Isänmaallisuuden tunne kyti monen suomalaisen mielessä, vaikka
epämääräisenä ja salattuna, ja etsi itsellensä ilmenemismuotoja.
Milloin se näyttäytyi jonkinlaisena isänmaallisena
velvollisuudentunteena sitä läheisintä yhteiskunnan piiriä kohtaan,
johon oli joutunut vaikuttamaan ja työtä tekemään, milloin taas
paikallisena innostuksena kotiseutuun. Joskus vaadittiin kunnioitusta
ja rakkautta isien perintöä, kotoisia tapoja, omaa kieltä ja
ajatustapaa kohtaan, joskus taas valitettiin merentakaisten
ruotsalaisten ylimielisyyttä ja sortamishalua. Niin monimuotoinen ja
epämääräinen kuin suomalainen isänmaallisuuden tunne olikin ja niin
monilla tavoin kuin mietiskelevä järki koettikin sitä perustella ja
selitellä, se oli joka tapauksessa välittömänä ihmisten mielissä.
Useilla se näyttäytyi harrastuksena suomenkielistä rahvasta kohtaan
ja liittyi monesti, kuten edellä huomasimme, kiihkeään hyödyttämisen
ja valistamisen haluun. Tosin oli rahvas valistajain mielestä kovin
sivistymätöntä ja raakaa, valitettavassa määrässä pimeyden ja
ennakkoluulojen vallassa. Eikä se kumma ollutkaan -- tämä valistajain
joukolle yhteinen käsitys tavataan Porthanillakin -- koska muutamain
aina täytyi raataa ruumiillisessa työssä, jotta toiset voisivat
antautua henkisiin tehtäviin. Mutta juuri siksi oli sivistyneitten
velvollisuus perehtyä kansan kieleen ja ajatustapaan ja näin
opittuaan sitä tuntemaan valistaa ja kohottaa sitä.
Liikkuessaan maaseudulla kansaa valistamassa ja tietoja
kokoilemassa maantieteellisistä oloista, asutuksesta, väkiluvusta,
viljelystavasta ja pitäjän merkillisyyksistä olivat oppineet ja
pappismiehet kiinnittäneet huomiota kansan vanhoihin kertovaisiin
runoelmiin. Ristiriitaisin mielin niitä monikin kuuli mainittavan.
He näkivät niissä entisajan pakanallisen pimeyden ja piintyneitten
ennakkoluulojen jätteitä, juuri sitä mitä he valistusintonsa koko
voimalla tahtoivat musertaa. Mutta toisaalta eivät he voineet olla
huomaamatta, että niissä piili paljon tietoa, joka oli omansa
valaisemaan kansan luonnetta, sen tapoja ja sen muinaisuutta. Ne
olivat siis varsin suuressa määrässä kokoilemisen arvoisia. Eivätkä
he tyytyneet niitä vain kokoilijan rakkaudella silmäilemään. He
tunsivat niissä sitä kotoista ja tutunomaista tunnelmaa, joka oli
alkanut heille yhä kalliimmaksi käydä; he kuulivat niissä suomen
kielen, "kovan ja kampian", varsin sulavasti sointuvan. Siinä oli
heillä oma kotimainen aarre, jota kelpasi vieraallekin näyttää
ja samalla tae siitä, että heidän kansansa kykeni arvokkaitakin
taideluomia synnyttämään. Olivatpa jotkut alkaneet itsekin
kansanlaulun malliin runoilla.
Jo varsin varhain olivat kansanrunot kiinnittäneet Porthanin
mieltä. Ehkäpä hän oli niitä kotipitäjässäkin kuullut, kun hän
silloin tällöin loma-aikoina kävi kummalliseksi käynyttä sairasta
isäänsä tervehtimässä. Ainakin tunsi hän Erik Cajanuksen ja Daniel
Jusleniuksen kokeet selitellä tätä runouslajia, joka laadultaan oli
aivan erikoista ja muistutti vain itämaitten lauluja; juutalaisten
pyhien runojen sisarluomaksi. Ja hän tiesi, että Mennanderilla,
Karjalohjan innokkaalla kirkkoherralla Lencqvistillä ja monella
tutulla pohjalaisella pappismiehellä oli suomalaisia runoja
kokoelmissaan. Runoustaidon säännöt ja luonne kun olivat Porthanin
erikoisalaa, heräsi hänessä tuuma selvittää kotoisten runojen laatua
samalla tavalla kuin oli maailmanmainioita ulkomaalaisia runoteoksia
tutkittu. Erityisesti hänelle muistui mieleen Upsalan professorin
Karl Aurivilliuksen väitöskirja juutalaisten pyhästä runoudesta.
Aurivillius oli itse Pyhällä maalla käynyt ja maan sekä kansan
tuntemuksesta hän aivan uudessa valossa selitteli raamatun muotoa
sekä sisältöä.
Porthan rupesi aineksia keräilemään tutkimustaan varten. Hän ryhtyi
laveaan kirjeenvaihtoon Savon ja Pohjanmaan pappien kanssa, pyysi
ja sai heiltä runoja. Itsekin hän kävi keräilymatkoilla. Helppoa ei
ollut lauluja hankkia, ei semminkään loitsurunoja. Laulajat, jotka
vanhastaan muistivat valistuksenharrastajain katkeruutta heidän
sepustuksiaan kohtaan, epäilivät herrasmiehiä ja pelkäsivät pappeja,
luulivatpa joutuvansa edesvastuuseenkin luvattomasta taidostansa.
Toiset varoivat laulunsa vieraan pilkasta menettävän voimansa.
"Harvoin he sentähden runojaan niihin perehtymättömälle ilmaisevat",
kertoo Porthan, "eikä heitä milloinkaan voi saada paperille panoa
varten laulamaan, elleivät ensin ole viinasta ja oluesta juopuneita."
Monivuotisen kokoilu- ja tutkimustyön jälkeen Porthan sai vuonna
1766 valmiiksi teoksensa _"De poësi fennica" (Suomalaisesta
runoudesta)_ ensimäisen vihon. Riemun hetken hän siten valmisti
suomalaisuuden harrastajille. Innokas Ganander tulkitsi heidän ilonsa
suomenkielisessä runossa, joka painatettiin Porthanin julkaisun
ensi sivuille. Hän kuvailee siinä miten Suomen kova ja kankea kieli
kumminkin on varsin kelpaava ilmaisemaan monenlaisia käsitteitä.
"Tässä kielessä kovassa
Löydät Lelly-lähteitä
Jotka juoxevat joixi
Leviävät lammikoixi,
Jotka janon jähdyttävät
Kielen saavat suckelaxi
Kaikenlaisijn kelpavaxi."
Ja kerrottuaan suomalaisten runojen kauneudesta ja miten ne nyt
ovat Turun kuulussa kaupungissa tulleet "otetuxi oppineilta
muitten kielten kumpalixi", kuvittelee Ganander mielessänsä vanhan
Väinämöisen riemua, kun huomaisi laulujensa sellaista arvonantoa
osaksensa saaneen:
"Tuopa itze Ihmettelis
Kuinga Suomi Korkiallen
Kambia ombi käennyt
Oppineitten olkapäillen:
Totta Wanha wiheltäisi
Kallistaisi Kalloansa
Hyppis varsin haltioisans."
Porthan itse esipuheessansa puolusteli runojen arvoa. Kaikkein
korkeinta täydellisyyttä ne tosin eivät olleet saavuttaneet eikä
sitä olisi voinut toivoakkaan. "Kansan tila ei ollut sellainen, että
tällainen toive olisi voinut toteutua", sanoo Porthan, "ei varsinkaan
alussa kun se oli kaiken sivistyksen yhteydestä erotettuna, eikä
myöhemminkään kun se alkoi sivistyä. Ei ole pidetty sen kieltäkään,
vaikka se onkin mitä soreinta, sellaisessa kunniassa, ei ole
meikäläisillä runoilijoilla ollut oppineitten ja hienostuneitten
lukijapiirien suosiota, ei runsasta kunniaa eikä kiitosta
odotettavissa, eivätkä heitä ole olleet kiihottamassa palkinnot eikä
aineellinen yltäkylläisyys, niin että olisivat runoilleen parhainta
kukkeutta saaneet." Ehdottomasti nuori suomalainen tutkija näin tuli
verranneeksi omakielistä runouttaan ruotsinkieliseen, joka juuri nyt
alkoi entistä uhkeampana versoilla.
Ulkomailla oli tullut tavaksi näin verrata kansanrunoutta
taiderunouteen sekä arvostella kumpi näistä on etevämpi. Vuonna
1760 olivat Englannissa ilmestyneet Ossianin laulut, ikivanhain
skotlantilaisten runokatkelmain malliin laadittuja mukailuja. Ne
saavuttivat kaikkialla länsimaissa suurinta suosiota, kyyneleet
silmissä niitä luettiin ja lämpimissä tunteenpurkauksissa
vakuuteltiin toinen toiselleen niiden unohtumatonta vaikutusta.
Hienostunut yleisö oli nimittäin käynyt ylenmäärin herkäksi ja
tunteelliseksi, ja nyt hivelivät ja viihdyttelivät yksinkertaiset
skotlantilaiset laulut ihmeellisesti sen tunteita. Se tutustui noissa
lauluissa maalaiselämään vapaine, terveine ja voimakkaine ihmisineen,
tuoreine tunteineen ja hillittömine intohimoineen. Ja sen rinnalla
se tunsi hienon kaupunkilaissivistyksensä kovin tyhjäksi. Ihmiset
kulkivat puuteroituina, valetukka palmikolla, kankea rococo-mekko
yllänsä, noudattivat seuraelämässä ylen siroja muotoja, kumartelivat
ja hymyilivät toisilleen ulkoa opitusti. Yhtä kaavamaisia,
sievistettyjä ja kylmän hienoja olivat heidän taiderunonsakin olleet.
Nyt kaikki tämä kyllästytti ja ihmiset ikävöivät yksinkertaista
maalaiselämää.
Porthanillakin oli hetkiä jolloin häntä tympäsi kaupunkilainen
hienostus ja Turun levoton, rasittava elämä. 70-luvun alussa hän
julkaisi runopätkän, jossa tämä tunne purkautuu esille. Hän haaveksii
unohtuvansa maailmalta maaelämän rauhaan. Siellä "aarteitten loiste
ei minua koske", haaveilee hän, "arvo ei orjuuta, halujen hehku ei
hulluta, kateus ei sydäntä viillä. Maalaisseutu, syliisi kätkettynä
tahdon elää unohdettuna ja onnellisena! Kaupunkiin jätän jälkeeni
kaiken, mitä alhaiso ihmettelee, kaiken puheen ja tapain pakon, jota
nurja taito luo, kaiken aistin ja hienostuksen, joka johtaa luonnosta
pois."
Vaan tuollaiset hetket olivat harvinaisia. Vakuutettuna sivistyksen
äärettömästä arvosta ei Porthan voinut yksipuolisesti ihailla
sivistymätöntä maalaiselämää eikä kouluuttamattomia kansanrunoja. Hän
kyllä osasi nauttia taiderunoista. Roomalaisten ja kreikkalaisten
vanhat laulut olivat hänestä ihan verrattomia ja ruotsalaisia
muotirunoilijoita Creutzia tahi Gyllenborgia lukiessaan hän toisinaan
heltyi kyyneliin asti. Mutta, arveli hän, suomalaiset runot
oikean kouluutuksen saatuaan voivat kyllä yhtä kauniiksi ja yhtä
taiteellisiksi tulla. Tuli vain tutkia, mitä sääntöjä runoilijat
luodessaan käyttivät, mikä oli heidän runoutensa todellinen luonne ja
sitten, kun se oli selvinnyt ja tähän-astiset viat löydetyt, voitiin
suomalaistakin runoutta taiteellisten mestariluomain, uusien ja
vanhain, vertaiseksi tehdä.
Säännöillä ja esimerkeillä Porthan selvitteli suomalaisten runojen
luonnetta. Esimerkkejä otti hän osaksi kansanrunoista osaksi
sivistyneitten niiden malliin tekasemista taiderunoista ja varovasti
hän sommitteli sääntöjään varotellen nurinkurisista runoilukeinoista.
Ei pitänyt suomalaiseen runouteen sovitella latinalaisten ankaria
vaatimuksia runojalkain pituusasteista, mutta ei saanut niitä siltä
aivan laiminlyödäkkään. Harhaan meni se, joka yritteli runoihin
loppusointuja liitellä, sillä se ei sopinut suomalaisten runojen
kuosiin. Samoin julistettiin pannaan muut vaaralliset virheet:
kielimuotojen loukkaaminen, sanojen liika heitteleminen sikin sokin,
lakkaamattomat loppuheitot ja muut ilmiöt, joista ruotsinvoittoisten
rovastien runoilu tarjosi ilmeisiä esimerkkejä.
Vaan sitten siirtyi esitys runosäännöistä kertomaan kansan
runoilutapaa, pysähtyi hetkeksi huomauttamaan sitä kummaa, että
oppimaton ja raaka rahvas ilman teorioja ja sääntöjä taisi näin
sievästi laulella ja läksi sitten kuvailemaan vaikutusta, jonka
runoista sai, sekä minkä arvoisia ne olivat. Tässä selitettiin
runo-otteilla, ei määrittelyillä eikä säännöillä ja samaa menettelyä
jatkui kun eri kansanrunouden lajit tulivat esille. Otteet alkoivat
käydä pitkiksi; Porthan näet niitä oli useasta toisinnosta
yhteenliitellyt uskoen kriitillisen rakennustyönsä kautta saavansa
alkuperäiset runoasut toisinnoista ilmi. Jauhatusrunot olivat jo
kerrotut ja oltiin parhaillaan loitsurunoissa kun esitys keskellä
raudansyntyrunoa äkkiä katkesi.
Teos ilmestyi nimittäin vihkoina, joista kukin väitöskirjana
julkaistiin, ja aikomus oli viiden jo ilmestyneen vihon lisäksi
liittää useita muita. Jos Porthan olisi jatkanut runojen kokoilua ja
ulottanut sen laajemmaksi rajan tuolle puolelle, runoalueille, joista
hänellä jo oli kaukaista aavistusta, olisi hänen teoksestaan paisunut
varsin laaja. Aineen runsaus olisi silloin tässäkin puhkaissut
alkujaan ahtaaksi aijotun muodon, niinkuin kävi kirjastonhistorian ja
niinkuin näemme hänen myöhempäinkin teostensa käyneen.
Vuonna 1778 kertoo Porthan meille aikomastaan teoksensa jatkosta.
"Poësis fennican kuudennen osan eteen aijon kamariherra Burensköldin
kehotuksesta asettaa kirjeenmuotoisen tutkielman suomen kansan
alkuperästä ja ijästä ynnä muutamia muita samansuuntaisia
huomautuksia. Jos voin saada muutamia venäläisiä lauluja, sellaisia
kuin mainitaan Cheraskoffin Combat Tzesme teoksen ranskalaisen
käännöksen esipuheessa, saanen niistä jotakin tietoa suomalaisten
runojen ijästä, sillä ne kuuluvat olevan näiden kaltaisia ja aivan
erilaisia kuin nykyajan venäläinen runous. Ne itkurunot, joita
kreikanuskoiset karjalaiset käyttävät ja joita minulla on jotenkin
täydellinen kokoelma Poësis fennican seuraaviin osiin käytettäväksi,
tuntuvat olevan venäläisten laulujen ja suomalaisten runojen
välimuoto."
Juuri tutkimukset suomen kansan alkuperästä ja ijästä, joista Porthan
tässä mainitsee, veivät hänet toisille tutkimusaloille eikä häneltä
koko pitkällä tutkijakaudellaan jäänyt aikaa poësis fennicansa
lopettamiseen. Viimeisinä elinvuosina palautui tutkijalle, kun
päivätyö jo tuntui olevan päättymäisillään, tämä hänen varsinainen
esikoisteoksensa mieleen. Hän aikoi sen uudellensa valmistaa ja
mukavampaan kirja-asuun painattaa, vaan muut työt veivät täydellensä
viimeisten elinvuosien ajan.