Pienet pojat paitaressut
kertomuksen kuulivat:
aarre alla suuren kiven,
kultakirstut hohtavat.
-- Pojat, pojat, pohtimatta,
tuumimatta toimimaan,
aarre all' on suuren kiven,
sitä, veikot, kaivamaan!
Käskyä ei uutta tarvis,
viipymättä joudutaan,
kiirehellä kiven luoksi
kangin, tuurin saavutaan.
Siellä sitä kääntämähän,
vääntämähän, voi ja voi,
puskuellen puuhatahan,
hei ja junttanpoo tuo soi.
Mutta kumma, kivi suuri
ei vain käänny, paikoill' on,
jokos pahat peikkolaiset
joutuneet on joukkohon?
Ei vain käänny kivi suuri,
mutta into puutu ei,
hiki-otsin väännetähän,
kaikuu junttanpoo ja hei!
Mutta vaikka kuinka kaikuis
laulu, voima kuohuisi,
ei vain käänny suuri kivi --
jääpi siihen ijäksi.
Tuo nyt kummaa, mutta silloin
veli pienin virkahtaa:
-- Ei se kummaa, täss' on jotain,
jost' ei voittoa nyt saa!
-- Tähän pahat peikkolaiset
totta saapui estämään,
ne ne voimat meiltä vievät,
jättää aarteen piilemään!
-- Mutta annas suuriks saadaan,
käsivarret vahvistuu,
totta kivi kääntyy tieltä,
aarre esiin ilmautuu!
-- Ilmautuvi! Nousee, nousee!
Kerran kivet kirotut
väännähtävät! Käyvät käsiin
rahakirstut salatut!