Koko kesän 1887 minä olin työssä Dalrumplen farmilla Punaisen virran
laaksossa Amerikassa. Minua lukuunottamatta oli siellä kaksi muuta
norjalaista, yksi ruotsalainen, kymmenkunta irlantilaista ja muutamia
amerikkalaisia. Meidän pienessä farmipiirissämme oli kaikkiaan noin
parikymmentä miestä töissä — pieni murto-osa koko farmin monisataisesta
työmiesjoukosta.
Vehnäaavikko lainehti vihreänkeltaisena ja äärettömänä kuin meri.
Ei näkynyt ainoatakaan rakennusta lukuunottamatta omia tallejamme
ja makuuvajojamme keskellä aavikkoa. Siellä ei kasvanut puuta, ei
pensasta, vain heinää ja vehnää näkyi niin pitkältä kun silmä kantoi.
Ei siellä ollut kukkiakaan, vain silloin tällöin tapasi vehnävainiolla
villin sinapin keltaisia kukkavihkoja. Sinappi oli aavikon ainoa kukka.
Tämä kasvi oli laissa kielletty, me kiskoimme sen juurineen maasta,
veimme kotia ja poltimme.
Eikä ainoakaan lintu laulanut, ei näkynyt muuta eloa kuin vehnävainion
aaltoilu tuulessa emmekä kuulleet muita ääniä kuin miljoonain
heinäsirkkain ijänikuisen kirkunan — aavikon ainoa soitto.
Kaipasimme kiihkeästi siimestä. Kun ruokavaunut tulivat ulos vainiolle
meille päivällistä tuomaan, niin heittäydyimme vatsallemme vaunujen
ja hevosten alle, saadaksemme edes hiukan siimestä siksi aikaa kun
syödä ahmasimme. Helle oli usein polttava. Kävimme puettuina hattuun,
paitaan, housuihin ja saappaisiin, siinä kaikki. Vähemmällä vaatteella
ei tullut toimeen, sillä aurinko olisi paahtanut kuoliaaksi. Jos
paitaan tuli reikä työssä ollessa, niin paistoi aurinko reijästä ihon
haavoille.
Vehnää korjattaessa teimme kuusikintoista tuntisia työpäiviä. Kymmenen
niittokonetta kulki peräkkäin samassa pellossa päivän toisensa jälkeen.
Kun yksi neliö oli niitetty, niin ajoimme koneemme toiseen neliöön ja
niitimme senkin. Ja siten yhä edelleen, aina vaan edelleen, sillä välin
kun kymmenen miestä kulki jäljessämme nostaen vehnälyhteet kuhilaisiin.
Ja korkealla hevosen selässä, revolveri taskussa, ratsasti päällysmies
pitäen meitä tarkasti silmällä. Hän väsytti kaksi hevosta joka päivä.
Kun joku vahinko sattui, jos esimerkiksi joku kone särkyi, — heti oli
päällysmies paikalla ja korjasi vian tai käski viemään koneen kotia.
Hän saattoi useinkin olla etäällä vahingon sattuessa ja kun ei siellä
missään ollut mitään teitä, täytyi hänen ratsastaa päivät pääksytysten
sankassa vehnäpellossa, niin että hevoset vaahtosivat.
Syyskuun ja lokakuun aikana oli vielä hirveän kuuma päivisin, mutta
yöt olivat hyvin kylmiä. Kärsimme usein vilua. Emmekä myöskään
saaneet nukkua läheskään tarpeeksi. Saattoi tapahtua, että meidät
kutsuttiin työhön jo kello kolme aamulla, jolloin vielä oli
pilkkopimeä, Ruokittuamme hevoset ja syötyämme itse ruokapalasen ja
etäiselle työmaalle päästyämme, alkoi päivä vihdoinkin sarastaa ja
me saatoimme nähdä, mitä meidän oli tehtävä. Sytytimme vehnäkuhilaan
tuleen sulattaaksemme kylmässä jähmettyneen öljyn, jota käytimme
niittokoneittemme voitelemiseen ja samalla me lämmittelimme hiukan
itsekin. Mutta montaa minuuttia emme saaneet aikailla, ennenkuin oli
kiivettävä niittokoneen satulaan.
Me emme pitäneet milloinkaan sunnuntaita, teimme työtä pyhät arkiot.
Mutta sateen sattuessa emme voineet olla työssä ja silloin oleilimme
vajoissamme. Pelasimme silloin »kasinoa», juttelimme keskenämme ja
nukuimme.
Joukossamme oli muuan irlantilainen, joka alussa suuresti ihmetytti
minua. Jumala tiesi mikä hän alkuaan oli ollut miehiään. Sadesäällä hän
aina makasi lukien romaaneja, joita hän oli ostanut mukaansa. Hän oli
pitkä, komea mies, ijältään noin kolmekymmentä kuusi vuotta ja puhui
erittäin huoliteltua kieltä. Hän osasi saksaakin.
Tämä mies tuli farmille silkkipaidassa ja oli koko ajan töissä puettuna
silkkipaitaan. Kun yksi paita oli kulunut repaleiksi, pukeutui hän
uuteen. Hän ei ollut mikään erinomainen työmies, hän ei ollut kätevä,
hänellä oli »peukalo keskellä kämmentä»; mutta hän oli ihmeellinen mies.
Hänen nimensä oli Evans.
Mainitsemistani kahdesta norjalaisesta ei minulla ole mitään erityistä
kerrottavaa. Toinen heistä, muuan Hallingdal'in mies, karkasi, sillä
hän ei kestänyt kauempaa työssä. Toinen kesti — hän olikin Valdres'ista.
Puinnin aikana koitimme kaikki päästä mahdollisimman etäälle
höyrykoneesta. Koko kone oli näet tomu-, akana-, ja hiekkapilven
ympäröimä. Minä olin muutaman päivän keskellä tulta, sitten pyysin
päällysmiestä siirtämään minua johonkin muuhun työhön, — ja päällysmies
suostui pyyntööni. Päällysmies antoi minulle erinomaisen mieluisan
tehtävän: pääsin vainiolle kuormia tekemään. Hän ei milloinkaan
unohtanut, että minä olin tehnyt hänelle ystäväntyön työkauden alussa.
Tapaus oli tällainen:
Minun takkini oli kiiltävänappinen virkatakki, joka minulla vielä
oli jäljellä siltä ajalta, kun olin ollut raitiotiekonduktöörinä
Chicagossa. Tämä takki ja sen ihanat napit näyttivät miellyttävän
päällysmiestä. Hän oli vallan lapsellisen ihastunut kaikkinaiseen
koreuteen eikä täällä kaukana vehnäaavikolla ollut tietysti mitään
koreuksia. Sanoin hänelle eräänä päivänä, että hän kernaasti saisi tuon
takin. Hän tahtoi maksaa sen, minun oli vain sanottava, mitä tahdoin
siitä. Kun minä lahjoitin sen hänelle, niin hän selitti olevansa
minulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Kun puinti oli päättynyt antoi
hän minulle toisen hyvän takin tuon virkatakin sijaan, kun näki, ettei
minulla ollut takkia, missä matkustaa.
Siltä ajalta kun olin vehnäkuormia tekemässä muistan seuraavan
pikkutapahtuman:
Ruotsalainen tuli hakemaan kuormaa. Hänellä oli jalassaan suuret
saappaat, housunlahkeet saappaanvarsissa. Alamme täyttää kuormaa. Hän
oli koko piru työtä tekemään ja minulla oli täysi touhu saadakseni
nostetuksi hänelle tarpeeksi lyhteitä. Hän kiirehti kiirehtimistään
minua ja kun tämä lopulta alkoi hieman kiukuttaa minua, niin minäkin
rupesin ponnistamaan oikein olan takaa.
Jokaisessa kuhilaassa oli kahdeksan lyhdettä ja tavallisesti me
kuormaa tehdessämme nostimme yhden lyhteen kerrallaan, — nyt minä
nostin neljä. Minä peitin ruotsalaisen lyhdetulvalla, upotin hänet
lyhdepaljouteen. Mutta erään ruotsalaiselle työntämäni raskaan taakan
mukana sattui olemaan käärme. Käärme luikersi ruotsalaisen toiseen
saapasvarteen. En tiennyt asiasta mitään ennenkuin yhtäkkiä kuulin
kamalan hätähuudon ja näin ruotsalaisen hyppäävän alas kuormalta,
mustankirjava käärme saappaanvarressa heilumassa. Käärme ei kuitenkaan
purrut ja ruotsalaisen tömähtäessä maahan se salaman nopeudella
kaikkosi vainiolle. Ajoimme sitä molemmat takaa hangot ojossa, mutta
emme saaneet sitä käsiimme. Kuorman eteen valjastetut kaksi muulia
vapisivat peloissaan.
Olen vieläkin kuulevinani ruotsalaisen hätähuudon ja näkevinäni hänet
häilymässä ilmassa matkalla kuorman päältä maahan.
Nyt me sovimme siitä, että ruotsalainen vastedes hääräisi
kohtukiireellä ja että minä nostaisin hänelle vain lyhteen kerrallaan...
Niin me kynnimme ja kylvimme, niitimme ja korjasimme heinät,
leikkasimme ja puimme vehnän, — olimme valmiit ja saimme tilimme.
Iloisin mielin ja rahoja taskussa taivalsimme kaksikymmenmiehisessä
joukkueessa lähimpään kaupunkipahaseen päästäksemme junaan, joka
veisi meidät alas itävaltioihin. Päällysmies oli joukossamme, hän
tahtoi juoda kanssamme erojaismaljan ja hänellä oli yllään tuo
kiiltävänappinen takki.
Ken ei ole ottanut osaa tuollaisiin aavikkotyömiesten erojaiskemuihin
hän tuskin voinee kuvailla, kuinka ankarasti siellä ryypätään.
Joka mies tarjoo ensin lasin koko seurueelle, — siitä tulee
kaksikymmentä lasia miestä kohti. Mutta ken luulee asian päättyvän
tähän, hän erehtyy. Joukossa on todellisia gentlemanneja, jotka
katsovat velvollisuudekseen tarjota viisi lasia yhteen menoon. Ja
jumala auttakoon sitä krouvaria, joka mielii vastustella tällaista
ylenpalttisuutta, hänet karkoitettaisiin heti paikalla tiskinsä takaa.
Tuollainen kesätyömies-joukkue lyö maahan ja murskaa kaikki mitä
sen eteen sattuu. Viidettä lasia ryypättäessä se jo rupeaa pitämään
yliherruutta kaupungissa, ja siitä hetkestä alkaen se hallitsee täysin
yksin- ja itsevaltaisesti. Paikkakunnan poliisiviranomaiset ovat
voimattomat. He yhtyvät joukkueeseen, ryyppäävät yhdessä. Vähintäin
pari vuorokautta ryypätään ja pelataan korttia ja tapellaan ja
kiljutaan.
Me työmiehet olimme ylen ystävällisiä toisillemme. Välimme olivat
useinkin kesän varrella olleet kireänpuoleiset, mutta nyt erottaessa
unohtuivat kaikki vanhat vihat. Mitä enemmän ryypättiin, sitä
hellemmiksi sydämemme sulivat. Tarjoilimme toisillemme niin runsaasti,
että tuskin pysyimme jaloillamme ja tunteittemme pakottamina
heittäydyimme toistemme syliin. Kokki, vanha kyttyräselkäinen parraton
miesriepu, jolla oli naisellinen ääni, uskoi minulle puhuen änkyttäen
norjaa, että hänkin oli norjalainen, hän niinkuin minäkin. Syynä
siihen, ettei hän aikaisemmin ollut ilmaissut minulle kansallisuuttaan,
oli yankee'in yleinen halveksuminen norjalaisia kohtaan. Hän oli usein
kuullut Valdres'in miehen ja minun puhuvan keskenämme hänestä syötäessä
ja hän oli ymmärtänyt joka sanan. Mutta nyt sai kaikki unohtua, sillä
me olimme kunnon poikia. Niinpä niin, hänkin oli sukujaan vanhan Norjan
uljaita poikia, oli syntynyt Jowassa heinäkuun 22:na 1845 ja sen vuoksi
meidän oli oltava hyviä ystäviä ja _partners'eja_, niin kauan kuin
norjan kieli soi huulillamme. — Kokki ja minä syleilimme toisiamme;
ystävyytemme oli kestävä ikuisesti. Kaikki työmiehet syleilivät
toisiaan, karaistuneilla käsivarsillamme puristimme toisemme litteiksi
ja sitten me haltioissamme hypimme ja tanssimme.
Meillä oli tapana sanoa toisillemme: — Mitä sinä nyt haluat juoda?
Täällä ei ole mitään joka olisi liian hyvää sinulle! — Ja sitten me
itse menimme tarjoilupöydän taa hakemaan paraimpia juomia. Otimme
ylimäisiltä hyllyiltä ihmeellisiä pulloja, jotka komeine nimilippuineen
olivat pääasiallisesti hyllyjen koristeena, mutta joiden sisällön me
hyvät ystävät tarjosimme toisillemme, joimme ja maksoimme naurettavan
suurilla rahoilla.
Evans oli varmaankin ahkerin tarjoomaan »sakin ympäri». Hänen viimeinen
silkkipaitansa näytti nyt surkealta, päivänpaiste ja sade olivat
haalistaneet sen helakat värit ja hihat olivat repaleina. Mutta
Evans itse seisoi kapakan lattialla suurena ja komeana ja tilasi
mahtipontisella äänellä kerran toisensa perästä »sakin ympäri». Me muut
maksoimme urakassa kolme dollaria tilatessamme kerran »sakin ympäri».
Mutta Evans kysyi muitta mutkitta, voisiko hän saada muutaman kerran
»sakin ympäri» kuuteen dollariin kerralta. Sillä koko tässä kurjassa
hökkelissä ei ollut mitään kylliksi hyvää sellaisille herroille, joita
hänellä oli muassaan, sanoi hän. Silloin juuri meidän täytyi käydä
käsiksi ylähyllyjen ihmeellisiin pulloihin jotta olisimme saaneet
kylliksi kalliita juotavia...
Ylenpalttisen ystävällisenä vei Evans minut hiukan syrjään ja koetti
houkutella minut mukaansa talveksi Visconsinin metsiin halonhakkuuseen.
Täydennettyään puvustoaan muutamilla uusilla paidoilla, housuparilla ja
hankittuaan joukon uusia romaaneja aikoi hän omasta puolestaan, sanoi
hän, matkustaa metsiin ja viipyä siellä kevääseen. Ja kevään tullessa
taas hän aikoi palata jonnekin vehnäaavikolle. Sellaista oli hänen
elämänsä. Hän oli kaksitoista vuotta ollut vuoroin metsissä ja vuoroin
vehnäaavikolla ja hän oli jo niin tottunut tähän elämänjärjestykseen,
että se nyt sujui itsestään.
Mutta kun minä kysyin häneltä, mikä oli alkuaan johtanut hänet tälle
uralle, niin hän ei vastannut — humalaisten tapaan — pitkällä ja
surullisella kertomuksella vaiheistaan, vaan tokasi yhden ainoan sanan:
Olosuhteet.
— Mitkä? kysyin minä.
— Olosuhteet! hän vastasi jälleen. Eikä hän halunnut kertoa enempää
siitä asiasta.
Näin hänet myöhemmin samana iltana eräässä kapakan sivuhuoneessa missä
pelattiin noppapeliä. Evans oli hävinnyt pelissä. Hän oli aikalailla
humalassa eikä välittänyt rahoista. Kun minä tulin huoneeseen, niin
näytti hän minulle muutamia setelejä ja sanoi:
— On minulla vielä rahoja. Katsohan tätä!
Muutamat neuvoivat häntä luopumaan pelistä. Muuan hänen maamiehensä,
O'Brien niminen irlantilainen, intti, että Evansin oli käytettävä loput
rahoista rautatielipun ostoon. Tästä Evans suuttui:
— Matkarahat saat sinä lainata minulle, hän sanoi.
O'Brien kielsi jyrkästi ja lähti huoneesta.
Nyt Evans kiihtyi. Hän pani peliin kaikki setelinsä ja menetti ne, Hän
kärsi häviön tyynesti. Hän sytytti sikarin ja kysyi minulta hymyillen:
— Lainaatko sinä minulle matkarahoja.
Ryyppäillessäni muuatta ylähyllyjen pullojen viiniä olin lopulta
tullut hieman hutikkaan. Aukasin takkini napit, otin esille lompakkoni
ja annoin sen kaikkine sisältöineen Evansille. Tein sen näyttääkseni
hänelle kuinka kernaasti halusin lainata hänelle matkarahat ja jätin
hänen omaksi huolekseen ottaa, mitä tarvitsi. Hän katsoi vuoroin
minuun, vuoroin lompakkoon. Hänet valtasi ihmeellinen liikutus, hän
avasi lompakon ja näki, että siinä oli kaikki minun rahani. Kun hän
jälleen käänsi katseensa minuun, niin minä vain nyökäytin päätäni.
Hän ymmärsi väärin tämän nyökkäyksen. Hän luuli minun jättävän kaikki
hänelle.
— Kiitos! sanoi hän.
Ja minun suureksi kauhukseni hän pani minun rahojani peliin ja ryhtyi
uudelleen pelaamaan.
Aioin ensin hillitä häntä, mutta maltoin sitten mieleni. Pelatkoon
ja hävitköön nyt ensin matkarahansa jos haluaa, ajattelin. Mutta kun
matkarahoiksi kohtuullinen summa on pelattu, niin otan jäännöksen
takaisin.
Mutta Evans ei hävinnyt enää. Hän oli yht'äkkiä selvinnyt ja pelasi nyt
viisaasti ja tarmokkaasti. Niin monen toverin nähden hänelle osoitettu
luottamus oli muuttanut hänet. Hän istui kookkaana ja vaiteliaana
viinatynnörillä joka oli hänellä tuolina ja pani peliin panoksiaan ja
korjasi voittojaan. Kun hän hävisi, niin hän seuraavalla kerralla pani
kohta peliin kahta suuremman summan. Hän hävisi kolme kertaa perättäin
ja pani joka kerran jälkeen peliin edellisen panoksen kaksinkertaisena,
lopulta hän voitti takaisin kaikki. Viimein hän pani peliin kokonaista
viisi dollaria sanoen, että nyt hän aikoi lopettaa jos hän voitti.
Hän hävisi.
Ja hän jatkoi peliä.
Tunnin kuluttua hän antoi minulle lompakkoni ja minulta saamansa rahat;
hän oli tarkoin muistanut summan pelin varrella, Itsellään oli hänellä
jälleen läjä seteleitä. Silloin hän yhtäkkiä pani peliin kaikki, mitä
hänellä oli. Meidän katselijoiden joukosta kuului ihmettelevää mutinaa.
Evans sanoi:
— Voitinpa tai hävisin, niin nyt minä lopetan.
Hän voitti.
Evans nousi.
— Olkaa hyvä, maksakaa minulle! hän sanoi.
— Huomenna, vastasi pankinpitäjä. Minulla ei nyt tänä iltana ole
tarpeeksi rahoja. Hankin huomiseksi.
Evans sanoi:
— Hyvä, huomenna siis!...
Juuri lähtiessämme tuli kapakkaan muutamia miehiä raskain askelin.
He kantoivat ruhjottua ruumista — O'Brienin, irlantilaisen ruumista,
hänen, joka oli kieltäytynyt lainaamasta Evansille matkarahoja. Joku
vehnäjuna oli äsken ajanut hänen ylitseen, molemmat jalat olivat
poikki, toinen reiden kohdalta. Hän oli lähtenyt huoneesta meidän
seurastamme ja pimeässä joutunut suoraa päätä junapyörien alle. Ruumis
pantiin lattialle ja peitettiin.
Yösijan sai kukin hankkia mistä vaan löysi. Muutamat paneutuivat maata
kapakan lattialle. Valdresin mies ja minä löysimme vajan kaupungista.
Aamulla kohtasimme Evansin kadulla.
— Oletko saanut pankinpitäjältä rahasi? kysyi Valdresin mies.
— En vielä, vastasi Evans. Olen käynyt kaupungin ulkopuolella
kaivamassa haudan toverillemme.
Hautasimme O'Brienin kappaleen matkaa kaupungista. Arkkuna oli
laatikko, jonka otimme erään talon edustalta. Kun ruumis oli
leikkautunut niin lyhyeksi, oli laatikko onneksi kyllin pitkä. Emme
veisanneet emmekä rukoilleet; mutta olimme kaikin tulleet saapuville ja
seisoimme hetkisen hatut käsissämme.
Niin suoritettiin ne juhlamenot...
Mutta kun Evansin piti saada rahansa, niin kävikin selville, että ovela
pankinpitäjä oli kadonnut. Tämänkin asian Evans otti yhtä tyynesti kuin
kaiken muun, se näytti olevan yhdentekevää hänelle. Hänellä oli muuten
vielä runsaasti rahoja, hän saattoi hyvin lunastaa matkalipun, ostaa
paitansa, housuparinsa ja romaaninsa. Ja nämä hankittuaan Evansilla oli
talven tarpeet.
Viivyimme kaupungissa seuraavan päivän iltaan. Ja jatkoimme entistä
elämäämme ja joimme kapakan tyhjäksi. Moni työmiehistä oli typötyhjä
jättäessään kapakan ja kun eivät voineet lunastaa rautatielippua, niin
he salaa hiipivät rahtivaunuihin piiloutuen siellä vehnään. Mutta
tuolle vanhalle kyttyräselkäiselle kokille, Jowasta kotoisin olevalle
norjalaiselle, luonnisti tämä kepponen huonosti. Hän oli onnellisesti
kenenkään näkemättä päässyt piiloon vehnän sekaan, mutta silloin hän ei
voinut olla hiljaa, vaan rupesi juovuspäissään naismaisella äänellään
vetelemään rekilauluja. Hänet löydettiin ja heitettiin ulos vaunusta.
Ja kun miesriepua tutkittiin, niin huomattiin hänellä olevan niin
paljon rahoja, että olisi voinut pulskasti lunastaa matkaliput meille
kaikille. Mokomakin kitupiikki!
Hajaannuimme kaikille ilman äärille. Valdresin mies osti itselleen
pienen ampumaradan eräässä Minnesotan pikkukaupungissa ja kokki lähti
länteen. Tyynenmeren rannikolle. Mutta Evans oleilee varmaan vieläkin
silkkipaitoineen samoilla seuduilla jaellen rahojaan anteliain käsin.
Kesät hän on vehnäaavikolla ja talvet hän hakkaa halkoja Visconsinin
metsissä. Se on nyt hänen elämäänsä.
Ja tuo elämä lienee yhtä hyvä kuin kenen muun tahansa.