Porthan aikoi yliopistomieheksi. Halu veti lukuihin ja tutkimuksiin,
tieteelliseen toimintaan. Oli niin tavallista sitäpaitsi, että virka
ikäänkuin perintönä kulki suvussa, pappien pojat tulivat papeiksi,
virkamiesten virkamiehiksi ja missä oli sukulaisissa ansiokkaita
arvomiehiä ja tuttavapiiri ulottui henkiseen valiojoukkoon, siinä oli
yliopistollinen toimi likeisenä silmämääränä. Mahdollisuudet olivat
vielä vähälukuiset, elinurat harvat ja esimerkit vetivät seuraamaan.
Ja sinnehän veti halukin ja omien taipumuksien tunto.
Porthan kirjoitti jatkoksi ensimäiseen väitöskirjaansa toisen osan
ja pääsi tämän nojalla kaunopuheen dosentiksi vuonna 1762. Vaan
virattoman maisterin ja vielä dosentinkin täytyi lukujensa ohella
hankkia elatuksensa. Niinpä hän antoi yksityisopetusta nuorille
ylioppilaille, kun he vähätietoisina ja kokemattomina, kuten hän
itsekin ennen, tulivat akatemiaan. Opetettiin tieteitten alkeita
koulutietojen tapaan, luettiin joku sivu kerrallaan, selitettiin
ja kuulusteltiin sitä, käännettiin vieraskielisiä tekstejä ja
kirjoitettiin aineita. Vaan annanpa senaikaisen nuoren ylioppilaan
itsensä, K. F. Mennanderin, puhua luvuistaan jotta niiden laatu
paremmin selvenisi: "Maanantai-, tiistai- ja tuorstai-aamupäivinä
luen Hyphoffin historiaa", kertoo hän, "perjantaisin aamupäivällä
pientä ruotsalaista siveysoppia; sitäpaitsi kirjoitan kaikkina noina
aamupäivinä latinalaisen kirjoituksen, iltapäivillä taas harjottelen
kaunokirjoitusta ja selittelen kappaleen Corneliusta. Keskiviikkona
ja lauvantaina edellä puolisen luen maantiedettä; iltapäivisin
kirjoitan kaunokirjoitusta ja luen joko katkismusta tahi Hübnerin
historiaa." Mennander oli silloin kaikkein nuorimpia ja aivan alkava,
mutta vähän vanhempainkin opetus oli sentapaista ja sama kotiopettaja
ohjasi useimmissa aineissa.
Luennot olivat alkeisopetuksen jatkoa. Niitäkin pidettiin oppikirjain
johdolla. Käytiin lävitse vähän laajempia ja vähän vaikeampia
oppikirjoja; ne kaipasivat enemmän selittelyä ja niihin sopi liittää
useampia tietoja, kertoa laajemmaltikin asioita. Oli tavallista,
että opettaja yliopistonkin oppisijalta opetti useampaa ainetta.
Vanhat professorit luennoivat kukin tiedettään, vaan kaikki eivät
kuulijoitaan tyydyttäneet: mikä esitti vaikeatajuisesti, mikä
pysyttelihe liiaksi rajoitetulla alalla; ja vaikkei niinkään ollut,
jäi aina nuorelle opettajalle monenlaista opettamisen tilaisuutta.
Porthankin luennoi julkisten luentojensa ohella useita aineita, m.m.
logiikkaa, siveysoppia ja viisaustiedettä.
Porthanin omat opinnot ja tutkimukset liittyivät tähän. Kun hän
perehtyi opetusaineisiinsa, tuntui siltä, että ne soveltuivat
yhteen, täydensivät toisiansa ja käsittivät melkeinpä koko
elämässä tarvittavan tietämyksen piirin. Kun esimerkiksi lueskeli
sielutiedettä ja tarkkasi ihmissielun ja ihmiskielen läheistä
suhdetta, alkoi käsittää kielitiedettäkin aivan uudella tavalla.
Siveysoppi selveni täydelleen vasta sitten kun otti historiasta
sopivia esimerkkejä, näytti miten Rooman valtakunnan perikadon syynä
oli ollut yleinen tapainturmelus tahi miten Lykurgoksen säätämä
heloottivaino oli raaistuttamalla Spartan tapoja jouduttanut tämän
valtakunnan rappeutumista. Tahi miten tuntuikaan jumaluusoppi
luontevalta, kun luonnontieteilijän silmillä katseli Jumalan suurta
luomakuntaa kuin kellokoneistoa, jonka viisas mestari oli niin
järjestänyt, että kaikki ratakset hairahtumatta toisiinsa kävivät.
Ja kaunopuheisuus, Porthanin virallinen opetusaine, tarvitsi kaikkia
näitä tietoja avukseen, sillä mitenkä taisi se olla asiallisen tiedon
mallikelpoista esittämistä, ellei tietoja ollut käsillä.
Niinpä muodostui Porthanissa laaja monioppisuus. Ei se sentään ollut
entisajan monioppineitten ja kokoilijain unohtumista kirjain ääreen
siksi, että oli huvittavaa tietää merkillisiä asioita ja nauttia
suuresta tietovarastostaan. Eikä se myöskään ollut uudenaikaista
valistajain halua omistaa itsellensä uusimmat, jyrkimmät ja
äärimmäisimmät mielipiteet, jotta niiden avulla voisi tuomita
olevaisia oloja ja vaatia niiden kumoamista. Ei. Porthanin oppi oli
varsin käytännöllistä ja sellaisten syvällisten kysymysten kuin
tahdonvapauden, jumalan olemassa-olon tahi sielun kuolemattomuuden
käsitteleminen huvitti häntä vain sikäli kuin niistä lähti jotakin
käytännöllistä hyötyä ihmisen siveelliselle toiminnalle. Hän puuttui
kaikkiin kysymyksiin, jotka näyttivät tarpeellisilta hänen, hänen
oppilaittensa ja muitten kanssaihmistensä tietää viisaasti elääkseen
tässä maailmassa.
Mutta Porthan vaati, että opin tuli olla kriitillistä ja varmaa.
Kun hän jotakin luki, koetti hän aina itselleen selvittää miten
luettu sopi siihen mitä hän ennen tiesi; jos se tuntui oudolta ei
hän aluksi uskaltanut sitä hyväksyä eikä hylätä. Viisas epäily oli
hänestä kaikessa luvussa välttämätöntä. "Epäily on -- mielestäni
-- pidättää hyväksymistään jonkun aikaa eikä tehdä johtopäätöstä
ennenkuin asia on varma. Se on aivan toista kuin jonkun väitteen
intoisaa ja vihamielistä ahdistamista, sillä tällainen menettelyhän
osottaa tutkijan aivan puolueelliseksi. Eikä minua miellytä
niidenkään ohje, jotka pitävät jokaista mielipidettä vääränä kunnes
se heille oikeaksi todistetaan; minulle riittää se, että pidän asiaa
vielä tutkimattomana, tuntemattomana ja epäiltävänä, kunnes olen
tarkemmin sitä tutkinut ja olen sen selvästi osottanut joko oikeaksi
tahi vääräksi." Aivan tyynesti ja intohimottomasti, ilman mitään
ennakkoluuloja tahtoi Porthan siis tutkia asioita ja niin luuli hän
voivansa hankkia itsellensä opin, joka oli oikea ja varma.
Akateemisissa väittelyissä sai Porthan tilaisuutta koetella oppinsa
kestävyyttä. Vuonna 1765 esiintyi hän ensimäisenä vastaväittäjänä
nuoren Mennanderin väittäjäisissä; puolustajan, varakanslerin pojan,
tähden oli tapaus akatemian merkkitapauksia, maaherra, hovioikeuden
jäseniä ja melkein kaikki professorit olivat läsnä. Itse väittely
kait tapahtui vain näön vuoksi. Toista oli Olavi Schalbergin
väitöstilaisuudessa vuonna 1771. Kalm kertoo siitä: "Sitten
esiintyi maisteri Porthan ylimääräisenä, hän piteli Schalbergiä
pahemmin, niin ettei tällä ollut mitään sanottavaa, ja vielä enemmän
kiusatakseen häntä väitti Porthan, että Schalbergin mainitsema
arabialainen sanajuuri oli tämän itsensä keksimä ja ettei sitä
missään arabialaisessa sanakirjassa ollut. Todistaaksensa sitä toi
hän esiin arabialaisen sanakirjan ja pyysi Schalbergiä näyttämään
itsellensä tuon juuren. Mitä saattoi Schalberg tehdä kun ei osannut
ainoatakaan kirjainta lukea? Porthan todisti silloin, että Schalberg
oli mestari metsästämään, kalastamaan ja soittamaan sekä jotakuinkin
metafysiikassa, mutta ei missään muussa."
Mieleiseensä työhön joutui Porthan, kun hän vuonna 1764 pääsi
yliopiston kirjastonhoitajan apulaiseksi. Hän perehtyi nyt esteettä
Turun ainoaan suureen kirjavarastoon, kaikki sen kuulut teokset
olivat joka päivä hänen silmäinsä edessä, kirjamarkkinain huomattavat
uutuudet hän sieltä heti sai käsiinsä. Jokainen niistä oli lisä
hänen oppiinsa, hän merkitsi sen sisällön mieleensä niinkuin
nimenkin luetteloon ja niin pysyi hänen oppinsa aina uudenaikaisena.
Sitäpaitsi alkoivat Porthania huvittaa vanhat harvinaisiksi käyneet
kirjat kummallisine nidoksineen ja käsikirjoitukset vanhanaikuisine
kirjaimineen. Hän vastaanotti kirjastoon saapuneita lisiä, huomasi
kokoelmain täydentyvän, oli ylpeä aarteista, joita siellä oli, ja
koetti kaikin voimin etsiä uusia, ehkä vielä saatavia. Porthanissa
kasvoi näin kokoilemishalu, tuo kaiken tutkimuksen tärkeä alkusyy ja
muinaisuuden todistuskappaleet kävivät hänelle rakkaiksi.
Vaan ei hän siltä eksynyt kokoiluinnon liiallisuuksiin, ei hän
kateellisena vartioinut aarteitaan eikä salaillut harvinaisuuksiaan.
Päinvastoin piti jokaisen saada niitä esteettä käyttää, saada
kirjastosta mikäli mahdollista kaiken minkä tarvitsi lukuihinsa tai
töihinsä itse valistuakseen ja muita valistaakseen. Luettelot oli
laitettavat selvät ja käytännölliset, kirjoja hankittava hyviä ja
lukuisia.
Tämä kaikki joutui Porthanin huoleksi, kun hänen entinen
esimiehensä Henrik Hyllén, jonka muistamme Porthanin ensimäiseksi
kotiopettajaksi, vuonna 1770 luopui kirjastonhoitajan toimesta
siirtyen Hollolaan kirkkoherraksi. Porthan tuli näet hänen jälkeensä
väliaikaiseksi kirjastonhoitajaksi ja vuonna 1772 vakinaiseksi.
Uusi kirjastonhoitaja järjesti kirjaston aivan uudestaan. Kirjat
olivat ennen sisältönsä mukaisesti aineittain ja tieteittäin
osastoihin asetetut; sitämyöten kuin uusia teoksia oli ilmestynyt
liitettiin ne edellisiin, joten jokainen runsaanlainen lisäys
aikaansai siirtoja ja muutteluja kirjariveissä tilan valmistamiseksi
tulokkaille. Vuonna 1773 hajoitettiin teokset toisistaan ja ladottiin
hyllyilleen aivan toisella tavalla, kokonsa ja muotonsa, niteensä
ja näkönsä mukaisesti. Suuret foliantit tulivat alisille hyllyille,
neljännes- ja kahdeksanneskokoiset korkeammalle. Jokainen kirja sai
oman muuttumattoman paikkansa ja sekä kirja että paikka yhdenlaisen
numeromerkin. Senmukaiset tehtiin luettelot.
Täydellinen aakkosellinen luettelo valmistettiin entisen vajanaisen
sijalle; aineenmukainen jäi toistaiseksi tekemättä, mutta moniaita
vuosia myöhemmin, kun Porthan jo kirjastonhoidosta oli luopunut, oli
hän sen teossa avullisena. Vielä valmistettiin uusi, joka luetteli
kirjat siinä sarjassa, jossa ne kirjastossa olivat paikoillensa
asetetut. Ja lopuksi laadittiin päiväkirja, josta saattoi nähdä
milloin, mistä ja mihin hintaan kukin teos oli saatu.
Päiväkirjat osottivat runsasta lisäystä. Kun Porthan luopui
kirjastonhoitajan toimesta vuonna 1778 oli kirjain luku jo noin
10,000 nidettä, hyllyt olivat aivan ahdinkoon asti täynnänsä
paitsi foliantien sijaa, joka monesta kohdasta ammotti tyhjänä. Se
aika oli tulossa, jolloin täytyi turvautua uudelleen entiseenkin
kirjastohuoneustoon vanhassa kiviholvissa, niin kostea ja
koleailmainen kuin se olikin.
Mistä kirjain paljous? Professorit olivat oikeutetut ehdottamaan
kukin ostettaviksi omaan tieteeseensä tarvittavia teoksia ja
akateeminen konsistorio antoi siihen suostumuksensa. Vaan ei
kirjastonhoitajan käynyt tähän hankintaan luottaminen, epätasaista
ja epätietoistakin olisi se ollut. Hän lueskeli ulkolaisia
aikakauskirjoja, merkitsi niistä kirja-arvosteluja, kyseli
ruotsalaisilta oppineilta ja kirjainystäviltä kirjeellisesti,
tiedusteli sieltä ja täältä. Näin hän sai tarpeellisista teoksista
tiedon.
Kirjainhankinta kehittyi suuremmoiseksi liikkeeksi. Joku vanhimmista
yliopistomiehistä saattoi vielä muistella ensimmäisiä isonvihan
jälkeisiä vuosikymmeniä, jolloin niukoista kirjastovaroista monta
sataa taalaria oli professoreilla lainassa ja konsistoriossa
aina syntyi väittelyä siitä, mitä merkkiteoksia ensi hätään oli
hankittava. Varat olivat siitä ajasta karttuneet ja kirjatilaukset
käyneet varsin tiheiksi, mutta epäkäytännöllistä kirjain hankinta
sittenkin oli.
Oli tilattu ruotsalaisilta kirjakauppiailta sikäli kun teoksia
ehti heille saapua ja kärsivällisesti oli maksettu niitä suuria
voittorahoja, joita he välityksestään ottivat. Muuta neuvoa ei
tuntunut silloisissa liikeoloissa ja silloisella kirjamarkkinain
tuntemuksella olevan. Kyllähän konsistorio oli säännöllisesti
silloin, kun joku turkulainen oppinut lähti ulkomaamatkalle, antanut
hänelle toimeksi ostaa matkan varrelta kirjoja akatemialle. Vuonna
1747 Ruotsin lähettilään kautta lähetettiin professori Clewbergille
Hollantiin vähän päälle kolme tuhatta kuparitaalaria tätä tarkotusta
varten. 1760-luvulla oltiin jo säännöllisissä kauppaväleissä erään
haagilaisen kirjakauppiaan kanssa, mutta sitten palattiin taas
ennalleen. Porthanin onnistui tässä saada lopullinen muutos aikaan,
vaikkakin konsistorio suosien ruotsalaista Gjörwelliä ja kotimaisia
yksityisvälittäjiä aluksi epäsi. Porthanin aikana toivat turkulaiset
laivat ulkomailta palatessaan kirjalähetyksiä Amsterdamin satamasta,
niissä tuli hollantilaisia, ranskalaisia ja englantilaisia teoksia,
joita joskus pitkämatkaisilla tilauksilla oli Hollantiinkin hankittu.
Tärkeämmäksi vielä kävi saksalainen kirjakauppa. Tilaukset kulkivat
Ruotsin kautta, kunnes ruotsalaisen kirjakauppiaan Salviuksen
leväperäisyys viimeinkin vuonna 1765 pani ajattelemaan suoranaisia
kauppasuhteita Saksan kanssa. Vaan yritys kävi onnettomasti.
Asiamieheksi saatiin Greifswaldin professori Dähnert ja heti
lähetettiin suurenlainen kirjatilaus sekä sitäseuraava rahasumma.
Kirjoja ei kumminkaan kuulunut. Lopuksi täytyi kääntyä pyytämään
Pommerin kenraalikuvernöörin von Liewenin välitystä ja hän
mahtisanallaan akatemialle toimitti korvauksen Dähnertin omasta
kirjastosta.
Näin ollen täytyi taas ruveta ruotsalaisilta ostamaan. Mutta kun
Gjörwell, jonka apuun nyt oli turvauduttu, vuonna 1774 joutui
vararikkoon, käytti Porthan tilaisuutta hyväkseen uudistaakseen
saksalaista kauppaa. Olisi vain hankittava sopiva asiamies
Hampurissa tahi Lyybekissä -- ehdotti hän konsistoriolle --
sitten kävisi lähetys kylläkin mukavasti suomalaisilla laivoilla,
jotka Uudestakaupungista, Porista ja Raumalta kulkivat Hampuriin
ja Itämeren rantakaupunkeihin. Vaan konsistorio taaskin hylkäsi
ehdotuksen pitäen ruotsalaista välitystä parempana. Hankinta
annettiin professori Lefrénin toimeksi, joka ennestäänkin
ruotsalaisten kirjakauppiaiden asiamiehenä ollen, tarjoutui
kirjastollekin toimittamaan heidän tavaraansa. Vasta vuonna 1779
onnistui Porthanin Saksan-matkallaan järjestää säännöllinen ja pysyvä
kauppa suoraan Saksasta.
Ruotsalainen kirjakauppa jäi edelleenkin laajimmaksi. Paitsi
ruotsinmaalaista kirjallisuutta tuli sen kautta paljon vanhempia
teoksia, kaikenkielisiä. Ja lukuisista kirjahuutokaupoista sai,
jos vain hyvin osasi etujaan valvoa, kallisarvoista ja kumminkin
halpaa saalista. Kun joku kuuluisa kokoilija tahi vanha professori
sattui kuolemaan, niin painettiin luettelot hänen kirjavaroistaan ja
lähetettiin pitkin maata. Kirjainystävät merkitsivät niihin, mitä
halusivat, ohjeeksi asiamiehilleen, joiden tuli olla huutokaupassa
läsnä. Samalla merkittiin se hinta, jonka tavara enintäin sai maksaa.
Paljon noista huutokaupoista oppineitten kesken puhuttiin sekä
vaihdettiin kirjeitä, ja tuloksia odotettiin jännityksellä.
Vuosisadan alulla ei Turun akatemia noissa huutokaupoissa osallisena
ollut, se oli tyytynyt ostamaan vähiä kirjatarpeitaan täkäläisten
professorien kuolinpesistä ja vain yksityisissä tapauksissa sai se
ruotsalaisesta huutokaupasta jonkun lisän. Vasta Mennander, joka
oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa ruotsalaisten kokoilijain kanssa
ja itsekin innokkaasti täydenteli kirjastoansa, alkoi suuremmalla
huomiolla seurata ruotsalaisia kirjainmyyntejä. Ei voi varmaan tietää
oliko Turun akatemialla tähän aikaan pysyviä asiamiehiä eikä sitäkään
miten paljon se ruotsalaisista huutokaupoista itselleen hankki. Sen
vain tiedämme, että valtaneuvos Hermelin Tukholmasta vuonna 1768
kirjeessään vasta ehdottelee järjestettyä kirjain ostoa. "Täällä
Tukholmassa on paljon kirjahuutokauppoja", luetaan siinä, "ja jos
ottaa ajasta vaarin, saisi hyödyllisiä kirjoja halpaan hintaan.
Ei tosin käy päinsä lähettää painettuja luetteloja, jotta niihin
merkittäisiin mitä kirjoja kirjastoon haluttaisiin, sillä etäisyys
sen estää. Mutta kysyn Teiltä, Herra Piispa, eikö sieltä voitaisi
minulle lähettää luetteloa niistä teoksista, joita katsottaisiin
kirjastolle tarpeellisiksi ja minä sitten pitäisin huolta, että niitä
tilaisuuden sattuessa ostettaisiin huutokaupoista."
Kun Porthan tuli kirjastonhoitajaksi tuli akatemia osalliseksi
kaikkiin vähänkin suurenlaisiin huutokauppoihin. Kirjastonhoitajalla
oli lukuisia asiamiehiä, enimmäkseen ystäviä ja oppineita tuttavia;
milloin huusi kirjoja A. N. Edelcrantz, joka oli kirjastonhoitajaksi
määrätty, mutta oleskeli Tukholmassa ooperanjohtajana, milloin
nuoret oppihistorian harrastajat Knös ja Flintenberg, milloin taas
Upsalan kirjastonhoitaja P. F. Aurivillius. Vanha kokoilija Sigfrid
Pehrsson Gahm, joka oli suurimman osan ijästään kuluttanut Tukholman
järjestymättömissä arkistoissa ja kirjastoissa sekä sihteeri
Björkegren saivat säännöllistä palkkaa avustuksestaan. Tilaukset
tehtiin yksityisissä kirjeissä muun jutun joukossa, rahat lähetettiin
tuttavien mukana tahi varattiin niitä tulevaa tarvetta varten
yksityisten huostaan. Kirjainhankkijat saivat itse valmistuttaa
kirjalaatikoita, varustaa ne nimimerkeillä, latoa kirjat niihin,
tiedustella Turkuun lähdössä olevia laivureita ja sopia heidän
kanssaan kuletuksesta ja kuletusmaksusta. Toisinaan ehti talvi tulla
väliin ja jääsi saaristoreitit, juuri kun kirjalastit olivat lähdössä
ja turkulaiset opinystävät niitä alkoivat odotella saapuviksi.
Silloin viivästyi lähetys talven ylitse ja uusimmat opinuutuudet
jäivät siksi vuodeksi käyttämättä.
Paljon tuotti kirjainhankinta Porthanille miettimistä ja päänvaivaa.
Huutokauppaluetteloissa komeilivat harvinaisten kirjain nimet,
sellaisiakin, joita vain sen yhden ainoan kerran voi kirjaston omiksi
saada, mutta kirjaston vähät varat kehottivat kieltäytymään. Ja niin
täytyi väkisinkin ottaa ohjesäännöksi tuo Caton lause: älä osta mitä
on tarpeellista, vaan mitä on välttämätöntä. Vähitellen karttui
kumminkin harvinaisuuksia sekä Ruotsista että omasta maasta.
Oma yleisö oli opetettava panemaan sellaisiin arvoa. Käsikirjoituksia
ja vanhoja kirjaniteitä tomuttui herraskartanoitten ullakoilla,
ajelehti ymmärtämättömäni ihmisten käsissä ja hukkautui tyyten.
Paljon niitä sentään pelastettiinkin ja lähetettiin kirjastoon.
"Kumminkin on kirjastomme vuoden kuluessa saanut kauniin lisän",
kertoo Porthan 1788, "niiden joukossa muutamia harvinaisia ja
komeita teoksia, joita kelpaa sekä näyttää että käyttää. Muitten
vähäisten harvinaisuuksien ohella ostin erään haminalaisen rovastin
kuolinpesästä Respublica glacialiksen yhdellä killingillä 9 äyrillä.
Olemmepa saaneet muutamia käsikirjoituksiakin. Niin lahjoitti
esimerkiksi kapteenia Kalm, professori Kalmin poika, meille kolme
folionidettä Stjerncrantzin kirjastosta, jotka hän oli häviöstä
pelastanut. Kirjaston oli koonnut maaherra Stjerncrantz vainaa
Helsingistä, yksi maamme parhaimpia maaherroja, se on viime aikoihin
asti ollut sulettuna Lepaan kartanoon Hämeessä, mutta nyt ovat
luutnantti Stjerncrantz ja hänen lankonsa sen hajottaneet. Eräs
pappi on vaihtanut siitä osan itselleen merenvahapiippuun, mutta
kun hän on taitava mies, toivon saavani häneltä osan nähtäväkseni.
Käsinkirjoitetut niteet tapasi kapteeni Kalm erään kultasepän luota,
joka aikoi tehdä niistä tötteröitä."
Tuollaiset lisät olivat erikoisen tervetulleita, sillä ne olivat
kotimaisia lähteitä ja koskivat usein omamaisia aineita. Niistä sai
Suomen hämärä muinaisuus edes vähäistä valon heijastusta; siksi
oli Mennander niitä koonnut ja siksi Porthankin tämän harrastuksen
oli omakseen ottanut. Ja kun Mennander vuonna 1776 arkkipiispaksi
valittuna siirtyi Ruotsin puolelle ymmärsi Porthan, että hänen oli
jatkettava mitä toinen oli alkanut, jos mieli jotakin tulevalle
tutkimukselle pelastaa. "Mikäli mahdollista on", kirjoitti hän
Mennanderille 1780, "koetan akatemiamme kirjastoon koota kaiken, mikä
kansakunnan kirjallisuushistoriaan kuuluu: mutta hitaasti se käy."
Rakkaaksi oli kirjasto Porthanille tullut. Kirjarivejä silmäillessä
pysähtyi katse teoksiin, joita itse oli arvokkaiksi huomannut,
itse ulkomailta tilannut tahi onnen sattumasta saanut, siinä
näki harvinaisuuksia Arckenholtzin kokoelmasta ja Ekebladin
kirjalahjoista vanhain veden ja tulen jo puoleksi turmelemain
rinnalla, jotka Torsten Stålhandsken leski kirjaston ensimäiseksi
aluksi oli lahjoittanut. Muutamain teosten vaiheista oli kansissa
muistiinpanoja, toisista tiesivät vanhat luettelot kertoa, ja
konsistorion pöytäkirjoista sekä vanhoista tileistä sai tietoja koko
laitoksen vaiheista.
Hyllén oli aikoinaan tuuminut niistä kirjoittaa esityksen ja jo
vuonna 1765 odottelivat professorit sen ensi vihon valmistumista.
Hyllénin viran mukana peri Porthan hänen toteuttamatta jääneen
tuumansa; mielellään hän siihen ryhtyi semminkin kun tuollainen
esitys avoimeksi jäänyttä kirjastonhoitajan tointa haettaessa oli
suureksi ansioksi laskettava. Niin alkoi vuonna 1771 väitöskirjoina
ilmestyä _Turun akatemian kirjaston historia_.
Siitä sai lukea, miten kirjasto oli akatemian kanssa syntynyt ja
vähäisestä vaurastunut kirjalahjojen ja oston kautta ja miten
yliopistomiehet sitä olivat vaalineet. Monta kovaa oli se saanut
isonvihan aikana kokea, kun kirjat laivoilla vietiin venäläisiltä
turvaan ja homehtuivat kosteassa kivikellarissa Tukholmassa.
Kirjastonhoitajain virkatoiminta siinä niinikään oli selitetty.
Kaikki oli esitetty tarkoin lähteitten mukaisesti, selvästi ja
tyynesti.
Vuonna 1781 oli satakunta sivua ilmestynyt ja kuvaus läheni
loppuaan. Seuraavaksi kevätlukukaudeksi aikoi tekijä kirjaansa
valmiiksi. Sellaisena olisi siitä muodostunut samantapainen kuin
olivat Tukholman, Upsalan ja useitten saksalaisten kirjastojen
historiat. Vaan juuri näihin aikoihin oli Porthan täydessä työssä
Arckenholtzin suuremmoisten kokoelmain järjestämisessä ja luetteloon
merkitsemisessä sekä aineenmukaisen kokonaisluettelon laatimisessa.
Ja samaan aikaan alkoi hänen vilkas yhteytensä ulkomaisten
kirjainystäväin kanssa. Kun hän näissä toimissa oli, juolahti hänen
mieleensä tuuma liittää historiaansa luettelo kirjaston tärkeimmistä
aarteista, jotta ulkomaalaisetkin saisivat niistä tietää. Niin tuli
teoksesta vielä monta vihkoa. "Vastoin luuloani tulee tämä teos
laajaksi", kirjoittaa Porthan Mennanderille lopussa vuotta 1782,
"mutta en ole luullut voivani käsikirjoituksista lyhyemmin puhua.
Olen kumminkin jättänyt pois arvosteluja sisällön arvosta j.n.e.
Nämät kuvaukset vaativat kylläkin työtä; vaan lohtunani on, että
ne osottanevat kirjastossamme todella olevan joukon huvittavia
kappaleita, jotka ansaitsevat tuntemista ja jotka tuollaisten
kirjoitusten harrastajat mielellään huomaavat kuvatuiksi." Kirjaston
historia paisui näin kolme vertaa suuremmaksi kuin miksi sitä
oli aijottu. Kieltämättä oli kirja kokonaisuutena epäsuhtainen.
Olisi odottanut kuvausta siitä, miten nuo luetellut kirjat olivat
kirjastoon tulleet, millaisia teoksia kukin aika mieluimmin
hankki, miten hyvin osattiin ulkomaista tuotantoa pitää silmällä.
Vaan kaikesta tästä on vain joku viittaus; esityksen varsinaisena
esineenä on itse laitos, ei kirjakokoelma. Vasta julkaisunsa lopulla
huomasi Porthan, että tästäkin täytyi lukijan saada tieto ja niin
hän kirjansa käytännöllistäkin hyötyä ajatellen paisutti sen
luettelollaan kolmenkertaiseksi.
Turun kirjasto tuli nyt huomatuksi. Paljon kiittelivät
ulkomaalaisetkin oppineet sitä ja sen innokasta hoitajaa.