Lapsuudessani olin monta vuotta setäni luona eräässä Ruijan pappilassa.
Minulle tuo aika oli ankara, paljon työtä, runsaasti selkäsaunoja ja
torumisia, eikä milloinkaan vapaata hetkeä leikkeihin ja huvituksiin.
Kun setäni oli minulle näin ankara, niin vähitellen tuli ainoaksi
ilokseni pujahtaa piiloon päästäkseni olemaan yksin. Jos joskus
ihmeekseni sain jonkun lomahetken, niin lähdin metsään tai menin
hautuumaalle, missä minä sitten kuljin ristien ja hautapatsasten
välissä, uneksien, ajatellen ja puhellen ääneen itsekseni.
Pappila oli erinomaisen kauniilla paikalla, aivan Glimman merivirran
partaalla. Glimma oli leveä ja täynnä suuria kiviä, sen kohina kuului
pappilaan öin päivin, öin päivin. Glimma virtasi osan päivästä
pohjoiseen, osan etelään, aina sen mukaan oliko luode vai vuoksi; mutta
herkeämättä kuului sen ikuinen pauhuisa laulu ja sen vesi virtasi yhtä
nopeaan kesät talvet, olipa suunta kumpi tahansa.
Kirkko ja hautausmaa olivat korkealla mäellä. Kirkko oli vanha puinen
ristikirkko ja hautuumaa oli vailla istutuksia, eikä haudoilla
milloinkaan ollut ainoatakaan kukkasta. Mutta aivan kiviaidan vieressä
kasvoi tavallisesti erinomaisia vattuja, suuria ja mehukkaita vattuja,
jotka saivat ravintonsa ruumiiden höystämästä mullasta. Tunsin
jokaisen haudan ja jokaisen hautakirjoituksen ja näin uusia ristejä
pystytettävän ja näin kuinka ne ajan vieriessä alkoivat kallistua ja
viimein kaatuivat jonain myrsky-yönä.
Mutta vaikka haudoilla ei ollutkaan kukkasia, niin kasvoi koko
hautausmaa kesäsittäin tavattoman rehevää ruohoa. Ruoho oli pitkää ja
sankkaa ja minä istuin usein ruohossa kuunnellen tuulen suhinaa hirveän
korkeissa ruohokorsissa, jotka ulottuivat minulle vyötäisiin. Ja kesken
tätä suhinaa saattoi tuuliviiri kirkontornissa pyörähtää ympäri, ja
sen ruosteensyömä kitinä kuului valittavana yli koko pappilan. Tuntui
siltä, kuin olisi tämä rautapalanen kiristellyt hampaitaan jollekin
toiselle rautapalaselle.
Kun haudankaivaja oli työssään, niin minä monasti olin puheissa hänen
kanssaan. Hän oli vakava mies ja hymyili harvoin, mutta hän oli hyvin
ystävällinen minulle ja kun hän oli luomassa multaa haudasta, niin hän
usein varoitti minua siirtymään hieman syrjään, sillä nyt hänellä oli
lapiollaan iso reisiluu tai kuolleen irvistelevä pääkallo.
Löysin usein haudoilta ruumiitten nikamia tai hiustukkoja. Ne
peitin jälleen multaan, niinkuin haudankaivaja oli neuvonut. Olin
niin tottunut tähän, ettei minua ollenkaan kammottanut, löytäessäni
tällaisia ihmisentähteitä. Kirkon toisen pään alla oli ruumiskellari,
missä oli joukottain luita hujan hajan ja tässä kellarissa minä
istuin pitkät hetket näperrellen jotain tai sommitellen lattialle
kaikenkaltaisia kuvioita luusiruista.
Mutta eräänä päivänä löysin hautuumaalta hampaan.
Se oli etuhammas, kiiltävän valkoinen ja jykevä. Asiaa tarkemmin
ajattelematta pistin sen taskuuni. Aijoin käyttää sitä johonkin, hioa
siitä jonkinlaisen pikkukuvasen, jonka sitten sovittaisin johonkin
niistä monista ihmeellisistä kapistuksista, joita näpertelin puusta.
Vein hampaan mukanani kotia.
Oli syksy ja pimeä tuli varhain. Minulla oli ensin yhtä ja toista
hommattavaa ja askarreltavaa ja kului parisen tuntia, ennenkuin lähdin
pihan poikki renkitupaan hammastani hiomaan. Kuu oli noussut taivaalle
kumottamaan; oli puolikuu.
Renkituvassa ei ollut valoa ja minä olin yksin. En uskaltanut omin
lupini sytyttää lamppua, ennenkuin rengit tulivat. Mutta saatoin tulla
toimeen uuninluukkujen vetoaukkojen valolla kunhan vain sain pesään
kunnon valkean. Lähdin senvuoksi vajaan puita hakemaan.
Vaja oli pimeä.
Pimein päin puita syliini latoessani tunnen päätäni kosketettavan
kevyesti, tuntuu siltä kuin näpsäytettäisi sitä yhdellä sormella.
Käännyin äkisti, mutten nähnyt ketään.
Hapuilin käsilläni, mutten tuntenut ketään.
Kysyin oliko siellä ketään, mutten saanut mitään vastausta.
Olin paljain päin, kosketin kädelläni sitä kohtaa päässäni, mihin
näpsäys oli sattunut. Sain käteeni jotain jäätävää, kylmää, jonka heti
päästin. Tämäpä vasta ihmeellistä! ajattelin. Tunnustelin uudelleen
tukkaani, — tuo kylmä oli kadonnut.
Ajattelin:
Mikähän kylmä se lienee ollut, joka putosi katosta ja sattui minua
päähän?
Otin sylyyksellisen puita, palasin renkitupaan, tein tulen pesään ja
odottelin, kunnes vetoaukosta alkaisi näkyä valoa.
Sitten ryhdyin hiomaan hammasta.
Silloin koputettiin akkunaan.
Nousin seisaalleni. Akkunan takana, kasvot aivan kiinni ruudussa, oli
joku mies. Hän oli outo minulle, minä en tuntenut häntä, vaikkakin minä
tunsin kaikki pitäjäläiset. Hänellä oli punainen täysiparta, punainen
villaliina kaulassa ja öljylakki päässä. En huomannut sitä silloin,
mutta jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, kuinka minä saatoin nähdä
tämän pään niin selvästi pimeässä sellaisellakin puolella rakennusta,
minne ei puolikuu paistanut? Näin kasvot kammoittavan selvästi, ne
olivat kalpeat, miltei valkeat ja silmät tuijottivat suoraan minuun.
Kului minuutti.
Mies alkaa nauraa.
Se ei ollut äänekästä, tavallista naurua. Suu avautui valkoiseksi
kidaksi ja silmät tuijottivat minuun kuten ennenkin, mutta mies nauroi.
Päästin, mitä minulla oli käsissäni ja jäiset väreet hyytivät
selkäpiitäni. Nauravain kasvojen hirveässä kidassa, ruudun takana, näen
yht'äkkiä mustan aukon hammasrivissä, — sieltä puuttui yksi hammas.
Istuin tuijottaen suoraan eteeni tuskaisan pelon valtaamana. Kuluu
jälleen hetkinen. Kasvot alkoivat saada väriä, ensin ne muuttuvat
räikeän vihriäisiksi, sitten helakanpunaisiksi; hymy on yhä ennallaan.
En ollut tiedoton, tajusin kaikki, mitä tapahtui ympärilläni.
Pesävalkea loisti jokseenkin kirkkaasti uunin vetoaukon läpi ja loimu
näkyi vastaisella seinällä.
Kuulin tuvan takana olevan kamarin seinällä kellon tikuttavan. Niin
selvään näin kaikki että panin merkille senkin, että akkunan takana
olevan miehen öljylakin pohja oli tumma, kuluneen näköinen, mutta lakin
syrjä taas oli viheriäiseksi maalattu.
Silloin miehen pää vaipuu alas pitkin ruutua, yhä alemmas. Viimein se
oli akkunan alapuolella. Tuntui siltä, kuin olisi mies painunut maahan.
En nähnyt häntä enää.
Olin hirveän peloissani, aloin vapista. Etsin hammasta lattialta, mutta
en uskaltanut kääntää silmiäni akkunasta siltä varalta, että kasvot
taas näkyisivät.
Hampaan löydettyäni tahdoin viedä sen heti takaisin hautuumaalle,
mutta en uskaltanut. Istuin yhä edelleen yksinäni, enkä kyennyt
liikahtamaankaan. Kuulen pihalta askeleita ja arvelen jonkun
palvelustytöistä kävellä kopistelevan siellä puukengissään, mutta
minä en uskaltanut huutaa häntä ja askeleet kulkivat ohi. Kuluu
ijankaikkisuus. Pesävalkea on kohta palanut loppuun enkä minä näe
mitään pelastusta.
Silloin puren hammasta ja nousen. Avaan oven ja lähden takaperin
kulkemaan renkituvasta, katsellen tarkkaan akkunaan, minkä takana mies
oli seisonut. Pihalle päästyäni minä juoksujalkaa painalsin talliin.
Aijoin saada tallista jonkun rengeistä mukaani hautuumaalle.
Mutta rengit eivät olleet tallissa.
Mutta minä olin nyt ulkoilmaan päästyäni tullut uskaliaammaksi ja
päätin lähteä yksin hautuumaalle. Näin menetellen ei minun tarvitsisi
uskoa salaisuuttani kenellekään ja siten ehkä säästyisin joutumasta
sedän kynsiin tästä jutusta.
Aloin yksin nousta mäelle, missä hautuumaa oli.
Hammas minulla oli nenäliinassani.
Hautuumaan veräjälle päästyäni minä pysähdyin, — rohkeuteni alkoi
loppua. Kuulen Glimman ikuisen kohinan, muuten on kaikki hiljaista.
Hautuumaan aidassa ei ollut kunnon porttia, vain holviaukko. Kulkien
holvin toista laitaa, kurotan päätäni tarkkaan tähystäen uskaltaisinko
mennä edemmäksi.
Silloin vaivuin äkisti polvilleni.
Vähän matkan päässä hautojen keskellä oli tuo öljylakki-mies jälleen.
Hänen kasvonsa olivat nyt jälleen valkoiset ja hän käänsi ne minuun
päin, mutta samalla hän viittasi minua kulkemaan eteenpäin, edemmäksi
hautuumaalle.
Pidin tätä käskynä, mutta en uskaltanut lähteä. Olin kauvan polvillani
katsellen miestä, rukoilin häntä ja hän seisoi liikkumattomana ja
äänetönnä.
Silloin tapahtui jotakin, joka hieman rohkaisi minua: kuulin jonkun
rengeistä askartelevan tallin luona. Tämä elonmerkki sai minut
nousemaan pystyyn. Mies alkoi silloin vähitellen etääntyä, hän ei
kävellyt, vaan hän liukui hautojen yli yhä viitaten eteenpäin.
Astuin hautuumaan portista sisään, mies viittoi minua kulkemaan
eteenpäin. Astuin muutaman askeleen. Sitten en päässyt edemmäksi.
Otin vapisevin käsin hampaan nenäliina-kääröstä ja heitin sen kaikin
voimin hautuumaalle. Samassa silmänräpäyksessä kirkontornin rautainen
tuuliviiri pyörähti ympäri ja sen kitisevä ääni kävi luihin ja ytimiin.
Lähdin juoksujalkaa kotia. Keittiöön tullessani sanottiin, että kasvoni
olivat lumivalkeat...
Monta vuotta on jo kulunut siitä, mutta minä muistan vielä kaiken. Olen
vieläkin näkevinäni itseni polvillani hautuumaan veräjällä ja olen
näkevinäni tuon punapartaisen miehen.
En voi edes suunnilleen ilmoittaa hänen ikäänsä. Hän saattoi
olla kaksikymmenen-vuotias, mutta saattoipa hän myös olla
nelikymmen-vuotiaskin. Kun tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin näin
hänet, niin tulin myöhemminkin ajatelleeksi tätä kysymystä. Mutta en
vieläkään tiedä, mitä sanoa hänen ijästään...
— Monena iltana, monena yönä mies jälleen tuli luokseni. Hän
näyttäytyi, nauroi suurella kidallaan, mistä puuttui yksi hammas ja
katosi. Oli satanut lunta, minä en enää voinut mennä hautuumaalle
pistämään hammasta mullan peittoon. Mies kävi yhä luonani koko talven,
mutta hänen käyntiensä väliajat pitenivät. En enää peljännyt häntä niin
hirveästi kuin ensikerroilla, mutta hän katkeroitti elämäni ja teki
päiväni ylen onnettomiksi. Siihen aikaan minä monasti ilahutin mieltäni
ajattelemalla, että saatoin päästä kiusanhengestäni heittäytymällä
Glimman virtaan vuoksen aikana.
Sitten tuli kevät ja mies katosi kokonaan.
Kokonaanko? Ei aivan, vaan koko kesäksi. Seuraavana talvena hän
jälleen ilmestyi. Yhden kerran vaan hän tosin ilmestyi, sitten oli
hän kauvan poissa. Kolme vuotta siitä kun hänet ensi kerran kohtasin,
minä matkustin Ruijasta ja olin poissa yhden vuoden. Palattuani olin
ripilläkäynyt ja omasta mielestäni aikaihminen. En silloin enää
asettunut asumaan setäni luo, vaan kotiini isäni ja äitini luo.
Eräänä syysiltana juuri maata pantuani tunsin kylmän käden koskettavan
otsaani. Avasin silmäni ja näin tuon miehen edessäni. Hän istui
vuoteeni reunalla katsellen minuun. En maannut yksin huoneessa, siellä
oli kaksi sisaruksistani, mutta minä en nähnyt kumpaakaan heistä.
Kun tunsin tuon kylmän käden puristavan otsaani, niin minä huitasin
kädelläni ja sanoin: — Mene tiehesi! — Sisarukseni kysyivät silloin
minulta, kenelle minä puhuin.
Kun mies oli istunut hetkisen hiljaa, alkoi hän huojuttaa yläruumistaan
eteen ja taaksepäin. Huojuessaan hän kasvoi, tuli yhä pitemmäksi ja
pitemmäksi, kunnes lopulta huojui miltei katonrajassa, ja kun hän
ei enää nähtävästi voinut pitemmäksi kasvaa, niin hän nousi, meni
äänettömin askelin vuoteeni reunalta lattian poikki uunin luo ja katosi
uuniin. Seurasin häntä kokoajan tarkkaan katseellani.
Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut niin lähellä minua kuin hän
silloin oli; saatoin katsella häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa
oli sisällyksetön ja sammunut, hän katsoi minuun, mutta ikäänkuin
ohitseni, suoraan lävitseni kauvas toiseen maailmaan. Panin merkille,
että hänellä oli harmaat silmät. Hän ei liikahuttanut kasvojaan eikä
nauranut. Kun työnsin hänen kätensä otsaltani ja sanoin: Mene tiehesi!
siirsi hän kätensä hiljaa pois. Niinä minuutteina, jotka hän istui
vuoteeni laidalla, hän ei kertaakaan räväyttänyt silmiään...
Muutamia kuukausia myöhemmin, kun jo oli tullut talvi ja kun minä
jälleen olin kotoa poissa, olin jonkun aikaa kauppias W:n luona puoti-
ja konttoriapulaisena. Tällöin minä kohtasin tuon mieheni viimeisen
kerran.
Lähden eräänä iltana huoneeseeni, sytytän lampun ja alan riisuutua.
Aijon kuten tavallisesti panna kenkäni käytävään palvelijattaren
kiillotettaviksi, otan kengät käteeni ja avaan oven.
Tuolla hän on käytävässä aivan edessäni, tuo punapartainen mies.
Tiedän että viereisessä huoneessa on ihmisiä, enkä senvuoksi pelkää.
Mutisen ääneen: — Siinäkö taas olet! — Samassa mies avasi suuren suunsa
ja alkoi nauraa. Tämä nauru ei enää minua hirvittänyt mutta tällä
kertaa se kiinnitti tavallista enemmän huomiotani: puuttuva hammas oli
paikoillaan.
Ehkä oli joku pistänyt sen mullan peittoon. Tai ehkä oli se kaikkien
näiden vuosien kuluessa murentunut tomuksi ja yhtynyt muuhun tomuun,
josta se oli eroitettu — Jumala sen tiesi.
Mies sulki suunsa, kun minä vielä seisoin ovessa, kääntyi ja lähti
kulkemaan portaita alas.
En ole senjälkeen nähnyt häntä milloinkaan. Ja siitä on nyt kulunut
monen monta vuotta...
Tämä mies, tämä punapartainen airut kuolon mailta on tehnyt minulle
paljon pahaa, saattamalla osan lapsuuttani niin hirvittäväksi. Olen
myöhemmin nähnyt näkyjä useammin kuin yhden kerran, olen monasti
eläissäni huomannut sellaista, mitä ei voi selittää, mutta mikään ei
ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tuo mies.
Ehkä hän ei kuitenkaan ole vain vahingoittanut minua. Tätä olen usein
ajatellut. Voihan olla, että hän ensimmäisenä antoi minulle aihetta
oppia puremaan hammasta ja olemaan kova. Olen myöhemmin elämäni
varrella silloin tällöin tarvinnut tätä oppia.