Eräänä aamuna kesällä 1894 herätti minut tanskalainen kirjailija Sven
Lange, joka tuli huoneeseeni Rue de Vaugirard'in varrella ja sanoi,
että nyt oli Pariisissa puhjennut vallankumous.
— Mitä? Vallankumousko?
— Ylioppilaat ovat nyt ryhtyneet asiaan ja puuhaavat vallankumousta
kaduilla.
Minä olin uninen ja huonolla tuulella ja sanoin:
— Suunnatkaa heihin vesiletku ja ruiskuttakaa heidät pois kaduilta.
Mutta tästä Sven Lange suuttui, sillä hän piti ylioppilaiden puolta, ja
sitten hän herkesi sanattomaksi ja lähti.
»Asia», johon ylioppilaat olivat ryhtyneet oli seuraava:
»Neljä kaunotaidetta» nimisen yhdistyksen eli seuran piti pitää
tanssiaiset »Punaisen myllyn» huvittelulaitoksessa. Ne neljä naista,
jotka näissä tanssiaisissa esittivät neljää kaunotaidetta, esiintyivät
melkein alastomina, heillä oli vain silkkinauha vyötäisillä. Nyt on
Pariisin poliisi pitkämielinen ja tottunut jos johonkin; mutta tällä
kertaa se sekaantui asiaan, tanssiaiset lopetettiin kesken ja laitos
suljettiin.
Tätä vastaan panivat taiteilijat vastalauseensa. Ylioppilaat koko
latinalaiskorttelissa asettuivat taiteilijoiden puolelle ja panivat
myöskin vastalauseensa.
Pari päivää myöhemmin kulki pieni poliisijoukkue St. Michel bulevardia.
Erään ravintolan edustalla istuu muutamia ylioppilaita, jotka
laskettelevat kompia poliisijoukkueelle, tämän kulkiessa ohi. Pariisin
poliisi on pitkämielinen ja tottunut jos johonkin. Mutta nyt muuan
konstaapeleista suuttui, hän otti raskaan, kivisen tulitikkuasettimen,
joka oli eräällä bulevardin pöydällä, ja heitti sen rauhanhäiritsijöitä
kohti. Kuinka olikaan, hän tähtäsi huonosti, asetin lensi ravintolan
akkunasta sisään ja sattui muuatta vallan asiaankuulumatonta
ylioppilasta päähän, niin että viaton uhri kuoli paikalla.
Siinä syy, minkätähden ylioppilaat ryhtyivät »asiaan».
Sven Langen mentyä nousin minä ja lähdin ulos. Kaduilla hyvin
levotonta, väkijoukkoja, poliiseja ratsain ja jalan. Tunkeuduin
väkijoukkojen läpi, pääsin ravintolaani, söin aamiaista, sytytin
paperossini ja aijoin palata kotia. Kun tulin ulos ravintolasta
oli vielä levottomampaa ja vielä enemmän väkeä. Järjestyksenpitoa
varten oli nyt myöskin osa kansalliskaartia ratsain ja jalan lähtenyt
liikkeelle. Kun tämä ensikerran näyttäytyi bulevardi St. Germain'illa,
otti kansa sen vastaan huutaen ja heitellen kiviä. Hevoset nousivat
pystyyn; hirnuivat ja kaatuivat. Kansa mursi kadun asfalttia palasiksi
ja käytti niitä heittoaseina.
Muuan mies kysyi minulta suuttuneena, josko minun mielestäni nyt oli
sopiva aika polttaa paperossia. Minä en ensinkään aavistanut, että
tuo oli niin hirveän vaarallista. Ranskaa ymmärsin huonosti tai en
ollenkaan, niin että saatoin osaksi saada anteeksi, mutta mies huusi
epätoivoisin elein:
— Vallankumous! Vallankumous!
Minä heitin pois paperossini.
Nyt eivät ylioppilaat ja taiteilijat olleet enää yksinään liikkeellä.
Pariisin alhaiso oli kymmenin tuhansin virrannut paikalle, kerjäläisiä,
tyhjäntoimittajia, heittiöitä. He tulivat kaikista kaupungin nurkista,
puikahtivat esiin syrjäkaduilta ja sekautuivat joukkoon. Useampi kuin
yksi kunnon ihminen menetti kellonsa.
Minä kuljin virran mukana. Risteys, jonka muodostivat bulevardit St.
Michel ja St. Germain, oli levottomuuksien polttopisteenä ja siellä oli
hyvin vaikea pitää yllä järjestystä. Kansa teki hyvän aikaa mitä itse
tahtoi. Muuan omnibus tuli siltaa pitkin toiselta puolen Seineä. Kun se
pysähtyi St. Michel'illä niin muuan mies astui väkijoukosta sen luokse,
otti hatun päästään ja sanoi:
— Arvoisat herrat ja naiset, suvaitkaa lähteä vaunusta.
Ja matkustajat lähtivät.
Sitten riisuttiin hevoset valjaista ja omnibus kaadettiin kumoon
keskelle katua, hurjan riemun vallitessa. Seuraavaa omnibusia
kohtasi sama kohtalo. Raitiovaunut, jotka kulkivat ohi pysäytettiin
ja kaadettiin samoin, ja kohta kohosi korkea barrikadi kadun
poikki, laidasta laitaan. Koko liikenne pysähtyi. Ihmiset, jotka
aikoivat eteenpäin, eivät voineet rynnistäytyä läpi, vaan aaltoileva
kansanjoukko tempasi heidät mukaansa, pois heidän omalta suunnaltaan,
puristi heidät kauas, kauas syrjäkaduille tai talojen sulettuja ovia
vastaan.
Minut oli kuljetettu jälleen taaksepäin lähelle lähtökohtaani
ravintolan luona, minä ajelehdin edelleen, yhä edelleen, tulin erästä
museota ympäröivän korkean rauta-aidan luo — siihen tartuin kiinni.
Käteni raasteltiin melkein poikki, mutta minä pidin puoliani. Yhtäkkiä
kuului laukaus, toinenkin. Joukon valtasi pakokauhu, se heittäytyi
syrjäkaduille kamalasti huutaen. Samaan aikaan käytti poliisi
tilaisuutta hyväkseen ratsastaakseen roskajoukon jälkeen eri suunnille,
polkeakseen sitä jalkoihinsa, iskeäksensä sapeleilla.
Tänä hetkenä heräsi mielessä sodan tunnelma.
Minun onnistui jäädä aidan luo, missä nyt ei enää juuri ollut tungosta.
Muuan myöhästynyt mies tuli läähättäen luokseni, hurjana pelosta.
Hän piti käyntikorttia kädessään, hän pisti kortin minun kouraani ja
rukoili puolestansa, hän luuli, että tahdoin hänet tappaa. Kortissa
oli: Dr Hjohannes. Seisoessaan edessäni hän värisi kuin haavanlehti.
Hän selitti olevansa armenialainen, ja olevansa opintomatkalla
Pariisissa, hän oli muuten lääkärinä Konstantinopolissa. Säästin hänen
henkensä enkä sitä ottanut. Muistan vieläkin miehen sangen hyvin,
etenkin hänen vääristyneet kasvonsa mustine harvoine partoineen, ja
että hampaiden välit hänen yläleuvassaan olivat hyvin suuret.
Huhuttiin nyt, että laukaukset olivat kuuluneet eräästä
kenkämyymälästä, tahi oikeastaan sen yläpuolella olevasta verstaasta.
»Italialaiset» työmiehet olivat ampuneet poliisia — luonnollisesti
italialaiset saivat syyn. Nyt rohkeus palasi väkijoukkoon, ja se
virtaili takaisin bulevardeille. Ratsastava poliisi koetti nyt
asettumalla ketjuun eristää polttopisteen, jott'ei sinne olisi päässyt
tulvehtimaan väkeä Pariisin muista osista, mutta niin pian kuin
väkijoukko huomasi tämän juonen, alkoi se särkeä sanomalehtikojujen
akkunoita, kivittää kaasulyhtyjen ruutuja ja kiskoa irti rautasäleitä,
jotka suojelivat bulevardilla kasvavia kastanjapuita, ja se teki
kaiken tämän antaakseen poliisille muuta huolehdittavaksi, kuin
sulkea katua. Kun poliisi ei mitään pelännyt, oli sen pillastuneet
hevoset säikähdytettävä suunniltaan, kumoon kaadettujen omnibusien
muodostama barrikadi sytytettiin sentähden. Asfaltin murtamista
heittoaseiksi jatkettiin ja kun tämä oli raskasta työtä, eikä se
läheskään tyydyttänyt tarvetta, niin ryhdyttiin muihin toimenpiteisiin.
Kastanjapuita ympäröivät, irtikiskotut rautasäleet särettiin
pienemmiksi kappaleiksi, särettiin noja-aitoja ja portaiden käsipuita
ja kohta tuli minunkin ison, ihanan rauta-aitani vuoro. Ja sitten sitä
heitettiin ja huudettiin ja hävitettiin ja paettiin ja palattiin.
Sillä lailla kuluivat tunnit.
Viimein järjestysvaltaa vahvistettiin Versailles'sta tuodulla
sotaväellä. Väristys kulki läpi väkijoukon. Poliisia ja
kansalliskaartia oli pilkattu ja vahingoitettu kaikin tavoin,
mutta heti sotaväen näyttäydyttyä puhkesi kansa huutamaan: Eläköön
armeija! eläköön armeija! Ja upseerit tekivät kunniaa ja kiittivät
suosionosoituksesta. Mutta upseerit ja sotamiehet olivat tuskin
ratsastaneet ohi, ennenkuin taas ruvettiin ahdistamaan poliisia,
ruutuja ja aitoja, ja asiat olivat ja pysyivät ennallaan.
Niin tuli ilta.
Nyt huusivat ylioppilaat:
— Sylkekää Lozé'ta!
Lozé oli poliisipäällikkö. Ja nyt järjestäytyi suunnattoman pitkä
kulkue, jonka oli määrä lähteä poliisipäällikön asunnolle »sylkemään»
Lozé'ta. Kulkue lähti. Ja jäljellejääneet tuhannet jatkoivat hävityksiä.
Kun ei sinä päivänä näyttänyt tulevan sen enempää nähtävää, hain
uudestaan ravintolani, söin ja pääsin vihdoin kotia pitkää, pitkää
kiertotietä...
Mutta päivät kuluivat ja levottomuudet jatkuivat. Kohta kun pääsi
asunnostaan ulos kadulle, niin kuuli tavattomia asioita. Eräänä iltana
olin taas menossa ravintolaani syömään. Satoi hiukan ja minä otin
sateenvarjon mukaani. Tultuani noin puolitiehen pysäytti minut muuan
joukkue, joka hävitti väliaikaisia kaidepuita, joiden piti varjella
kulkijoita lankeamasta kadulla olevaan kuoppaan. Minua kehotettiin
vakavalla äänellä auttamaan hajottamistyössä, minä muka näytin vahvalta
ja kelpasin kai johonkin. Tiesin, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä, ja
minä vastasin sentähden, että olin iloinen, kun saatoin heitä auttaa.
Niin aloimme kiskoa ja murtaa. Siitä ei tullut valmista. Meitä oli
ehkä viisikymmentä miestä, mutta me emme kiskoneet tahdissa, emmekä
mahtaneet mitään kaidepuille. Silloin pälkähti minun päähäni alkaa
hoilata tahdinnuottia, muuatta norjalaista muurarilaulua. Se auttoi.
Pian alkoivat lankut natista ja kohta senjälkeen romahtivat kaidepuut
kumoon. Silloin me hurrasimme.
Minä aijoin jatkaa matkaani ravintolaan. Silloin tulee muuan ryysyinen
mies ja ottaa muitta mutkitta sateenvarjoni, jonka olin asettanut
syrjään, ja alkaa se kainalossa astella poispäin. Seisautan miehen
ja vaadin sateenvarjoani takaisin. Hän ei tahtonut sitä antaa, hän
sanoi että se oli hänen omansa. Silloin hankin todistajia tovereittani
joukosta kaidepuitten luona siihen, että minulla oli ollut tuo
sateenvarjo mukanani, kun tulin.
— Niin, mies sanoi, mutta eikö nyt ole vallankumous?
Silloin vaikenivat kumppanini ja myönsivät miehen olevan oikeassa.
Sitä samaa en minä tahtonut tehdä, otin sateenvarjon väkisin, ja kun
tämä ei käynyt päinsä sen sovinnollisemmin, kuin että me molemmat,
sekä mies että minä kaaduimme kadulle, alkoi mies huutaa apua. Toverit
tulivat jälleen ja kun mies valitti, että olin hyökännyt hänen
kimppuunsa, vastasin minä:
— Niin kyllä. Mutta eikö nyt ole vallankumous.
Ja sitten otin minä sateenvarjoni ja lähdin...
Iltasin, kun olin lopettanut päivätyöni, lähdin mielelläni ulos ja
katselin mellakkoja sopivan välimatkan päässä. Kadut olivat hyvin
pimeitä, melkein kaikki kaasulyhdyt oli säretty ja liikennettä valaisi
sentähden pääasiallisesti puotien valo. Kaartilaiset ratsastivat
jalkakäytäville, heidän suuret hevosensa näyttivät hämärässä valossa
hirviöiltä ja lakkaamatta, lakkaamatta kuului kavioiden kopsetta
asfaltia vastaan ja jonkun joukkueen rähinää joltain syrjäkadulta.
Sillävälin olivat ylioppilaat — nähtyään miten suureksi meteli
paisui — julkaisseet julistuksen, missä he kieltäytyivät vastaamasta
tapahtuneista hävityksistä ja rikoksista. Nyt eivät enään ylioppilaat
osoittaneet mieltänsä poliisin menettelyn johdosta Punaisessa myllyssä,
vaan Pariisin alhaiso, ja ylioppilaat halusivat kehoittaa kutakin
yksityistä lakkaamaan. Julistusta levitettiin monin kappalein ja se oli
naulittu bulevardin puihin kaikkein luettavaksi.
Mutta heidän järkevät sanansa olivat tietysti jo aivan turhia.
Poliisia väkijoukot tahtoivat ahdistaa. Yhä edelleen marssittiin
suurissa kulkueissa poliisipäällikön luo ja »sylettiin» häntä,
poliisimiehiä kivitettiin ja ammuttiin, missä vaan voitiin ja kun
eräänä iltana muuan konstaapeliparka sanaa viedessään kulki yhtä Seinen
silloista, niin tarttui häneen joukko miehiä ja heitti hänet virtaan.
Hän kohosi seuraavana päivänä pinnalle, kaukana alapuolella Notre Damen
kirkkoa ja asetettiin ruumishuoneeseen.
Eräänä iltana sattui St. Michel-bulevardilla tapaus, joka herätti
erikoista huomiota. Muuan konstaapeli oli aivan yksin eksynyt
väkijoukkoon jalkakäytävällä. Silloin eräs herrasmies ottaa taskustaan
pitkän kaksintaistelupistoolin ja ampuu konstaapelin siihen paikkaan.
Laukauksen kuullessaan ryntäsi poliisijoukko paikalle, kyseltiin ja
vastailtiin mitä suurimmalla kiireellä ja muutamia vangitsemisia
tapahtui. Mutta syyllistä ei löydetty. Laukaistuaan pistoolinsa
murhaaja astui pari askelta taaksepäin, aaltoileva väkijoukko peitti
hänen jälkensä ja hän oli kadonnut ainiaaksi. Mutta herra oli
Kunnialegionan upseeri, sen näkivät lähinnä seisovat. Ja näytti siltä
kuin olisivat he tienneet kuka hän olikin, vaikkeivät tahtoneet häntä
luovuttaa, — herrasmiestä, jolla on nimi, jonka koko Pariisi, Ranska,
niin, suuri osa maailmaa tuntee. Tämä mies siis tuona iltana tappoi
ihmisen; ranskalainen murha- ja vallankumousvaisto oli herännyt hänessä
ja leimahtanut ilmi liekkiin...
Eräänä iltana minut pakotettiin asfalttia murtamaan. Astuskelin aivan
rauhallisena muuatta katua, jolla näin joukon ihmisiä puuhailevan
jotakin. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle huudettiin minulle,
annettiin kanki ja pantiin työhön. Komppania kaartia oli asetettu vähän
matkan päähän sulkemaan katua ja mikäli minä ymmärsin oli tarkoituksena
asfaltinkappaleilla kivittää kaarti maahan ja väkivallalla päästä
kielletylle kadulle. Olin joutunut häpeälliseen orjuuteen ja minä
kaduin katkerasti, etten ollut kulkenut toista tietä. Nyt ei asia
enää ollut autettavissa, minä mursin asfalttia. Ja minä en ollut
yksinäni, useita kankia oli toimessa, ja työssä vuoroteltiin. Roskaväki
seisoskeli kehuskellen ja jutteli siitä kuinka kaartin nyt oli käyvä.
Ah, kaartin oli käyvä hyvin huonosti, kaartista ei ollut monta miestä
jäävä eloon.
Silloin kuulimme yht'äkkiä komennettavan:
— Painetit ojoon!
Katsahdimme eteemme.
Sama ääni huusi:
— Rynnätkää painetti ojossa!
Ja kaartinkomppania tuli suoraan meitä vastaan.
Silloin me heitimme raukkamaisesti kankemme ja livistimme. Herra
jumala, kuinka me livistimme! Jätimme viholliselle kaikki luotimme,
kaiken erinomaisen asfalttimme, ja juoksimme pakoon. Nyt oli minulla
onni omistaa hyvin pitkät koivet ja minä osasin niitä käyttää kuin
paraskin jänis. Itse sanoakseni en ole vielä koskaan nähnyt miestä,
joka olisi paennut niin erinomaisesti kuin minä. Muistan vielä, että
juostessani sysäsin pienen ranskalaisen suoraa päätä erästä muuria
vastaan, sillä seurauksella, että hän kaatui kumoon ja alkoi ulvoa.
Luonnollisesti pääsin kaikkien kanssapakenijoitteni edelle, ja kun
eellimäiset vihdoin pysähtyivät, niin minä käytin hyväkseni yleistä
sekasortoa ja karkasin asfalttiorjuudesta.
Enkä siihen sittemmin koskaan enään joutunut...
Parin viikon kuluttua alkoivat metelit kaduilla laantua ja kolmen
viikon kuluttua Pariisi oli yhtä lainkuuliainen kuin ennenkin. Vain
vahingoitetut kadut olivat vielä pitkän aikaa viimeisen Ranskan
vallankumouksen hävitysten todistuksina. Yhden todellisen voiton
kumoukselliset saivat: poliisipäällikön, »syletyn» Lozé'n täytyi erota.