En oikeastaan koskaan ennen ensimäistä Amerikassa oloani tiennyt mitä
pelko on. Ei silti, että olisin niin erittäin rohkea, vaan sentähden,
ettei rohkeuttani sitä ennen oltu todenteossa koeteltu. Se tapahtui
vuonna 1884.
Kaukana prerialla on pieni kaupunkipahanen nimeltä Madelia, erinomaisen
ikävä ja epämiellyttävä paikka, rumine taloineen, lankunpätkistä
kyhättyine katukäytävineen ja ilkeänsisuisine Ihmisineen. Siellähän
juuri muuten Jesse James, Amerikan verenhimoisin ja eniten ruudin
mustaama rosvo, vihdoin viimein saatiin kiinni ja tapettiin. Sinne
hän oli tullut, sinne piiloutunut, — sopiva paikka tuolle ilkiölle,
joka vuosikausia oli häirinnyt vapaavaltioitten yleistä turvallisuutta
rosvouksillaan ja murhillaan.
Samaan paikkaan olin minäkin muuten tullut, — mutta siinä tuiki
rauhallisessa aikomuksessa, että auttaisin muuatta pulaan joutunutta
tuttavaani.
Muuan Johnston niminen amerikalainen oli silloin kun minä tutustuin
häneen ja hänen vaimoonsa »keskikoulun» opettajana eräässä
Visconsinin kaupungissa. Jonkun aikaa sen jälkeen tuo mies jätti
opettajatoimen ja siirtyi käytännölliselle alalle, hän matkusti
Madelian preria-kaupunkiin ja perusti puutavaraliikkeen. Kun hän oli
työskennellyt tässä ammatissa vuoden verran, sain minä häneltä kirjeen,
missä hän pyysi minua, jos se vain oli minulle mahdollista, tulemaan
Madeliaan hoitamaan hänen liikettään sillä välin kuin hän vaimoineen
teki matkan itävaltioihin. Satuin olemaan työtönnä ja lähdin.
Tulin Madelian asemalle pimeänä talvi-iltana, tapasin Johnstonin, menin
hänen kanssaan hänen kotiinsa ja otin huoneeni haltuuni. Hänen talonsa
sijaitsi hyvän matkaa varsinaisesta kaupungista. Kulutimme suuren osan
yötä minun perehdyttämiseeni puutavaraliikkeen minulle siihen asti
tuiki tuntemattomiin kauppasalaisuuksiin. Seuraavana aamuna antoi
Johnston minulle leikkiä laskien revolverinsa ja pari tuntia myöhemmin
oli hän rouvineen junassa.
Jäätyäni yksin taloon, muutin huoneestani arkitupaan, jossa oli
mukavampaa ja josta käsin muuten saatoin paremmin pitää silmällä koko
taloa. Aviokumppanusten vuoteen otin niinikään käytettäväkseni.
Kului muutama päivä. Myin lankkuja ja lautoja ja vein joka ilta päivän
kuluessa kertyneet rahat pankkiin, missä sain vastakirjaani kuittauksen.
Talossa ei siis ollut muita ihmisiä, olin yksin. Laitoin itse ruokani,
lypsin ja ruokin Johnstonin kaksi lehmää, leivoin leipää, keitin
ja paistoin. Ensi leipomukseni ei muuten onnistunut aivan hyvin,
käytin liian paljon jauhoja, leipä ei kunnolla kypsistynyt, siihen
tuli tinajuovia ja seuraavana päivänä se oli kivikovaa. Minulla oli
myöskin huono onni ensi kerran ryynivelliä keittäessäni. Löysin näet
aitasta puolisen vakkaa verrattomia ohraryynejä ja nämä olivat minusta
aivan omiaan velliksi. Kaadoin maitoa, valtavaan kattilaan, heitin
sinne sitten ryynit ja aloin sekoittaa. Huomasin kuitenkin pian, että
vellini tuli liian sakeata ja kaadoin siihen lisää maitoa. Sitten taas
sekoitin. Mutta ryynit kiehuivat ja kuohuivat ja paisuivat ja tulivat
herneenkokoisiksi. Ja sitten oli jälleen liian vähän maitoa kattilassa.
Sitäpaitsi kasvoi puuronpaljous niin nopeasti, että se alkoi kohota yli
kattilan laitojen. Silloin rupesin kauhalla mättämään puuroa kuppeihin
ja vateihin. Mutta kattila pyrki yhä edelleenkin »kiehumaan yli».
Löysin lisää kuppeja ja vateja ja kaikki täyttyivät; mutta kattila
tahtoi itsepintaisesti »kiehua yli». Ja yhä täytyi lisätä maitoa; mutta
keitos oli vaan edelleenkin sakeata kuin puuro. Viimein en tiennyt
muuta keinoa, kuin kaataa koko kattilan sisällys pöydälle, suurelle
leveälle pöydälle. Ja puuro levisi ihanana laavana ja jäi vihdoin
levollisena ja mainiona ja sakeana pöydälle ja jähmeni viimeinkin.
Ja nyt minulla oli niin sanoakseni _materia prima_ ja joka kerta,
kun sittemmin halusin ryynivelliä, leikkasin minä palasen puuroa
pöydältä, sekoitin siihen maitoa ja keitin uudestaan. Söin ryynivelliä
sankarin tavoin, joka päivä joka ateriaksi, saadakseni sen loppumaan.
Se oli totta puhuen raskasta työtä, mutta en tuntenut ainoatakaan
kaupungin asukasta, jota olisin voinut kutsua luokseni auttamaan minua
ryynivellin syönnissä.
Ja selviydyinhän minä siitä sentään lopulta yksinkin...
Oli hyvinkin autiota tuossa suuressa talossa yksinäisen, hiukan yli
kahdenkymmenen olevan ihmisen mielestä. Yöt olivat pilkkopimeät
eikä millään taholla ollut naapureita muualla kuin kaupungissa. En
kuitenkaan ollut peloissani, ei pälkähtänyt päähäni olla sitä. Ja kun
kahtena iltana peräkkäin olin kuulevinani epäilyttävää rapinaa keittiön
oven lukon luota, niin nousin, otin lampun mukaani ja tarkastin
keittiönovea, sekä ulko — että sisäpuolelta. Mutta en huomannut lukossa
mitään vikaa. Eikä minulla myöskään ollut revolveria kädessäni.
Tuli kuitenkin yö, jona minut valtasi niin kamala pelko, etten ennemmin
enkä myöhemmin ole sellaista tuntenut. Ja kauvan sen jälkeen kärsin
tuon yön seurauksista...
Eräänä päivänä minulla oli kiirettä tavallista enemmän, tein useita
suurenpuoleisia kauppoja enkä päässyt työstä ennenkuin myöhään illalla.
Oli jo käynyt niin myöhäiseksi, kun vihdoinkin sain työni lopetettua,
että oli aivan pimeä ja pankki oli suljettu. En siis voinut jättää
päivän varrella kertyneitä rahoja pankin liuostaan, otin ne sentähden
mukaani kotiin ja laskin ne: niitä oli 700—800 dollaria.
Tapani mukaan tänäkin iltana istuin kirjoittelemaan jotain; kävi yhä
myöhemmäksi ja myöhemmäksi ja minä istuin kirjoittamassa; tuli yö,
kello oli 2. Silloin kuulin jälleen tuota salaperäistä rapinaa keittiön
oven takaa.
Mitä se oli?
Talossa oli kaksi ulko-ovea, toinen vei keittiöön ja toinen — pääovi
— vei arkituvan edessä olevaan käytävään. Tätä viimeksimainittua
olin varmuuden vuoksi vahvistanut laittamalla siihen salvan. Tuvan
kierrekaihtimet olivat patenttitekoa, ne olivat niin tiheät, ettei
ulkoa voinut ensinkään nähdä lampun valoa.
Ja nyt kuului siis keittiön oven luota rapinaa.
Otan lampun käteeni ja menen sinnepäin. Pysähdyn oven luo kuuntelemaan.
Joku siellä ulkona on, kuuluu kuisketta ja hiiviskellään lumessa oven
edustalla: Kuuntelen hyvän aikaa, kuiskuttelu lakkaa ja samaan aikaan
nuo hiipivät askeleet mielestäni loittonevat.
Palaan huoneeseen ja istuudun jälleen kirjoittamaan.
Puoli tuntia kului.
Silloin minä yht'äkkiä hypähdän pystyyn, korkealle ilmaan: pääovi
murrettiin. Ei ainoastaan lukkoa särjetty, vaan salpakin rikottiin
ja minä kuulin askeleita käytävässä aivan oveni edustalla. Oven
sisäänmurtamisen olivat saattaneet tehdä mahdolliseksi vain voimakas
työntäminen ja yhtä useamman yhteiset ponnistukset, sillä salpa oli
vahva.
Sydämeni ei pamppaillut, se värisi. Suustani ei päässyt mitään
huutoa, ei mitään ääntä. Mutta tunsin sydämeni levottomuuden ylhäällä
kurkussani, en voinut kunnolla hengittää. Olin ensimmäiset sekunnit
niin kauhuissani, että tuskin tiesin, missä olin. Silloin juolahti
mieleeni, että minun oli pelastettava rahat, menin makuuhuoneeseen,
otin lompakkoni taskusta ja pistin sen piiloon sänkyvaatteiden alle.
Sitten palasin tupaan. Kaikkeen tähän kului tuskin minuttiakaan aikaa.
Oveni takana puheltiin hiljaa ja lukkoa murrettiin. Otin esille
Johnston'in revolverin ja tarkastin sitä; se oli kunnossa. Käteni
vapisivat kovin ja pysyin tuskin jaloillani.
Katseeni sattui oveen. Se oli tavattoman jykevä lankkuovi, varustettu
vahvoilla poikkipuilla. Ovi ei ollut puusepän, vaan salvumiehen työtä.
Jykevä ovi rohkaisi minua, aloin jälleen ajatella — sitä en ollut tähän
asti todellakaan tehnyt. Ovi aukeni ulospäin, oli siis mahdotonta
murtaa sitä sisällepäin. Ulkopuolella oleva käytävä oli sitäpaitsi
siksi lyhyt, ettei siellä ollut tarpeeksi tilaa rynnäkkövauhdin
saamiseen. Tämä tuli mieleeni ja minä tulin äkisti rohkeaksi, kuin
maurilainen sankari. Huusin, että jos joku tunkeutuisi huoneeseen, niin
minä paiskaisin hänet lattiaan mäsäksi. Olin jo tointunut senverran,
että itse kuulin ja ymmärsin mitä puhuin, ja kun olin puhunut
norjankieltä, niin huomasin, että se oli tyhmää ja kertasin suurella
äänellä uhkaukseni englanniksi. Vastausta ei kuulunut. Totuttaakseni
silmäni pimeään siltä varalta, että akkunat särettäisiin ja lamppu
sammuisi, minä sammutin lampun heti. Aika tuntui pitkältä. Tulin yhä
rohkeammaksi, en hävennyt teeskennellä oikein pirullisen sisukasta
miestä ja huusin:
— No, mitä tuumaatte? Aijotteko lähteä tiehenne vai tulla huoneeseen?
Sillä minä haluaisin nukkua.
Hetkisen kuluttua vastasi vilustunut basso:
— Aijomme lähteä, senkin nartunsikiö.
Ja minä kuulin jonkun lähtevän käytävästä ja kahlaavan ulkona lumessa.
Sana »nartunsikiö» on amerikalaisten — samoinkuin muuten myöskin
englantilaisten — kansallinen haukkumasana, ja kun en vastustamatta
tahtonut pitää hyvänäni tätä sanaa, niin aijoin avata oven ja ampua
heittiöitten jälkeen. Luovuin kuitenkin tästä tuumasta, viime hetkessä
tulin näet ajatelleeksi, että vaan toinen miehistä oli jättänyt
käytävän, sillä välin kuin toinen ehkä vielä seisoskeli käytävässä,
odotellen, että minä avaisin oven hyökätäkseen sitten kimppuuni. Astuin
senvuoksi akkunan luo, päästin kierrekaihtimet salamana lentämään
katonrajaan ja tirkistin ulos. Olin näkevinäni tumman pilkun lumella.
Tempasin akkunan auki, tähtäsin niin tarkkaan kuin suinkin taisin tuota
tummaa pilkkua ja laukasin. Klik! Laukasin jälleen. Klik! Raivoissani
painelin tähtäämättä liipasinta ja annoin silinterin pyöriä; viimein
pamahti yksi ainokainen laukaus. Mutta paukaus kumahti kovasti
pakkaskalseassa ilmassa ja minä kuulin tieltä päin huudettavan: Juokse!
Juokse!
Silloin syöksyi käytävästä vielä yksi mies ulos lumeen, juoksi tielle
päin ja katosi pimeyteen. Olin arvannut oikein: käytävässä oli ollut
vielä yksi mies väijymässä. Ja tälle toiselle en edes voinut toivottaa
kauniisti hyvää yötä, sillä revolverissa oli ollut vain yksi vaivainen
panos ja sen olin jo ampunut.
Sytytin jälleen lampun, hain rahat ja pistin ne taskuuni. Ja nyt,
sen jälkeen kun kaikki jo oli kestetty olin tullut niin pelokkaaksi,
etten uskaltanut sinä yönä paneutua maata aviovuoteeseen, vaan
odottelin vielä puolituntisen kunnes päivä alkoi valjeta. Silloin otin
päällystakkini ja jätin talon. Suljin aukimurretun oven niin hyvin kuin
taisin, hiivin kaupunkiin ja soitin siellä hotellin ovikelloa...
Keitä roistot olivat, sitä en tiedä. Ammattimiehiä he eivät liene
olleet, sillä siinä tapauksessa he eivät olisi luopuneet yrityksestä
yhden oven vuoksi, kun oli kaksi akkunaa, mistä päästä sisälle. Mutta
näiltäkään heittiöiltä ei puuttunut jonkinlaista kylmää ja hävytöntä
väkivaltaisuutta, sillä he mursivat ovestani sekä lukon että salvan.
Mutta niin peloissani hengestäni en ole eläissäni ollut muulloin, kuin
tänä yönä Madelian preria-kaupungissa, Jesse Jamesin pakopaikassa.
On pari kertaa senkin jälkeen tapahtunut, että sydämeni tykytys
pelästyttyäni on tuntunut ylhäällä kurkussa asti ja estänyt
hengitystäni — se on minulla muistona tuosta yöstä. En ollut
milloinkaan ennen tiennyt, että pelko saattoi ilmetä näin ihmeellisellä
tavalla.