Mutta kesä päättyi ja syksy saapui. Oli käyty isoisän kera pitkähköllä
ansaintarkastelu-matkalla samoilla metsämailla, missä oli ominpäinkin
kuljeskeltu sekä kesin että talvisin, mutta se olikin viimeinen matka
eletyn kesän lukuun. Kylmä, kolea ja pimeä aika alkoi tulla. Ei silloin
tehnyt mieli loitommaksi liikahdella, ei aina edes pihaankaan. Kuin
karhun poikasten piti silloin taas kerran sulkeutua tuvan ahtaaseen
piiriin ja koettaa löytää ilonsa sieltä.
Silloin, eräänä myöhäisenä iltana, saapuu isä kirkonkylästä ja julistaa
juhlallisesti, että hän on päättänyt panna poikansa kouluun. Ensin tänä
syksynä panee vanhimman pojan, sitten myöhemmin, kun ne tulevat
parempaan ikään, toiset, nuoremmat. Kaikki muutkin jo panevat lapsensa
niihin, kuinkas ei hänkin! Kun nyt koulu vielä on tullut omaan
kirkonkylään, niin siihenhän nyt toki on pantava lapsensa. Ei sitä enää
nykymaailmassa tulla toimeen ilman oppia ja kouluviisautta. Se olisi
ollut hänellekin ylen tarpeen, kaikenlaisissa asioissa ollessaan ja
suurta perhettä elättäessään, mutta nyt on ainakin poikain sitä
saatava. Se on nyt kaikkien puheina ja kirkonkylänkin kauppiaat ja muut
puhuivat nytkin hänelle sen asian tärkeydestä ja kehottivat panemaan
poikansa kouluun. Sentähden oli hän tehnyt tuon päätöksensä ja kyllä
hän sen nyt toteuttaakin: vie kuin viekin Hilpan jo tänä syksynä
kouluun.
Vaikka pojat olivat aina kuulleet koulusta ja joinakuina hetkinä sinne
halunneetkin, tuli tuo isän ilmoitus heille melkoisena yllätyksenä. He
eivät olleet sitä sittenkään uskoneet, että heidän tulisi jättää nämä
vanhat tutut lapsuusaskartelunsa ja lähteä tuollaiseen varsin outoon
laitokseen ja olopaikkaan. Ei heillä oikeastaan ollut siitä mitään
selvää käsitystäkään. Mikä se oikein oli? Sekö suuri rakennus siellä
kirkon ja kunnan jyväaitan vieressä -- senhän sen sanottiin olevan --,
vai oliko koulun parempi kuvaus se tuimannäköinen pitkä mies, joka
kerran kirkolla käytäessä oli tullut heitä vastaan ja jonka äiti oli
sanonut opettajaksi? Vai sekö suuri risti siellä kirkonkylän
hautausmaalla? Tai tämänkö lähikylässä elävän kiertävän koulun
opettajan elämä ja toimet ne kuvaisivat paremmin tuota uutta oloa ja
elämää. Vitsaa, vitsaa ja sitten tuntikausia jälelläseisontaa... Kirja
ja keppi... Musta kivitaulu ja viivotin... Pieni repaleinen kirja...
Eikö heidän elämänsä tullutkaan olemaan samanlainen kuin muiden poikain
ja kylänlasten? Eivätkö he kelvanneet tällä tavalla elämään? Eikö nyt
kirjantaidotta todellakaan tule toimeen maailmassa?
Oikein heistä kävi apeaksi. Erota kaikesta, jättää kaikki... Kaikki
nämä kesäiset, talviset tepastukset...
Hilpan silmään jo kohosi kyynel, samoin Pyntyksenkin. Karppa oli kalpea
ja vakava.
Vaan samassa he jo tunsivat iloakin ja ylpeyttä. Heistä tulisi
erikoisempia kuin muista. He saisivat sellaisia oudompia taitoja ja
oudompaa se tulisi olemaan heidän elämänsäkin. He menisivät loitos
maailmalle ja sieltä tulisivat aivan uusina miehinä takaisin. Tultuaan
kutsuisivat he kaiken kansan kokoon ja jakaisivat heille tuomisiaan. He
kutsuisivat kaikki vanhat toverinsa tuonne Kokkoniemelle ja siellä
antaisivat heidän leikkiä ja kisailla kuten ennen suurina kisailtoina.
Sitten löisivät he heidän olkapäilleen ja sanoisivat: "No, nyt on
kylliksi temmelletty! Nyt on aika mennä nukkumaan ja sitten huomenna
joka mies uudella voimalla taattonsa pellolle ja isoisänsä
perkkausniemelle!"
Niin tekevät he tulevaisuudessa. He eivät käytäkään oppiaan turhaan.
Heistä täytyy tulla miehiä, jotka tietävät, mitä varten he kävivät
koulua!
Näin tuumailivat pojat ja se tuotti heille iloa ja lohdutusta.
Ja mieli täynnä kultaisia kuvitelmia, silmät kyynelistä kuivattuina,
astuivat he pieneen kamaripuoleensa vanhalle veljesvuoteelleen
viettämään ensimäistä yötä suuren koulusanoman kuultua.