Tällaiset olivat akatemian olot, kun Porthanin hedelmällisimmät
opetus- ja tutkimusvuodet alkoivat. Akateemista toimintaansa
kuvailee Porthan vuonna 1783 tähän tapaan: "Minä luennoin julkisia
luentotuntejani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia luentojani 2
tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai
kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilasten kirjoituksia
samoina päivinä kello 7:stä aamulla kello kahteentoista. Enempää
en luulisi saksalaisenkaan professorin ehtivän. Tarvitsemme sitten
aikaa luennoille valmistautuaksemme ja itse lukeaksemme (ettemme
10 vuoden kuluttua olisi oppeinemme kokonaan poissa muodista)
sekä puuhataksemme muissa kirjallisissa töissä." Tutkintoja,
tiedekunnan kirjoituksia, väitöskirjain tarkastamisia Porthan ei
tässä ensinkään mainitse eikä riitaisia konsistorion kokouksiakaan
kaikkine hallintoon kuuluvine toimineen. Kun lukukausi läheni
loppuaan, kasaantui työtä tavallista enemmän; silloin piti
kirjoittaa lupakirjeitä poislähteville ylioppilaille ja monet
kirjeet maaseudulle lähtijäin mukana. (Oli näet varsin tavallista
tähän aikaan toimittaa kirjeet tuttujen ja ohikulkevien matkustajain
kautta.) Ylioppilastulvaa kesti näinä aikoina kokonaisia päiviä.
Ja arvaa sen, millainen oli puuha ennen maisterinvihkijäisiä,
kun ylioppilailla oli kiire saada väitöskirjansa valmistetuiksi,
painetuiksi ja tarkastetuiksi joutuakseen vihkijäisistä osallisiksi.
Joudumme nyt näkemään mitä Porthan työkiireissään todella aikaansai.
Mitä oli Porthanilla oppilailleen tarjottavana luennoissaan
ja väitöskirjoissaan? Ja millä tavalla hän oppinsa esitti?
Haihtumattoman vaikutuksen Porthan kuulijoihinsa jätti, siinä kun
hän istui oppisijallaan henkevät silmät kuulijakuntaa halliten, ääni
miellyttävästi mukautuen sanotun sisältöön, sanat sujuvasti huulilta
tulvien ja tanakka ruumis kuten aina kumarassa. Oppisalin penkeillä
istui ylioppilaita aina 60-70:een asti uutterasti opettajan sanoja
muistiin kirjoitellen. Heitä Porthan siinä luennoidessaan ajatteli,
heidän hyödykseen hän oli kauttaaltansa luennot valmistanut.
Oppilaitten kasvoista hän luki sanojensa vaikutusta ja jo kotosalla
niitä miettiessään sattui hänelle mieleen miete, miten tuo tahi
tuokin oppilas hänen esitystään käsittäisi.
Julkisia luentojaan hän piti viikossa neljästi: joka toinen päivä hän
esitti kaunopuhetta, joka toinen runoutta. Ne pidettiin yliopistolla
pienemmässä oppisalissa. Mutta yksityisesti hän kotonaan luennoi
kaikenlaisista aineista, jotka hänestä tärkeiltä tuntuivat ja
tutkintolukujen tähden olivat oppilaille välttämättömiä selittää.
Käytöllistä filosofiaa hän usein esitti, logikaa, sielutiedettä ja
yhteiskuntaoppia niinikään, toisinaan luontaista jumaluusoppia,
kasvatustaitoa tahi klassillista muinaistiedettä. Aina hän esitti
jonkun oppikirjan johdolla, seurasi sitä kohta kohdalta ja pykälä
pykälältä; ja ellei oppikirjaa ollut saatavissa, saneli tahi
kirjoitutti opettaja itse oppikirjan luonnoksen.
Kirjaa koetti opettaja tehdä samalla tajuttavaksi ja huvittavaksi.
Hän käytti tutunomaisia, jokapäiväisiä sanoja, otti huvittavia
esimerkkejä ja vertauksia sekä kertoi tuon tuostakin miellyttäviä
juttuja ja kaskuja. Joskus hän pisti pilapuheenkin esityksensä
lomaan. Oppikirjaa Porthan korjaili ja arvosteli. Missä oli joutavia
jaotteluja, siinä ne poistettiin, missä oli puututtu turhiin
muodollisuuksiin tahi aikoja sitten vanhentuneisiin kysymyksiin,
siinä ne kohdat kirjasta sivuutettiin. Kun Brunnmarkin moraalioppi
alkaa kertoa synnynnäisestä opista, joka muka kaikissa ihmisissä on
olemassa, huomauttaa Porthan lyhyesti, että "kaikki nämät pykälät
ovat pelkkää kinastelua, joka jo kauvan sitten on tullut hylätyksi".
Kumminkin opettaja sitten heti alkoi kertoa, miten tuollainen
outo käsitys synnynnäisestä opista oli alkunsa saanut ja ketkä
sitä olivat esittäneet. Ja kun oppikirjassa tulee puhe Jumalan
kymmenestä käskystä, selittää luennoitsija, että "tähän auktori
sekottaa teologiaan eikä moraaliin kuuluvaa. Pitää siitä kumminkin
vähän puhua." Seuraa sitten pitkä esitys siitä mitä kymmenet käskyt
oikeastaan ovat.
Esimerkkejä riitti joka asiaan. Ne liittyivät mainiosti oppikirjan
kuiviin määrittelyihin ja antoivat niille aivan uuden eloisan
luonteen. Milloin ne johtuivat opettajan suuresta lukeneisuudesta,
milloin hänen tavallisista kokemuksistaan. Kun logikan oppikirja
jakaa ennakkoluulot eri luokkiin, luetellen yleisön, kasvatuksen,
seurustelun, jonkun asian erikoisen uutuuden tahi vanhuuden
aiheuttamat ennakkoluulot, niin höystää Porthan kutakin lajia
esimerkeillään. Seurustelun ennakkoluuloista hän sanoo: "Esimerkiksi
sopii ylioppilas, joka mukautuu seuraelämän sääntöjen mukaan",
ja uutuuden ennakkoluuloista hän lisää: "Muodit ovat kerrassaan
konstikkaita ilmiöitä, esimerkiksi mitä naisten hattuihin tulee."
Yleisen mielipiteen ennakkoluulot olivat luennoitsijasta kaikkein
haitallisimmat ja johtuivat usein aivan satunnaisista tahi
vähäpätöisistä syistä. "On sananparsi: yleisö sanoo niin, ja
silloin on vain viisi tahi kuusi, jotka todella siten ajattelevat.
Kun taas jollakin on väite, josta ei ole varma, arvelee hän heti
olevansa oikeassa, kun vain saa useampia puolelleen." -- Logikan
luennoilla Porthan niin ikään joutuu selittelemään ihmeellisten
asiain uskottavuutta. "Jos kertomus itsessään on mahdoton tahi on
ristiriidassa ennen tunnettujen tosiseikkain kanssa, ei sitä pidä
uskoa", sanoo hän, "esimerkkinä ovat pyhimystarut. Mutta kaikkea
ei ole katsottava mahdottomaksi, mikä tuntuu mahdottomalta, esim.
ihmeitä. Siamin kuningas ei uskonut, että vesi saattoi jäätyä jääksi.
Meidän tulee siis kyetä arvostelemaan mikä on mahdollista ja mikä ei.
Mikäli se riippuu ulkonaisista aistimuksista, on mikä akka tahansa
yhtä luotettava kuin filosofi, esimerkiksi todistamaan tappelusta."
Kun oppikirja tätä sääntöä rajoittaa latinalaisella lauseella: "On
kumminkin suurempi luottamus sille annettava, joka omalta alaltansa
kertoo, sillä ammattimiestä on ammatissaan uskottava", niin Porthan
lisää: "On esimerkiksi mieluummin uskottava tähtientutkijaa, joka
kertoo tähtien kulusta, kuin sitä, mitä kauppamies siitä sanoo."
Usein olivat esimerkit tarkkoja havaintoja ja huomioita
jokapäiväisestä elämästä. Aikalaistensa tavoin oli Porthankin
tottunut tarkkaamaan muita ja itseänsä sekä etsimään selitystä
kaikenlaisiin omituisuuksiin, joita ihmisten keskenäisessä
kanssakäynnissä ilmeni. Tähän itsenäiseen ajattelemiseen,
omintakeiseen ja kriitilliseen ympäristönsä ymmärtämiseen
halusi Porthan oppilaitansakin herättää; omat huomionsa hän
antoi heille ikäänkuin malliksi ja lähtökohdaksi. Se oli oleva
itsenäisen ajattelun alkuna. Logikan oppikirjan ylimalkaisella ja
vaikeatajuisella tavallaan esittäessä huomioiden tekemistä kiiruhtaa
Porthan siihen lisäämään omat huomionsa ja neuvonsa. "Ihmisten
tarkkaamisessa on meneteltävä tavattoman varovasti", -- niin hän
neuvoo, -- "(se on muuten erittäin tärkeä ystäväin, virkamiesten
y.m. valinnassa) koska he tahallaan salaavat itseänsä. He tekivät
sitä vähemmän ennen, kun tavat olivat sivistymättömät; kumminkin
ovat villikansatkin hyvin usein viekkaita ja peitteleviä. Ennen
muita ovat semmoisia naiset ja hovimiehet sekä papit, vähemmin
sotilaat. Ne näet, jotka voivat käyttää väkivaltaa, eivät turvaudu
niin paljon petokseen. -- -- -- Kuta vapaammat tavat henkilöllä
on, sitä avomielisempi on hänen luonteensa; kuta enemmän taas
huolehditaan hänen hyvän maineensa tarkkaamisesta, sitä viekkaammaksi
teeskentelijäksi hän tulee. Kasvatus vaikuttaa paljon, mutta
poikkeuksia on joka taholla."
Mitään vaikeatajuista tahi monimutkaista asiain käsittelyä Porthan
ei kärsinyt. Missä oppikirja sellaiseen eksyi, siinä vetosi
luennoitsija tavalliseen terveeseen järkeen. "On sellaisia", sanoo
hän kerrankin moraalin luennoilla, "jotka väittävät, että kappaleet
vajoaisivat joka hetki takaisin alkuperäiseen tyhjyyteensä, ellei
Jumala erityisellä toimella ylläpitäisi niitä. Mutta tällainen
ajatus tuntuu aiheettomalta. Millä voi näyttää, että kappaleilla
on tuollainen taipumus häviämään mitättömyyteensä? Kokemus osottaa
päinvastoin, että kun minä kerran olen antanut esineelle sen olennan,
pysyy se siinä edelleen niinkauvankuin en suvaitse toisin siitä
määrätä tahi sitä hävittää. -- -- -- -- -- Kun minä panen tuolin
lattialle, pysyy se siinä, kunnes minä otan sen pois. Kuka vaatii
minun erikoista toimintaani, jotta tuoli olisi paikallaan."
Näin esitettynä tuntui ikävä oppi äkkiä varsin läheiseltä ja
huvittavalta, ja kuivat oppikirjat saivat uuden sisällön. Kaikki
ne seikat, joista uusimmassa kirjallisuudessa oli puhe, joista
kerrottiin sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa, joista keskusteltiin
ja väiteltiin, kaikki nämät asiat oppilaille selvenivät. Avara
maailma heille tässä avautui. He saivat tarkan selon siitä,
miten ranskalaiset valistuskirjailijat uskalsivat väittää kaiken
inhimillisen toiminnan olevan itsekkäisyyttä, miten kuuluisa Voltaire
oli kieltänyt jumalallisen ilmestyksen ja miten Diderot, Helvetius,
Holbach ja kaikki nuo muut materialistit sekä naturalistit ihan
uskalsivat epäillä sielun kuolemattomuutta ja itse jumalan olemassa
oloa. Järkisyillä luennoitsija nämät väitteet sitten kumosi ja
viittasi kultaiseen keskitiehen, jota tässä hurjan kielteisyyden ja
liian vanhoillisuuden välillä oli paras kulkea. Miten Porthan osasi
perehdyttää kuulijansa aikansa harrastuksiin ja rientoihin, voisi
lukemattomilla pikkupiirteillä osottaa. Riittäköön tässä yksi ainoa.
Luennoitsija todistaa oppikirjansa mukaisesti, että itsemurha oli
väärä ja syvästi paheksuttava teko. Oli kumminkin ollut niitäkin,
jotka sitä puolustivat, muinaisajan stoalaisista alkaen. "Montesquieu
persialaiskirjeissään tekee niin, mutta myöhemmin hän katui ja
muutti mielipidettään. Rousseau taas piloillaan esitti sitä, mutta
todisti sitten itse asian olevan päinvastoin. Eräällä saksalaisella
Göthellä on myöskin tämä ajatus ja monella, jotka surmasivat itsensä,
tavattiin hänen kirjansa pöydältä."
Juuri katsaukset kysymysten vaiheisiin olivat Porthanin esitystaidon
vahvimpia puolia. Samalla tavalla osasi hän ottaa historialliselta
kannalta muitakin asioita, jotka puheeksi tulivat, ja näin niitä
esittämällä levitti hän oppilaissaan historiallista ajatustapaa.
Ennen olivat he tottuneet käsittelemään niitä muodollisesti tahi
sitten käytöllisen hyödyn, oikeuden tahi moraalin kannalta. Siihen
olivat oppikirjat ja väittelyt olleet omiansa heitä totuttamaan.
Historiallinen ajatustapa oli aivan uusi sekä antoi monipuolisen ja
laajan käsityksen asioista.
Säännöllisesti alkoi Porthan esityksensä jostakin tieteestä sen
historiikilla. Vielä huvittavampia olivat juuri mainitsemamme
historialliset katsaukset erikoiskysymysten yhteydessä. Kun
opettajamme esitti ne verrattoman hauskalla ja kevyellä tavallaan,
muodostui niistä kohtia, jotka varmaan viehättivät ja kiinnittivät
oppilaita. Hän alkaa esimerkiksi kielentutkimuksen historian
kertomalla kreikkalaisten osuudesta siinä. "Ne olivat yhtä tulisia ja
vilkkaita, kuin meidän aikamme ranskalaiset, sekä ihastuneet siihen,
mikä oli heidän omaansa ja he kutsuivat muita barbaareiksi, joka
täydelleen vastaa sanaa 'hirviö' s.o. sellaisia, joiden kieli on niin
kauheata, ettei sitä saattanut kuulla saamatta korviaan kipeiksi.
Vieläpä kreikkalaiset kirjailijatkin jakoivat ihmiset kahteen osaan:
kreikkalaisiin ja barbaareihin, niin että kun he sanovat, että
kaikki ihmiset tietävät sen, kuuluu se heidän kirjoituksissaan:
kreikkalaiset ja barbaarit tietävät sen. Kun roomalaiset olivat
heidät kukistaneet, olivat he kolmantena kansana. Ulkomaalaisia
sanoja vääntelivät kreikkalaiset hirveästi niinkuin ranskalaisetkin.
Nämät välittävät niin vähän ulkomaalaisista, että kaksi upseeria löi
vetoa, oliko Pietari Tanskan vai Venäjän pääkaupunki. Kreikkalaiset
eivät siis ole rikastuttaneet kielitiedettä tekemällä vertailuja,
mutta teräväpäisiä kun olivat, ovat he mietiskelleet kieltä yleensä
ja heillä on muutamia nerokkaita tuumia siitä."
Vaikka Porthanin esitys näin kulki laajana ja täyteläisenä,
kosketellen kaikkia tärkeitä kysymyksiä, ottaen esimerkkejä sieltä
täältä, poiketen katsauksiin ja viehättäviin kaskuihin, ei se siltä
liialliseen laveasanaisuuteen eksynyt. Kuta laajemmaksi lukeneisuus
tuli ja kuta enemmän mieskohtaista kokemusta opettajalle karttui,
sitä enemmän hän koetti näiden tuloksia luentoihinsa liittää. Mutta
aina hän sentään osasi pysyä pääasioissa ja aina valaisivat esimerkit
sekä jutut juuri selitettävää asiaa sattuvalla tavalla.
Luennot vastasivat muodoltaan uudenaikuisen kasvatusopin pyrintöjä
opettaa havainnollisesti ja esimerkeillä, tehdä aine huvittavaksi
ja käytännöllisestikin hyödyttäväksi. Näin opettivat saksalaiset
opettajat ja näin luennoivat saksalaiset professorit. Mutta meillä
oli tällainen luennoiminen harvinaista; siksi se monelle piirtyi
unohtumattomasti mieleen. Ja ne, jotka jonkun vuoden olivat
tällaista opetusta nauttineet, tunsivat itsensä täysin kykeneviksi
erikoisopintonsa päättämään ja ryhtymään virkatoimiin isänmaassa ja
valtakunnassa.
Mutta ylioppilaat, jotka halusivat akateemista oppiarvoa
maisterinnimineen ja muine etuisuuksineen, olivat vielä velvolliset
julkaisemaan kaksi latinankielistä väitöskirjaa ja niitä julkisesti
vastaväitteitä vastaan latinaksi puolustamaan. Siihen olivat he
jo useamman vuoden valmistautuneet. Olivat kuunnelleet luentoja,
kirjoitelleet latinalaisia aineita ja harjaantuneet osakuntain
kokouksissa väittelemään. Vaan ei ollut väitteleminen eikä
väitöskirjan kirjoittaminen sittenkään helppoa, semminkin kun
latinanopiskelu oli joutumassa vain sivutyöksi ja latinantaito kävi
harvinaiseksi. Kiusaantunein mielin ajatteli ylioppilas väittelyä,
jonka menon hän jo entuudeltaan toveriensa väittelyistä tunsi.
Hän arvattavasti samaten kuin moni muu sammallellen toistelisi
vastaväittäjän hyvin valmistettuja latinankielisiä hyökkäyksiä
koettaen niihin siinä silmänräpäyksessä vastineen tapaista keksiä,
hätäyksissään törkeästi loukkaisi kieliopin tärkeimpiä sääntöjä
tahi juhlallisesti vaijeten vilkuisi professoriinsa, joka kunniansa
tähden olisi pakotettu tulemaan oppilaalleen avuksi. Oppisali
olisi puolillaan ylioppilaita, jotka hänelle nauraisivat, ehkäpä
joku nenäkäs vielä nousisi kahden lakimääräisen vastaväittäjän
jatkoksi ylimääräisenä häntä kiusaamaan. Ja professorienkin
tähden, jotka siellä täällä kuulijain joukossa istuisivat, saisi
hän hävetä, kunnes juhlallisuus vihdoinkin loppuisi muutamilla
ulkoa opituilla latinalaisilla korupuheilla, joilla puolustaja,
vastaväittäjä ja professori laittelisivat mikä toisen suurta
oppia ja kaunopuheisuutta, mikä toisen kiitettävää malttia ja
hienotunteisuutta.
Ei ollut kovin kummeksuttavaa, että monikin ylioppilas vihasi
väittelyä kaiken vanhanaikuisen hedelmättömän liikaoppisuuden
ilmauksena, ja että moni professori toivoi ylioppilaitten aikaa
käytettäväksi parempiin. Mutta Porthan oli toista mieltä. Hänestä
"harjaantui nuoriso latinankielen käyttämisessä, vieläpä oppi
yleensä rohkeasti ja vaivatta esittämään sanottavansa, katsomaan
asiaa useammalta taholta, nopeasti erottamaan, mikä enemmän tai
vähemmän kuului pääkysymykseen ja helposti selvittämään esitettyjä
ja esiintyviä vaikeuksia". Mutta jotta väittelyistä tällaista hyötyä
olisi, piti niitä oikealla tavalla valmistaa. Porthanin oppilaat
väittelivätkin hyvin aineeseensa perehtyneinä ja heidän akateemiset
julkaisunsa olivat, mikäli mahdollista, heidän ja heidän opettajansa
yhteistyön tulos.
Porthan kirjoitti kumminkin itse sellaiset julkaisut, jotka kävivät
oppilaan ensimäisestä väitöskirjasta. Hän antoi näet ylioppilaitten
harjoitusväitöskirjoina painattaa ja pienissä osissa julkaista
hänen omia laajoja tutkimuksiaan. Tällä tavalla olivat Porthanin
kirjastonhistoria, hänen tutkimuksensa suomalaisesta runoudesta
ja hänen julkaisemansa piispa Juustenin päiväkirja ilmestyneet.
Näin kesti teosten julkaiseminen kauvan ja painatus tapahtui
yhtämittaisilla keskeytyksillä, mutta tutkimus meni akateemisten
töitten lomassa ja teokset saatiin painetuiksi nuorten väitöskirjan
puolustajain varoilla. Siksipä oli tämä julkaisutapa akatemian
opettajain kesken tullut tavalliseksi.
Ylioppilaitten ei tarvinnut tällaisia suurten tutkimusten kappaleita
puolustaa, vaan heitä varten painettiin väitöskirjan eteen
muutamia oppilauselmia ja näistä he saivat vastata. Oppilauselmat
olivat monenlaatuisia. Niissä esitettiin joku juuri luennoilla
kuultu, vastakeksitty totuus, tärkeä tieteen peruslauselma tahi
käytännöllinen elämänviisaus. Niistä väitellessä tottuivat
nuorukaiset keskustelemaan kysymyksistä, jotka olivat tulleet paljon
pohdituiksi ajan muotikysymyksiksi, tahi ikuisista totuuksista,
joihin jokainen sivistynyt aina tunsi tarvetta suhtautua.
Tämäntapaisia lauselmat olivat:
"On kaikissa kansoissa uutteran kielen viljelemisen ja tarkan
ajatustoiminnan menestymisen välillä läheisempi suhde kuin yleensä
luullaan."
"Se, joka haluaa sielutiedettä oikein ja menestyksellä esittää,
tuntekoon myöskin anatomiaa ja fysiologiaa."
"Väärin on luulla runouden ainoastaan huvitusta varten olevan
olemassa."
Toinen, niin sanottu graduaaliväitöskirja oli useimmissa tapauksissa
Porthanin ja jonkun ylioppilaan yhdessä laatima. Porthan määräsi
oppilaalleen aineen alalta, joka tälle oli luennoilta tuttu, ja
mielellään senlisäksi sellaisen, josta oppilas erikoisesti oli
huvitettu. Ylioppilas Snellman, joka oli soitantoa harrastava
ja itse taitava viulunsoittaja, sai kirjoittaa väitöskirjansa
aineesta "Musiikin ja ihmismielen läheisestä suhteesta ja edellisen
merkityksestä jälkimäisen viljelemisessä". Innokkaan suomenkielen
ystävän ja kansanrunojen kerääjän Erik Lencqvistin poika kirjoitti
"Vanhain suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taika-uskosta"
ja tässä väitöskirjassa tulivat isän keräelmät ja tutkimukset
julkaistuiksi. Niinikään perustui ylioppilas Alopaeuksen väitöskirja
"Porvoon historia" hänen isänsä, porvoolaisen kymnaasinlehtorin
muistiinpanoihin. Milloin koetti Porthan graduaaleillaan hyödyttää
suomalaista tutkimusta, milloin taas antaa nuorisolle esityksen
yleishyödyllisestä asiasta tahi tärkeästä ajan kysymyksestä. Usein ne
sitäpaitsi soveltuivat ylioppilaan vastaiseen elinuraan.
Porthan kaikessa opetuksessaan antoi juuri sitä tietoa, jota sillä
hetkellä katsoi oppilailleen välttämättömimmäksi: sitä hän jakoi
luennoilla, kirjoitusharjoituksissa, väitöskirjain oppilauselmissa ja
itse väitöskirjoissa. Yksi esimerkki lukemattomista tarjolla olevista
riittäköön hänen menettelyään valaisemaan.
Oikeana valistusajan miehenä koetti Porthan kaikin voimin vastustaa
sen ajan hämäriä ja mystillisiä oppeja, jotka perustuivat ihmisten
ylenluonnollisen kaipuuseen, kuten svedenborgianismia ja magnetismia.
Niitä oppeja piti hän vain heikkouden ilmauksina ja ennakkoluulojen
synnyttäminä. "Katsoen ajan merkkeihin, jotka ovat näyttäytyneet",
kirjoittaa Porthan eräälle ruotsalaiselle ystävälleen vuonna
1788, "olen kuitenkin pitänyt velvollisuutenani myöskin oman
vähän kykyni mukaan palvella maanmiehiäni (erittäinkin nuoria
ylioppilaitamme, joiden tulee viedä kotiin hyödyllisiä ja järkeviä
tietoja) selityksillä, jotka tarkoittavat tätä tilapäistä tarvetta.
Herra Professori huomannee sen muutamista teeseistä, jotka ovat
Suomen historiaa koskevan väitöskirjani alussa: olen käyttänyt tätä
tilaisuutta antaakseni nuorisolle muutamia tarpeellisia aatteita,
jotka kaikella uutteruudella olen selvittänyt. Olen myöskin tällä
lukukaudella pitänyt yksityisiä luentoja sielutieteestä jotenkin
lukuisalle auditoriolle antaen kuulijoilleni terveitä periaatteita,
mitkä koskevat oppia unista, näyistä, ekstaaseista, innottelemisista,
hulluudesta sekä sen kaikista lajeista ja asteista, aavistus- ja
ennustuskyvyistä ynnä muusta samanlaisesta." Samantapaisista
asioista, "ennakkoluuloista", "ennakkoluulojen hävittämisestä",
"haamuista", "ihmeistä" j.n.e. Porthan kirjoitutti kokonaisia
väitöskirjojakin. Ja erikoisesti suomalaiseen tutkimukseen syventyen
hän samoihin aikoihin kirjoitti väitöskirjan "Suomalaisten noituuden
maineesta".
Joskus, kun maisterinvihkijäiset olivat tulossa ja monet ylioppilaat
erilaisine aineineen ja harrastuksilleen tulivat Porthania väitöksen
esimieheksi, preesekseksi, pyytämään, täytyi hänen panna kaikki
voimansa liikkeelle. Siinä kysyttiin hänen neuvokkaisuuttaan
aineitten valinnassa ja hänen monioppisuuttaan väitöskirjoja
tarkastettaessa. Niin kirjoittaa Porthan vuonna 1789: "Nuorisomme
valmistautuu ensikesäiseen maisterinpromotioniin minkä ehtii;
jos nimittäin valtiollinen tila antaa siihen rauhaa! Ja kun
osa virkaveljistäni ei viitsi presideerata, täytyy minun tällä
lukukaudella väitellä melkein yhtä ahkerasti kuin muinoin professori
Ekerman Upsalassa; ja vielä kaikesta, mitä voi tietää! Se on hyvin
ikävä toimi. Mutta olisi myöskin kovaa jättää nuorukaiset, jotka
luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa."
Kun oppilas oli saanut aineensa, tuli hänen itse siitä väitöskirjansa
laatia. Usein Porthan häntä evästi muutamilla viittauksilla siitä,
millä tavalla hänen tuli ainettaan tutkia ja esittää. Toisinaan oli
opettaja oppilaansa luokseen kutsunut, keskustellut hänen kanssaan
tärkeimmistä aineen kohdista ja neuvonut sopivia teoksia, joita
tuli käyttää; mutta toisinaan oli hän pistänyt ylioppilaalle pienen
paperilipun mukaan, johon aineen suunnitelma oli lyhyesti merkittynä.
Ajatelkaamme vain, miten ylioppilas Sareliusta neuvottiin -- häntä,
joka kirjoitti "Suomen kielen päämurteista". "Mitä on murre? ei eri
kieli vaan sama", niin oli Porthan hänen lipulleen kirjoittanut.
"Ei latina ole kreikan murre, ruotsi saksan, eivät mordvalaisten,
votjakkien j.n.e. Tuskin viro ja aunus, joita tulisi paremmin tuntea?
Mutta murteista Suomessamme puhumme. Suuri ero myöskin pitäjien
välillä j.n.e." Ylioppilas oli sitten neuvon mukaan kirjoittanut,
Porthan oli hänen kirjoituksensa läpikäynyt, korjaillut ja muutellut,
poistanut kohtia ja kirjoittanut lisää. Näin oli siis Sareliuksen
väitöskirja syntynyt. Sanamuotokin sen ilmaisee. "Tosin toisinaan
'murre' sana otetaan laajemmassa merkityksessä", sanotaan siinä,
"niin, että sitä käytetään merkitsemään eri kieliä, jotka selvästi
johtuvat jostakin yhteisestä juuresta, mistä niillä on ahtaamman
sukulaisuuden merkit; mutta tarkemmin erotetaan kieli murteesta
siten, että edellinen merkitsee eri kansain puhetapaa, jälkimäinen
puhetapaa samaa kieltä käyttävän kansan eri maakunnissa, kuten Gesner
opettaa." Vastattuaan näin Gesneristä löytämällään määrittelyllä
kysymykseen mikä murre on, on väitöskirjan tekijä pitkässä
muistutuksessa tehnyt selkoa eri kielten sukulaisuussuhteista
suomalaisessa ja germanilaisessa kieliryhmässä.
Opettajan ja oppilaan yhteinen väitöskirjatyö rasitti kyllä
opettajaa enemmän kuin jos olisi väitöskirjan alusta pitäen itse
laatinut. Mutta se ei Porthanista paljoa merkinnyt. "Heidän parempi
harjaantumisensa ja luvallisen kunniantunnon ylläpitäminen heissä
tuntuu palkitsevan tämän vaivan", hän siitä kerran Mennanderille
lausui. Ja tosiaan mahtoi oppilaasta olla innostuttavaa saada
työskennellä yksissä kunnioitetun opettajansa kanssa, nähdä työnsä
tulokset painettuina ja tietää kantaneensa vähäisen kortensa kotoisen
tieteen hyväksi.