V.

Porthanista, monioppisesta yliopistomiehestä, oli vähitellen tullut

historiantutkijakin. Koetan lyhyesti selittää miten niin oli käynyt.

Kirjastonhoitajana oli akatemian vanha kirjasto häntä siihen määrään

huvittanut, ettei malttanut olla selville ottamatta, millaisessa

tilassa se ennen oli ollut, millaiset miehet sitä olivat hoitaneet

ja miten kirjat, joita oli sangen paljon, olivat sinne joutuneet.

Viisaustiedettä lukiessa piti katsoa millaisia oppijärjestelmiä ennen

oli ollut vallalla ja millaisia nyt: Cartesiuksen järjestelmän,

aikoinaan kaikkien uskoman, oli Wolffin oppi syrjäyttänyt ja nyt

olivat parhaillaan muodissa Locken filosofia ja valistajain opit.

Tällainen silmäys filosofian vaiheisiin opetti miten vaarallista oli

liiaksi mihinkään oppijärjestelmään luottaa ja miten välttämätöntä

oli muodostaa oma, itsenäinen vakaumus. Siksi Porthan luennoillaan

aina poikkesi esittämään tärkeimpäin mielipiteitten muodostumista.

Samalla tavalla saivat ihmettelevät ylioppilaat kuulla pieniä

huvittavia kuvauksia kaikenlaisten tapain ja laitosten vaiheista,

kun näistä tuli puhe. Asiain historia oli niiden toinen puoli; joka

tahtoi asioihin tarkoin perehtyä ei tätäkään saanut unohtaa. Kun näet

rupesi tutkimaan jonkun laitoksen tahi tavan syntyä ja muodostumista,

huomasi toisinaan, että erehdys, väärinkäsitys tahi tietämättömyys

olivat sen aiheuttaneet. Mutta toisinaan taas näki, että sillä oli

syvät juurensa tosi-inhimillisessä tarpeessa.

Suomen kansan, joka käsite vielä oli monella hämärä ja epämääräinen,

johon Porthan sentähden oli ottanut herrassäätyä tutustuttaakseen,

jonka hyväksi hän oli päättänyt tehdä työtä, jonka arvon hän oli

ottanut osottaakseen, joka oli hänen sydäntänsä niin lähellä ja

yhtämittaa hänen ajatuksissaan, tämän kansan historiaan hän ensi

sijassa joutui tutustumaan. Porthanin historialliset harrastukset

liittyivät välittömästi niihin käytännöllisiin harrastuksiin, jotka

kulloinkin hänen mielessään liikkuivat, siksipä oman maan historia

ennen muita tuli niiden esineeksi.

Niin oli Porthan muutamain samanmielisten kanssa koonnut

Aurora-seuran lehtiin lähteitä ja kirjoitelmia, jotka Suomen

historiaa valaisivat. Kirjaston historiaa varten oli hän

kopioituttanut akatemian konsistorion pöytäkirjoja ja hän

oli havainnut niiden olevan mitä runsaimpia maamme oppi- ja

sivistyshistorian lähteitä. Näistä hän vuonna 1772 lehdissä

julkaisi kuvauksen piispa Terseruksen ja professori Svenoniuksen

uskonriidasta, joka 1660-luvun alulla Turun yliopistossa oli

herättänyt tavatonta huomiota ja päättyi Terserukselle onnettomasti.

Samaan aikaan oli Porthan myöskin entisaikain opetusoloja tutkinut.

Häneltä ilmestyi pieni kyhäys entisten koulupoikain elämästä ja

historiallisia tiedonantoja Suomen tärkeimmistä kouluista. Vuonna

1778 kirjoitti hän lyhyen suomalaisen raamatunkäännöksen historian.

Mennander oli pitänyt tästä aineesta pappienkokouksessa esitelmän

ja Porthanilla sattui olemaan muutamia lisätietoja, sillä hän

suomenkielentuntijana oli jo kauan huolehtinut raamatunkäännösten

kunnollista kieliasua. Hän julkaisi lukuisia lyhyitä tiedonantoja

tahi lähteitä, joita sattui käsiinsä saamaan: muistikirjoituksia

merkillisistä henkilöistä, kirjeitä y.m.

Historialliseen kirjallisuuteen oli Porthan jo poikavuosista asti

mieltynyt ja perehtynyt. Hän tunsi Turun ja Upsalan historialliset

väitöskirjat ja hän oli Ruotsin historiallista kirjallisuutta

seurannut Peringsköldin, Rudbeckin ja Messeniuksen paksuista,

latinalaisista folianteista Wildeen, Daliniin ja Lagerbringiin asti.

Hän tunsi ranskalaisten valistuskirjailijain loistavasti kirjoitetut,

mutta epätarkat, lähdeviittauksia vailla olevat historiateokset

ja göttingeniläisten tutkijain samalla tarkat ja rohkeaväitteiset

julkaisut. Ja näitä kaikkia lukiessa oli hänelle vähitellen

selvinnyt se suurenmoinen muutos, joka historiantutkimuksessa ja

historiankirjoituksessa oli tapahtunut viime vuosikymmenien ajalla.

Täällä kotimaassa ei sen tuloksia vielä oltu omistettu ja Ruotsissa

oli se käynyt täysin selväksi vasta Sven Lagerbringin teoksessa "Svea

Rikes historia" vuodelta 1769.

Mitä tiesi tuo muutos? Vuosisatain kuluessa olivat ruotsalaiset

tutkijat yrittäneet yhdistellä maansa muinaisuuden lähteitä, mistä

niitä vain luulivat saavansa, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Raamatun

kertomukset maailman ensimäisestä kansoittumisesta, antiikin tarut

pohjoisessa asuvista kansoista, oletetut yhtäläisyydet ruotsin

ja maailman vanhimpain sivistyskielten välillä, roomalaisten ja

gootilaisen Jornandeen kertomukset gooteista -- kaikki kelpasi

Ruotsin vanhimman historian lähteiksi. Kun 1600-luvun toisella

puoliskolla islantilaiset tarinat ja historialliset kertoelmat ensin

Tanskassa ja sitten Ruotsissa tulivat tunnetuiksi, avautui niistä

ruotsalaisille aavistamattoman runsas tietoaarre. Rohkeasti rakentui

näistä lähteistä ruotsalaisen muinaisuuden kuva. Muinaisuus vastasi

muka laadultansa täydellensä Ruotsin silloista suurvalta-asemaa,

sillä sen pakanalliset kuninkaat olivat jo ennen Kristuksen

syntymää tehneet urotöitä, jotka vastasivat Kustaa Aadolfin ja

Kaarle-kuningasten parhaimpia urotekoja. Isänmaallinen innostus ja

luottamus yhdistelevän järjen voimaan oli niin täyttänyt tutkijain

mielet, että he liittivät olettamusta olettamukseen ja ilmoituksia

ilmoituksiin, huomaamatta sitä, että he käsittelivät mahdollisuuksia,

jotka yhtä helposti saattoivat olla vääriä kuin oikeitakin.

Kun esiintyi houkuttelevia yhtäläisyyksiä kahden nimen välillä,

oli niitä muitta mutkitta samana nimenä pidetty, tahi kun

kirjoitusvirhe oli vääristänyt henkilön nimen, tehtiin senjohdosta

uusi historiallinen henkilö. Missä islantilaiset kuningasluettelot

erosivat toisistaan, siinä soviteltiin niin, että kaikki toisintojen

mainitsemat kuningasnimet, olivatpa ne vaikka saman nimen erilaisia

muotoja, tulivat mukaan. Näin venyivät luettelot tarpeellisen

pitkiksi ja kuninkaitten sarja saatiin ulottumaan Japhetin poikaan

Magogiin asti, jota muka Ruotsin ensimäisenä kuninkaana oli pidettävä.

Kun kyllin kauan oli koeteltu kaikkia käsillä olevia tietoja

niin yhdistää, että ilmoitus aina olisi ilmoitukseen liittynyt

ja mahdollisuudet tukien toisiaan olisivat varman järjestelmän

muodostaneet, eikä sittenkään oltu yksimielisiin tuloksiin tultu,

alettiin vähitellen epäillä lähteitten luotettavuutta. 1700-luvun

ensi puoliskon lahjakkaimmista tutkijoista tuntuivat satujen ja

kuningasluettelojen tiedot ikäänkuin ilmassa häilyviltä eikä

voinut päätellä milloin ja missä järjestyksessä niiden tapahtumat

olivat tapahtuneet. Nuorempi Benzelius jo vaati, että piti tieto

tiedolta käydä kertomukset läpitse ja katsoa mistä ne oikeastaan

oli saatu. Muut etsivät muualta varmuutta. Wilde jaotteli Ruotsin

muinaisuuden erilaisen hautaamistavan mukaan eri aikakausiin, joita

hän kirjoitettujen lähteitten arvon mukaan nimitti tarunomaiseksi,

hämäräksi ja historialliseksi ajaksi. Olof von Dalin laski

likimääräisillä laskuilla, että vesi Ruotsin rannikolla oli

vuosittain saman verran alennut, joten maa Kristuksen syntymän

aikoina oli ollut saaristona. Valtakunnan ikä ei siis voinut ikivanha

olla. Vaan näinkään ei tuntunut vakavaa pohjaa löytyvän. Tutkijat

tyytyivät sentähden varovasti valitsemaan sellaisia mahdollisuuksia

muitten joukosta, jotka tuntuivat vähän muita varmemmilta. Otettiin

sellaisten kirjoittajain tietoja, jotka näyttivät olevan tarkkoja ja

totuutta harrastavia. Koetettiin arvelujen tuottamaa vaaraa mikäli

mahdollista karttaa. "Kuitenkaan ei sitä voida säännöillä estää,

vaan riippuu se enimmäkseen yleensä historiallisesta varovaisuudesta

sekä asiain yhteyden ja aikain olojen ymmärtämisestä", lausui

eräs tutkija. "Siitä se riippuu myöskin maantieteellisissä

arveluissa, jotka koskevat hämäriä ja satuaikoja ja joita enimmin

käytetään väärin, kun samanlaisilta kuuluvain nimien mukaan

päätetään henkilöitten ja koko kansain alkuperästä." Ja kun

kirkkohistorian-kirjoittaja Olavi Celsius alkaa käsitellä vanhinta

muinaisuutta, lausuu hän varsin avomielisesti: "Mutta enpä rohkene

lähteä aivan syvälle tähän aineeseen pelosta, että kun toinen ajatus

aiheuttaisi toisensa ja joitakuita todennäköisyyksiä ilmenisi,

rupeaisi kynä piankin rudbeckiseeraamaan ja goropitseeraamaan, kuten

Leibnitz sanoo, se on täyttämään paperin arveluilla ja unohtamaan

aineensa."

Tähän epävarmuuteen sattui silloin avuksi periaate, joka oli

valistajain katsantotavalle ominainen. Piti tutkia kunkin tiedon

oikeutus, kysyä jokaisesta nimestä, jokaisesta vuosiluvusta,

taistelusta, vaelluksesta, liitosta, joka lähteisiin oli merkittynä,

mistä se oli tullut ja kuka sen oli sanonut, oliko se oikea vai

väärä. Ei saanut tyytyä siihen, että kirjoittaja, joka sen kertoi,

oli luotettava, taitava ja oppinut mies; ei saanut antaa kenenkään

arvon itseään pelottaa. Kun epäillen oli kysytty mistä tuo suuri

oppinut ja tutkija oli tietonsa saanut, etsittiin sitä vanhemmista

lähteistä, joita arveltiin hänen ehkä käyttäneen, -- sillä lähteitään

eivät tuollaiset tutkijat tavallisesti olleet ilmoittaneet --

löydettiin jostakin, etsittiin uudelleen, tavattiin vielä vanhemmasta

ja niin yhä edelleen, kunnes tultiin aivan itse tapauksen aikuisiin

kirjoituksiin tahi jäljet haihtuivat jo aikoja kadonneisiin

lähteisiin.

Siinä tuli ilmi somia seikkoja ja vanhain, aikoinaan kuuluisain

tutkijain menettelytapa paljastui uskomattomalla tavalla. Ei siinä

kyllä, että revittiin rikki kaikki vanhat yhdistelmät ja arvelmat,

osotettiin miten heikolla, usein luonnottomalla perustalla ne olivat.

Eikä siinäkään, että huomattiin miten tietoja oli väärennelty ja

muuteltu, jotta ne olisivat tutkijain tuumiin soveltuneet. Tavattiin

lukemattomia virheitä, väärinkäsityksiä, sekaannuksia, ilmeistä

huolimattomuutta ja hutiloimista. Ja tällaisia virheitä vilisi sekä

vanhoilla viime vuosisadan tutkijoilla että vielä elossa olevilla

kirjailijoilla. Innokas kokoilija Tilas joutuu kirjallisiin töihinsä

käyttämään von Stiernmanin tutkimuksia ja hän perehtyy tämän

tutkimustapaan. "Olen ruvennut enemmän kuin ennen huomaamaan miten

hävittävästi von Stiernman on hyökännyt eteenpäin historiallisessa

matrikkelissaan", kertoo hän. "Minä vihoittelin kaksi päivää,

vihdoin päätin perinpohjin valmistaa uuden matrikkelin ja itse

käydä pöytäkirjat lävitse vanhimmista ajoista asti. -- -- -- Minä

kauhistuin nähdessäni miten v. Stiernman on pillastunut ilman mitään

syytä, vastoin kaikkea totuutta ja luulen, että hän on uneksinut koko

joukon."

Tällaiseksi tuli valistusajan tutkijain työ. Niinkuin ranskalainen

valistajajoukko, Voltaire etupäässä, otti paljastaakseen kaikkien

kunniakkaina pitämien mielipiteitten ja tapojen, kirkollisten

menojen samoinkuin kuninkaallisten oikeuksien todellisen alkuperän

ja arvon, niin vainosivat valistusajan tutkijat entisajan uskomia ja

arvossa pitämiä kertomuksia kansain ja kuninkaitten entisyydestä.

Tuloksena oli kummassakin tapauksessa kokonaan uusi katsantotapa ja

tietovarasto. Mutta työ, jota semminkin jälkimäisessä tapauksessa

vaadittiin, oli äärettömän vaivalloista, aikaa ja voimia kysyvää.

Päätyön otti ruotsalaisessa tutkimuksessa tehdäkseen Sven Lagerbring,

suuri lundilainen historioitsija. Hän poisti pahimmat olettamiset

Ruotsin vanhimmasta historiasta, mutta paljon hän niitä jättikin,

uskoipa islantilaisten satujen kertomia kuninkaita todenperäisiksi.

Mutta kuta edemmäksi tultiin sitä enemmän hän teki puhdasta siihen

asti totena pidetyssä tietovarastossa. Kun hän vuonna 1783 lopetti

Svea Rikes Historian neljännen osan, oli hän ehtinyt esityksessään

keskiajan lopulle Kaarle Knuutinpojan aikoihin. Pari vuotta

senjälkeen hän, jo haudan partaalla ollen, ilmaisi vilpittömän

pyrkimyksensä totuuteen näillä sanoilla: "Täytän 80 vuotta

helmikuussa 1786. Ehdinkö niin kauvaksi en tiedä, vielä vähemmin

elänkö kauvemmin; mutta sen minkä kirjoitan pitää olla totta ja niin

totta, että kaikki voidaan painattaa versaali-kirjaimilla kuolemani

jälkeen, jos niin vaaditaan." Tutkimuksissaan Lagerbring Ruotsin ja

Suomen historian yhteyden takia vähän väliä Suomenkin historiaan

puuttui, korjasi siinäkin virheitä ja loi lujempaa perustaa, mutta

vain muitten ainestensa ohessa, kuin ohimennen.

Vuonna 1772 julkaisi Johan Ihre, kuuluisa kielimies, avoimen

kirjeensä Lagerbringille islantilaista satukirjallisuutta siinä

arvostellen. Tämä kirjoitus näytti tämän Ruotsin muinaisuuden tärkeän

lähteen todellisen luonteen ja tapa, jolla Ihre sen osotti, oli

merkillinen. Hän ei seurannut satujen ilmoituksia yksitellen, kuten

oli totuttu tekemään, eikä vain arvostellut, olivatko ne oikeita

vaiko vääriä. Ei, hän piti silmällä koko lähteen, islantilaisen

Eddan luonnetta, tunsi sen syntymäajan ja syntymämaan ihmisten

ajatuskantaa, kertomistapaa ja oloja. Näistä hänelle selveni Eddan

tarkoitus ja luonne sekä samalla kunkin yksityiskohdan oikea

merkitys. Samaa muistamme professori Aurivilliuksen Upsalasta

osanneen raamatun runoudesta selville saada. Mutta kuka oli osottava

lukemattomien ruotsalaisten lähteitten, vanhempien ja nuorempien

kokonaisluonteen, siitä yksityiskohtain arvoa päätellen?

Muutamia yrityksiä tähän suuntaan tehtiin. Siinä oli kumminkin

oikeastaan kysymyksessä saada tietää vanhain kirjoitusten

oikea ikä, sillä useista sitä ei varmuudella tiedetty, toiset

olivat taas tahallaan väärennettyjä ja niin laitettuja, että ne

näyttäisivät hyvin vanhoilta. Ihre, joka tunsi eri aikain kieltä

ja kirjoitustapaa, oli erinomaisen taitava osottamaan miltä ajalta

mitkäkin lähteet olivat. Hänen oppilaansa Nordin oli myös taitava

vanhan kielen ja kirjallisuuden tuntija, hänkin epäili jokaista

kirjoitusta, kyseli mistä se oli ja miten muodostunut sekä yritteli

erottaa väärennettyjä, mutta kauan oikeiksi katsottuja lähteitä

todella oikeista. Näin tutkiessaan hän alkoi epäillä, että suurin

osa Ruotsin vanhaa lähdekirjallisuutta oli ilmeistä väärennystä.

Yksityisissä kirjeissään hän Porthanille kantaansa esitti. "Me

olemme niin häpeällisesti petettyjä keskiajan suhteen", kirjoitti

hän kerran myöhempänä aikana Porthanille, "että maailma kerran on

hämmästyvä nähdessään loppumattoman ketjun petoksia, joka on meitä

vaivannut niin kauan ja niin törkeästi." Ja tosiaan hän saikin

Porthanin epäilemään muutamia vanhoja pohjoismaalaisia lähteitä kuten

tanskalaisen Saxon ja Adam Bremeniläisen teoksia. Mutta kun hän

pitemmälle väitteissään meni, ei Porthan häntä ottanut uskoakseen

ja muutaman Nordinin vääräksi väittämän lähteen Porthan myöhemmällä

ijällään tarkasti ja taitavasti todisti oikeaksi. Uskollisena

päätöksellensä aina käyttää järkevää epäilyä, ei Porthan ilmeiseen

liikaepäilyyn saattanut suostua.

* * * * *

Porthan tiesi kyllä, että ruotsalainen historiantutkimus muutamissa

kohdin oli vain ulkomaisen tutkimuksen kuvastusta. Göttingenin

yliopistoon Saksassa oli keskittynyt tutkijajoukko, joka mitä

jyrkimmällä tavalla oli vaatinut, että historiallinen tutkimus

ehdottomasti pyrkisi alkulähteisiin. Kaikki vanhat erehdykset

säälimättä paljastettiin ja kauan oikeiksi katsotut kertomukset

kumottiin. Göttingeniläisistä tutkijoista etevin, A. L Schlözer,

oli ottanut pohjoismaitten historian yhdeksi erikoisalakseen sekä

säälittä repinyt rikki ruotsalaisen satutraditionin ja muinaisen

suuruuden kuvittelut. Nämät tutkimuksen vanhat perinnöt, joihin

uuden ajankin ruotsalainen tutkija vain varovin käsin ja hellävaroen

oli uskaltanut koskea, olivat saksalaisesta tutkijasta pelkkää

hulluttelua. Vanhat lähteet olivat hänestä arvonsa kadottaneet, hän

hylkäsi ne ja etsi uusia luotettavampia.

Niitä hän luulikin löytäneensä. Ranskalaiset valistuskirjailijat

olivat kaikessa nerokkaassa huolettomuudessaan ja hutiloimisessaan

niitä osottaneet. Ranskan kirjailijat olivat ihmiskunnalle maailman

ikäänkuin uudelleen avanneet: monimuotoinen, ihan aavistamattoman

runsassisältöinen oli jumalan suuri luomakunta, jokainen hiukkanen

jakaantui lukemattomiin erikoisosiinsa ja näistäkin saattoi vielä,

jos osasi tutkimustaan tarkistaa, löytää uusia piirteitä. Ja

ihmeellisen säännöllinen oli luonto kaikessa moninaisuudessaan,

kaikella oli syynsä, kaikki kehittyi ja muuttui vähitellen. Niin oli

ihmiskunnan vaiheittenkin laita. Jos minne katselikin, aina avautui

uusia elämän aloja tutkittaviksi, aina näkyi uusia puolia ja ennen

tuntemattomia tutkimuksen aineksia. Ihmiselämän monipuolisuus saattoi

aavistamaan, että sillä oli monimuotoinen ja täyteläinen kehitys

takanansa.

Ne muutamat tiedot, joita vanhoissa aikakirjoissa oli kuninkaitten

hallitusvuosista ja sotaretkistä kansakuntain ensi ajoilta, eivät

yksinänsä ensinkään olleet omiansa näin vilkastunutta tutkimushalua

tyydyttämään. Vaan silloin sattuivat avuksi historialliset jätteet.

Huomattiin, että entinen aika oli jättänyt merkkinsä nykyisyyteen,

kansain kieleen, lauluihin, niiden tapoihin ja vieläpä ulkonäköönkin.

Kansojen asuinpaikoista saattoi nähdä miten ja mistä ne olivat

vaeltaneet, raunioista huomasi miten ne olivat asuneet ja vanhoista

esineistä mitä ne olivat askaroineet. Näin saatiin sittenkin selville

se, mitä hartaimmin oli haluttu tietää, ihmiskunnan kehityskulku

alkuperäisestä raakuudentilasta silloiselle sivistyskannalle. --

Tämä kehityskulku oli kokonaisuudessaan käsitettävä. Kaikki kansat

pääsivät nyt mukaan maailman historiaan, Afrikan ja Uuden maailman

villit alkuasukkaat ja Aasian lukemattomat kansakunnat. Maantieteen

ja kansatieteen avulla määrättiin kullekin paikkansa, kielitieteen

avulla niitä ryhmiteltiin suuriin sukulaisryhmiin ja selviteltiin,

miten ne samasta alkuperästä polveutuivat. Ja juuri ne kansakunnat,

jotka siihen asti olivat jääneet laiminlyödyiksi, joutuivat suurimman

huomion esineeksi. Ellei niitä ja niiden vaiheita tuntenut, ei

ihmiskunnan vaiheista milloinkaan järjestettyä kokonaiskäsitystä

saanut.

Näin ajatellen oli Schlözer muun muassa Venäjänkin viljelemättömään

historiaan puuttunut. Kriitillisellä kokoilemis- ja tutkimustyöllään

hän oli sen kokonaan uudestansa luonut, läpikäynyt kaikki vanhat

kronikat, verrannut ne kohta kohdalta ja tieto tiedolta, perannut

pois erehdykset ja järjestänyt jälellejääneen. Näin tarkastettuina

hän ne julkaisi itsetietoisesti ilmoittaen tämän tapahtuman olevan

Venäjän historian perustushetken. Ja vastaisille tutkijoille, työnsä

jatkajille, antaa hän neuvoja tulevaisuuden varalle: "Jotta tuossa

työssä ei ammennettaisi ainoastaan annaaleja, vaan myös tavallaan

koko Venäjän historia, tulee asianomaiseen kohtaan samalla asettaa

kaikki, mikä erikoiskronikoissa, astekirjoissa, kronograafeilla ja

muissa syrjälähteissä löytyy, ja niin julkaista täydellinen Venäjän

historian varasto." Ja neuvoonsa liittää Schlözer vielä toisen:

"Kaikki muut työt hyötyvät tuon järjestelmällisen alun kautta ja

voivat säännöllisemmin seurata toinen toistaan. Kun Venäjän historia

kotimaisista lähteistä on ammennettu, mentäköön ulkomaalaisiin,

etsittäköön pohjan, lännen, vieläpä idänkin arkistot ja koottakoon

aineksia missä vaan sellaisia löytyy."

Samalla tavalla perustivat uurastavat saksalaiset muitten

slaavilaisten kansain historiat. Greifswaldilainen yliopistomies

Dähnert, jonka huonosta kirjainhankinnasta Turun akatemian

kirjastolle edellä oli puhe, julkaisi vendiläisten historian

luonnoksen. Ja puoleksi saksalaistanut Josef Dobrovsky,

böömiläis-isänmaallisen liikkeen alkaja, kokoili kaikkialta lähteitä

oman kansansa historiaa varten. Kumpikin piti tutkimustyötään vain

vastaisen omamaisen tutkimuksen perustana. "Näitä kaikkia", lausuu

Dähnert tarkoittaen kerättyjä aineksia, "voimme pitää kivenä ja

kalkkina, jotka kuuluvat rakennukseen sekä suunnitelmina, joiden

mukaan rakennus on tehtävä."

Eikö ollut jo aika luoda Suomen kansallekin, jonka mainiosta

muinaisuudesta Daniel Juslenius oli isänmaalliset haaveensa

haaveksinut, oma erikoinen historiansa?

Porthanista oli göttingeniläisten tutkimuksilla suuri viehätys

senkintähden, että ne joutuivat koskettelemaan suomalaisten heimojen

alkuperää, vanhimpia vaiheita ja sukusuhteita. Monet suomensukuiset

tahi suomensukuisiksi luullut kansat Aasiassa ja Europan Venäjässä

olivat tulleet yleisemmin tutuiksi vasta sitten, kun ruotsalaiset

sotavangit palatessaan kotimaahansa Uudenkaupungin rauhan jälkeen

toivat niistä tietoja. Ranskalaiset valistushistorioitsijat olivat

katsoneet niiden vaiheita historiallisen käsittelyn arvoisiksi

ja göttingeniläiset tutkijat olivat innolla omistaneet ajatuksen

omakseen ja toimineet senmukaisesti. Venäjällä oleskeli tähän

aikaan muutamia varsin kyvykkäitä saksalaisia tutkijoita kuten

Müller ja Fischer, ja A. L. Schlözerkin vietti täällä useita vuosia

1760-luvulla. Tutkien Venäjän historiaa, koettivat he selvitellä

suomalaistenkin heimojen vaiheita.

Myöskin ruotsalaiselta taholta oli niitä kosketeltu, tosin aivan eri

tavalla. Suomalaisia, "finnar", mainitaan vanhoissa islantilaisissa

saduissa Skandinaviassa asuvaksi mahtavaksi kansaksi, jonka kuninkaat

naittivat tyttäriään ruotsalaisille sankareille ja joka kävi sotia

skandinavilaisia naapureitaan vastaan. Sen historia siis tuntui

olevan läheisesti liittyneenä ruotsalaisten vanhimpaan historiaan

ja ainoastaan tästä selviävän. Islantilaisten tietojen mukaan

sitä siis esitettiin ja antiikin kertomukset entisajan skyyteistä

otettiin avuksi. Näin rakentui historiallinen traditioni, jonka

mukaan ruotsalainen sankari ja puolijumala Odin olisi Pompeiuksen

aikoina johtanut skyytit Suomeen ja Skandinaviaan. Lähtien näistä

edellytyksistä ruotsalaiset ja suomalaiset tutkijat veljellisessä

sovussa kutoivat yhteen molempain naapurikansain vaiheita.

Oppineet papit ja muut tietorikkaat miehet, jotka olivat perehtyneet

hepreaan ja kreikankieleen, luulivat niistä löytäneensä suomen

sukulaisuutta. Se selitettiin joko siten, että suomalaiset alkujaan

polveutuivat niistä Israelin 10 sukukunnasta, jotka Esran kirjan

mukaan vaelsivat maanpakoon pohjoiseen päin ja sekaantuivat

skyyteihin tahi siitä, että skyytit asuen kreikkalaisten lähellä

olivat näiltä omistaneet joukon sanoja ja muotoja tahi olivat

suorastaan kreikkalaissukuinen kansa.

Göttingenin tutkijat puuttuivat suomalaisten heimojen historiaan

käyttäen aivan toisia lähteitä ja toisellaista tutkimustapaa.

Heistä olivat islantilaiset sadut historiallisena lähteenä aivan

epäluotettavia, niitä ei siis voinut käyttää. Antiikin tiedonantoja

skyyteistä olivat useat heistä koettaneet tässä panna historiallisen

tietovarastonsa pohjaksi -- prof. Gatterer oli senjohdosta

kirjoittanut laajan, oppineen tutkimuksen -- mutta vihdoin oli

Schlözer älynnyt nämät yritykset turhiksi. Hänen käsityksensä

mukaan olivat kreikkalaiset kutsuneet Skytiaksi pohjan ja idän

seutuja, joita eivät tunteneet ja jonne sijoittivat kaikki heille

tuntemattomat, tarunomaiset kansat. Todellisuudessa oli alue

määrättömän laaja ja käsitti mitä erilaisimpia ja erisukuisimpia

kansoja. Vanhojen kirjoittajain ilmoitusten avulla ei paljonkaan

saanut tietää, ei suomalaisten eikä muittenkaan kansain vanhimmasta

historiasta. Se oli lopputulos, johon Schlözer ja hänen kanssansa

monet muut saksalaiset tutkijat olivat tulleet.

Tulos oli masentava niille, jotka sensuuntaiseen tutkimukseen

olivat vuosikausia elämästänsä uhranneet ja olisi ollut aivan

lohduton, ellei olisi ollut muuta sijalle panna. Vaan uusimman

tutkimuksen edustajat vertasivat kansoja toisiinsa kielen ja

rotu-ominaisuuksiensa puolesta, tarkkasivat niiden tapoja ja

asuinsijoja ja päättelivät siitä, mistä nuot kansat olivat kotoisin

ja mistä tulleet. Tämäkin menettelytapa oli tosin ehtinyt joutua

huonoon huutoon Rudbeckin ja hänen kaltaistensa uhkarohkeitten

päätelmien tähden ja sitä olikin sentähden käytettävä suurimmalla

varovaisuudella.

Vanhan ajan tutkijat olivat olettaneet sanoja sukulaissanoiksi kun

niillä vain oli samanlainen sointu; merkitys saatiin kyllä aina

soveltumaan. Uudemmat tutkijat vaativat ensiksikin vertailuilta

merkitykseen nähden soveltumista ja sitten todistelua, että äänteet

tosiaan saattoivat muuttua sellaisiksi, jollaisina ne verratussa

sanassa olivat. Jos muissa kielissä tuollainen muutos oli saattanut

tapahtua, jos siis puhe-elimet joskus olivat tuon muutoksen

suorittaneet, jos sanalla sanoen tuollainen muutos oli mahdollinen,

silloin saattoi sitä myöskin otaksua. "Totta on, että kirjaimet

muuttuvat", sanoo Schlözer, "kun siirtyvät aikakaudesta toiseen,

maasta, kielestä toiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka

saattaa ja tulee todistaa induktionin avulla monista muista kielistä

otetuilla esimerkeillä." Sanoja verrattaissa tuli vielä varoa

useita muita asioita, että sanat merkitsivät joitakin tavallisia

alkuperäisiä esineitä ja siis todella olivat ijältänsä vanhoja, että

ne eivät mukailleet luonnonääniä, eivät olleet yhdyssanoja j.n.e.

Ennen kaikkea tuli tuntea perinpohjin kieliä, joiden sanoja toisiinsa

verrattiin.

Mihin tuloksiin tämä menettelytapa johti? Suomen suku oli ammoisista

ajoista asunut laajoilla alueilla Uralista aina Itämereen, Mustaan

mereen ja Pohjoiseen jäämereen asti, yhtäjaksoisena heimoryhmänä,

sanoi Schlözer. Suomen suvun alkukoti oli etsittävä Kaspian meren

rantamilta, arveli Fischer, kun taas muut tutkijat etsivät sitä

Etelä- ja Länsi-Venäjältä, vieläpä Itä-Saksastakin. Koetettiin

edelleen esittää miten suomalaiset kansat olivat hajaantuneet,

kun slaavilaiset tunkeutuivat heidän keskeensä ja miten ne

vähitellen olivat siirtyneet silloisille asumuksilleen. Siinä oli

kappale maailmanhistoriaa, aivan toisenlaista kuin ruotsalaisten

suunnittelema, epävarmaa vielä, mutta uusia näköaloja avaavana ja

paljon lupaavana, odottaen taitavan suomen- ja sen sukukielten

tuntijaa. Mutta Ruotsin-Suomen oppineet olivat jättäneet nämät

saksalaisten tutkijain tulokset enimmästä päästä huomioonottamatta,

harvoin he mainitsevatkaan suomalaisten sukulaisia kaukana Venäjällä.

Muutamia, vielä heikkoja yrityksiä oli kumminkin tehty

göttingeniläisten viittaamaan suuntaan. Jo vuonna 1759 oli

suomalainen Lindheim perinpohjaisesti ja taitavasti todistanut,

että lappalaiset ja suomalaiset olivat kerrassaan eri kansaa

kieleltään ja sukuperältään; islantilaisten mainitsemat "finnar"

olivat lappalaisia, ei suomalaisia. Samansuuntaisiin tuloksiin tuli

suomenkieltä ja historiaa harrastava kirkkoherra Erik Lencqvist.

Hän ei tosin ollenkaan epäile, etteivät suomalaiset olisi skyytein

jälkeläisiä, sitähän todistaa muka venäläisten heille antama

tschudi-nimikin. Mutta he ovat tulleet Venäjältä varsin myöhäisinä

aikoina, vielä Kristuksen syntymän aikaan ovat he asuneet Itämeren

itäpuolella ja eläneet maanviljelyksestä.

Näin erotettiin suomalaisten historia vanhimmasta Skandinavian

muinaisuudesta; suomalaisilla oli erikoinen muinaisuutensa

kaukana Volgan rannoilla. Sitä oli siis tutkittava eriksensä,

itsenäisesti. Lencqvist omasta puolestansa oli täydelleen vakuutettu

sen suuruudesta ja loistosta, sillä hänen kansansa oli ikivanhaa

skyytalaista sukujuurta, vanhempaa kuin itse ylpeät svealaiset ja

göötalaiset. Hänen kielensä oli emäkieli, josta viro ja lappi,

tscheremissi, mordva, voguuli ja unkari aikain kuluessa olivat

lähteneet. Vaikka nämät muut kielet olivat muuttuneet niinkuin

useimmat Europan kielet, oli suomalainen pääkieli pysynyt

suunnillensa samanlaisena, puhtaana ja sekoittumattomana aina

Babelin sekaannuksesta asti. Turhaa siis oli, että Rudbeck etsi

sen alkuperää juutalaisista, yhtä turhaa kuin ruotsalaisten

yritys asettaa Forniother suomalaisten kantaisäksi heidän oikean

esi-isänsä Ukon sijaan. -- Tällainen oli innokkaan suomen kielen ja

suomalaisuuden ystävän käsitys: on kuin kuulisi itse Jusleniuksen

puhuvan ja kumminkin sulaa siinä merkillisesti yhteen vanha oletus ja

uudenaikainen tutkimus, keskellä ruotsalaisilta historioitsijoilta

perittyjä mielipiteitä viitataan Strahlenbergiin, Büschingiin ja

heitä myöhempiin saksalaisiin tutkijoihin.

Ilmeisesti oli Porthan 1770-luvulla samantapaisella kannalla. Vuonna

1766 oli hän olettanut suomalaisten runojen olevan heprealaista

alkuperää ja lisännyt arvelunaan, että runo-nimikin oli juutalaista

perua. Seuraavina vuosina näkyy hän tutkineen suomea ja jonkun verran

sen sukukieliäkin; Turun Sanomain ensimäisiin numeroihin kirjoitti

hän selonteon unkarilaisen munkin Johannes Sainovicsin teoksesta

_Demonstratio idioma Ungarorum et Lapponum idem esse_ (Todistus

että unkarin- ja lapin-kieli on sama kieli). Tästä selonteosta käy

selville, että Porthan jo silloin oli tarkka suomenkielen rakennuksen

tuntija ja oli vähän unkariinkin perehtynyt. Hän vertailee

mielellänsä näitä kieliä heprean kieleen. Kirjoituksensa lopussa hän

huomauttaa miten tärkeätä olisi perehtyä suomensukuisiin kieliin ja

tehdä vertailuja niiden välillä. "On epäämätöntä", lausuu hän, "että

kaikissa kolmessa kielessä täysin taitava henkilö kykenisi tekemään

monta hyödyllistä muistutusta niiden keskinäiseksi eduksi; ehkäpä

voisi hän hiukan valaista kysymystä kansakuntain sukulaisuudestakin."

Suomalaisten alkuperästä ja asuinpaikoista ei kirjoittaja ota

mitään varmaa sanoakseen. Mutta 1770-luvun lopulla hän liittyen

göttingeniläisten ja samalla Lencqvistin mielipiteeseen lausuu:

"Suomalaiset, permalaiset, lappalaiset y.m. Tämä kansa muodostaa

vielä suuren osan valtakunnan asukkaista. Kaikki asianhaarat

vahvistavat vanhimman venäläisen historian todistuksen, joka

esittää ne valtakunnan pohjoisosan vanhimpina asukkaina, Väinäjoen,

ylisen Volgan, Vienajoen y.m. seutuvilla." Samalla ovat suomalaiset

Porthanista kuten Lencqvististä skyytein jälkeläisiä ja täydellä

itsetunnolla hän P.A. Gaddin kanssa sepittämässään ohjelmarunossa

Turun Sanomain alkajaisiksi laulaa: "Kansa skyytein sukua ja pohjan

vanhimpia heimoja."

* * * * *

Aina silloin tällöin vertailivat tutkijat suomenkielisiä

sivistysesineitten, työkalujen, vaatteitten, rakennuksen osain

y.m. tavarain, joiden käyttö osotti jonkinlaista sivistystä, nimiä

vieraskielisiin. Ne nimet, jotka olivat muilta lainattuja, osottivat

-- niin ajateltiin -- että niillä merkittyjen esineittenkin käyttö

oli vierailta kansoilta otettu lainatavara; mutta kotimaiset nimet

tiesivät esineiden ikivanhaa tuntemista ja käyttämistä. Tällä

tavalla oli Juslenius mielestään todistanut suomalaisten ikivanhan

valtakunnan muinaista mahtavuutta ja sivistystä -- tuota omaperäistä

sivistystä, jonka kateelliset ruotsalaiset muka olivat hävittäneet.

Kun sitten ranskalaisten kirjailijain kautta kävi yleiseksi se

käsitys, että historian ensi sijassa tuli kuvailla sivistyksen

kehittymistä, oli tuo elävistä kielistä saatu apukeino erittäin

tervetullut sivistyksen varhaisimpia vaiheita tutkittaessa.

Ruotsalaiset kirjoittajat sitä silloin tällöin Suomen historiaa

tutkiessaan käyttivät; he vertailivat suomea ruotsiin, gootinkieleen

tahi venäjään. Professori Gadd tutki tällä tavoin väitöskirjainsa

alussa jonkinlaiseksi johdannoksi suomalaisten taloudellista tilaa

ja kun hän vuonna 1775 kirjoitti laajanlaisen selonteon maamme

elinkeinojen tilasta ja niiden edistämisestä, alkaa hän sen tarkalla

kuvauksella suomalaisten sivistyksestä pakanuuden aikana. Kuvauksensa

hän on luonut päätellen mitkä sanat olivat alkujansa suomenkielisiä

ja mitä sivistysesineitä suomalaiset jo pakanuudenaikana tunsivat.

Porthania huvittivat sivistyssanain vertailut suuresti. Hän sai

käsiinsä ruotsalaisen Ihren tuollaisten vertailujen pohjalle

laatiman kuvauksen ruotsalaisten muinaisesta alkuperäisestä

yksinkertaisuudesta ja tuli sen johdosta miettineeksi mitkä noista

Ihren luettelemista sanoista olivat suomenkielessä alkuperäisinä,

mitkä taas ruotsista lainattuja. Hän merkitsi vertailunsa

paperiliuskalle ja talletti sen vastaisuuden varalle.

Näin aukeni yhä uusia mahdollisuuksia Suomen historian tuntemiseen;

ne tuntuivat varsin runsailta ja paljoa lupaavilta. Kaikki vanhat

kirjeet ja asiakirjat, joita Turun lehdissä julkaistiin, saattoivat

aavistamaan Suomen sivistyksen vaiheita aina keskiajalta asti ja nyt

viekotteli kaukainen pakanallinen sivistyskin puoleksi paljastuen

tutkijain uteliaille katseille.