I.

Kukapa ei olisi kuullut vanhoja pappissukujamme mainittavan!

Vuosisatain kuluessa kulki papintoimi perintönä isältä pojalle ja

toimen mukana seurasi opillinen sivistys ja sivistyksen-harrastus.

Jokaisen sukupolven edustaja oli ollut aikansa akatemiassa,

kartuttanut latinalaisella väitöskirjallaan maansa tieteellistä

kirjallisuutta ja sitten maaseudulle jouduttuaan levittänyt oppiansa

kansaan. Ehkä oli joku suvun edustaja poikennut muille aloille, ja

vanha oppineelta kuuluva sukunimi kadottanut latinalaisen päätteensä;

useimmissa tapauksissa kulkivat samat harrastukset ja pyrkimykset

edelleenkin perintönä.

Porthanin suku oli vanhaa itäsuomalaista pappissukua, jonka juuret

lienevät etsittävät Viipurin porvaristosta 1500-luvulla. Nimi on ehkä

väännös suomalaisesta Purtta eli Purtanen. Seuraavalla vuosisadalla

toimi Karjalassa Porthaneja pappeina useitakin ja yksi heistä,

Henrik Sigfridinpoika, siirtyi vuonna 1704 Hämeeseen Viitasaaren

kirkkoherraksi. Sotapappina oli hän palvellut kuninkaan armeijassa,

kärsinyt paljon sota-elämän rasituksista ja siitä korvaukseksi saanut

uuden virkansa. Samalla oli hän sitoutunut naimaliitolla turvaamaan

edeltäjänsä Ignatiuksen lesken tahi tyttären.

Mutta seurakuntaansa saavuttuaan hän Viipurin konsistorion suureksi

harmiksi naikin kahdeksantoistavuotisen Maria Harneskskjöldin,

luutnantintyttären Rantasalmelta. Tästä aviosta syntyi Sigfrid

Porthan, joka peri isänsä toimen Viitasaarella. Hän oli Henrik

Gabriel Porthanin isä ja Viitasaari tuli näin ollen viimemainitun

kotipitäjäksi.

Pitäjä oli metsäistä sydänmaanseutua, jossa pedot kuleksivat

repimässä mökkiläisten lehmiä ja vesireitit kesäaikaan olivat

ainoina kulkuteinä. Kansa oli enimmäkseen köyhiä uutisasukkaita,

jotka viljelivät kiviperäisiä kaskimaitaan sekä kalastelivat papille

ja ruunulle veroksi. Sen keskuudessa oli säilynyt paljon entisen

ajan tapoja ja tarinoita, ja vanhoja kansan kertomarunojakin siellä

laulettiin. Pitkällä niemellä Keiteleessä oli pitäjän pappila.

Täällä syntyi Henrik Gabriel Porthan 8 p. marraskuuta 1739. Äiti oli

Kristina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Henrik

Gabriel oli vanhin neljästä sisaruksesta. Veli Sigfrid oli kahta

vuotta nuorempi, alkoi uransa yliopiston kirjallisuushistorian

dosenttina, siirtyi sitten kymnaasin lehtoriksi Porvooseen ja kuoli

maaliskuussa 1798 eräässä Tukholman sairaalassa kauan sairastettuaan

syöpää. Hänellä oli taipumusta runoiluun; useat runokappaleet Turun

sanomain palstoilla osottavat vieläkin, miten helposti ja näppärästi

hän taisi tunteitaan runopukuun sommitella. Kaksi nuorempaa sisarta

jäivät naimattomiksi. Toinen, Maija Greta, sairasteli monet vuodet

kaatuvaa tautia; toinen, Stina Kaisa, oli huonokuuloinen ja

vähävoimainen. He asuivat myöhemmällä ijällään vanhimman veljensä

luona, eläen kumminkin monta vuotta hänen jälkeensä. He kuolivat

samoihin aikoihin, vuosina 1812 ja 1813.

Tuntuupa melkein siltä kuin olisivat toisissa lapsissa ilmenneet

sairaalloiset taipumukset olleet isän jättämää perintöä. Hän tuli

näet vuonna 1744 mielenhäiriöön ja riutui sitten loppuikänsä sekä

henkisesti että ruumiillisesti. Valoisampia hetkiä oli hänellä

kuitenkin välillä. Sitä todistaa muun muassa eräs häneltä säilynyt

kirje vuodelta 1759, jossa hän pojallensa Sigfridille vakuuttelee

jumalan kaikkivoipaa armoa ja laupeutta, hänen kykyänsä parantamaan

sitäkin kurjaa, jota hän kovimmin kurituksellaan on haavoittanut.

Vuonna 1793 vanha kirkkoherra vihdoin kuoleman kautta vapautui

kurjuudestansa.

Isän onnettomuus hajotti heti hänen perheensä. Nuori Henrik Gabriel

joutui enojensa kasvatiksi. Senkautta vaikuttivat häneen paljoa

välittömämmin ja voimakkaammin ne mielipiteet ja tunteet, ne

harrastukset ja pyrinnöt, jotka olivat äidin suvussa kulkeutuneet

perintönä. Ja sukuun liittyi niin paljon muistoja, niin paljon

esimerkiksi kelpaavaa toimintaa. Polveutuihan Porthanin äidinäiti

itse Mikael Agricolasta, suomalaisen kirjakielen luojasta. Ja jos

täytyneekin olettaa, että tämä vanha sukumuisto oli jo jälkeläisten

tietoisuudesta haihtunut, niin olihan paljoa läheisempi, paljoa

rakkaampi esikuva heidän muistissansa. Porthanin äidin setä oli

näet Daniel Juslenius, kansallisuutemme innokas ihailija ja

puolustaja. Syvästi oli Jusleniukseen koskenut suomalaisen kansan

hyleksitty tila, ulkolaisten pilkka ja omainkin miesten halveksuva

välinpitämättömyys. Hän tahtoi maansa maineen kirkastaa, näyttää,

että suomalaiset olivat ikivanhaa alkukansaa, Magogista, Japhetin

pojasta, polveutuvaa, paljon olivat he urotöitä toimittaneet ja

suuri oli heidän pakanallisten kuninkaittensa valtakunta ollut.

Ja miten olikaan heidän kielensä komeaa, voimakasta ja ihmisten

mieliä liikuttavaa ja miten somia olivatkaan heidän runonsa ja

sananlaskunsa! Kansan kieleen, runouteen ja historiaan Juslenius

yhäti enemmän kiintyi, kirjoitti niistä tutkimuksia ja keräili

tietoja. Suuri suomalainen sanakirja oli hänen pyrkimystensä

viimeinen tulos. Vuonna 1752 Juslenius kuoli kaukana Ruotsinmaalla

Skaran piispana, mutta hänen harrastuksensa säilyivät arvokkaana

perintönä sukulaisten ja ystäväin piirissä.

Ensin joutui Porthan Kustaa Jusleniuksen, Kruunupyyn kirkkoherran

luokse. Kiitollisena hän jälkeenpäin muisteli enon hänelle, aikaisin

kodittomaksi joutuneelle poikaraukalle, osottamaa hellyyttä ja

huolenpitoa. "Olenhan kokonaan Sinun velallisesi, melkein kaikki

olen Sinulta saanut," näin hän lausuu ylioppilaana esikoisteostaan

enollensa omistaessaan. "Kokonaista kaksitoista vuotta ja enemmänkin

pidit minusta isällistä huolta, nautin pojan oikeutta. Sinähän

ensinnä riensit meille haaksirikkoutuneille avuksi ja annoit minulle

kodin sekä turvan silloin, kun luontainen suojelijamme ja ohjaajamme

oli melkein kadotettu. Sinäpä sen lisäksi ensinnä minussa lukuhalua

herätit ja itse minua opastit lukemaan. Vaivalloisen virkasi estämänä

minut sitten muitten kasvatettavaksi annoit. Aina minua opetit

muistutuksillasi ja neuvoillasi. Sinähän minua kolmisen vuoden ajan

kokonansa ylläpidit tässä kuuluisassa tieteitten tyyssijassa etkä

mitään kustannuksia pelännyt, jotta henkeni nauttisi hyödyllisiä

ja tärkeitä tietoja." Yliopistolliset omistuskirjoitukset olivat

tavallisesti tyhjiä korulauseita täynnänsä, mutta tässä oli muutakin.

Siinä tuntuu tunnetta sanoista.

Jo alusta pitäen, enonsa avustamana ensimäisiä askeleitaan opintiellä

ottaessaan, Porthan mieltyi lukuihin ja innostui jo huvikseen

syventymään Sleidanuksen suureen latinankieliseen teokseen "neljästä

maailmanvallasta". Samalla alkoi kotiopetus akatemiasta tulleitten

maisterien johdolla. Ensimäinen oli Henrik Hyllén, porvarinpoika

Turusta, vähiin vaatimuksiin tottunut, uuttera ja rehellinen

nuorukainen, joka kirjoiltansa unohti elämän käytännölliset puuhat

ja joutavat pikkuasiat. Eipä edes oppilastansakaan hän huomannut

valppain silmin seurata. "Hän ohjasi minua yhdeksän vuoden ajan eli

oikeammin antoi minun enimmästä päästä itse ohjata itseäni," kertoo

tunnettu ruotsalainen kynäilijä Gjörwell, hänkin Hyllénin oppilaita;

"paitsi että hän osaksi syvennytti minut; metafysiikan pimentoihin,

osaksi nosti minut matematiikan kirkkaisiin korkeuksiin, joita

seutuja varten en suinkaan ollut luotu, sen sijaan, että hänen olisi

pitänyt ottaa selville se aines mikä minussa oli, seurata ja jalostaa

sitä. Sen vähän minkä osaan opin itse." Hyllénin jälkeen tuli useita

muita kotiopettajia.

Joskaan ei kotiopetus aina mallikelpoista ollut, oli se kumminkin

parempaa kuin vanha latinakoulu. Täällä kouluutettiin köyhäin

ihmisten lapset kylmässä kouluhuoneessa, opettajan kurituksen

alaisina. Harvoja kouluaineita he lukivat ja vähän he oppivat,

mutta sen sitä tarkemmin. Heidän piti ulkolukuna lukea Svebiliuksen

katkismus, Benzeliuksen uskonoppi, Cellariuksen kielioppi sekä

muutamat muut koulukirjat, kerta toisensa jälkeen kannesta kanteen,

neljästi, viidesti, kuudesti. Joskus selitettiin sisältö, usein

ei, mutta aina piti vaikeat säännöt ja määrittelyt olla muistissa.

Latina, kreikka, heprea ja uskonoppi olivat pääaineina, mutta

yliluokilla opetettiin vähän laajemmalta maantiedettäkin ja

historiaa, mittausoppia ja laskutaitoa. Näin valmistuneina laskettiin

oppilaat yliopistoon, jossa he pääaineitaan jatkoivat papeiksi

päästäkseen.

Oli sentään toista saada kotiopetusta. Sattuihan toisinaan

kotiopettaja, joka ei liikoja lapsesta välittänyt, istui vain

umpimielisenä kamarissaan ja vastasi äreästi pojan uteliaisiin

kysymyksiin, vieläpä näytti syötäessäkin niin ajatuksiinsa

vaipuneelta ja oppineelta, ettei tiennyt miten hänen kanssaan

olla. Ja oli niitä semmoisiakin, jotka vain tahtoivat tiedoillaan

loistaa, ottivat neuvoakseen ja opettaakseen koko talon väkeä ja

turhantarkasti korjailivat kaikkia poikain puheita ja tekoja. Vaan

ulkoa ei ainakaan tarvinnut niin paljon asioita lukea eikä niitä

ymmärtämättä mielessään pitää. Sillä kotiopettaja oli akatemiassa

ollessaan kuullut uudemmanaikaisesta opetustavasta ja semminkin jos

hän oli ehtinyt lukea Mennanderin äsken-ilmestyneen väitöskirjan

nuorison kasvatuksesta, tiesi hän kyllä, että lapsille ensin piti

selittää asiat tarkalleen, todistaa ne oikeiksi järkisyillä, ottaa

sopivia esimerkkejä avuksi ja kauniisti heille kuvailla miten

perin huvittavia ja hyödyllisiä oppikirjan tiedot todella olivat.

Vasta sitten tuli ne ulkoa lukea. Näin säästyi lapsi hämäristä ja

erehdyttävistä käsitteistä, ennakkoluuloista, jotka varjon tavoin

olisivat hänen vastaista elämäänsä samentaneet.

Ja oli aineissakin eroa. Maisteri oli akatemiassa kuunnellut

luonnontieteitä, taloustiedettä, ranskankieltä ja ehkä saksaakin,

siveysoppia hän osasi ja viisaustiedettäkin. Nämät olivat tieteitä,

joista elämässä oli käytännöllistä hyötyä eikä opilla mitään arvoa

ollut, ellei sitä saanut elämässään käyttää. Näin oli opettaja

selitellyt ja näin ajattelivat monesti pojan vanhemmatkin.

Sellaisella opetustavalla jolla opettaja opetti ehti pian opintonsa

loppuun ja pääsi varsin nuorena lukujansa yliopistossa jatkamaan.

-- Että tuollaisella opetustavalla useasti tottui väittelemään ja

järkeilemään asioista niitä tuntematta ja antoi opettajansa itseensä

tietoja ammentaa omasta puolestaan liioin itseään rasittamatta, oli

myöhemmin hyvinkin tavalliseksi huomattu vika. Vaan näiden aikain

kotiopetus ei ollut vielä sellaisiin liiallisuuksiin kehittynyt,

siksi siinä oli liiaksi latinakoulun jälkiä.

Tällaiset olivat opetusolot kun Porthan, poikana vielä, opetteli

tieteitten ensi alkeita. Ja näin saivat sivistyksensä ne nuorukaiset,

jotka tähän aikaan ja vielä koko joukon myöhemminkin valmistautuivat

Turun akatemiaan pyrkimään. Niitä olivat Porthanin ylioppilastoverit

ja myöhemmin hänen oppilaansa. Toiset olivat latinakoulunkäyneitä

talonpoikaisylioppilaita ja porvarispoikia, varattomia ja

käytökseltään ujoja. Ne ottivat oppiarvon tai pappistutkinnon.

Toiset tulivat virkamiesten kodeista ja joukossa oli pappien tahi

porvarienkin lapsia, enimmäkseen kotiopetusta saaneita. Näistä tuli

maamme virkamiehet ja sotilaat.

Viidentoista vanhana Porthan tuli ylioppilaaksi, merkittiin

yliopiston jäsenkirjaan 5 päivänä marraskuuta 1754 ja

vastaanotettiin pohjalaiseen osakuntaan. Samaan aikaan hän joutui

toisen enonsa, Piikkiön tuomiokunnan tuomarin, Petter Juslénin

holhottavaksi. Hänelle aukeni nyt ylioppilaselämä Suomen vanhassa

akatemiakaupungissa, uudet tuttavapiirit ja uudet olot.

Ei ollut Turussa erikoisia merkillisyyksiä; näöltään ja laadultaan

oli se yhtä paljon maaseutukaupunki kuin maamme keskusta. Kadut

keskikaupungilla olivat kapeat ja mutkikkaat siinä kun ne vanhain

kivirakennusten ja matalien puutalojen välitse kulkivat Aurajoen

ainoalle sillalle. Vanha tuomiokirkko erottautui mahtavasti muista

rakennuksista, sen juurella sijaitsi monin kerroin korjattu ja

paikattu akatemiahuoneusto ynnä kirjasto. Hovioikeuden presidentin

asunto ja raastupa olivat niiden ohella ainoat huomattavat

rakennukset. Jokea kulkivat pienet matalakulkuiset alukset tuoden

suuremmista lastattuja tavaroita ja sen rantoja seurasi rakennusrivi

hyvän matkaa varsinaisen kaupungin ulkopuolelle. Paitsi porvaristoa

asui Turussa joukko ruotsinkielisiä virkamiesperheitä, ja

upseerejakin oli sinne majoitettu. Ne olivat kaupungin hienostoa,

seurasivat Tukholman hovijuoruja ja valtiopäiväjuonia, tunsivat

tarkoin toinen toisensa elämää ja oloja sekä kertoivat mielellään

talonostoista, virkainmyynneistä ja kihlauksista. Tietysti ei

yleisten asiainkaan harrastusta kokonaan puuttunut ja milloin

joku kuninkaallinen merkkipäivä oli vietettävä tahi isänmaallisia

raha-uhrauksia tehtävä osottautuivat turkulaiset innokkaiksi

isänmaanystäviksi.

Akatemian opettajatkin kuuluivat kaupungin virkamiespiireihin ja

heillä oli täydelleen vapaudenajan virkamiesten katsantotapa.

Opettajatointa pidettiin ensi sijassa tuottavana tulolähteenä tahi

yhteiskunnallista arvoa antavana omaisuutena; professorinpaikkoja

ostivat opettajat toinen toisiltaan, siirsivät niitä sukulaisilleen

ja tuttavilleen tahi pyydystelivät niitä kumarrusmatkoillaan

Tukholmassa. M. J. Vallenius antoi vuonna 1758 professori

Kraftmanille 3000 kuparitaaleria, jotta tämä olisi hakematta

matematiikan-professorin virkaa. Samana vuonna ehdotettiin P. A.

Gaddia kemian-professoriksi. "Yhtenä syynä siihen, että hän sitä

haki," näin arvelee ainakin Vallenius, "lienee se, että hän kosii

piispa Browalliuksen toista tytärtä ja ajattelee, että olisi vähän

kunniallisempaa, jos hän olisi professori arvonimeltään. Muuten

olen kuullut, että sekä tohtori Haartman että maisteri Pihlman,

kemian-dosentti, ovat harmissaan siitä, että tämä tapahtui niin

salavihkaan ja ettei tavallista ehdollepanoa tehty." Runouden

professori Nääf oli sentään virkainhaussa innokkain. Vuonna 1761

valittaa professori Hassel, että Nääf yhtämittaa kiusaa häntä

eroamaan virastaan ja luovuttamaan sen hänelle. Seuraavana vuonna

pyrki Nääf kynsin hampain historian ja siveysopin professoriksi.

Hänen kanssahakijansa Bilmark kertoo tästä: "Milloin uhkaa hän, kuten

herrat professorit kertovat, tehdä akatemian onnettomaksi, jos hänet

sivuutetaan, milloin hän surkeasti valittelee sortoa ja vainoa,

milloin hän taas pitää tanssiaisia. Muutamia päiviä sitten oli hänen

luonaan useita professoreita kesteihin kutsuttuina." Vuosikausia

oleskeli Nääf virkavapaana Tukholmassa etujaan valvomassa.

Kilpailu viroista ja kaikenlainen turhamaisuus aiheutti professorien

kesken riitaisuuksia ja ikäviä rettelöltä. "Akatemiassa käy

tavallisuuden mukaan," kertoo Hassel 1760-luvulla. "Täällä syntyy

rettelö rettelön perästä, niin että Hänen Ylhäisyytensä Kansleri

tärkeitten asiainsa lisäksi täältä saanee useita vähäpätöisiä

seikkoja. Muitten joukossa on se, että maisteri Schalberg valittelee

kauheata puolueellisuutta ruotsalaisia vastaan. On merkillistä, että

sitä valitetaan juuri teologisesta tiedekunnasta, jossa on vain yksi

suomalainen, Gadolin, ja kaksi ruotsalaista, Mesterton ja Nääf." On

turhaa ruveta tässä tarkemmin esittämään kaikkia niitä rettelöitä ja

häväistysjuttuja, joita professorien piirissä tapahtui. Professori

Rossista kertoo Kalm, että hän joskus konsistoriossa esiintyi

päihtyneenä antaen senmukaisia lausuntoja pöytäkirjaan. Hän, Haartman

ja Nääf kokouksissa vähän päästä joutuivat riitaan. "Nääf ja Haartman

ovat koko ajan kauheasti olleet toistensa kimpussa," kirjoittaa

Kalm 1771. "Niin kylmä kuin Haartman muuten onkin on Nääf kuitenkin

toisinaan niin suututtanut häntä, että luulin Haartmanin lentävän

hänen niskaansa. On ollut samalla tuskallista ja naurettavaa nähdä

noita molempia."

Virkatoimet näissä oloissa useinkin jäivät syrjäasiaksi. Luennot ja

väitösharjoitukset alkoivat pitkin lukukautta, professorit koettivat

niistä päästä niin vähällä kuin suinkin. "Herrat professorit ovat

tällä lukukaudella alkaneet julkiset luentonsa näin", kertoo Kalm,

"Vallenius 6 p. helmikuuta, Gadd kymmenentenä, Ross yhdentenätoista,

Hassel ja Planman kolmantenatoista, Olavi Pryss ja asessori Haartman

seitsemäntenätoista, Gadolin kahdentenakymmenentenä, Bilmark

kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä ja Mesterton kuudentena päivänä

maaliskuuta. Kirjasto avattiin helmikuun kahdentenatoista. -- -- --

Graduaaliväitöskirjoista on vielä suurin osa painamatta; vika ei ole

kirjapainossa, vaan herroissa esimiehissä, jotka eivät milloinkaan

saa niitä käsistään."

Tällaisena olisi kuva akatemian opettajista kumminkin yksipuolinen.

Ei näet puuttunut heidän joukostaan niitä, jotka innokkaasti ja

uutterasti nuorisoa ohjasivat. Clewberg oli taitava ja laajaoppinen

itämaisten kielten tuntija, parhaillaan hän esitti luentosarjaa

raamatunkritiikistä. Vanha historian ja moraalin professori Scarin

luennoi jo viimeisiä vuosiaan. Hän oli entisen oppineisuuden

parhaimpia edustajia. Elintavoissaan säännöllisenä, rauhaa

rakastavana ja vaatimattomana työmiehenä hän vaikutti; kirjoitti

tavattoman lukuisia latinalaisia väitöskirjoja, joissa hän esitti

Suomen muinaisuutta mitä lähimmästi Ruotsin mainioon muinaisuuteen,

sen valloituksiin ja sankaritekoihin liittyneenä. Väitöskirjain

kirjoitustapa on vaikeatajuista ja raskasta. Yhtä säännöllinen

ja tarkka opetustoimessaan oli latinanprofessori Hassel, suora

ja ehytluonteinen ukko, joka roomalaisen kirjallisuuden ohella

rakasti tervettä maaelämää ja itse viljeli maatilaansa Turun

lähistöllä. Ja joskin moititaan taloustieteen professoria Kalmia

siitä, että hän opillansa liiaksi käytännöllistä hyötyä tarkoittaen

vahingoitti oppineisuuden arvoa ja jos kohta hän tieteellisiltä

töiltänsä laiminlöi luentojaan ja viime vuosinaan antoi rakkaan

kasvitieteellisen puutarhansakin rappeutua, oli hän oppineena ehkä

kuuluisampi kuin kenkään hänen maanmiehistänsä ja erinomaisen

herättävästi ja voimakkaasti oli hän heihin vaikuttanut.

Kumminkin oli akateeminen elämä hiljaista, melkein velttoa.

Kuljettiin vanhoja totuttuja latuja, seurattiin perittyjä

muotoja; yhteishenkeä ja yhteistointa puuttui. Turhaan koetti

ruotsalainen Gjörwell, vetoamalla suomalaisten isänmaallisuuteen ja

kunniantuntoon, yllyttää heitä yhteiseen, järjestettyyn ainesten

kokoiluun ja oman sanomalehden perustamiseen. Kaikilla oli kylliksi

yksityistoimistaan. He kokoilivat aineksiaan näköjään omaksi ilokseen

vaikkeivät he niin kateellisia kokoelmistaan olleetkaan kuin vanha

konrehtori Turdin, joka ei niitä kenellekään ihmiselle näyttänyt. Ja

enin aika meni akateemiseen opetustoimeen sekä nuorien ylioppilaitten

yksityiseen ohjaamiseen.

Ylioppilaat asuivat kaupungilla vähävaraisten porvarisperheitten

ja matamien luona, söivät kotoa tuotuja eväitään tahi kävivät

ruokapaikoissa. Varakkaitten ja sivistyneitten luona oli vaikea

asuntoa saada. Kotiopetuksen saaneet, usein vielä alaikäiset

ylioppilaat saapuivat kaupunkiin opettajainsa seuraamina, jotka

akatemiassakin heidän lukujansa ohjasivat. Se olikin paras keino

päästä lukuihin käsiksi ja oppia luentoja käsittämään. Vähävaraiset

eivät siihen olleet tilaisuudessa, ja heidän opiskelunsa olikin

usein sitkeää ponnistelua opinaarteitten saavuttamiseksi, omin päin,

ilman ohjausta ja ilman varoja. Usein täytyi luvut keskeyttää, kun

eväspussi oli tyhjentynyt ja vähät rahat loppuneet; piti silloin

painautua maaseudulle kotiopetuksella rahoja hankkimaan.

Sellaisilla ei ollut akatemiakaupungissa tilaisuutta seurustelun

kautta tapojaan hienontamaan, jota valistusaika kumminkin

sivistyneeltä vaati. Entisaikain raakuutta ja ylimielistä

vallattomuutta tulikin heissä aina tuon tuostakin näkyville.

Milloin naulittiin yliopiston ilmoitustaululle opettajista

pilarunoja ja häväistyskirjoituksia, joissa matkittiin

akateemisten väittäjäisjulistusten latinalaista kirjoitustapaa,

milloin taas meluttiin luennoilla tahi jäätiin miehissä pois

maisterinvihkijäisistä. Hyvä oli, jos nuorison metelöimishalu jäi

tähän. Silloin tällöin kuului näet valituksia siitä, että hääkemuissa

oli reuhattu, miekkoja paljastettu ja järjestyksenvalvojia

ahdistettu. Joskus olivat öiset metelit herättäneet kunnialliset

porvarit sikeästä unestaan, he olivat kuulleet portteja kolhittavan

sekä ovia ja akkunoita lyötävän säpäleiksi: Verratessaan elämää

Turussa muitten akatemiakaupunkien oloihin saattoivat ulkolaiset

matkustajat kuitenkin kiitellä täkäläistä järjestystä varsin hyväksi.

Opettajat olivatkin vähän väliä neuvoneet ylioppilaita ahkeruuteen ja

hyviin tapoihin, kaikenlaisten näytäntöjen antaminen oli lukukausien

aikana kielletty ja ylioppilaita käsketty pysymään kotosalla kello

kymmenen jälkeen. Ei voitu sille mitään, että he rangaistustenkin

uhalla hiipivät Turun pilkkopimeillä kaduilla ja kuluttivat aikaansa

pelipöytäin ja maljain ääressä.

Väittäjäiset ja juhlapuheet akateemisina merkkipäivinä olivat

huomatuimpia tapauksia ylioppilaselämässä. Mutta joskus sekaantui

siihen valtiollisen tahi puolue-elämän vaikutusta. Tuskin oli

Porthan ylioppilaaksi tullut, kun uusi piispan ja samalla vastaisen

varakanslerin vaali oli toimitettava. En rupea tässä kuvailemaan sitä

kiihkoa, mikä koko maassa ja varsinkin Turussa sen johdosta vallitsi.

Eri ehdokkaitten hyväksi käytettiin kaikenlaisia keinoja, levitettiin

halventavia huhuja ja syytöksiä vastaehdokkaasta, lahjottiin

vaalimiehiä ja pantiin toimeen kestejä. Lentokirjoja levisi.

Puolueet käyttivät erittäinkin hyväkseen erästä arkaa asiaa, jonka

ne tiesivät helposti saavan ihmisten intohimot liikkeelle, ne näet

vetosivat siihen katkeruuteen, joka oli olemassa suomalaissyntyisten

ja ruotsalaissyntyisten välillä. Siinä ne täysin onnistuivatkin.

Ylioppilaatkin joutuivat kiihkoon, sillä olihan heidän omia

opettajiaan vaaliehdolla; he sepittelivät solvauksia ja laativat

häväistyskirjoituksia ruotsalaisia opettajiaan vastaan. Kun vihdoin

riita oli päättynyt ja professori K. F. Mennander oli piispaksi

valittu, katsoi hän varakanslerina viisaimmaksi kutsua ylioppilaat

kokoon ja pitää heille ankara nuhdesaarna heidän kansallismielisen

politikoimisensa vuoksi.

Vaikeampaa olisi kuvata miten Ranskasta käsin tulleet vapaamieliset

ja kumoukselliset aatteet levisivät nuorisoon. Se tapahtui

tietysti varsin hitaasti ja ensinnä sivistyneimpäin joukossa.

Huomaa vain miten professorit opetuksessaan alkavat ylioppilaita

niistä varottaa ja teologit kirjoittavat erikoisia väitöskirjoja

uusmuotista jumalanpilkkaamista vastaan. Valistuskirjailijain

ja niiden ohella kevyitten ranskalaisten romaanien luku pääsee

vauhtiin. Akatemiassa on jo kauvan pohdittu viisaustieteellisiä,

siveysopillisia, valtiota ja yhteiskuntaa koskevia kysymyksiä;

valistuskirjailijain kumousmietteet koskettelevat samoja kysymyksiä;

siispä heidän väitteensä otetaan esille ja kumotaan siinä samalla.

Oppineen tehtäväksi tulee nyt perustella ihmisten velvollisuuksia

yhteiskuntaa, valtiota ja kirkkoa, kanssaihmisiä ja itseä kohtaan;

hänen pitää suojella hyödyllisiä laitoksia ja perittyjä kunniallisia

mielipiteitä kevytmielisiltä hyökkäyksiltä. Mutta hänen tulee samalla

parantaa väärinkäytöksiä ja osottaa epäkohtia. Parannusten ja

uudistusten tarve käykin nyt yhä yleisemmäksi ja henkistä uudistusta

ruvetaan kaipaamaan sen voimakkaan taloudellisen kehityksen rinnalle,

joka jo kauvan on ollut vauhdissa.

Niin oli oppi tästä lähtein oleva käytännöllistä, vieläpä kaksin

verroin. Luonnontieteilijät ja taloustieteilijät olivat jo kauvan

sitten älynneet tieteittensä tehtävän. Oli jo kylliksi kauvan

katseltu, miten talonpojat ikimuistoiseen tapaansa viljelivät

laihoja maitaan, rakensivat kalliisti ja epäkäytännöllisesti

asuinhuoneensa ja kuluttivat aikaansa epämukavain kulkureittien

tähden turhanaikaisen pitkillä kaupunginmatkoilla. Tulvat olivat

vuosittain saaneet yletä niityille ja pelloille, kaskimailla olivat

kyteneet sankkojen metsien jätteet ja mieletön kalasteleminen oli

lopettaa kaiken kalansuvun vesistöistä. Tämähän oli sulaa hulluutta,

tappiota tappion jälkeen. Ja mikä sen aiheutti? Valistumattomuus,

tietojen puute.

Sivistyneitten, tietävien, täytyi tässä auttaa. Ei nyt enää

sopinut kuluttaa voimiaan syventymällä muodollisuuksiin ja turhiin

viisaustieteellisiin mietintöihin. Katse oli luotava lähimpään

ympäristöön ja valtakunnalle oli hankittava uusia varallisuuden

lähteitä samoin kuin kanssaihmisille parempia oloja. Oli ensinnä

saatava selville millaiset olivat epäkohdat, millaisia maan suomat

edellytykset ja millaisia silloiset elinkeinot ja sitten oli

osotettava parannuskeinot. Niinpä turkulaiset professorit kokosivat

tietoja ja kirjoittelivat väitöskirjoja näistä asioista. Ilmestyi

tutkimuksia tervanpoltosta Pohjanmaalla, kalastuksesta Kokemäen

joessa, sekotetun peltomaan tuntemisesta, salpietarin valmistuksesta,

uusien vesiväylien aukomisesta -- kukapa jaksaisi niitä kaikkia

luetella. Kokeiluja tehtiin, uusia viljelystapoja, ulkomaisia kasvia

ja parempia työkaluja koetettiin. Ja kaikesta tästä odotettiin maalle

ihan erinomaista, taloudellisesti loistavaa tulevaisuutta.

Muittenkin tieteitten edustajat halusivat kohdastansa hyödyttää.

Eihän hyvinvointi ollut yksinomaan taloudellisilla keinoilla

saavutettavissa. Kansalle ja ennen kaikkea herrassäädylle oli

kaikenlaista tietoa annettava, piti poistaa ennakkoluuloja,

parantaa tapoja, kohottaa siveellisyyttä, opettaa ihmisille heidän

velvollisuutensa. Sivistyneet olivat varmasti vakuutettuja siitä,

että näillä keinoilla parannus jotenkin helposti oli saavutettavissa

ja kuvittelivat jo mielessään valistuneen ja järkevän ihmiskunnan

tulevaa onnellisuutta.

Vaan tälläkin alalla täytyi ensin tarkoin tuntea epäkohdat, jotta

niitä voitaisi poistaa. Henkisten eli humaanistenkin tieteitten

edustajain tuli oppia tuntemaan ympäristöänsä, tietää millaisissa

oloissa he oikeastaan elivät, millainen oli kansa ja millainen

kaukainen maalaisseutu. Eikä vain tätä. Kaikilla tämän puolen

asukkailla oli yhteiset tavat, samallaiset olot ja sama kieli.

Tarpeet ja edut olivat niinikään yhteiset. Sitä ei ollut vaikea

huomata, jos vähänkin oli tottunut ympärilleen silmäilemään.

Pohjanmaan kaupungit varustautuivat juuri nyt omasta ja koko laajan

suomalaisen sisämaan puolesta hankkimaan itsellensä kauppaoikeuksia,

joita ruotsalainen emämaa tahtoi niiltä kieltää. Suomalaiset

virkamiessuvut olisivat mielellään pitäneet täkäläiset virat

omana omaisuutenaan, mutta ruotsalaiset kilpailijat tekivät ne

riidanalaisiksi. Suomen erikoinen asema oli luonut omat erikoiset

tarpeet ja sen nykyisyys oli vähitellen sellaiseksi tullut oman

entisyyden vaikutuksesta.

Näin kääntyivät siis humaanisten tieteittenkin edustajat,

kielimiehet, historiantutkijat, maantieteilijät, yksinpä siveysopin

edustajat keräämään tietoja omasta maastansa ja koettivat

opetuksensakin niin sovittaa, että sen tulokset erityisesti

suomalaisia hyödyttivät. Mutta monet heistä muistelivat Daniel

Jusleniuksen harrastuksia ja työllään he samalla tahtoivat osottaa,

että juuri heidän kansansa kaikkine erikoisuuksineen oli mitä

suurinta arvoa ja kunnioitusta ansaitseva.

Jos ajattelee niitä henkilöitä, jotka olivat nämät pyrkimykset

omikseen ottaneet, muistuu ensimäiseksi mieleen Mennander, aikoinaan

professori ja pohjalaisen osakunnan inspehtori, vuodesta 1757

piispa ja akatemian varakansleri. Luonnontieteen opettajana oli hän

lämpimästi harrastanut maan taloudellista vaurastusta ja lukuisia

väitöskirjoja sitä varten kirjoittanut. Mutta myöhemmin oli hän

yhä enemmän kiintynyt henkistä edistystä ohjaamaan. Hän oli suuri

kokoilija. Kansanrunoja, muinaisjäännöksiä, vanhoja suomenkielisiä

kirjoja ja käsikirjoituksia, melkeinpä kaikkea, joka oli omansa

antamaan tietoja hänen isänmaastansa ja sen muinaisuudesta, hän

keräili. Kokoilemalla ympärillensä samanmielisiä henkilöitä ja

ohjaamalla heitä samanlaisiin harrastuksiin oli Mennanderista

vähitellen tullut Turun ja samalla koko Suomen henkinen keskus.

Mennanderin kaupunkitalossa tahi hänen omistamallaan Ala-Lemun

tilalla kävi akatemiakaupungin parhaimmistoa vieraana. Taloustieteen

suuri harrastaja Kalm oli Mennanderin läheisimpiä ystäviä,

latinanprofessori Hassel, laamanni Paleen ja Petter Juslén olivat

hänen sukulaisiaan. Mennanderin pojan luona, joka nyt professori

Bilmarkin johdolla perehtyi valmistaviin tieteellisiin opintoihin,

kävivät nuoret Juslénit, Porthanin serkut, vähän väliä vierailemassa.

Vanhin näistä, hänkin Petter Juslén nimeltään, Porthanin ikätoveri

ja opintokumppani oli taas varsin läheisesti Porthaniin kiintynyt.

Heidän keskinäinen ystävyytensä kesti läpi elämän ja kun Juslén

vuonna 1794 kuoli Tukholmassa korkeimman tuomioistuimen jäsenenä,

tuntui hänen poismenonsa Porthanista kovin katkeralta. "Kun tunsin

varsin tarkasti hänen lahjakkaan ja nopeastikäsittävän mielensä"

-- kirjoitti hän eräälle ystävälleen -- "yhtä vakavan vanhempina

päivinä kuin se oli nuoremmalla ijällä ilakoiva ja leikkisä -- sekä

hänen rehellisen ja kunnioitettavan luonteensa, en voinut muuta

kuin rakastaa ja kunnioittaa häntä; ja kun tähän vielä liittyi

melkein lapsuudesta asti kestäneen lakkaamattoman tuttavallisuuden

side, niin onhan luonnollista, että tämä vaurio on koskenut

minuun enemmän kuin mikään tähän asti kärsimäni ja aina on jääpä

sydämelleni pakotukseksi." Äitinsä sukulaisten kautta joutui Porthan

jo ylioppilasvuosina kanssakäymisiin Mennanderin kanssa ja heidän

välinsä kävi, suuresta ikäerotuksesta huolimatta, yhä läheisemmäksi.

Mennanderin lähin tuttavapiiri tuli hänenkin tuttavapiirikseen ja sen

harrastukset hän alkoi tuntea omikseen.

Porthan, uuttera maalaisnuorukainen, ei kuitenkaan ensi aluksi

liene soveltunut siihen nuorisojoukkoon, joka piispan kartanoon

kokoontui kaikkien hemmotteleman, turhamaisen ja pikkuvanhan

piispan- ja varakanslerin-pojan ympärille. Kirjeissään tämä puhuu

usein serkuistaan ja "pikkuserkuistaan Kustaasta ja Freedrikistä

Linnunpäässä", sukulaisistaan ja kotiopettajastaan, mutta Porthanista

ei sanaakaan. Melkein yhtä vähän tietävät muut lähteet hänen

ylioppilas-ajastaan kertoa. Pohjalaisen osakunnan pöytäkirjat vain

mainitsevat hänen ajan tavan mukaan eräässä kokouksessa vuonna 1757

pitäneen harjoituspuheen, aineesta: "Miten pitkälle ulottuu sodan

oikeus?" Kysymyshän oli mieltäkiinnittävä, koska Pommerin sota juuri

oli alkamassa.

Uutterasti Porthan lukuihinsa syventyi; sitä todistavat sekä

opettajien että toverien kiittävät lausunnot vähäistä myöhemmältä

ajalta. Lukuja ohjasi alussa nuori maisteri Kristian Cavander.

Useihin tieteisiin perehtyi Porthan ja kuunteli monia opettajia,

mutta filosofian ja historian ohella oli latinalainen ja ruotsalainen

kirjallisuus sekä kaunopuhe hänen pääaineinansa.

Mitä luuli Porthan ja hänen kanssansa lukemattomat latinaa lukevat

ylioppilaat löytävänsä antiikin kirjailijain vanhoista teoksista?

Siitä asti kuin oli alettu riidellä antiikin ja uuden ajan

kirjailijain etevämmyydestä oli niitä, jotka pitivät latinalaisten

kirjailijain tuntemusta joutavana oppineisuuden osotteena, josta

ei mitään käytännöllistä hyötyä tavalliselle ihmiselle lähtenyt.

Ja käytännöllinen hyötyhän nyt määräsi opin arvon. Eikä nyt enää

lyönyt leiville oppia ulkoa lauselmia kirjailijoista ja heidän

selittäjistään, ei kannattanut kulkea Casaubonuksen, Meursiuksen ja

muitten vanhain latinantuntijain nimet huulillaan; latinalaisten

puheitten ja runoteosten sepitys alkoi akatemiassa vähetä.

Mutta Hassel, latinanprofessori, saattoi oppilailleen selittää

latinan suurta merkitystä. Antiikin kirjailijoissa piili varsin

paljon asiallista tietoa, filosofiaa, historiaa, kielioppia,

runotaitoa ja kaunopuheen sääntöjä, ja tätä tietoa olivat monet

oppineitten polvet lisäilleet sekä täydennelleet. Siinä oli

kokonainen aarre, latinankielellä kirjoitettuna ja latinan kielellä

selitettynä, mukautuen tämän kielen kaikkiin vivahduksiin, selittäen

niitä ja saaden niistä selityksensä. Tämä tietovarasto, selvänä ja

yksinkertaisena, oli verraton pohja sille, joka uskalsi heittäytyä

nykyajan moninaisten mielipiteitten ja laajain hajallisten tietojen

mereen. Väitöskirjoissa lähdettiin vanhan ajan kirjailijain

mielipiteistä, ja puheita höystettiin heidän lausunnoillaan. Ne

olivat yhtämittaa ajatuksissa. Ja niiden kirjoitustapa, selvää,

yksinkertaista ja asiallista kun oli, sopi erinomaisesti esikuvaksi

sille, joka halusi omaa esitystapaansa sellaiseksi saada. -- Oli

varsin luonnollista, että vanhan latinanprofessorin ajatustapakin

hänen rakkaista latinalaisista kirjailijoistaan sai leimansa ja että

hänen oppinsa, niin käytännöllistä ja uudenaikaista kuin se olikin,

levitteli käsitteitä, jotka olivat antiikin humaanisuudelle ominaisia.

Antiikin kirjailijoista aukeni nimittäin aivan omituinen katsantotapa

ja erikoinen elämänihanne, humaanisuus. Se näki maailman

kaikkine katkerina ja sydäntä-särkevine soraäänineen pohjaltaan

sopusointuisena ja eheänä kokonaisuutena; jokainen yksityinen kykeni,

jos oikealla tavalla pyrki, liittymään siihen täydentävänä jäsenenä,

hän toimi samalla yhteishyvän eteen ja omaksi edukseen, täytti

kansalaisvelvollisuutensa ja tuli itse onnelliseksi. Näin hän tosin

saattoi menetellä vasta sitten kun oli oppinut hillitsemään itsensä

ja voittamaan luontaiset intohimonsa, kun hän oli ymmärtänyt pitää

arvossa lähimmäisensä ihmisyyttä kuin omaansa ja kaikessa osannut

pyrkiä ainoastaan yhteishyvän kautta omille eduilleen. Tätä samalla

itsensä uhraavaa ja järkevää toimintaa suosi viisas kaitselmus, se,

joka oli järjestänyt maailman ihmeteltävän tarkoituksenmukaiseksi

koneistoksi ja samalla ihmeteltävällä tavalla johti ihmiskuntaakin

hyvyyttä ja onnellisuutta kohti. Luottaen siis tähän järkevään

kaitselmukseen ja samalla omaan toimintaansa saattoi jokainen innolla

ja uskalluksella työskennellä oikean asiansa puolesta.

Porthan, nuorena ylioppilaana vasta elinuraansa alkamassa, löysi

tästä pohjan pyrinnöilleen ja intoa töihinsä. Ihmeekseen hän oli

huomannut monessa toverissaan ja muissakin tutuissaan olemusta ja

ajatustapaa, joka tuntui hänestä vieraalta ja vastenmieliseltä

mutta ei kumminkaan kokonansa oudolta. Ja ranskalaisten

valistuskirjailijain viehättävissä ja kevyissä kirjasissa, joista

kaikkialla keskusteltiin ja joita kaikkialla luettiin, löysi hän

juuri tuota samaa, hänelle vierasta henkeä. Hillittömän ivallisesti

ja poikamaisen vallattomasti asettuivat nuoret ylioppilaat,

lahjakkaat maisterit ja keikailevat hovioikeuden virkamiehet

mestaroimaan vanhaa oppineisuutta latinalaisine väitöskirjoineen

kaiken maailman mahdollisista ja mahdottomista aineista, filosofian

kummallisuuksia ja logiikan monimutkaisuuksia, kaikkea turhaa

tunnollisuutta ja tarkkuutta, jolla heitä akatemiassa oli kiusattu.

Hyvä sukkeluus ja henkevä pila oli paljon enemmän arvoinen, olipa

siinä sitten rivoutta joukossa ja ilkeyttä pohjalla. Ja mitä hyödytti

kaikenlainen vanhanaikainen saarna moraalista, velvollisuuksista

Jumalaa, maailmaa, yhteiskuntaa, omaisia, itseänsä ja ties keitä

kaikkia kohtaan, ikävä itsensä hillitseminen ja muu tuollainen?

Oli elämä edessä, viettelevänä ja viehättävänä. Sitä kelpasi nauttia.

Rothstenin talossa sillan korvalla oli tanssiaisia ja iltamia

sekä pelipöytiä tarjolla, oli kepeätä ja nuorta seuraa maljoineen

ja pilapuheineen, runonsepustuksineen ja ystävyysliittoineen.

Virastossahan yleni kumminkin vähitellen, seuraelämässä sai

suosijoita ja tuttavuuksia, jotka auttoivat eteenpäin, miellyttävällä

käytöksellä sai kannattajia ja rahalla virkoja. Juuri tällainen elämä

kehitti ihmistä, opetti häntä selviämään kaikissa tämän maailman

pikkumaisuuksissa ja monimutkaisissa suhteissa ja aina pysymään

päälläpäin.

Niin syvästi kuin Porthan vihasikin ja halveksui tätä loisteliasta

tyhjyyttä ja pintapuolista itsekkäisyyttä, esiintyipä se sitten

kylmänä ja laskevana tahi kevytmielisenä ja nautinnonhimoisena, niin

olihan kaikessa tuossa kumminkin jotakin oikeutettua. Täytyihän

myöntää, että noitten kevyitten seuramiesten käytöstapa monesti oli

mallikelpoinen, että oppineisuus vanhemmalla polvella tosiaan oli

ikävystyttävää ja luonnotonta laatua ja että olevissa oloissa oli

paljon moitittavaa ja halveksuttavaa. Ei tosiaankaan riittänyt se,

että oli tavoiltaan suora ja kirjoihinsa perehtynyt, täytyi tuntea

elämää, osata sulavasti seurustella ihmisten kanssa ja mukautua, jos

niin tarvittiin, välttämättömiin jokapäiväisyyksiin. Syvällinen juopa

rehellisen, uurastavan pyrkimyksen ja itsekkään hetkennauttimisen

välillä, joka useasti oli saattaa kustavianisen ajan oppineet

epätoivoon ja jota Porthankin myöhemmin katkerasti on valitellut, ei

hänestä kumminkaan näyttänyt ylipääsemättömältä.

Vaan opinnoissa kuluivat ylioppilasvuodet ja tutkintojen

sekä opinnäytteitten aika tuli. Vuonna 1758 Porthan puolusti

harjoituskirjoitustansa _Revelationi quid debeat philosophia

nostra?_ (Mistä filosofiamme tulee ilmestystä kiittää?) professori

Jaakko Haartmanin johdolla. Jumalan ilmoitettua sanaa, hänen

armon ja iankaikkisen elämänlupauksiaan ottaa tekijä -- oli tämä

sitten Porthan tahi hänen opettajansa Haartman -- puolustaaksensa

uudistajain vihamielisiä hyökkäyksiä vastaan. Nehän ovat kaiken

hyveen perustana; niitä vailla voi kyllä kauniisti puhella

velvollisuudesta, uhrautumisesta ja siveellisyydestä, mutta elämässä

ja toiminnassa ei siten tule toimeen. Syvästi on inhimillinen

lankeemus ja turmelus tunnettava, tulevan elämän palkinnot ja

rangaistukset pysyvät alati ainoina todellisina elämänohjaajina.

Kirjoitusta lukiessa joutuu ajattelemaan: miten saattaa henkilö,

joka pyrkii antiikin sopusuhtaiseen ja täyteläiseen katsantotapaan

ja joka sen lisäksi vielä on vakuutettu siitä, että ihmiskunta

pohjaltaan on hyvä ja kykenee vähitellen kehittymään yhä suurempaan

hyvyyteen ja onnellisuuteen, miten saattaa sellainen henkilö samassa

hengenvedossa saarnata inhimillisen luonnon syvää turmelusta

ja alati tarvittavaa lunastusta-suuresta synnintaakasta. Siinä

yksi niitä monia ristiriitaisuuksia, joita tämä aika, joka juuri

oli Porthanin nuoruuden aika, oli täynnänsä. Mutta useimmille

humaanisuuden harrastajille tämäkin ristiriita jäi vähäpätöiseksi,

sillä he taisivat merkillisesti mukauttaa uskontonsa humaanisuutensa

mukaiseksi.

Vuotta myöhemmin puolusti Porthan oppiarvon saavuttaakseen

muutamia tieteellisiä, etupäässä viisaustieteellisiä mietelauseita

professori Jaakko Gadolinin johdolla. Suoritettuaan tavanmukaiset

tutkinnot ja täytettyään näin kaikki tieteellisen oppiarvon ehdot

seppelöitiin Porthan filosofian maisteriksi elokuun 25 p. 1760. Hänen

ylioppilasaikansa oli nyt päättynyt.