8. Aarteen etsintä.

Isoäiti kertoi istuttaessa isonpellon harjalla suuren kiven juurella:

-- Näinikään tässä istuin, oli yhtä tyyni ja lämmin kesäilta kuin nyt,

järvi lepäili tuossa yhtä liikahtamattomana, kaikki oli hiljennyt

kylässä, yö jo laskeutui lauhana ja leppoisena kuin mikäkin pehmeä

verho kaiken ylle. Silloin yhtäkkiä tuolta järven takaisen vaaran

rinteeltä alkoi nousta maasta kaita vaaleanvihertävä tuli, ensin

lyhyempänä, sitten pitempänä ja pitempänä, kunnes jo ylettyi puiden

puoliväliin. Se paloi niin hiljaa, liekahdellen ja välistä kuin

katkeillen keskeltä... Arvasin heti, että se oli aarretuli -- sillä

olihan juhannusyö, jolloin ne tavallisesti palavat --, ja jos olisin

silloin lähtenyt yksin, hiljaisesti, kellekään mitään virkkamatta

soutamaan veneellä järven toiselle puolen, niin olisin varmasti saanut

sen alla olevat rikkaudet käsiini. Mutta minäpä, hupsu -- lienenkö

säikähtänyt vai mitä? -- menin tupaan ja siellä kerroin kaikille asian.

Kun sitten tulimme yhdessä tänne tulta uudestaan katsomaan, niin oli se

jo poissa ja turhaan myös teimme matkan järven taakse; emme löytäneet

enää sitä, emme sen paikkaakaan. Ne näet, aarteet, eivät antaudu muuta

kuin yhdelle, tai sille, jolle näyttäytyvät, ja pitäisi niistä oikeata

myöten nähdä vielä unikin, oikein hyvä ja selkeä uni, sellainen, jossa

tarkoin ilmoitetaan niiden paikka ja ne ehdot, joiden täytettyä ne

voidaan saada -- jos ne sellaiset ehdot asettavat. Ainakin on tuli

nähtävä ja sitten lähdettävä kaikessa hiljaisuudessa ja varovaisuudessa

hakemaan.

-- Eikö niitä ole muualla kuin tuolla Viljakkavaaran kupeella? kysyi

silmät intoa täynnä Pyntys, joka kaikkeen ensimmäisenä kerkisi.

-- On tuossa, sanotaan, järven pohjassa niemen edustalla, mutta se on

hyvin syvällä ja hyvin suuren pohjakiven alla -- ei sitä saa.

-- Eikö ole lähempänä, maalla?

-- On tuossa naapurinpellollakin, mutta sekin on ylen suuren kiven

alla, eikä siitä ole nähty tulta eikä untakaan ole juuri kukaan siitä

nähnyt.

-- Mutta minäpä näen, kiljahti Pyntys ja lähti heti nukkumaan,

nähdäkseen unen, joka oli tarpeen. Toistenkin piti lähteä pois, sillä

oli jo yö, ilma kävi viileäksi ja isoäitikin jo sitä ehdotti.

Ei nähnyt Pyntys sinä yönä unta, eikä toisinakaan. Hän koetteli oikein

erikoisesti hankkia tätä unennäkemistä itselleen, ajatellen

itsepintaisesti tuota asiaa, kiusaten itseään valvomisella y.m.

sellaisilla keinoilla, mutta ei vaan auttanut sekään. Yhtä vähän

näkivät toiset -- jotka muuten eivät siihen taikaan eikä koko

tuollaisen ihmeen saavuttamiseenkaan oikein uskoneetkaan. Heistä oli

isoäidin puhe ollut kovin epäileväinen, ja mitä niistä kaikista vanhain

puheista, olivat he usein kuulleet.

Kuitenkin tahtoivat he olla asiassa mukana, sillä pitihän ymmärtää

pienen, lapsihupakon veljen tuumia ja puuhia.

Kun Pyntys ei nähnyt unta, päätti hän muuten ryhtyä aarretta etsimään,

ensin siitä naapurin pellolta, sitten sieltä niemestä, järvestä, suuren

kiven alta. Jos veljet tahtoivat tulla mukaan, oli hyvä, ellei, niin

hän käy asiaan yksin.

Veljet tulivat mukaan. Ottaen pitkät kanget käsiinsä lähtivät he kaikki

naapurin pellolle. Siellä olivat naapurin lapset katsomassa ja naapuri

itsekin jäi seisomaan aidan taa.

Siinä oli se iso kivi ja se näytti kovin hyväenteiseltä, kun oli niin

matala. Ei tultu ajatelleeksikaan, että se oli matala vain maan

yläpuolella, mutta maan alla saattoi ulottua vaikka kuinka kauvas.

Pojat pistivät miehekkäinä kankensa alle. Mitäs tuo tuommoinen kivi,

pian se saadaan paikoiltaan väännetyksi. He väänsivät. Eipä kivi

liikahtanutkaan. Kerran tuntui kuin se liikahtaisi, mutta sitten ei se

ollut tietävinäänkään. Tuohan oli kummaa, kun ei kolmen miehenkään

yrityksestä välitä.

Mutta yritetäänpäs uusi kerta!

Yhtä turhaan meni sekin kerta ja samoin kaikki muut. Tämä oli

käsittämätöntä, mutta siihen se oli vain jätettävä se aarre ja

lähdettävä sitä niemenpään vedessä olevaa aarretta katsastelemaan. Niin

päätti Pyntys ja toiset tottelivat.

Päivällä soudellessa sen yläpuolella paistoi kyllä eräs suuri kivi

sillä kohdalla missä sen piti olla, vieläpä tavallista harvinaisempana,

nimittäin jonkun verran vaaleapintaisena, mutta se oli kovin suuri ja

ylen syvällä. Ei sinne ylettänyt Pyntyksenkään pituinen mies käsillään.

Airot taas olivat liikutella heikot, samoinpa kangetkin. Metsän puita

olisi pitänyt tuoda. Yöllä taas, jolloin sen saanti puheiden mukaan

piti olla varmempaa, ei sitä ollenkaan erottanut vedestä, se häipyi

sinne syvään, pelottavan tummaan veteen kuin mikä kummitus.

Mahdottomalta näytti. Oltiin täyden pulman edessä. Silloin paukautti

Pyntys:

-- Mutta me ei sitä yritetäkään kohottaa! Me olemme vielä niin pieniä

ja me emme tässä ijässä vielä niin suuria rikkauksia tarvitse! Mitäs,

niillähän saataisiin kokonaiset kiviset kartanot ja sitten ihan

kuninkaanlinnojen omaisuudet! Mitä me niillä tehtäisiin! Jätetään ne

vain tuonne veden pohjaan, kyllä me ne sitten vielä saadaan! Saadaan,

sanon teille ja kun minä sanon, niin se on sillä tavoin!

Sillä tavoinhan se oli, uskoivat veljet Pyntyksen sanaan. Hänen

sanaansahan piti tässä uskoa kun hän kerran oli tämän puuhan johtaja.

Ja hänen selityksiinsähän piti Niemen vanhempain poikain välistä

muutenkin uskoa, sillä kukapa se muu olisi nämä mutkikkaammat asiat

paremmin tietänyt.

Salon pojat: Mäenlaskumatkoista koulutielle · 第 12 / 14 题