvemmin tajuamaan Luojan suurta viisautta.

Tiede ja uskonto eivät suinkaan olleet ristiriidassa keskenään

vaan päinvastoin edellyttivät toinen toistansa. Porthan nimenomaan

selitteli luennoillaan, että järjen uskonto on kaiken uskonnon

perustana ja ilman sitä ei voi ajatella mitään ilmestystä. Luontaisen

eli järjen uskonnon nojalla piti siis tarkastaa ilmestystä,

jotta näkisi mikä soveltui edelliseen ja minkä arvoinen kukin

raamatun kohta oli. Ei ollut koko ilmestys, ei ainakaan Mooseksen

laki, kaikille aijottu. Kymmenistä käskyistä Porthan erityisesti

huomauttaa: "Miten voisivat ne olla kaikkia varten? Koska ne ovat

julistetut esim. tahitilaisille? Ei raamatussakaan sanota, että

niitä olisi muille annettu kuin Israelin lapsille. Sikäli kun niissä

on (useimmissa kyllä) monta luontaisen lain käskyä, velvottavat ne

kaikkia, mutta käsitettyinä Mooseksen säädöksinä (jotka oikeastaan

kuuluivat Israelin kansalle) eivät ne saata velvottaa muita kuin

niitä, joita varten ne ovat säädettyjä. -- -- -- Koko kristillisen

moraalin johtaminen niistä on ihan nurinkurista."

Eihän tällainen puhe oikein sopinut siihen, mitä jumaluusopin

ylioppilaat olivat teologian professoreilta kuulleet. Ja yhtäläisesti

Porthan selitteli muitakin raamatun kohtia. "Vanhassa testamentissa

on kielletty tekemästä työtä sapattina", sanoo hän, "mutta

Paavalihan sanoo selvästi, ettei kristittyjen tarvitse välittää

sapatista, uusista kuista y.m., jonkatähden, kuten kirkkohistoria

osottaa, kristikunnassa ei sapattia aluksi vietettykään. Mutta

ne kristityt, jotka ennen olivat olleet juutalaisia, pysyivät

edelleenkin tavassaan olla sapattina työskentelemättä." Toisen

kerran taas Porthan selitteli, että jumalan uhkaus rangaista

vanhempain syntejä kolmanteen ja neljänteen polveen tarkoitti

vain juutalaisia kokonaisena kansana ja lähinnä oli viittauksena

siihen rangaistukseen, jonka jumala Babylonian vankeudessa antoi

kansalleen. Uhkauksen toisin käsittäminen oli hänen mielestään

jumalan loukkaamista. Että syyttömät saavat kärsiä syyllisten tähden

ja lapset joutuvat tuntemaan isiensä rikosten seuraukset ei ole

jumalan säätämää. "Eikö se pikemmin ole inhimillinen onnettomuus",

niin kysyy Porthan lopuksi, "jota ei ihmiskunnassa voida välttää,

eikö se ole luonnollinen seuraus kaiken luontaisesta yhteydestä?"

Näin hylkäsi hän käsityksen perisynnistä, joka kulki turmiota ja

kirousta levitellen polvesta polveen. Uskonto sellaisena kuin Porthan

sen käsitti, järjen mestaroimana ja vanhan ajan humanisuuteen

mukautettuna, oli menettänyt entisen ytimensä, syvän inhimillisen

turmeluksen tunnon ja pakottavan lunastuksen sekä uudestasyntymisen

kaipuun. Valistuneelle professorille oli kristinusko ensi sijassa

siveysoppi, joka opetti ihmisiä noudattamaan hyvettä ja elämään

siveellisesti, vieläpä antoi siihen voimiakin. Pappi, kristinuskon

saarnaaja, oli hänestä kansan opettaja, joka osasi hankkia sille

maallistakin onnea viittaamalla sille hyveen tietä. Jumalanpalvelus

oli käytännöllisin keino levittää kristillistä siveysoppia. Sanalla

sanoen: Porthan oli omaksunut sen kristinuskon käsityksen, joka

siihen aikaan oli tunnettu neologian nimellä ja tätä käsitystä

hän levitti oppilaihinsa ja heidän kauttansa kansaansa. Porthanin

paraimmat oppilaat myöhemmällä ajalla sentähden valistuksen nimessä

kiivaimmin koettivat uudistaa kirkollisia käsikirjoja, katkismuksia

ja virsikirjoja. Ja kun herännäisyysliike alkoi ja voimakkaasti

vaikutti maassamme, pysyivät neologiset papit sille jyrkästi

vihamielisinä.

Sellainen oli siis Porthanin käsitys uskonnosta,, sellaisia

muodoltaan ja sisällöltään ne saarnat, joihin hän valmisteli

ylioppilaitaan kaunopuheen luennoilla ja väitöskirjoissakin.

Muunlaisiakin neuvoja antoi Porthan kaunopuheen-opetuksessaan.

Hän selitti yksityiskohtaisesti, miten erilaisia kirjoitelmia oli

laadittava, puhui väitöskirjoista, tieteellisistä julkaisuista ja

myöskin kirjeistä.

Ihmiset olivat siihen aikaan ahkeria kirjeenkirjoittajia. Kun

matkustaminen oli hankalaa eikä vähäsisältöisistä sanomalehdistäkään

saanut tietää kylliksi muitten paikkakuntain uutisia, turvauduttiin

kirjeenvaihtoon. Kirjeenkirjoittajilla oli paljon sanottavaa

toisilleen, he panivat viesteihinsä paljon vaivaa ja huolta, sillä

kirjeellinen seurustelu oli suullisen sananvaihdon tarkka vastine.

Se oli yhtä kohteliasta, yhtä suuressa määrässä muodollisuuksia

tarkkaavaa. Ja Porthan monine toimineen ja laajoine oppineine

tuttavuuksineen oli ahkera ja huolellinen kirjeenvaihtaja. Hänen

kirjeensä olivat aina asiallisia; tuttavallisissa ovat asiat sikin

sokin ilmaistuina, sellaisina kuin ne ovat mieleen juolahtaneet,

mutta vieraammissa huomaa komeaa ja taidokasta kaunopuheisuutta.

Miten selvästi se pistää esiin Porthanin ensimäisessä kirjeessä

Mennanderille, vuonna 1772, kun kirjastonhoitajan virka oli

kysymyksessä ja Mennanderin puoltolause tarpeen! "Korkea-arvoisin

Herra Tohtori, Piispa ja Varakansleri", näin hän kääntyy suosijansa

puoleen. "Sen suosion rohkaisemana, jolla Korkea-arvoisin Herra

Tohtori, Piispa ja Varakansleri on suvainnut minua kaikkeinsuopeimmin

suosia, uskallan Kunnianarvoisalta Herra Tohtorilta, Piispalta ja

Varakanslerilta kaikkeinnöyrimmästi anoa, että Herra Professori

Lefrénin jälkeen avoimeksi käynyttä Kirjastonhoitajan tointa

täytettäessä Herra Tohtori, Piispa ja Varakansleri auttaisi minua

merkitsevällä puoltolauseellaan. Ilman mitään muuta tukea niillä

ylhäisillä paikoilla, joissa asia ratkaistaan, koko toivoni onneni

edistämisestä nojautuu Herra Tohtorin, Piispan ja Varakanslerin

suosioon." Ja kun vapaaherra Cederhjelm, innokas tieteen suosija

ja ystävä, Turun hovioikeuden presidentin virasta eronneena, oli

Ruotsiin siirtynyt, sai hän kohta senjälkeen Porthanilta kirjeen,

jossa alku oli tällainen. "Korkeasti jalosukuinen Herra Vapaaherra,

Presidentti ja Kuninkaallisen Pohjantähdistön ritari. Siihen

rauhaan ja lepoon monivuotisen Valtakunnan palveluksessa osotetun

vaivan jälkeen, jonka Hänen Kuninkaallinen Majesteetinsa on Herra

Vapaaherralle, Presidentille ja Ritarille antanut, on minun Herra

Vapaaherraa, Presidenttiä ja Ritaria sitä enemmän onniteltava kun

Herra Vapaaherra, Presidentti ja Ritari voi tätä lepoa käyttää ja

nauttia niin, että ikävyys ei sitä saavuta, vaan käy se Isänmaalle

ja tieteille hyödylliseksi, niinkuin Scipiolla oli tapana sanoa,

ettei hän milloinkaan ollut vähemmin joutilas kuin silloin kun oli

yksikseen." Tällaista korua vaati mutkikas rococo-aika siltä, joka

kanssaihmistensä keskuudessa halusi täysikelpoisesta käydä ja tätä

Porthan opetti ylioppilailleen. Kömpelöt kädet olivat totutettavat

kirjoittelemaan sulavia lauselmia, tottumattomat ajatukset

pakotettavat keksimään hienostettuja kohteliaisuuksia. Ennen kaikkea

oli monia pikku muodollisuuksia tarkattava.

Opettaja siis neuvoi ottamaan vaarin, miten korkealta paperin

yläreunalta kirje oli alotettava, muistamaan, että kaikki arvonimet

ovat huolellisesti lueteltavat, mutta jos ne kovin usein ovat

uudelleen kirjeessä kirjoitettavat, riittää korkein arvonimi

yksinäänkin muutamiin kohtiin. "Päivämäärä on asetettava nimen

kohdalle, mutta ei sen alle eikä korkeammalle. On myös tavallista

merkitä se yhteen kulmaan heti ensi sivulle kirjeen alkuun, mutta

se sopii vain, jos kirjoittaa tutuille. On hyvin epäkohteliasta

kirjoittaa ainoastaan nimikirjaimilla nimensä, erittäinkin mahtaville

ja tuntemattomille ihmisille; myös on epäkohteliasta lähettää ilman

kirjekuorta." Edelleen on neuvoja siitä, kuinka monesta asiasta

voi kirjoittaa ylhäisille ja tuntemattomille henkilöille yhdessä

kirjeessä, miten kirjekuori on huolellisesti ja siististi sulettava

j.n.e.

Siihen suuntaan kävi Porthanin varsinaisen virka-aineen opetus.

Hän tahtoi siinä vuodattaa oppilaihinsa antiikin humanisuuden

sopusuhtaista henkeä ja asetti heille kauniin esitystavan rinnalle

sisällön kauneuden, jota esityksen muoto kuvastaa. Opetus oli

kauvaksi tähtäävää, mutta siltä mitä läheisintä, sillä huolekas

opettaja sovitteli neuvojansa kulloinkin esiintyvän käytännöllisen

tarpeen vaatimuksiin.

Ja itse hän antoi taidokkaan esitystavan esimerkkejä. Muistopuhe

Hasselista, jonka hän piti yliopiston toimeenpanemassa surujuhlassa,

vuonna 1778, oli verraton selvän ja komealta kaikuvan latinalaisen

sana-asunsa vuoksi.

* * * * *

Porthan opetti ylioppilaitaan runoilemaankin. Runoiluhan oli varsin

tärkeä taito. Kun vietettiin häitä, syntymäpäiviä tahi muita

sentapaisia juhlallisuuksia, piti runopätkällä lisäillä niiden

arvoa. Kun kuningas nousi valtaistuimelle, prinssi syntyi tahi

tapahtui muu valtakunnalle iloinen tapahtuma, oli alamaisten komeilla

aleksandrini-säkeillä tulkittava alamaisia tunteitaan. Silloin

yliopistollakin oli suuressa salissa juhla ja sen ohjelmassa puheen

rinnalla juhlarunokin. Entäs kun toveri oli saanut väitöskirjan

valmiiksi? Silloinhan oli melkein velvollisuutena kirjoittaa hänelle

onnittelu, ja mieluimmin riimeissä. Ja sitäpaitsi piti runotaitoon

olla perehtynyt, jotta muitten runoluomista voisi nauttia.

Ruotsalaisessa emämaassa runoilivat Creutz ja Gyllenborg, joiden

suurisuuntaisen komeita kuvauksia ei voinut olla ihailematta eikä

olla heltymättä heidän hellistä ja kaipaavista lauluistaan. Ruotsin

akatemiassa oli koko joukko runoseppiä, joita piti tuntea, jos mieli

sivistyneestä käydä.

Porthan selitti, että runous vaikutti varsin terveellisesti ihmisiin.

"Paitsi sitä", näin esittää hän sen monia etuja, "että sen kautta

voi päästä kohoamaan tällä aikakaudella, jolloin kirjallisuutta

niin paljon suositaan, on myöskin muita syitä, jotka saattavat

meidät syventymään runouteen, erittäinkin siinä ilmenevään aistiin;

kauniiden runojen luvusta paranee sydämemme, mielikuvituksemme

harjaantuu, tunteemme tulevat jalommiksi ja me itse sen kautta

kykenevämmiksi nauttimaan useita jaloja huveja. Sitäpaitsi saa se,

josta sanotaan, ettei hänellä ole aistia, osakseen ansaittua pilkkaa."

Runoilu oli vaikea taito, sillekin, jolla siihen oli luontaista

taipumusta. Piti tuntea runotaidon säännöt ja seurata eteviä

esikuvia. Siihen juuri Porthan oppilaitaan opetti. "Runoilijan

sisällisiin ominaisuuksiin", näin hän neuvoi, "kuuluu, että hänen

erittäinkin tulee ilmaista ajatuksensa kauneilla ja havainnollisilla

kuvilla, skeemoilla ja troopeilla, tavallisesti ei trivialisilla

sanoilla, vaan, jos mahdollista, jotenkin harvinaisilla ja

sellaisilla, jotka ovat jokapäiväisen yläpuolella. Runoilijan tulee

samalla liikuttaa sydäntä ja järkeä sekä tyydyttää mielikuvitusta,

erittäinkin tulee hänen jälitellä luontoa, koska sellainen kuvailu

varsinkin miellyttää yleisöä."

Siinä Porthanin asettamat runosäännöt. Ei saanut olla mitään hyvää

aistia loukkaavaa eikä runojen sopusuhtaisuutta häiritsevää. Sanat

piti huolellisesti valita, ettei pujahtaisi mukaan mitään räikeitä,

jyrkkiä, rumia tahi kansanomaisia. Vertaukset ja kuvat niinikään.

Eihän maalarinkaan sopinut -- Porthan sitä kerran selittelee --

valita aiheekseen tunkioläjää eikä hollantilaisten mestarien tapa

kuvailla oluttupia ja sentapaisia paikkoja juuri miellyttävä ollut.

Hienolla aistilla tuli siis erottaa pois kaikki, mikä oli liiallista

suuntaan tahi toiseen. Eipä näistä runosäännöistä ole vaikea huomata

antiikin humanisuuden järkevää, maltillista tasapuolisuutta, tarkkaa

arvostelua ja ihanteellista pyrkimystä.

Omassa runoilussaan Porthan sääntöjään toteutti. Lukijahan

on jo huomannut, että hän useasti oli lauluja sepitellyt.

Erinomaisen kuvaavia hänen runoilutavalleen ovat ne juhlarunot,

jotka hän laati maisterinvihkijäisiin vuonna 1766 ja molempiin

sitäseuraaviin maisterinvihkijäisiin. Hän on siinä pukenut riimeihin

lempiajatuksiaan, jotka olivat muodostuneet hänen pyhimmäksi

vakaumuksekseen ja joita hän sentähden oli tottunut esittämään

väitöskirjoissaan ja luennoillaan. Ne tunnemme jo ennestään, ne

olivat tuota tuttua käsitystä valistuksen ja tiedon hyödystä,

ennakkoluulojen tuottamasta turmiosta ja maltillisen arvostelun

välttämättömyydestä. Tässä oli vain valistajan into puhjennut

runomuodossa esille.

Runoissaan Porthan laulaa esimerkiksi tähän suuntaan: Suloisella

kukkulalla on totuuden temppeli, jossa itse ylhäinen totuus

kirkkaudessaan istuu sillä temppelin täyttäen ja tienootakin

valaisten. Sinne temppeliä kohti käy kulkijan matka sillä välin

kuin suuri joukkio mieluummin veltosti kulkee pimeissä laaksoissa.

Samallaisia ovat muut vertaukset: Ajatus näkee onnellisuutemme

oikean kuvan; totuuden kirkas valo vallitsee sielussa; turmion

ilkeä kummitus pukeutuu petolliseen valepukuun, käyttää pimeyttä

hyväkseen ja yllättää meidät. Voisi samaan tapaan jatkaen kerrata

kaikki vertaukset elämän vaarallisesta merimatkasta, tiedon kentästä,

harhatietojen virvatulista j.n.e. Mutta se olisi turhaa, sillä

Porthanin runoilutavan olemme jo tästäkin oppineet tuntemaan. Aivan

yleisiä, teoreetisiä käsitteitä, esitettyinä tosin selvissä, mutta

ihan ylimalkaisissa vertauksissa. Ei ole ainoatakaan omituista,

yksilöllistä piirrettä, ei kouriintuntuvaa kosketuskohtaa, ei mitään,

joka saattaisi ajattelemaan: tuon kohdan olen todellisuudessa juuri

tuollaisena nähnyt.

Mutta Porthanin oppilaina oli monta lahjakasta runoniekkaa ja

muutamia todellisia runoilijanerojakin. Kellgren, Clewberg,

Franzén ja Choraeus olivat huomatuimmat heistä. Ja heistä kehittyi

runotaidon mestareita, jotka eivät enää Porthanin säännöttelevää

ohjausta tarvinneet; eikä malttanut sukkelasanainen Kellgren olla

ivailematta opettajan teennäistä kamarirunoilua. Mutta useimmat

muistelivat jälestäpäin kiitollisuudella hänen opetustansa. He

tunsivat siinä oppineensa runomuodon siroutta ja tarkkaa aistia, ja

kun heidän tunteensa purkautuivat esille voimakkaassa ja valtavassa

tosirunoilussa poistaen tieltänsä opettajan asettamat teennäiset

rajoitukset, ohjasi sitä kumminkin osaltansa hänen viljelemänsä

hieno ja tarkistunut runoaisti. Niin oli maltillinen arvostelu

runoudessakin tuottanut siunaustansa.