Isoäiti kertoi istuttaessa isonpellon harjalla suuren kiven juurella:
-- Näinikään tässä istuin, oli yhtä tyyni ja lämmin kesäilta kuin nyt,
järvi lepäili tuossa yhtä liikahtamattomana, kaikki oli hiljennyt
kylässä, yö jo laskeutui lauhana ja leppoisena kuin mikäkin pehmeä
verho kaiken ylle. Silloin yhtäkkiä tuolta järven takaisen vaaran
rinteeltä alkoi nousta maasta kaita vaaleanvihertävä tuli, ensin
lyhyempänä, sitten pitempänä ja pitempänä, kunnes jo ylettyi puiden
puoliväliin. Se paloi niin hiljaa, liekahdellen ja välistä kuin
katkeillen keskeltä... Arvasin heti, että se oli aarretuli -- sillä
olihan juhannusyö, jolloin ne tavallisesti palavat --, ja jos olisin
silloin lähtenyt yksin, hiljaisesti, kellekään mitään virkkamatta
soutamaan veneellä järven toiselle puolen, niin olisin varmasti saanut
sen alla olevat rikkaudet käsiini. Mutta minäpä, hupsu -- lienenkö
säikähtänyt vai mitä? -- menin tupaan ja siellä kerroin kaikille asian.
Kun sitten tulimme yhdessä tänne tulta uudestaan katsomaan, niin oli se
jo poissa ja turhaan myös teimme matkan järven taakse; emme löytäneet
enää sitä, emme sen paikkaakaan. Ne näet, aarteet, eivät antaudu muuta
kuin yhdelle, tai sille, jolle näyttäytyvät, ja pitäisi niistä oikeata
myöten nähdä vielä unikin, oikein hyvä ja selkeä uni, sellainen, jossa
tarkoin ilmoitetaan niiden paikka ja ne ehdot, joiden täytettyä ne
voidaan saada -- jos ne sellaiset ehdot asettavat. Ainakin on tuli
nähtävä ja sitten lähdettävä kaikessa hiljaisuudessa ja varovaisuudessa
hakemaan.
-- Eikö niitä ole muualla kuin tuolla Viljakkavaaran kupeella? kysyi
silmät intoa täynnä Pyntys, joka kaikkeen ensimmäisenä kerkisi.
-- On tuossa, sanotaan, järven pohjassa niemen edustalla, mutta se on
hyvin syvällä ja hyvin suuren pohjakiven alla -- ei sitä saa.
-- Eikö ole lähempänä, maalla?
-- On tuossa naapurinpellollakin, mutta sekin on ylen suuren kiven
alla, eikä siitä ole nähty tulta eikä untakaan ole juuri kukaan siitä
nähnyt.
-- Mutta minäpä näen, kiljahti Pyntys ja lähti heti nukkumaan,
nähdäkseen unen, joka oli tarpeen. Toistenkin piti lähteä pois, sillä
oli jo yö, ilma kävi viileäksi ja isoäitikin jo sitä ehdotti.
Ei nähnyt Pyntys sinä yönä unta, eikä toisinakaan. Hän koetteli oikein
erikoisesti hankkia tätä unennäkemistä itselleen, ajatellen
itsepintaisesti tuota asiaa, kiusaten itseään valvomisella y.m.
sellaisilla keinoilla, mutta ei vaan auttanut sekään. Yhtä vähän
näkivät toiset -- jotka muuten eivät siihen taikaan eikä koko
tuollaisen ihmeen saavuttamiseenkaan oikein uskoneetkaan. Heistä oli
isoäidin puhe ollut kovin epäileväinen, ja mitä niistä kaikista vanhain
puheista, olivat he usein kuulleet.
Kuitenkin tahtoivat he olla asiassa mukana, sillä pitihän ymmärtää
pienen, lapsihupakon veljen tuumia ja puuhia.
Kun Pyntys ei nähnyt unta, päätti hän muuten ryhtyä aarretta etsimään,
ensin siitä naapurin pellolta, sitten sieltä niemestä, järvestä, suuren
kiven alta. Jos veljet tahtoivat tulla mukaan, oli hyvä, ellei, niin
hän käy asiaan yksin.
Veljet tulivat mukaan. Ottaen pitkät kanget käsiinsä lähtivät he kaikki
naapurin pellolle. Siellä olivat naapurin lapset katsomassa ja naapuri
itsekin jäi seisomaan aidan taa.
Siinä oli se iso kivi ja se näytti kovin hyväenteiseltä, kun oli niin
matala. Ei tultu ajatelleeksikaan, että se oli matala vain maan
yläpuolella, mutta maan alla saattoi ulottua vaikka kuinka kauvas.
Pojat pistivät miehekkäinä kankensa alle. Mitäs tuo tuommoinen kivi,
pian se saadaan paikoiltaan väännetyksi. He väänsivät. Eipä kivi
liikahtanutkaan. Kerran tuntui kuin se liikahtaisi, mutta sitten ei se
ollut tietävinäänkään. Tuohan oli kummaa, kun ei kolmen miehenkään
yrityksestä välitä.
Mutta yritetäänpäs uusi kerta!
Yhtä turhaan meni sekin kerta ja samoin kaikki muut. Tämä oli
käsittämätöntä, mutta siihen se oli vain jätettävä se aarre ja
lähdettävä sitä niemenpään vedessä olevaa aarretta katsastelemaan. Niin
päätti Pyntys ja toiset tottelivat.
Päivällä soudellessa sen yläpuolella paistoi kyllä eräs suuri kivi
sillä kohdalla missä sen piti olla, vieläpä tavallista harvinaisempana,
nimittäin jonkun verran vaaleapintaisena, mutta se oli kovin suuri ja
ylen syvällä. Ei sinne ylettänyt Pyntyksenkään pituinen mies käsillään.
Airot taas olivat liikutella heikot, samoinpa kangetkin. Metsän puita
olisi pitänyt tuoda. Yöllä taas, jolloin sen saanti puheiden mukaan
piti olla varmempaa, ei sitä ollenkaan erottanut vedestä, se häipyi
sinne syvään, pelottavan tummaan veteen kuin mikä kummitus.
Mahdottomalta näytti. Oltiin täyden pulman edessä. Silloin paukautti
Pyntys:
-- Mutta me ei sitä yritetäkään kohottaa! Me olemme vielä niin pieniä
ja me emme tässä ijässä vielä niin suuria rikkauksia tarvitse! Mitäs,
niillähän saataisiin kokonaiset kiviset kartanot ja sitten ihan
kuninkaanlinnojen omaisuudet! Mitä me niillä tehtäisiin! Jätetään ne
vain tuonne veden pohjaan, kyllä me ne sitten vielä saadaan! Saadaan,
sanon teille ja kun minä sanon, niin se on sillä tavoin!
Sillä tavoinhan se oli, uskoivat veljet Pyntyksen sanaan. Hänen
sanaansahan piti tässä uskoa kun hän kerran oli tämän puuhan johtaja.
Ja hänen selityksiinsähän piti Niemen vanhempain poikain välistä
muutenkin uskoa, sillä kukapa se muu olisi nämä mutkikkaammat asiat
paremmin tietänyt.