IV.

70-luvulla alkoi Turussa vilkas elämä. Nautinnot ja huvittelut,

jotka jo kauvan olivat iloisia tukholmalaisia hauskuuttaneet,

pääsivät täälläkin yleisemmiksi. Hienostuneet tavat, seurataito ja

seurustelunhalu saivat ennen aavistamattoman tärkeyden, hienonsivat

karkeita ja jäykkiä elintapoja, vilkastuttivat uneliaita oloja ja

viehättivät varsinkin sitä nuorison osaa, joka elämänhaluisena ja

huolettomana jo entuudeltaan oli niistä esimakua saanut. Ei siltä

muutenkaan harrastuksia puuttunut. Se luki Voltairea ja muita

valistuskirjailijoita, se ihaili Swiftiä ja Popea, se nautti Ossianin

lauluista ja liikuttavista Youngin öistä, se runoili ja sepitteli

tyylikkäitä puheita, ja entiseen tapaansa se pilkkaili kaikkea

vanhaa ja kunnianarvoista akatemiassa ja akatemian ulkopuolella.

Kustaa-kuninkaan loistava hovielämä Tukholmassa, joka hänen

alamaisiaan hurmasi ja viehätti, antoi tälle elämälle uutta vauhtia

ja oikeutusta ihmisten silmissä. Henkilöitten käytös ja mieskohtainen

yhdyselämä sai näissä oloissa paljon huomiota osakseen, luonnonkaipuu

ja hellät ystävyysliitot ylenpalttisine tunteenpurkauksineen

esiintyivät jo täälläkin ulkomaitten mallin mukaisesti ja

seurakeskustelukin yritteli muodostua henkeväksi ja vilkkaaksi.

Kesällä vuonna 1770 oli entinen ylioppilas Turun piispankartanosta,

C. F. Mennander, sittemmin kuninkaallinen sihteeri Fredenheim,

virkatoimiltaan ja huvitteluiltaan saanut aikaa pistäytyä Turussa

tervehtimässä isäänsä piispaa sekä tapailemassa vanhoja tuttujaan ja

ylioppilastovereitaan. Huolellisesti puuteroituna ja muodikkaasti

puettuna, notkeana ja sirotapaisena keikarina oli tämä Porthanin

"serkku" turkulaisista kuin Tukholman ylimyksellisen sivistyselämän

elävä ilmestys. Myöskin Porthanin nuoruuden ystävä Petter Juslén,

joka niinikään oli joutunut Tukholman virastoteille, oli Ruotsin

valtioarkistosta sattunut kotiseudullaan poikkeamaan. Yhdessä

Fredenheim, Juslén ja Porthan perustivat elokuun 16 ja 19 päivänä

kuuluisan _Auroraseuran_.

Seuralle laadittiin sääntönsä. Sen tuli samalla huvittaa ja

hyödyttää. Siellä oli saatava aikaan henkevää seurakeskustelua,

siellä oli viljeltävä hienoja tapoja ja hyvää aistia. Yhdessä piti

seuran jäsenten sivistyä, harrastaa ruotsin kieltä ja kirjallisuutta,

sepittää runokappaleita ja tieteellisiä sepustelmia, arvostella niitä

ja niistä keskustella. Mieskohtaisesta seurustelusta toivottiin

runsaita vaikutuksia, uusia näkökohtia, kaikinpuolista täydentymistä.

Aatelisherrat ja virkamiehet kaipasivat runoilijain henkevyyttä ja

tiedemiesten oppia, nämät taas ylimysten hienostuneita tapoja. Oli

viehättävää tavata toisiansa valitun seurapiirin keskuudessa, josta

kehittynyttä makua loukkaavat lauselmat ja eleet olivat tarkoin

estetyt, jossa senlisäksi oli miellyttävää ja hyödyllistä oppimista.

Viihtyihän täällä paremmin kuin virkamiesten ja poroporvarien

kodeissa ja ikävystyttävissä iltaseuroissa. Ei tarvinnut täällä

kohteliaana kuunnella jonkun vanhan rouvan kertomuksia siitä miten

ilkeästi naapurin rouva oli häntä pistellyt, millaista elämää hän oli

nähnyt vastapäätä olevassa talossa vietettävän ja mitä juoruja hän

viimeksi oli kaupungilla kuullut. Sai olla rauhassa suurisuisilta

keikareilta, jotka lakkaamatta valloituksiaan kehuivat säestäen

vahvasti höystettyjä juttujaan naurunremahduksilla. Pelipöydät olivat

monesti olleet seuraelämän ainoina viihdytyksinä; nyt oli juuri

seuraelämä saatava henkeväksi.

Turkulainen seura oli ruotsalaisten seurain malliin perustettu.

Kuten näillä oli silläkin jonkinlainen salaperäinen leima. Seuraan

kuulumattomat eivät saaneet sen elämästä tietää ja itse seurassa

oli taas ahtaampia piirejä salaisuuksineen. Jäsenillä oli erilaiset

arvomerkkinsä, sen mukaan miten syvälle seuran salaisuuksiin heidän

oli sallittu tunkeutua, toisilla hopeatähti ruusunpunaisesta nauhasta

napinlävestä riippumassa, toisilla sama koriste kaulassa, kolmansilla

leveä taivaansininen silkkinauha olalla ja puheenjohtajalla muitten

koristeittensa lisäksi taivaansininen kultapitsinen hattukin. Ja

seuran menoihin kuului salaperäisiä temppuja ja muodollisuuksia,

aivan kuten ruotsalaisissakin seuroissa.

Mutta ruotsalaisista sukulaisistaan seura erosi siinä, että se oli

myöskin suomen kielen, suomen kansan, maan ja muinaisuuden ottanut

harrastustensa joukkoon. Oli tosiaan suurenmoinen yritys saada seuran

jäsenet, niin erilaisia ja erimielisiä kuin niitä tulikin siinä

olemaan, tämän kansallis-isänmaallisen ohjelman omakseen ottamaan.

Seuran ohjelma tuntui viehättävältä ja virkeästi se alkoi

toimintansa. Pidettiin kokouksia yhteisesti vuokratussa huoneustossa,

valittiin virkamiehet, perustettiin oma kirjasto ja kutsuttiin

lakkaamatta jäseniä lisään. Seura kasvoi, siihen tuli muutamassa

vuodessa kuulumaan parhain osa akatemian opettajistoa. Siellä

tapasivat toisensa vanhat kuuluisat professorit Kalm, Gadd

ja Bilmark, sinne tuli Mathias Calonius, parhaimpia toiveita

herättävä lakimies, siellä oli matematiikan dosentti Lindqvist,

nuori luonnontieteilijä Hellenius, suomalaisen runouden harrastaja

Weman, juonikas maisteri Kreander, lahjakas, mutta huoleton

adjunkti Schalberg ja hurskas jumaluusoppinut Lefrén. Tärkeänä

aineksena oli se kirjallisuutta ja runoutta harrastava piiri, johon

Kellgren, Clewberg ja Tidgren kuuluivat, vieläpä Brandelkin, joka

kanslerinsihteerinä tuotti professoreille paljon harmia, mutta

tähän aikaan oli nuorten akateemisten kirjailija-alkujen parhaita

tuttuja. Seuraan kuului niinikään nuoria hovioikeuden virkamiehiä,

pari luutnanttia, korkea-aatelinen parooni Fleming Lemsjöholmasta

poikineen ja hovioikeuden presidentti Leijonhufvud. Kirjoittivatpa

Kustaa III:nen Turussa käydessä, useat kuninkaallisen seurueen

jäsenistäkin nimensä Auroran jäsenkirjaan.

Porthan oli seuran sihteeri. Hän käsitti suureksi seuran tehtävän,

toivoi voivansa innostuttaa koko tämän kirjavan joukon yhteiseen

työhön valistuksen hyväksi. Sitä oli levitettävä yksissä yleisöön,

kauaksi maaseudulle, joka tarvitsi sivistyneitten apua. Ja

maaseudulta oli seuran koottava tietoa. Sen tuli herättää yleisön

itsensä sitä antamaan, ja neuvoa, miten sitä paraiten oli kerättävä.

Yksityiset kokoilijat eivät enää siellä täällä kokoelmiaan

kartuttaisi kätkeäkseen niitä säilöihinsä, joku ainoa oppinut ei enää

julkaisisi yksityisiä tutkimuksia, vaan koko yleisö olisi mukana

keräilemässä, tutkimassa ja tutustumassa aineksiin.

Näihin samoihin aikoihin meni Porthan kihloihin serkkunsa Stina

Greta Juslénin kanssa. Hän oli Porthanin parhaan nuoruudenystävän

Petter Juslénin sisar, aivan nuori, tuskin täysikasvuinen tyttö.

Vaan tässä murtuivat vastaisen onnen unelmat äkkiarvaamatta, sillä

maaliskuulla 1772 Porthanin morsian vasta seitsentoista-vuotisena

kuoli tukehtumiskohtaukseen. Ja melkein samaten pettivät, vaikka

vasta vähitellen, ne suurenmoiset toiveet, jotka Aurora-seuraan

olivat liittyneet.

Aluksi näytti kumminkin kaikki lupaavalta. Heti elokuulla 1770, kun

seura oli muodostettu, päätettiin perustaa sanomalehti levittämään

sen harrastamaa valistusta. Tuomiokapitulin kautta levitettiin

siitä kuulutus, joka samalla oli tilausilmoituksena. "Hankkia

tilaisuutta tarkemmin tutustumaan maahamme, sen etuihin ja sen

vikoihin", niin kuulutuksessa sanotaan, "esittää aineita yleisestä

ja yksityistaloudestamme mietittäväksemme, tutkittavaksemme ja

selitettäväksemme; kunnioittaa ja säilyttää arvoisain ja ansiokasten

maanmiesten muistoa, valaista maamme vaiheita; antaa niitä tietoja,

jotka tähän asti tavallisia kiertoteitä kulkien liian myöhään tulevat

kaukana asuville tahi jäävät kerrassaan tulematta -- -- -- siinä

hyvätyö, jota sopii odottaa Suuriruhtinaanmaan pääkaupungista,

jossa sijaitsee maan ainoa kirjapaino, jossa hovioikeus, yliopisto,

maaherran ja piispan istuimet ikäänkuin keskustaan kokoavat maan

opilliset tiedot ja josta niitä tulee kaikkiin ääriin levitellä."

Tammikuussa 1771 valmistui ensimäinen numero tätä sanomalehteä,

jolle oli annettu nimi "Tidningar utgifna af ett Sällskap i

Åbo", vaatimattomana ja vähäpätöisenä meidän aikamme suuriin

sanomalehtipalstoihin verrattuna, painettuna muutamille pienen

kirjansivun kokoisille lehdille. Yritys oli ensimäinen laatuaan

maassamme. Tähän asti oli saatu tyytyä Ruotsin sanomiin ja

aikakautisiin lehtiin, joissa silloin tällöin oli Suomestakin

joku tieto tahi kirjoitelma. Saattaapa siis kuvitella millaisella

mielihalulla odotettiin kotimaisia lehtiä, Turussa kaipasivat niitä

vallassäätyläiset ja kaukana Pohjanmaan pappiloissa ja tuolla

puolen Kymijoenkin olivat ne tuttavallisten kirjeitten ohessa

ainoita viestejä suuren maailman tapahtumista sekä ennen kaikkea

yliopistokaupungin virkeistä harrastuksista.

Ne antoivat kaikille samaa henkistä ravintoa, ne koskettelivat

yhteisiä harrastuksia, yhteisiä, monen mielissä piileviä rientoja ja

pyrkimyksiä. Mitä niissä oikeastaan oli? Minkä vaikutuksen lukija

sai, kun hän postin tultua alkoi lehtisiä silmäillä?

Hän näki niissä kaunokirjallisia pätkiä, usein samalla opettavaisia,

sisältäen jonkun hyvän neuvon tahi sukkelan mietelmän. Pienet

runokatkelmat, epigrammit, näyttivät hänelle niitä elämän nurjia

puolia, joita ennakkoluulo tahi inhimillinen epätäydellisyys

rumensi; hän sai tietää miten kaunis Cloé elämältään kelpasi

kaikille esikuvaksi; hän tunsi taasen hyvästi nuoren Mopsuksen

keikarimaisuuden ja sisällöttömän pintapuolisuuden; hän nauroi

tapoja vailla olevaa nuorukaista, joka vieraissa teki tuhmuuden

toisensa perästä, tahi luki sadun siitä, miten ihmiset elämän merellä

purjehtien milloin joutuvat kohtuuttomuuden kuiluihin, milloin

huolettomuuden sankkaan sumuun. Oli mietteitä seurustelutaidosta,

kasvatuksesta, huvittelusta, sallimuksen suoman terveyden suuresta

arvosta, kaikista noista kysymyksistä, joista hän oli keskustellut

tahi ajatellut, usein juuri sitä mitä hänkin itsekseen oli tuuminut,

usein taas aivan toiselta kannalta, toisessa valossa. Monesti

olivat kirjoitelmat käännöksiä vieraista kielistä, enimmäkseen

ranskasta, mutta myöskin englannin kielestä, joskus saksasta,

latinasta, kreikasta tahi italiankielestä. Joskus mainittiin

niitä otteiksi kuuluisista englantilaisista viikkolehdistä The

Tatlerista (lörpöttelijästä) ja Spectatorista (katselijasta), joskus

tapasi niissä kohtia tutuista muotikirjailijoista Voltairesta,

Fontenellesta, Lambertista, van Effenistä. Kevyitä ja nerokkaita

pätkiä, syntyneitä suurten miesten työhuoneissa tahi kuuluisissa

ranskalaisissa salongeissa, tarjottiin nyt ruotsalaisessa runopuvussa

tahi muuten kotoisessa asussa Suomenkin sivistyneille.

Mutta näiden makupalain välillä oli muuta luettavaa. Oli tutkimuksia

suomen kielestä, kansasta ja historiasta. Siitähän sai tietää yhtä

ja toista, joka latinalaisissa, syvästi oppineissa väitöskirjoissa

oli pysynyt monen ylioppilaan omaiselle, monelle valistuneelle

porvarisperheen jäsenelle kunnioituksella aavistettuna salaisuutena.

Sai tietää, että suomen kielellä, jota talonpojat puhuivat ja jota

itsekin usein taisi, oli sukulaiskieliä pitkin Venäjän valtakuntaa,

että unkarinkieli oli sille varsin läheinen. Tuli pitkiä kertomuksia,

jotka näkyivät säännöllisesti joka numerossa palautuvan ja

joista aina vain edelleenkin luvattiin jatkoa; sellaisia olivat

tutkimukset Suomen ruhtinaista, Terseruksen uskonriidoista, hullun

Ulfstadiuksen vääräuskoisesta villityksestä, koulujen vaiheista.

Joskus arvosteltiin tieteellisiä teoksia. Monessa mahtoivat nämät

aineet herättää halua itsekin kokoilemaan tietoja tahi täydentämään

niitä kokoelmia merkillisistä asioista, joita oli tullut pitäjästään

tehneeksi, mutta jotka jo saattoivat olla unohtuneina johonkin

foliokirjaan tahi paperipakkaan. Pitäjänkertomukset kiihottivat

tekemään samanlaisia, tilastolliset tiedot niinikään. Ainakin tuli

tutustuneeksi asioihin, jotka eivät olleet paikkakunnan jokapäiväisiä

tapahtumia, eivät vanhettuneita tietoja Kustaa-kuninkaan

Ranskan matkasta, hallituksen toimista ja valtaherrain asemasta

eivätkä sitäkään mitä oli lukenut ranskalaisissa romaaneissa

tahi ruotsalaisissa puolitieteellisissä teoksissa. Monelle se

oli aivan uutta. Mutta moni pappismies maaseudulla näki siinä

jotain tutunomaista ja jos hän oli vanha ja saarnakirjainsa

sekä saksalaisten jumaluusoppiensa ääressä ehtinyt sen puoleksi

unohtaa, muisteli hän kumminkin aikoinansa akatemiassa sentapaista

käsitelleensä, vaikkakin eri tavalla ja eri muodossa.

Niin sai yleisö tietoja, jotka koskivat juuri Suomea; pappeja

tietysti huvittivat hiippakuntansa uutisten jälkeen enimmän

historialliset tutkimukset, etenkin kirkon ja koulun vaiheita

koskevat, aatelisia ainakin lukuisat elämäkerrat monista

maaherroista, kenraaleista, eversteistä ja valtaneuvoksista, muuta

yleisöä kaikenlaiset mieltäkiinnittävät kertomukset. Vaan lukiessa

alkoi sivistyneelle yleisölle selvetä se, jota sen isät ja esi-isät

jo olivat alkaneet hämärästi aavistaa, jota muutamissa piireissä

oli vuosikymmeniä käsitetty ja selvitetty, se, että heillä kaikilla

oli yhteinen suomalainen isänmaa. Sen kansaanhan lehti lukijoitaan

tutustutti, sen luontoa kuvaili, sen historiasta kertoi kohtia ja

antoi asiakirjoja. Siksipä se alkoi näkyä kokonaisuutena; Turku

ei huvittanut enää yksinään, ei Häme eikä Pohjanmaa, vaan Suomi

sellaisenaan. Ja kuitenkaan ei tätä tunnetta varsin suuresti

saa erottaa siitä maakuntarakkaudesta, jota vermlantilainen,

uplantilainen tahi smoolantilainen tunsi omaa kotiseutuansa kohtaan;

eri kieli ja huomattavasti eroavat tavat olivat vain uurtaneet

isänmaanrakkauden syvemmälle suomalaisten mieliin.

Vaikkei turkulaisten sanomain sepustuksissa tavallisesti kirjoittajan

nimimerkkiä ollut, tulivat he kumminkin monesti tunnetuiksi. Useat

kirjoitelmat oli Porthan sepittänyt. Niissä oli ruotsiksi mukailtuina

kreikkalaisia runopätkiä, saksalaisia sekä ranskalaisia mieterunoja

ja epigrammeja. Joskus oli suorasanaisia opettavaisia kappaleita.

Sukkelalla ja hienolla ivalla, valistajain kuululla aseella,

vitsotaan niissä elämän nurjia puolia, naiskauneuden katoavaisuutta

ja naislemmen oikkuisuutta, saiturin itaruutta, vanhuuden

heikkouksia, kirjailijain ryhdittömyyttä, akateemisen väittelyn

muodollisuutta y.m. Joskus Porthan otti käsitelläkseen jotakin oman

yhteiskunnan epäkohtaa, kuten painovapauden sortoa. Ja lopuksi hän

täytti laajalti sanomalehtien sivuja tutkielmilla ja asiakirjoilla,

jotka kertoivat huvittavia ja huomattavia piirteitä Suomen maasta ja

muinaisuudesta.

Yleisön mielestä pitkät tutkimukset ja monet asiakirjat lopultakin

liiaksi veivät tilaa kevyemmiltä kappaleilta. Kuului valituksia

siitä, että yleisön osanotto rupesi laimenemaan ja että lehdet

alkoivat ilmestyä epäsäännöllisesti sekä laihasisältöisinä.

Toimitustyö joutui yhä yksinomaisemmin Porthanin niskoille. --

Samalla tulivat seuran kokouksetkin harvemmiksi ja uhkasivat lopulta

kokonaan lakata. Ajan pitkään eivät elämänhaluiset virkamiehet ja

upseerit jaksaneet liian oppineesta professoriseurasta nauttia.

Varsinkin tuntui ikävältä istua kuuntelemassa, miten kokouksissa

ääneen luettiin seuralle jätettyjä pitkiä kaunokirjallisia tahi

tieteellisiä sepustelmia ja arvosteltiin niitä.

Vuonna 1773 seura vähän vilkastui. Syynä oli se, että jäseniksi

otettiin paljon nuoria seuramiehiä, musiikki otettiin nimenomaisesti

ohjelmaan ja koko seura järjestettiin uudelle kannalle.

Paitsi yhteisiä kokouksia pidettiin tästä lähtien erikoisia

kokouksia tiedemiesten, erikoisia soitannon- ja erikoisia

kirjallisuudenharrastajain keskuudessa. Oli siis luovuttu kokeesta

vetää yleisöä mikäli mahdollista tieteellis-isänmaallisiin

harrastuksiin, sillä tämä harrastus vaikka edelleenkin ohjelmassa

ollen, oli kuitenkin saanut väistyä sivistyttävän seurustelun tieltä.

Vaan ei näinkään jaksanut seura pysyä pystyssä. Vuodesta 1776 sen

toiminta uudelleen laimenee. Siinä oli liian erilaisia aineksia.

Nuoret runoilijat kuten Kellgren, jotka tunsivat jumalallista

neronlahjaa itsessänsä olevan, eivät voineet alistua ajan pitkään

Porthanin ohjaukseen ja korjailuun, hän kun heidän tuotteitaan

paranteli oman, akateemisen kauneuskaavansa mukaan. Ja innokkaat

pappismiehet, jotka tieteellisiä sepustelmia seuralle lähettelivät,

eivät voineet noudattaa sitä ankaraa tieteellistä kritiikkiä, jonka

nuoremmat yliopistomiehet Porthan, Calonius ja Tidgren olivat

omistaneet itsellensä. Vuonna 1779 kirjoitti siitä Kalm: "Turun

oppisanomat ovat täydessä sekasorrossa. -- -- -- Olen kysynyt syytä

tähän ja minulle on vastattu, että Herrat Professorit Porthan ja

Bilmark, Asessori Juslén ja pari muuta lisäksi ovat muitta mutkitta

joko kokonansa hylänneet, karsineet tahi kauttaaltaan muuttaneet

seuran laatikkoihin jätetyt kirjoitukset; tämä on suuresti loukannut

kirjoittajia, jotka sentähden eivät enää ole jättäneet mitään

kirjoituksia, vieläpä jääneet pois kokouksistakin." Kun Porthan pari

kuukautta tämän jälkeen, keväällä 1779, matkusti ulkomaille, hajosi

seura ainaiseksi.

Henkilöt, jotka Aurora-seurassa olivat yksissä sivistyksen eteen

työskennelleet, kulkivat omia teitänsä. Huvinhaluiset etsivät

huvejansa muualta, nerokkaat kaunosielut Kellgren ja Edelcrantz

muuttivat Tukholmaan, ja heidän ystävänsä Kreander joutui muitten

akatemian opettajain kanssa varsin kireisiin väleihin. Mutta Porthan,

joka oli ollut seuran johtajana ja joka sen sanomalehteä vuosikausia

oli toimittanut, otti nyt yksityisellä tutkimus- ja julkaisutyöllään

sekä opettajatoimellaan toteuttaakseen Auroran ohjelmaa. Siihen

oikeuttivat häntä myöskin ne uudet, laajasuuntaiset näkökohdat, jotka

hän oli osannut itsellensä hankkia.