Yliopiston vanha kaunopuheen professori Henrik Hassel oli puolen
vuosisataa kestäneen opettajatoimensa jälkeen vihdoin väsyneenä
ja sairaana vetäytynyt lepoon. Vanhoiksi ja kivulloisiksi olivat
useat hänen virkaveljistäänkin käyneet, jumaluusopin professorit
Ross ja Pryss olivat jo haudan partaalla, elähtänyt ja kykenemätön
oli myöskin metafysikan opettaja Nääf. Niinpä avautui akatemian
nuorille kyvykkäille dosenteille toiveita päästä professoreiksi,
päästä samalla toteuttamaan uusia, mielissä hautuneita aatteita ja
oppeja opettajatoimessa ja akatemian hallinnossa. Ensimäisiä heistä
oli Porthan, joka jo läheni neljättäkymmentä ikävuottaan ja oli
toistakymmentä vuotta yliopiston opettajana ollut. Hän jo kaipasi
parempaa rahallista toimeentuloa ja varmempaa virka-asemaakin
tehtyänsä tähän asti työtä vähäpätöisestä palkkiosta.
Hiukan Porthan lienee epäröinyt, pyrkisikö kaunopuheen vaiko
metafysikan opettajaksi; näytti nimittäin hetkisen siltä, kuin olisi
viimemainittu virka nopeampaa palkkaa luvannut. Mutta kaunopuheisuus
viehätti paljon enemmän. Porthan suostui v. 1775 aluksi palkatta
hoitamaan Hasselin virkaa, kunnes hänet, edeltäjänsä kuoltua, vuonna
1777 nimitettiin vakinaiseksi kaunopuheen opettajaksi.
Vähän toista vuotta oli Porthan ollut uudessa virassaan, kun hän
lähti opintomatkalle Saksaan. Jo kauvan oli hän sitä ajatellut.
Saksan tieteellinen elämä oli virkeä, sen yliopistot laajalti
tunnetuita. Porthan kuten virkaveljensäkin oli vuosikausia
mielenkiinnolla seurannut saksalaisia aikakauskirjoja, lukenut niiden
vilkkaita riitakirjoituksia ja keskustellut niistä toveripiireissä.
Hän oli nähnyt, että saksalainen kirjallisuus vuosi vuodelta kävi
tärkeämmäksi, se oli vaikuttanut suuresti hänen omiin töihinsä ja
tutkimuksiinsa ja sen tuloksia omistamalla tunsi hän ehtineensä
edistyneemmälle kannalle kuin monet muut suomalaiset tiedemiehet.
Näin ollen kypsyi hänessä ajatus päästä itse lähtemään saksalaisen
tieteen viljelyspaikoille, tutustumaan yliopisto-elämään ja
professoreihin, jotta hän vastaisuudessakin sitten voisi ylläpitää
kirjeellisesti heidän kanssaan yhteyttä. Tiedustelemalla sikäläisiä
kirjakauppa-oloja toivoi Porthan voivansa yliopiston kirjastoakin
hyödyttää.
Toukokuussa vuonna 1779 Porthan lähti matkalle. Hän kulki laivalla
Lybekkiin, sitten Hampuriin ja edelleen postirattailla epätasaisia,
kuoppaisia teitä Göttingeniin. Niin oli hän Saksan virkeimmässä
yliopisto-kaupungissa, yhdessä uudenaikaisen tieteen pesäpaikoista.
Yliopistolliset luennot jatkuivat siellä pitkin päivää, seitsemästä
aamulla kahdeksaan illalla; kun kello löi tornissa, täyttyivät kadut
luennoille kiiruhtavista tahi sieltä palaavista ylioppilaista.
Porthankin kulki luentoja kuulemassa, tutustui opettajiin ja käytti
ahkerasti akatemian suurta kirjastoa.
Professorit olivat maineeltaan hänelle jo entuudestaan tuttuja;
nyt hän oppi tuntemaan ne henkilöinä. Michaëlis oli samalla
jumaluusoppinut ja itämaisten kielten tutkija; tarkoin perehtyneenä
Pyhän maan luontoon ja kansaan saattoi hän luontevasti selitellä
raamattua uudelta kannalta, kirjana, jossa kansan elämä itämaisine
tapoineen kuvastui. Heprean sukulaiskielten tutkijana osasi hän antaa
pyhän kirjan sanoille uuden merkityksen, useinpa uuden, oikeamman
kieliasunkin. Niin näytti raamattu Michaëliksen käsissä ihmeen
selvältä ja jokapäiväiseltä, mutta samalla niin järkiperäiseltä kuin
olisi siitä kaikki pyhyyden lämmin loiste haihtunut. Michaëliksen
rinnalla työskenteli hänen entinen oppilaansa Schlözer, joka
selitteli historian asiakirjoja meikein kuin Michaëlis raamattua.
Yhtä tarkoin otti hän selkoa näiden todellisesta sisällöstä ja
sanamuodosta, poistaen säälittä entiset olettelut ja väärinkäsitykset
ja yhtä elävinä ja jokapäiväisinä, melkein nykyaikaisina
esiintyivät hänelle historian henkilöt. Laajalti matkustellut hän
oli, erittäinkin olivat Ruotsi ja Venäjä, näiden maiden kieli ja
muinaisuus hänelle tunnettuja ja Suomen heimon esihistoriaakin oli
hän, kuten edellä meille selvisi, taitavasti selitellyt. Siinä mahtoi
olla aihetta ajatusten vaihtoon ja uusien aiheitten heräämistä.
Entäs sitten Heyne, göttingeniläinen kaunopuheen ja runouden
professori! Luennoillaan ja seminaariharjoituksillaan tutustutti
hän oppilaitansa antiikin kansain vanhimpaan sivistykseen, teki
vertauksia oman aikansa villikansoihin, joiden alkuperäiset tavat
tuntuivat muistuttavan latinalaisten kirjailijain kuvauksia. Näin
hän rakenteli antiikin sivistyshistoriaa ja mietiskeli siinä samalla
toistakin yleisempää ainetta: millainen inhimillinen sivistys oli
alkuasteillaan ollut ja miten levinnyt. Ja sitten hän selitteli,
kuinka antiikin teokset näissä sivistysoloissa olivat kirjoitetut,
mitä kirjoittajat teoksissaan oikeastaan ilmoittivat ja kuinka he
olivat ne kokoonpanneet. Heynen seminareissa istui tulevan Saksan
henkisiä kykyjä, siellä oli v. Humboldt ja Voss, joka kerran oli
kääntävä Homeeroksen saksaksi, siellä sai alkeistietonsa Wolff, joka
ensinnä otaksui, että Homeeroksen eepos oli kokonaisen laulajaryhmän
laatima eikä sokean runoilijan erikoistuote.
Eipä ihmettä, että Porthan tässä seurapiirissä viihtyi lähemmäs parin
kuukauden ajan. Hän katseli kaikkia yliopistollisia laitoksia, kävi
tähtitornissa ja kasvitieteellisessä puutarhassa, oli tiedeseuran
kokouksissa ja akateemisissa väittelytilaisuuksissa. Vaikkakin
sekä professorien opettajatoimessa että ylioppilas-elämässä hänen
mielestänsä oli yksityisiä varjopuolia, ei Porthan siltä voinut olla
viehättymättä henkisen elämän uhkeudesta ja yltäkylläisyydestä.
Elokuu lienee jo melkein ollut puolivälissä, kun matkailijamme jätti
Göttingenin alkaaksensa kiertomatkaa Keski-Saksan kaupunkeihin.
Matka kulki muun muassa Erfurtiin, Leipzigiin, Dresdeniin, Jenaan,
Wittenbergiin ja Halleen. Kaikkialla nähtävää ja opittavaa, vähän
väliä oppineita tuttavuuksia. Leipzig ja Halle olivat Göttingenin
rinnalla Saksan etevimmät yliopistot. Hallessa oli yliopiston
yhteydessä hyvä pappisseminaari, jossa valmistettiin kirkon miehiä,
mutta joitakuita vuosia sitten myöskin koulunopettajia heidän
tulevia toimialojaan varten. Erikoinen koulunopettajan sivistys
ja kasvatusopillinen kouluutus oli näet uusin uutuus Saksan
yliopistoissa, jota sieti mukailla ja siirtää muuallekin.
Paluumatka kävi Tukholman kautta ja sieltä ehti Porthan kotimaahansa
juuri joulun edellä 1779. Mukanaan toi hän joukon uusinta
tieteellistä kirjallisuutta, tuoreita kokemuksia ja vaikutuksia sekä
paljon muistoja Saksan suurista yliopistoista, niiden virkeästä
elämästä ja niiden mainioista opettajista. Ja kotona tapasi hän
olot entisellänsä. Täällä odottivat kaikki vanhat harrastukset,
keskenjääneet väitöskirjat kirjastonhistoriasta ja suomalaisesta
runoudesta, Aurora-seuran lehti, joka sillävälin oli kuollut,
mutta ei saanut kuolleeksi jäädä, ja ennen kaikkea yliopistollinen
opettajatoimi, joka enimmän työn itsellensä vaati ja jonka ympärille
kaikki muu työ oli ryhmitettävä.
Luennot alkoivat taas entiseen tapaansa kello kahdelta iltapäivällä
akatemian pienemmässä oppisalissa. Sali oli matala ja kostea,
sillä vastapäätä olevan tuomiokirkon korkea seinä esti täyttä
päivänvaloa sisääntunkemasta ja kirkkomaalta tihkui vettä seinän
lävitse sisään. Talvella siellä oli sietämätöntä, sillä huonetta ei
saattanut lämmittää. "Professori, jonka vain yhden tunnin tarvitsee
olla akatemiassa", lausuu Porthan, "ja ainakin voi varustautua
kovaa kylmyyttä vastaan, ei siitä niin pahasti kärsi. Mutta köyhät
nuorukaiset, jotka usein ovat talvivaatteilla huonosti varustetut,
ovat pakotetut monta tuntia perätysten (jos yhtäjaksoisesti tahtovat
seurata heille esitettyjä tieteitä) kärsimään pakkasta." Ja tähän
Porthan vielä valitellen lisää: "Jokainen käsittää helposti,
millaisella halulla ja tarkkuudella nuoriso, kun kylmyys sitä
ahdistaa, esitystä kuuntelee. Usein on mahdotonta merkitä muistiin
mitä kuulee. Hiljaisuus, jonka kuunneltaessa pitäisi vallita,
häiriintyy usein liikkeistä ja melusta, jonka kokeet kylmän
estämiseksi aiheuttavat."
Mutta Porthanista tuntui siltä, ettei talven kylmyys yksinänsä
haitannut akateemisia opinnolta. Nautinnon ja elämänilon henki,
joka alustapitäen oli ollut hänelle vastenmielinen, mutta jonka
ilmauksiin hän Aurora-seurassa näytti suostuneen, alkoi entistä
enemmän villitä akateemista nuorisoa. "Nuorisomme alkaa luulla
voivansa käyttää toisella tavalla varojaan paremmin, kuin viipymällä
kauvan akatemiassa ja hankkimalla maisterin arvon", valittelee
Porthan 1781. "Silminnähtävästi vähenee myöskin työteliäisyys ja
ylellinen elintapa tulee tavalliseksi tehden heidän oleskelunsa
akatemiassa yhä kalliimmaksi." Vielä harmillisempaa oli, että
opettajissakin oli velttoja ja välinpitämättömiä henkilöitä, jotka
juuri ja juuri virkansa hoitivat, mutta muuten kuluttivat päivänsä
huveissaan ja mieliteoissaan. Esimerkiksi Kreander, taloustieteen
professori, kuuluisan Kalmin jälkeläinen! "Hänen luonteensa näkyy
yhä selvemmin", sanoo Porthan; "sittenkuin hän on saanut käsiinsä
rahat Kalmin matkakertomuksen lopettamista varten, ei hän enää
sitä ajattelekkaan. On kumminkin vahinko, että käsikirjoitus hänen
kynsiinsä joutui. Kalmin tapaan luennoi hän kokonaisia lukukausia
pellonviljelyksen, niitynhoidon y.m. hyödystä; ja siirtyy aineesta
toiseen ilman järkeä ja järjestystä. On myöskin käynyt niin
laiskaksi, ettei viitsi kunnolleen luentojaan valmistaa eikä niitä
yhtäjaksoisesti pitää; vaan lähettää vähän päästä kuulijoilleen
peruutusilmoituksen." Kreanderin tapaisia oli muitakin: adjunkti
Alanus, joka tottuneena kuluttamaan aamupäivänsä piipun ja kahvikupin
ääressä sekä kävelemään päivät päästään alushoususillaan pitkin
lattiaa, valitteli surkeasti töittensä paljoutta; Bonsdorff,
joka matkusteli maaseuduilla taloja ja riihiä rakennuttamassa ja
kaupungissa pani toimeen iltamia ja tanssiaisia tanssien niissä
kuin koulupoika; dosentti Ingman, joka konsistorien kertomuksen
mukaan "olisi, jos virkaansa jäisi, häpeä akatemialle ja pahennus
opiskelevalle nuorisolle, joka on nähnyt hänen makaavan katuojissa,
tietää, että hän on juonut järjen päästänsä, sekä tietää yhtä vähän
kuin konsistoriokaan missä hän asuu". Luetteloa voisi jatkaa, mutta
riittäähän tämäkin osottamaan, että Tukholmasta tuleva nautinnonhalu
yhtyneenä 1750- ja 1760-lukujen velttoon henkeen ei akatemialle hyviä
seurauksia tuottanut. Ja pahennusta ajan pitkään jatkui, tuntuipa
siltä kuin se olisi enentynyt. Opintojen sovittaminen käytännölliseen
elämään oli kyllä suureksi hyödyksi, mutta joskus oli vaara lähellä,
että käytännölliset harrastukset opin kokonansa syrjäyttivät.
"Edellisiin aikoihin verraten pyrkii vahingollinen henki tunkeutumaan
dosentteihimme," sanoo Porthan, "heidän pitäessään akateemisia
toimia sivutyönä ja halutessaan sekaantua muihin asioihin sekä
mieluummin niiden kautta kuin opettamalla hankkia elatuksensa; mistä
on seurauksena, etteivät he vastedeskään, kun tulevat vakinaisiin
virkoihin, antaudu lukutyöhön, vaan mieluummin kuluttavat aikansa
muissa toimissa; ei taloudellinenkaan into, joka on vallannut osan
yliopistomiehistämme, ole juuri minun mieleni mukainen."
Varakansleri Jaakko Haartman, joka vuonna 1776 virkaan tultuaan oli
päättänyt poistaa juurinensa kaikki siihen astiset huolimattomuudet
ja velttoudet virantoimituksessa, antoi vain aihetta yhtämittaisiin
riitoihin ja rettelöihin, siten professorien opetustointa haitaten.
Pikkumaisella tavallaan kaikkiin akatemian asioihin sekaantumalla
oli hän näet niin katkeroittanut vapauteen tottuneet professorit,
että he konsistoriossa säännöllisesti häntä vastustivat ja venyttivät
istuntoja ylenmäärin. "Akateeminen konsistorio on tähän aikaan ollut
usein koolla", kertoo Porthan vuonna 1780. "Kun varakanslerillamme
aina on keskustelun aiheita, emme milloinkaan voi erota ennen yhtä:
aineet ovat tämäntapaisia: onko väärin, että rehtori omin luvin
määräsi Schalbergin virkaanastujaispäivän asiaa konsistoriossa
puheeksi saattamatta. -- -- Ovatko stipendiatein väittelyt (joissa
nimienhuudon tulee tapahtua) pidettävät stipendiatiluettelon
tarkistamisen jälkeen vaiko sitä ennen. -- -- Näistä tärkeistä
kysymyksistä on pidetty monen arkin pituisia pöytäkirjoja,
erittäinkin viimemainitusta, joka on antanut meille työtä moneksi
kuukaudeksi."
Niinkuin asiat hänestä tarkoituksenmukaisilta näyttivät niin Porthan
niitä käsitteli, jos kohta tuntuu joskus siltä, että muodollinen
oikeus ei ole hänen puolellansa. Kun varakansleri helmikuulla 1783
vaati ihan yksityiskohtiin asti seikkaperäisiä tietoja yliopiston
opettajain luennoista kanslerille annettavaksi, ei Porthan voinut
olla pahaa mieltään tämän johdosta purkamatta. Siihen hänellä
oli sitä enemmän syytä, kun luettelot ennen olivat jätetyt aivan
lyhyet ja varakansleri niiden huolettomasta laadinnasta erikoisesti
moitti Porthania ja muutamaa muuta nuorempaa professoria.
"Mitähän Kansleri siitä mahtaa hyötyä", selitteli Porthan
vanhalle suosijalleen Mennanderille, "että hän näkee kuinka monta
Horatiuksen säettä kunakin päivänä olen selittänyt (jos nimittäin
voisikin luulla hänellä olevan aikaa ja halua käymään läpi meidän
luentoluettelojamme)? Ja jos minun vielä tulee määritellä säkeitten
sisältö, on minun kopioitava luentoni täydellisesti. Sellaisella
tarkastelulla, kun asianomaiset itse eivät ole läsnä, ei voiteta
mitään, mutta aina vain tulee häirityksi ja lopulta pakostakin
kyllästyy. Kukapa minua estää, ellen omantuntoni tähden tahdo
kunnolleen hoitaa tointani, kerskaamasta sellaisesta, mitä en ikänä
ole luennoinut? Ei tällaisestakaan puutu esimerkkejä."
Varakansleri tahtoi opettajain opetusaikaakin pitentää. Lukukaudet
olivat alkaneet lokakuun ja helmikuun alulla, koskapa ylioppilaat
eivät sitä ennen lomiltaan palanneet; konsistorion kokouspäivinä,
väittäjäisinä ja saarnainvalmistuspäivinä pyhiä vastaan oli
luennoista ollut vapautusta; pääsiäis- ja helluntailupa kestivät
suunnillensa kaksi viikkoa; syyslukukausi loppui kun tuli rekikeli
ja ylioppilaat lähtivät ajamaan kotiseuduilleen, kevätlukukausi taas
toukokuun loppupuolella. Nyt vaati varakansleri lupia vähemmiksi
ja lukukausia pitemmiksi, vaikkei hänellä siihen edes selvää
lainmääräystä ollut. Porthan Mennanderille taaskin valitteli piispan
menettelyä, kuvasi omaa työlästä opetustointaan ja lausui lopuksi:
"Monet virkaveljistäni eivät suinkaan myöskään ole toimettomina.
Ja kumminkin meitä kaikkia leväperäisyydestä moititaan. Parasta
lienee, että me tästä lähtein olemme sellaisia, miksi meitä
sanotaan ja samalla totumme aasin kärsivällisyyteen tahi tulemme
välinpitämättömiksi siitä mitä meistä sanotaan."
Kohtuuttomilla vaatimuksillaan varakansleri Porthanin mielestä
vain opetustointa haittasi; pahempaa hän sai aikaan tekemällä
palkkavuorot filosofisessa tiedekunnassa vallan sekaviksi. Kun
päällepäätteeksi muutamat professorit olivat eronneet pidättäen
itsellensä täydet palkkaedut, niin oli professoreiksi pyrkijöillä
hyvin huonoja toiveita päästä säännöllisille palkoille. Alkoi olla
puute dosenteista ja apulaisista sekä yleensä kelvollisista nuorista
tiedemiehistä.