Minä aijoin pitää Drammenissa esitelmän nykyajan kirjallisuudesta. Olin
päättänyt tällä tavalla hankkia erittäin tervetulleen lisän tuloihini,
eikä tämä tapa muuten ollut juuri rasittava. Istuin siis eräänä
kauniina kesäpäivänä junassa matkaten mainitsemaani kunnon kaupunkiin.
Tämä tapahtui vuonna 1886.
En tuntenut Drammenissa ainoatakaan ristinsielua eikä kukaan tuntenut
minua. En myöskään ollut ilmoittanut sanomalehdissä esitelmästäni,
mutta minä olin aikaisemmin kesällä raharikkaana hetkenä painattanut
viisisataa nimikorttia ja nämä minä nyt aijoin jakaa hotelleihin,
ravintoloihin ja suurempiin puoteihin kiinnittääkseni ihmisten huomion
esitelmätilaisuuteen. Nimikortit tosin eivät olleet aivan makuni
mukaiset, nimessänikin oli painovirhe, mutta kun oli hiukan hyvää
tahtoa, niin niistä kuitenkin saattoi arvata, että oli minusta kysymys.
Ja sitäpaitsi oli nimeni niin täysin tuntematon, ettei painovirhe
ollenkaan haitannut.
Junassa istuessani tein itselleni selväksi raha-asiaini tilan. Tulos ei
vienyt rohkeuttani. Olin tottunut pääsemään monesta pahasta pälkähästä
pienin rahavaroin tai vallan rahatta. Tosin en nyt ollut tilaisuudessa
esiintymään tuossa vieraassa kaupungissa toimitettavani hienon,
esteettisen asian arvoisella tavalla, mutta säästäväisesti elämällä
minä kyllä kunnialla suorittaisin yritykseni. Ei mitään tuhlailua! Mitä
ruokaan tulee, niin saatoin vallan hyvin iltasittain hämärissä pujahtaa
kellariruokaloihin syömään, ja mitä asuntoon tulee niin saatoin
majoittua johonkin »matkailijakotiin». Ja mitäpä muita menoja minulla
olisi ollut?
Istuin junassa valmistellen esitelmääni. Aijoin puhua Alexander
Kiellandista.
Matkatovereina minulla oli muutamia iloisia maalaisia, jotka olivat
käyneet Kristianiassa. He naukkailivat tuon tuostakin miehestä mieheen
kiertävästä pullosta; tarjosivatpa he minullekin ryyppyä, mutta
minä kiitin ja kielsin. Tästä huolimatta he usean kerran tuppasivat
lähentelemään minua, humalaisten tavalliseen tapaan, mutta minä en
yhtynyt heidän joukkoonsa. Lopulta kai he koko esiintymistavastani ja
monista tekemistäni muistiinpanoista huomasivat minun olevan oppineen
miehen, jolla oli paljon ajateltavaa, ja he jättivät minut rauhaan.
Drammeniin päästyäni astuin junasta ja vein matkalaukkuni asemasillalla
olevalle penkille. Tahdoin hiukan silmittyä ennenkuin lähdin
kaupungille. Tuo matkalaukku oli muuten vallan tarpeeton. Olin
ottanut sen mukaani vain siksi, että olin kuullut olevan helpompaa
saada asunto, kun oli »matkatavaraa». Tämä matkalaukkupoloinen,
tehty lattiaverhokankaasta, oli niin vanhuuden runtelema ja maailman
laahaama, ettei se ollenkaan sopinut matkustavalle kirjailijalle.
Vaatteeni, tummansininen poikkitakki-puku, olivat kuitenkin monin
verroin komeammat.
Muuan hotellipalvelija, jolla oli kirjaimia lakissaan, tuli luokseni ja
tahtoi kantaa matkalaukkua.
Minä en suostunut. Selitin, etten vielä ollut päättänyt, mihin
hotelliin asettuisin, aijoin vain tavata muutamia kaupungin
sanomalehdentoimittajia, minä olin nimittäin se, jonka piti pitää
esitelmä kirjallisuudesta.
No, mutta johonkin hotelliin kai minun kuitenkin oli lähdettävä,
jossain minun kai oli asuttava? Hänen hotellinsa oli ehdottomasti paras
laatuaan. Sähkö-soittokellot, kylpyhuone, lukuhuone. Se on tässä aivan
lähellä, kappaleen matkaa tätä samaa katua, sitten vasemmalle.
Hän tarttui matkalaukkuuni.
Minä estelin häntä.
Aijonko minä sitten _itse_ kantaa laukkuni hotelliin?
Aijon niinkin. Kun nyt sopii niin, että minun oli kuljettava samaa
tietä, niin saatoin vaivatta kantaa matkalaukkuni pikkusormellani.
Silloin mies katsoi minuun pitkään ja huomasi, etten ollutkaan mikään
hieno herra. Hän lähti uudelleen junan luo vaanimaan muita matkustajia.
Mutta kun hän ei saanut muita käsiinsä, niin hän jälleen tuli minun
luokseni ja alkoi toistamiseen hieroa kauppoja minun kanssani. Loppujen
lopuksi hän kautta rantain ilmoitti, että hän oikeastaan oli tullut
junalle vain minun vuokseni.
No, se muutti asian. Mies oli ehkä jonkun komitean lähettämä, joka oli
kuullut minun tulostani, tai ehkä oli työväenyhdistys lähettänyt hänet.
Epäilemättä oli Drammenin henkinen elämä hyvin korkealla kannalla,
hyvien esitelmien tarve suuri, koko kaupunki jännityksissä. En tiennyt,
eikö Drammen siinä suhteessa ollut edellä Kristianiaa.
— Tietenkin te saatte kantaa matkakapineeni, sanoin miehelle. Ja tuli
tässä mieleeni, kai siellä hotellissa saa viiniä, viiniä ruokapöytään?
— Viiniäkö? Hienointa viiniä.
— Hyvä, voitte lähteä. Tulen itse myöhemmin. Minä vain käyn
sanomalehtitoimistoissa.
Mies näytti ymmärtäväiseltä, kysyin häneltä neuvoa.
— Ketä toimittajista suosittaisitte minulle? En viitsi käydä kaikkien
luona.
— Arentsen on merkittävin kaikista, varakas mies. Kaikki käyvät hänen
luonaan.
* * * * *
Toimittaja Arentsen ei tietenkään ollut toimistossa, mutta minä
hain hänet käsiini hänen kotoaan. Esitin asiani; oli kysymys
kirjallisuudesta.
Niin, täällä ei sellaiset asiat herättäneet vastakaikua. Muuan
ruotsalainen ylioppilas oli käynyt täällä viime vuonna puhumassa
ikuisesta rauhasta, mutta yritys ei onnistunut, ylioppilas hävisi
rahoja.
— Minä pidän esitelmän kirjallisuudesta, sanoin minä.
— Niin, kyllä ymmärsin, sanoi toimittaja. Mutta tahdon edeltäkäsin
valmistaa teitä siihen että saatte tappiota kirjallisuudestakin
puhuessanne.
_Tappiota_ kirjallisuudesta puhuessani! Herra Arentsen oli hauska mies.
Ehkä hän arveli minun liikkuvan jonkun kauppaliikkeen asioilla. Sanoa
tokasin:
— Tiedättekö, onko työväenyhdistyksen suuri sali vapaana?
— Ei ole, vastasi toimittaja, — työväenyhdistyksen sali on vuokrattu
huomenillaksi. Siellä näytetään antispiritistisiä temppuja. Siellä on
sitäpaitsi apinoita ja villejä eläimiä. En tiedä muuta huonetta kuin
puistopaviljongin.
— Suositatteko sitä?
— Se on suuri, ilmava huone. Hintako? Niin, sitä minä en tiedä, mutta
te saatte sen varmaankin hyvin halvalla. Parasta puhua johtokunnan
kanssa asiasta.
Päätin vuokrata puistopaviljonkin. Sehän oli hyvin sopiva paikka.
Työväenyhdistysten huoneustot olivat sitäpaitsi usein sekä pieniä, että
epämukavia. Ketkä kuuluivat johtokuntaan?
Asianajaja Carlsen, turkkuri se ja kirjakauppias se.
Lähdin tapaamaan asianajaja Carlsenia. Hän asui maalla, taivalsin
ahkeraan ja pääsin vihdoin viimein perille. Selitin hänelle asiani ja
pyysin saada vuokrata puistopaviljongin. Se oli arvattavasti juuri
sopiva sellaista harvinaista tilaisuutta varten, kuin kirjallinen
esitelmä.
Asianajaja mietti, mutta ravisti päätään.
Eikö? Oliko huoneusto liian suuri? Käsittihän hän kai, että olisi
ikävätä, jos ihmisten olisi pakko palata ovelta paikkojen puutteessa?
Asianajaja selitteleikse lähemmin. Hän ei voinut muuta, kuin neuvoa
minua luopumaan koko yrityksestä. Täällä oli niin vähän harrastusta
sellaisiin asioihin, muuan ruotsalainen ylioppilas kävi täällä
pitämässä esitelmiä...
— Niin, hän puhui ikuisesta rauhasta, vastasin minä, mutta minä aijon
puhua kirjallisuudesta, kaunokirjallisuudesta.
— Sitäpaitsi olette tulleet sopimattomaan aikaan, jatkoi herra Carlsen.
On juuri levitetty ilmoituksia työväenyhdistyksellä pidettävästä
antispiritistisestä näytännöstä, ja siellä on vielä sekä apinoita, että
villejä eläimiä.
Silloin minä hymyilin ja katsahdin mieheen. Hän näkyi puhuvan tosissaan
enkä luullut mahdolliseksi saada häntä ymmärtämään asiaa.
— Paljonko haluatte vuokraa puistopaviljongista? kysyin minä lyhyesti.
— Kahdeksan kruunua, vastasi hän. Muuten on puistopaviljongin
vuokraamisesta päätettävä johtokunnan kokouksessa. Parin päivän
kuluttua voitte saada asiasta varman tiedon; mutta luulempa jo voivani
luvata teille huoneuston.
Laadin silmänräpäyksessä kustannusarvion: kahden odotuspäivän menot
laskin kolmeksi kruunuksi, puistopaviljonki kahdeksan, siitä tuli
yksitoista; pääsylippujen myyjälle yksi, siis yhteensä kaksitoista
kruunua. Neljäkolmatta kuulijaa, viisikymmentä äyriä hengeltä, korvaisi
siis kulut, loput sata tai parisataa esitelmää kuulemaan tulevaa
ihmistä tuottaisivat pelkkää voittoa.
Tein kaupat. Paviljonki oli vuokrattu.
* * * * *
Löysin hotellin ja astuin sisään.
Palvelijatar kysyi:
— Haluatteko huonetta ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa?
Vastasin tyynesti ja vaatimattomasti:
— Haluan halvan huoneen, halvimman mitä teillä on.
Palvelijatar tarkastelee minua kiireestä kantapäähän. Olinko ehkä
leikkisä herra joka huvitteleikse puhumalla halvasta huoneesta? Enkö
juuri minä ollut palvelijalta tiedustellut, oliko heillä saatavana
viiniä ruokapöytään? Vai esiinnyinkö minä näin vaatimattomasti vain
siksi, etten halunnut laittaa hotellia pulaan? — Hän aukaisi erään
oven. Minä hätkähdin.
— Kyllä tämä on vapaana, sanoi palvelijatar, tämä on teidän huoneenne.
Matkalaukkunne on jo täällä. Olkaa hyvä!
Ei ollut valitsemisen varaa, minä astuin huoneeseen. Se oli hotellin
hienoin salonki.
— Missä vuode on?
— Tuossa, tuo on makuusohva. Sänky ei oikein sopisi tänne. Mutta sohva
avataan sängyksi öiksi.
Palvelijatar jätti minut.
Tulin huonolle tuulelle. Minun surkea matkalaukkuni tässä ympäristössä.
Ja kenkäni näyttivät kovin kurjilta pitkän maantiekävelyni jälkeen.
Lyhyesti sanoen, minä kiroilin.
Samassa pistää palvelijatar päätään ovesta ja kysyy:
— Haluatteko jotain?
Kas niin, en siis saisi kaikessa lyhykäisyydessä ilmaista tunteitani,
ilman että joukko palvelijoita ryntää huoneeseen.
— En, vastasin äreästi. Haluan kaksi voileipää.
Hän katsoo minuun.
— Eikö mitään lämmintä ruokaa.
— Ei.
Hän hoksasi asian. Vatsa. Oli kevät. Minulla oli nyt sairausaikani.
Tuodessaan voileivät hän samalla toi viiniluettelon. Tuo hyvinopetettu
olio ei antanut minulle hengenrauhaa koko iltana. Haluatteko että
peittonne lämmitetään? Kylpy on tuolla jos haluatte.
Aamun tullessa minä hypähdin hermostuneena vuoteesta ja aloin pukeutua.
Minua palelti; tuo perhanan makuusohva oli tietysti ollut liian lyhyt
minulle ja minä olin nukkunut huonosti. Soitin. Ketään ei kuulunut.
Taisi olla aikaista vielä, kadulta ei kuulunut ainoatakaan ääntä
ja hiukan silmityttyäni minä huomasin, ettei vielä ollut oikein
valoisakaan.
Tarkastelin huonetta, se oli komein mitä olin nähnyt. Synkät
aavistukset vakasivat minut ja minä soitin jälleen. Nyt minulta
nylettäisiin viimeisetkin kolikkoni, ehkeivät rahani riittäisikään.
Aloin kiireesti lukea rahojani. Samassa kuulen käytävässä askeleita ja
lopetan lukemisen.
Mutta ketään ei tullut. Korvani olivat pettäneet.
Alan uudelleen lukea rahojani. Kuinka kauhean epätietoinen olinkaan!
Missä nyt oli tuo eilisiltainen, tungettelevan avulias palvelijatar?
Vieläkö hän nukkui, senkin laiskimus, vaikka jo oli miltei kirkas päivä?
Vihdoin hän tuli, puoli pukeissa, vain huivi hartioillaan.
— Soititteko te?
— Pyytäisin laskuani, sanoin minä mahdollisimman levollisesti.
Laskuako? Se oli hiukan vaikeata, rouva nukkui vielä, kello oli vain
kolme. Palvelijatar näytti neuvottomalta ja tuijotti minuun. Mokomakin,
tuijottaa tuolla tavalla! Mitä se häneen kuului, lähdinkö minä jostain
hotellista myöhään tai varhain?
— Ei auta, sanoin. Minun on saatava lasku heti, nyt heti.
Palvelijatar lähti.
Hän oli poissa kokonaisen ijankaikkisuuden. Levottomuuttani lisäsi
etenkin se seikka, että arvelin huoneeni vuokraa mahdollisesti
laskettavan ajalta, tunneilta ja että minä nyt odotellessani
tahtomattani menetin rahaa turhaan. Minä en ollenkaan tuntenut hienoa
hotellielämää ja tämä laskutapa tuntui minusta luonnollisimmalta.
Sitäpaitsi oli seinällä pesukaapin yläpuolella ilmoituspaperi, jossa
sanottiin, että huoneista, joita ei irtisanottu ennen kello kuutta
iltapäivällä, merkittiin laskuun uuden vuorokauden vuokra. Kaikki
seikat herättivät minussa pelkoa ja saattoivat kaunokirjallisen pääni
ymmälle.
Vihdoinkin koputti palvelijatar ovelle ja tuli huoneeseen.
En milloinkaan — en milloinkaan ole unohtava tätä kohtalon minulle
tekemää konnamaista kepposta! Kaksi kruunua ja seitsemänkymmentä äyriä,
siinä kaikki! Pikku seikka, juomaraha, jonka olisin saattanut antaa
palvelijattarelle hiusneulojen ostoa varten. Heitin muutamia kruunuja
pöydälle. Nuo riittänevät. Pitäkää itse loput. Olkaa hyvä, ystäväni!
Täytyy näyttää, että osaa käyttäytyä. Puhumattakaan siitä, että tämä
palvelijatar ansaitsi tunnustusta. Harvinainen tyttö, lämminsydäminen,
tuntehikas sielu, joka oli joutunut Drammenin hotelliin matkustajain
mielivallan alaiseksi. Sellaisia naisia ei synny enää, rotu on kuollut
sukupuuttoon. Kuinka huolehtivainen hän olikaan aina viime hetkeen
huomatessaan, että hänellä oli edessään rikas mies.
— Poika haluaa kantaa kapineitanne.
— Vallan turhaa! Vallan turhaa! vastasin minä, jotten olisi saattanut
häntä hämilleen. Tulla kantamaan tuollaista vähäpätöistä kapinetta
kuin minun matkalaukkuni on. Ja kaiken lisäksi niin surkeannäköinen
matkalaukku. Voinhan kertoa sen teille, tuo matkalaukku on ollut
minulla mukana kaikilla kaunokirjallisilla esitelmämatkoillani. En
huoli mistään muusta matkalaukusta, olen omituinen siinä suhteessa.
Mutta vastustelemiset eivät auttaneet, poika odotteli jo oven takana.
Hän katsoi tiukkaan matkalaukkuani, kun minä tulin huoneestani.
Oi, kuinka läpitunkevaisesti saattaakaan tuollainen mies katsoa
matkalaukkuun, palaen halusta saada kantaa sitä!
— Sallikaa minun kantaa sitä, virkkoi hän.
Enkö minä itsekin kipeästi tarvinnut loppuja rahojani? Saatoinko minä
toivoa mitään ansiota ennen esitelmää? Minun oli siis itse kannettava
matkalaukkuani.
Mutta poika oli jo saanut sen käsiinsä. Tuo erinomaisen auttavainen
ihminen ei näyttänyt pitävän sitä minään taakkana, hän ei nähtävästi
ajatellutkaan mitään palkkiota, hän näytti voivan mennä vaikka kuoloon
sellaisen matkalaukun omistajan puolesta.
— Seis, huusin minä äkisti ja pysähdyin. Minne te oikeastaan viette
matkalaukkuani?
Mies hymyili.
— Sen te saatte itse määrätä, hän vastasi.
— Oikein, sanoin minä. Minä itse sen määrään. Ei sitä viedä sinne,
minne teidän nenänne näyttää.
Minä en enää millään ehdolla halunnut pitää häntä seuranani, olimme
jo kulkeneet erään »matkailijakodin» ohitse. Matkailijakoti oli
kellarikerroksessa ja sinne kellariin aijoin minä lähteä asuntoa
hakemaan. Mutta en halunnut kilpailevan hotellin miestä näkemään tätä;
halusin pujahtaa yksin kellarikerrokseen.
Otin taskustani puolenkruunun rahan ja annoin sen palvelijalle.
Hänellä oli vielä käsi pyytämässä lisää.
— Minä kannoin eilenkin teidän matkalaukkuanne, sanoi hän.
— Siinä on teille eilisestä, vastasin minä.
— Ja sitten minä kannoin sitä nyt, jatkoi hän.
Tuo piru nylki minut puti puhtaaksi!
— Ja tässä on tämänpäiväisestä, sanoin minä heittäen hänelle toisen
puolenkruunun rahan. Ja nyt toivon teidän menevän tiehenne.
Hän lähti. Mutta hän katsoi taakseen monta kertaa ja piti minua
silmällä.
Menin laukkuineni katuvierellä olevan penkin luo ja istuin sille. Ilma
oli kylmähkö, mutta auringon noustua kävi olo paremmaksi. Minä nukahdin
ja taisin nukkua hyvän aikaa; kun heräsin oli kadulla useita ihmisiä
ja monista piipuista nousi savua. Menin alas kellariin ja sovin erään
naisihmisen kanssa asunnosta. Minun oli maksettava puoli kruunua yöstä.
* * * * *
Kun nuo kaksi odotuspäivää olivat kuluneet, niin lähdin uudelleen
maalle tapaamaan asianajaja Carlsenia. Hän neuvoi toistamiseen
luopumaan esitelmänpidosta, mutta minä pysyin aikomuksessani. Olin
odottaessani vielä ilmoittanut Arentsenin lehdessä esitelmän paikan,
ajan ja aineen.
Kun aijoin heti maksaa hänelle huoneuston vuokran, mikä muuten olisi
tyystin tyhjentänyt kukkaroni, sanoo herra Carlsen, tuo merkillinen
mies:
— Voihan vuokranmaksu jäädä siksi kunnes olette pitäneet esitelmänne.
Minä ymmärsin väärin hänen tarkoituksensa ja loukkaannuin.
— Luuletteko ehkä, ettei minulla ole kahdeksaa kruunua?
— En ollenkaan, vastasi hän. Mutta suoraan puhuen: ei ole ensinkään
varmaa, että joudutte tilaisuuteen käyttää huoneustoa ja niin ollen on
paras jättää vuokranmaksu toistaiseksi.
— Olen ilmoittanut lehdessä esitelmästäni, vastasin minä.
Hän nyökäytti päätään.
— Huomasin ilmoituksenne, vastasi hän. Hetkisen päästä hän kysyi:
Aijotteko puhua, ellei tule viittäkymmentä enempää kuulijoita?
Olin itse asiassa hieman loukkaantunut; mutta mietin kuitenkin asiaa
ja vastasin rauhallisesti, että viisikymmentä henkeä tosin oli kovin
vähälukuinen kuulijakunta, mutta minun oli kai kuitenkin pidettävä
esitelmäni.
— Mutta kymmenelle te ette puhu.
Nauroin ääneeni.
— En, ymmärtänette. Kaikella on rajansa.
Emme puhuneet asiasta pitemmälti, enkä minä maksanut vuokraa etukäteen.
Aloimme keskustella kirjallisuudesta. Asianajaja ei enää näyttänyt
minusta niin toivottoman tyhmältä kuin ensi käynnilläni, hän oli
kaikesta päättäen mies, jolla oli aatteellisia harrastuksia. Mutta
eiväthän hänen mielipiteensä tuntuneet kuitenkaan juuri minkään
arvoisilta, kun vertasin niitä omiini.
Hyvästellessäni hän toivotti minulle täpötäyttä huonetta
esitelmätilaisuudessa seuraavana iltana.
Palasin kotiini kellariin täynnä mitä paraita toiveita. Kaikki oli
nyt kunnossa taistelua varten. Jo aamupäivällä olin puolellatoista
kruunulla palkannut miehen kulkemaan talosta taloon jakamassa
nimikorttejani. Esitelmätilaisuudesta tiedettiin nyt joka talossa.
Minut valtasi tavallaan juhlallinen mieliala. Ajatellessani sitä
tärkeätä asiaa, johon olin ryhtynyt, en enää viihtynyt tuossa
pikkuravintolassa ja sen vieraiden parissa. Kaikki utelivat, mikä
minä olin miehiäni ja miksi minä asuin siellä. Emäntä, tarjoilupöydän
takana istuva naisihminen, selitti minun olevan oppineen miehen,
joka kirjoitti ja luki kaiket päivät, ja hän huomautti, ettei
minua saisi kiusata kyselyillä. Hän oli minulle suureksi avuksi.
Ravintolassa kävijät olivat nälkiintyneitä piruja, puseroniekkoja tai
paitahihasillaan kulkevia työläisiä ja rantajätkiä, jotka pistäytyivät
kellariravintolassa saamassa kupin kahvia tai palttukimpaleen
voin ja herajuuston kera. Väliin he rupesivat hävyttömiksi ja
haukuskelivat emäntää siitä, että vohvelit olivat liian vanhoja tai
munat liian pieniä. Kun he kuulivat, että minä aijon puhua itse
puistopaviljongissa, niin he kyselivät pääsylipun hintaa. Muutamat
heistä lupasivat tulla kuulemaan puhettani, mutta puolikruunua oli
liian paljon, he alkoivat tinkiä minulta pääsylippuja halvemmalla.
Päätin itsekseni, etten loukkaantuisi noitten ihmisten puheista,
heiltähän puuttui sivistys vallan kokonaan.
Eräällä herrasmiehellä oli huoneensa aivan minun huoneeni vieressä.
Hän puhui kauheata ruotsalais-norjalaista sekasotkua ja emäntä
nimitti häntä herra tirehtööriksi. Kun tuo mies tuli meidän muitten
luo kellariin, niin herätti hän aina mitä suurinta huomiota, muun
muassa sentähden, että hän aina nenäliinallaan pyyhkäsi tomun
tuolilta, ennenkuin istui sille. Hän oli hieno mies, jolla oli kalliit
elämäntavat, kun hän tahtoi voileipää, niin hän poikkeuksetta pyysi
»tuoretta leipää mitä paraimman voin kera».
— Oletteko te se, jonka pitäisi pitää esitelmiä, kysyi hän minulta.
— Hän se on, vastasi emäntä.
— Huono yritys, puhui herra tirehtööri edelleen minulle. Ettehän edes
ilmoita. Ettekö ole nähnyt kuinka minä ilmoitan.
Nyt huomasin kuka tuo herra oli: hän oli tuo antispiritisti, mies,
jolla oli apinoita ja villejä eläimiä.
— Minä ilmoitan noin suurilla ilmoituslipuilla jatkoi hän. Liisteröin
niitä jokaiseen mahdolliseen paikkaan, niissä on isot kirjaimet. Ettekö
ole nähnyt minun kirjaimiani? Ilmoituslipuissa on myöskin eläinteni
kuvia.
— Minä aijon pitää esitelmän kaunokirjallisuudesta, pistin minä väliin,
siis taiteesta, henkisistä asioista.
— Siitä minä välitän viis! vastasi hän. Ja hän jatkoi hävyttömyyttään:
toinen olisi asia, jos rupeaisitte minun palvelukseeni. Tarvitsen
miestä selittelemään eläimiä ja ottaisin kernaimmin vieraan, jota
ei tunneta tässä kaupungissa. Jos tuttu mies tulee esiintymään niin
huutaa yleisö: Kas, sehän on Pettersson, mitä hän tietää etelämaitten
eläimistä?
Käänsin miehelle selkäni sielussani halveksuen häntä. En voinut alentua
vastaamaan sellaiseen tulvaan hävyttömyyksiä.
— Miettikää asiaa! sanoi herra tirehtööri; punnitkaa sitä. Maksan viisi
kruunua illasta.
Silloin minä nousin tuoliltani sanomatta sanaakaan ja jätin ravintolan.
Mielestäni en voinut muuta tehdä. Tuo tirehtööri luonnollisesti pelkäsi
minun kilpailuani, minä houkuttelisin koko kaupungin asujamiston
esitelmääni kuulemaan; hän tahtoi päästä minusta ja lahjoa minut.
Ei milloinkaan! virkoin itsekseni, ei milloinkaan kukaan saa minua
hylkäämään henkisyyden lippua! Minä kuljen aatteiden tietä!
* * * * *
Päivä koitti ja kääntyi iltaan. Harjasin huolellisesti vaatteeni,
muutin puhtaan kauluksen ja lähdin astumaan puistopaviljongille
päin. Olin ahkerasti valmistellut esitelmääni, pääni oli täynnä
kaikkia niitä lennokkaita sanoja, joita aijoin käyttää. Näin hengessä
täydellisen menestyksen ja voiton, sähkösanomalaitoskin saisi askartaa
lennättäissään kautta maan sanomaa näistä taisteluista, johon minä nyt
olin menossa.
Satoi. Ilma ei ollut paras mahdollinen; mutta eihän kirjallisuutta
harrastava yleisö pientä sadetta pelästyisi. Tulihan kaduilla vastaani
ihmisiä, pari toisensa jälkeen kulki siellä saman sateenvarjon alla.
Panin muuten merkille, etteivät he kulkeneet samalle ilmansuunnalle
kuin minä — puistopaviljongille. Minne he olivat menossa? Niin, se oli
varmaankin kaupungin rahvasta, matkalla työväenyhdistykselle apinoita
katselemaan.
Pääsylippujen myyjä oli paikallaan.
— Onko ketään tullut? kysyin minä.
— Ei vielä, vastasi hän, mutta onhan vielä runsas puolituntinen aikaa.
Astuin saliin. Se oli suunnattoman suuri askelteni ääni muistutti
kavioiden töminää. Hyvä jumala, ollapa täällä nyt täysi huone, pää
pään vieressä, naisia ja herroja, jotka vaan odottelevat puhujaa! — Ei
ainoatakaan ristin sielua!
Odottelin pitkän puolituntisen; ei tullut ketään. Lähdin lippujenmyyjän
luo ja kysyin hänen mielipidettään asiasta. Mies oli hieman varovainen
lausunnossaan, mutta hän lohdutti minua kuitenkin. Lippujenmyyjän
mielestä tänä iltana oli sopimaton ilma pitää esitelmää. Ihmiset eivät
tällaisessa rankkasateessa lähteneet liikkeelle; muuten — sanoi hän —
tuli kai suurin osa kuulijoista nyt viime hetkellä.
Ja me odotimme.
Vihdoin tuli yksi mies, vettä valuen, mutta silti reippaana. Hän
lunasti lippunsa puolenkruunun rahalla ja meni saliin.
— Nyt niitä alkaa tulla, sanoi lippujenmyyjä nyökäten päätään,
ihmisillä on hullu tapa tulla laumottain viime tingassa.
Odotimme. Ei kuulunut useampia. Viimein tuli ainoa kuulijani salista ja
sanoi:
— Onpa nyt koiranilma!
Se oli asianajaja Carlsen.
— Pelkäänpä ettei tänä iltana tule ketään, virkkoi hän. Sataa kuin
saavista kaataen! Hän huomasi kasvojeni alakuloisen ilmeen ja lisäsi:
Näin sen ilmapuntarista. Se aleni niin kovin nopeaan. Senvuoksi minä
neuvoin teitä luopumaan esitelmänpitämisestä.
Lippujenmyyjä harrasti itsepintaisesti minun parastani.
— Odottakaamme vielä puolisen tuntia, sanoi hän. Sitten on perhana,
ellei tänne lopulta pari-, kolmekymmentä ihmistä tule.
— En usko, että tulee, sanoi asianajaja pistäen sadetakkinsa nappiin.
— Muistaessani, sanoi hän minulle — luonnollisesti ei teidän tarvitse
mitään maksaa huoneustosta.
Hän otti hattunsa, tervehti ja lähti.
Lippujenmyyjä ja minä odotimme vielä puoli tuntia ja keskustelimme
perinpohjaisesti asiasta. Yritys oli mennyt auttamattomasti myttyyn ja
minä tunsin itseni erittäin nöyryytetyksi. Asianajaja oli kaiken muun
lisäksi lähtenyt ja jättänyt puolikruununsa, jonka hänen olisi pitänyt
saada takaisin. Aijoin lähteä juoksujalkaa viemään miehelle hänen
rahaansa, mutta lippujenmyyjä kielsi.
— Kyllä minä pidän sen, sanoi hän. Olette sitten minulle antamassa vain
puolikruunua enää.
Mutta minä annoin hänelle kokonaisen kruunun. Hän oli ollut uskollinen
toimessaan ja minä tahdoin palkita häntä siitä. Hän kiittikin minua
sydämellisesti ja sanoi hyvästit oikein kädestä pitäen.
Astuskelin kotiapäin lyötynä miehenä. Pettymys, nöyryytys miltei
halpaisivat minut, kuljeskelin tiedottomana kaduilla, tajuamatta
missä kulloinkin olin. Päällisten päätteeksi olivat asiat vielä niin
onnettomasti, ettei minulla ollut matkarahoja Kristianiaan.
Satoi yhä.
Olin joutunut erään suuren rakennuksen edustalle. Näin pihamaalta
valaistun lippuluukun käytävässä. Se oli työväenyhdistyksen talo.
Silloin tällöin joku myöhästynyt vielä kiiruhti sisään, lunasti
lippunsa ja katosi saliin vievästä ovesta. Kysyin lippujenmyyjältä,
oliko siellä paljonkin väkeä. Sali kuului nyt olevan melkein täynnä.
Tuo kurja tirehtööri oli voittanut minut loistavasti.
Hiivin kotia kellariin. En syönyt, enkä juonut, vaan menin kaikessa
hiljaisuudessa nukkumaan.
Myöhään yöllä kolkutettiin oveani ja joku mies tuli huoneeseeni.
Hänellä oli kynttilä kädessään. Se oli herra tirehtööri.
— Kuinka esitelmän kävi? kysyi hän.
Toisissa olosuhteissa olisin heittänyt miehen ulos ovesta. Nyt olin
liian murtunut esiintyäkseni uljaasti, ja vastasin hänelle vain, etten
ollut pitänyt esitelmääni.
Hän hymyili.
Ilma ei ollut sopiva kaunokirjallisen esitelmän pitämiselle. Sen hän
kai saattoi nähdä.
Mies yhä hymyili.
— Kunpa tietäisitte, kuinka hirveästi ilmapuntari on alentunut, sanoin
minä.
— Minulla oli täpötäysi huone, sanoi hän. Hän ei muuten enää hymyillyt,
vaan pyysi anteeksi, että oli häirinnyt minua. Hänellä oli asiaa
minulle.
Hänen asiansa oli kovin omituista laatua. Hän tuli jälleen tarjoamaan
minulle paikkaa puhujana hänen näytännöissään.
Loukkaannuin sydänjuuriani myöten ja kehoitin häntä mitä vakavammin
olemaan enempää häiritsemättä minun yörauhaani.
Sensijaan että olisi poistunut, hän istui vuoteeni laidalle kynttilä
yhä kädessään.
— Voimmehan keskustella asiasta, sanoi hän. Hän kertoi kaikkien
tuntevan sen drammenilaisen, jonka hän oli palkannut »selittämään
eläimiä». Hän itse — tirehtööri — oli onnistunut erinomaisen hyvin
antispiritistisissä tempuissaan, mutta tuo drammenilainen, tuo puhuja,
oli pilannut koko asian. Kas sehän on Björn Pedersen, huusivat ihmiset.
Mistä sinä olet saanut tuon mäyrän? Mutta Björn Pedersen selitteli
ohjelman mukaan, ettei se ollut mikään mäyrä, vaan afrikalainen hyena,
joka jo oli syönyt suihinsa kolme lähetyssaarnaajaa. Silloin ihmiset
kirkuivat kiukustuneina siitä, että Pedersen muka piti heitä narrinaan.
En käsitä sitä, sanoi tirehtööri, nokesinhan minä kunnolla hänen
kasvonsa ja laitoin hänen päähänsä suuren tekotukan ja kuitenkin hänet
tunnettiin.
Tämä kaikki ei liikuttanut minua ja minä käänsin kasvoni seinään päin.
— Miettikää asiaa! sanoi herra tirehtööri lähtiessään. Ehkä voisin
korottaa palkan kuudeksikin kruunuksi illasta, jos toimitatte
tehtävänne hyvin.
Minä en milloinkaan vaipuisi niin syvälle, että rupeaisin hänen
ehdottamaansa alhaiseen toimeen! Täytyihän ihmisellä olla kunniantuntoa.
* * * * *
Seuraavana päivänä herra tirehtööri tuli luokseni ja pyysi minun
tarkastamaan esitelmää noista villeistä eläimistä. Hän pyysi minua
hiukan korjailemaan sitä, parantamaan kieltä. Hän lupasi maksaa minulle
siitä, lupasi kaksi kruunua.
Kaikesta huolimatta ryhdyin tähän työhön. Teinhän minä siten tuolle
miehelle hyvän työn ja olinhan minä samalla tavallaan kirjallisuuden
palveluksessa. Tarvitsin sitäpaitsi kaksi kruunua. Mutta minä kielsin
häntä mitä ankarammin kenellekään kertomasta minun avustuksestani.
Tein työtä koko päivän, kirjoitin puheen uudestaan alusta loppuun
saakka. Minä sovittelin tuohon puheeseen paljon sukkeluuksia ja monta
tunteellista kohtaa, koristin sitä monilla vertauksilla ja innostuin
yhä enemmän ja enemmän työhöni. Tarvittiin taitoa voida puhua niin
paljon muutamista eläinraukoista. Kun illan suussa luin teokseni herra
tirehtöörille, niin tämä mies ei milloinkaan eläissään ollut kuullut
sellaista puhetta, niin syvän vaikutuksen teki laatimani esitelmä
häneen. Hän antoi minulle kiitollisena kolme kruunua.
Tämä liikutti ja ilahutti mieltäni. Aloin jälleen luottaa itseeni ja
kirjalliseen kykyyni.
— Ollapa minulla nyt vaan kykenevä mies lausumassa tätä puhetta sanoi
herra tirehtööri. Sellaista miestä ei ole täällä.
Aloin miettiä asiaa. Olisihan itse asiassa kovin harmillista, jos joku
Björn Pedersen saisi näin erinomaisen puheen käsiinsä ja pilaisi sen
lausumalla sen kehnosti. Minusta tuntui sietämättömältä ajatella sitä.
— Voinhan minä ehkä muutamilla ehdoilla pitää tuon puheen, virkoin minä.
Herra tirehtööri hätkähti.
— Millä ehdoilla? Maksan teille seitsemän kruunua, sanoi hän.
— Hyvä. Mutta tärkeintä on, että jää meidän keskeiseksi, kuka teillä
oikeastaan on puhujana.
— Lupaan sen.
— Sillä ymmärrättehän, sanoin minä, ettei miehen, jolla on sellainen
elämäntyö kuin minulla, oikeastaan sovi pitää esitelmiä eläimistä.
Kyllä hän sen ymmärsi.
— Ja ellei puhe olisi alusta loppuun ollut minun omaa kirjallista
työtäni, niin en olisi milloinkaan ryhtynyt puhujaksenne.
Kyllä hän senkin ymmärsi.
— Siis täytynee minun todellakin tehdä teille tämä palvelus.
Herra tirehtööri kiitti.
Kun kello ehti seitsemään, niin lähdimme yhdessä työväenyhdistykselle.
Minun oli nähtävä eläimet ja hiukan perehdyttävä niitten hoitoon.
Eläimiä oli kaksi apinaa, kilpikonna, karhu, kaksi sudenpenttua ja
mäyrä.
Susista ja mäyristä ei »esitelmässäni» ollut sanaakaan, mutta sitä
enemmän puhuttiin siinä eräästä afrikalaisesta hyenasta, soopelista
ja näädästä, »jotka mainitaan Raamatussakin» sekä hirveästä
amerikalaisesta harmaasta karhusta. Kilpikonnasta olin laittanut hyvän
sukkeluuden: se oli hieno vallasnainen, joka ei syönyt muuta kuin
oikeata kilpikonnalientä.
— Missä soopeli ja näätä ovat? kysyin minä.
— Tässä! vastasi herra tirehtööri viitaten sudenpentuihin.
— Entä hyena?
Hän osoitti häikäilemättä mäyrää ja vastasi:
— Tässä on hyena.
Tulistuin ja sanoin:
— Ei tämä käy päinsä, tämähän on petkutusta. Minun täytyy uskoa siihen,
mitä puhun kansalle, minun täytyy puhua tosi vakaumuksesta.
— Älkäämme ruvetko riitelemään tuollaisesta pikkuseikasta, sanoi herra
tirehtööri. Hän haki eräästä nurkasta viinapullon ja tarjosi minulle
ryypyn.
Näyttääkseni hänelle, etten ollut vihainen hänelle mieskohtaisesti,
vaan vain hänen likaiselle asialleen, minä tartuin lasiin ja join sen
pohjaan. Sitten otti hän itse ryypyn.
— Älkää syöskö minua onnettomuuteen, hän sanoi. Nyt on puhe niin ihana,
eläimet eivät myöskään ole huonoja. Katsokaahan vaan tällaista suurta
karhua! Pitäkää nyt vaan tuo puhe, niin kaikki käy hyvin...
Saliin alkoi jo saapua ihmisiä ja herra tirehtööri kävi yhä
levottomammaksi. Minulla oli hänen kohtalonsa kädessäni eikä mielestäni
ollut kohtuutonta, jos käytin suurta valtaani maltillisesti. Käsitin
sitäpaitsi olevan mahdotonta jälellä olevassa lyhyessä ajassa tehdä
puheeseeni kaikki korjaukset. Ja sitäpaitsi lienee kenelle hyvänsä
mahdotonta saada kertomukseen mäyrästä, tavallisesta kotimaisesta
metsäsiasta, yhtä paljon tunnetta kuin hirveän hyenan elämäntapojen
kuvaukseen. Muutoksista ja korjauksista kirjallinen tekeleeni kärsisi
enemmän kuin mitä minä saatoin sallia. Sanoin tämän herra tirehtöörille.
Hän ymmärsi kaikki heti. Hän kaatoi minulle uuden ryypyn ja minä
tyhjensin sen.
Näytäntö alkoi täydelle huoneelle. Antispiritisti teki temppuja,
joista ei pirukaan olisi saanut tolkkua. Hän veti nenäliinoja
sieraimistaan, löysi risti-sotamiehen erään alhaalla salissa istuvan
vanhan vaimoihmisen taskusta, laittoi pöydän kulkemaan lattiaa pitkin,
pöydänjalkain koskettamatta lattiaan. Loppujen lopuksi herra tirehtööri
muuttui henkiolennoksi ja katosi lattian alle luukun kautta. Yleisö oli
haltioissaan ja osoitti suosiotaan tömistyttäen jalkojaan vimmatusti.
Nyt oli eläinten vuoro. Herra tirehtööri kuljetti ne itse yksitellen
lavalle ja minun piti kertoa niiden ominaisuuksista ja elämäntavoista.
Olin heti selvillä siitä, etten keinoilla millään saavuttaisi sellaista
menestystä kuin herra tirehtööri oli saavuttanut. Mutta minä toivoin
kuitenkin, että vakavasti ajatteleva osa yleisöä loisi huomiota minun
esityksiini. En pettynytkään tässä toivossani.
Kun kilpikonna oli kuvattu, niin oli minulla ainoastaan maaeläimiä
kuvattavinani, ja minä otin nyt lähtökohdakseni Noakin, joka vei
mukanaan arkkiin parin kaikkia niitä eläimiä, jotka eivät saattaneet
elää vedessä. Mutta esittely sujui kankeanlaisesti, en saanut
lennokkaisuutta kuvauksiini ja yleisön mieliala oli penseä. Soopeli ja
näätä eivät saaneet yleisön tunnustusta ansioittensa mukaan, vaikkakin
minä kerroin kuinka monta näitten eläinten kallisarvoisia nahkoja Saban
kuningattarella oli puvussaan käydessään Salomonin luona. Tunsin nyt
kuitenkin asian alkavan sujua paremmin. Raamatullinen aihe ja nuo kaksi
ryyppyä innostuttivat minua, puheeseeni tuli lisää värejä ja kauneutta,
jätin paperit ja puhuin vapaasti ja kun lopetin, niin kuului salista
useita hyvähuutoja ja kaikki taputtivat käsiään.
— Tuolla esiripun takana on ryyppy valmiina, kuiskasi herra tirehtööri
minulle.
Poistuin lavalta ja löysin ryypyn. Viinapullo oli ryyppylasin vieressä.
Istahdin hetkeksi.
Sillä välin kuljetti herra tirehtööri uuden eläimen lavalle ja odotteli
minua. Kaasin itselleni vielä uuden ryypyn ja istahdin jälleen.
Odotteleminen oli kai tuntunut liian ikävältä herra tirehtööristä,
hän rupesi itse selittelemään puhuen tuota mahdotonta sekakieltään
ja kuulin kauhukseni, että nyt oli juuri hyena esiteltävänä ja että
herra tirehtööri kaiken muun lisäksi sanoi hyenaa vahingossa mäyräksi.
Silloin valtasi minut suuttumus, astuin näyttämölle, otin herra
tirehtööriä käsivarresta vein hänet syrjään ja rupesin sitten itse
puhumaan. Hyena oli näytännön päävaltti, minun oli pantava parastani,
jos mieli pelastaa se. Yleisö olikin minulle myötätuntoinen heti
näyttämölle astuttuani ja talutettuani herra tirehtöörin syrjään.
Haukuin herra tirehtöörin pahanpäiväiseksi, sanoin, ettei hän ollut
milloinkaan eläissään nähnyt hyenaa ja aloin sitten kuvailla tuon
villin eläimen hirvittävän julmia elämäntapoja. Ryypyt vaikuttivat,
innostukseni ja lennokkaisuuteni kohosivat huimaavaan korkeuteen.
Kuulin itse, että sanani kävivät yhä verisemmiksi ja voimakkaammiksi
sillä välin kuin hyena herra tirehtöörin jalkain juuressa räpytteli
kärsivällisesti pieniä silmiään. Pitäkää sitä tarkoin silmällä! huusin
minä herra tirehtöörille. Se väijyy, se himoitsee minun suoliani!
Ottakaa pistooli esille siltä varalta, että se riistäytyy irti.
Herra tirehtööri oli varmaan itsekin hermostunut, hän veti hyenaa
narusta lähemmäksi itseään — nuora katkesi ja eläin pujahti hänen
jalkainsa väliin. Salista kuului naisten ja lasten kirkunaa ja puolet
yleisöstä nousi seisaalleen. Mielten jännitys oli suuri tällä hetkellä.
Sitten hyena juosta sipsutti luotamme, meni näyttämön poikki ja katosi
omaan pieneen koppiinsa. Herra tirehtööri paiskasi kopin oven kiinni
sen jälkeen.
Meiltä pääsi kaikilta helpoituksen huokaus ja minä lopetin esitelmäni
muutamin sanoin. Tällä kertaa olimme selviytyneet onnellisesti
vaarasta, sanoin minä, ja jo tänä iltana hankittaisiin pedolle vahvat
rautakahleet. Sitten minä kumarsin ja poistuin.
Silloin alkoivat suosionosoitukset kuulua, ne kävivät kerrassaan
myrskyisiksi ja huudettiin puhujaa — — puhujaa.
Astuin uudestaan lavalle ja kumarsin jälleen. Menestykseni oli
todellakin erinomainen. Saliin viimeiseksi jäänyt taputti käsiään aina
ovelle saakka.
Herra tirehtööri oli tyytyväinen. Hän kiitti minua vilpittömästi
avustuksestani. Hän saisi aivan varmaan täyden huoneen vielä monta
kertaa.
Kun olin kotiinmenossa niin odotti minua ulko-ovella muuan mies. Se oli
pääsylippujenmyyjäni puistopaviljongista. Hän oli ollut näytännössä
ja oli ylen ihastunut. Hän ylisti minun puhujalahjojani juhlallisin
sanoin. Minun ei pitänyt millään ehdolla jättää sikseen esitelmääni
puistopaviljongissa, nyt kun ihmiset tunsivat minut pystyväksi
mieheksi, oli aika toistamiseen ilmoittaa esitelmän pitämisestä. Sopisi
esimerkiksi lausua puhe hyenasta kerran vielä, etenkin jos ottaisin
itse eläimen mukaani.
Mutta herra tirehtööri, tuo hävytön mies ei mielinyt seuraavana päivänä
maksaa minulle rahojani. Ellen kirjallisesti sitoutuisi esiintymään
vielä seuraavana iltana, niin hän antaisi asian mennä oikeuteen,
sanoi hän. Senkin huijari, senkin konna! Sovimme kuitenkin asiasta
käräjöimättä: hänen piti maksaa minulle viisi kruunua. Hän oli jo ennen
antanut minulle kolme kruunua, yhteensä sain siis häneltä kahdeksan
kruunua ja ne riittivät minulle matkarahoiksi Kristianiaan. Mutta
kirjoittamani puheen hän tahtoi pitää. Me keskustelimme kauvan tästä
kohdasta, sillä minä en olisi kernaasti antanut hänelle puhettani
raiskattavaksi, häväistäväksi. Mutta olihan puhe taas toisaalta hänen
omaisuuttaan, jonka hän oli rehellisesti hankkinut ja maksanut.
Myönnyin vihdoin. Hänen mielestään oli tuo tekeleeni niin erinomaisen
arvokas.
— Sellaista puhetta en ole kuullut milloinkaan ennen, sanoi hän.
Muistan sen eilen liikuttaneen minua syvemmin kuin mikään saarna.
— Siinä sen nyt näette, vastasin minä. Sellainen tenho on
kirjallisuudella mieliin!
Nämä olivat viimeiset sanani hänelle. Lähdin päiväjunalla Kristianiaan.