Tynnöriin suljettu kuninkaanpuoliso.
Olipa kerran kuningas ja hänellä puoliso, oikkein armas ja ihana, ja
heillä on poika, vielä somempi ja rakkaampi, No, he elävät onnellista
elämää kodissaan, hopeisessa linnassa, kultaisessa kartanossa suuren
meren rannalla, joka päivänpaisteisena heidän silmiinsä aina päilyy.
Mutta heille sattuu palvelijaksi sellainen paha ihminen, ilkeäsisuinen,
mustamielinen, joka ei kellekään hyvää tahdo -- syöjättären tytär. Tämä
rupeaa kadehtimaan kuninkaanpuolison onnea ja käy punomaan juonia hänen
saattamisekseen onnettomuuteen.
Ensi kerran, kun kuningas lähtee pitkille matkoilleen, särkee hän
kaikki kuninkaan kauniimpain huoneiden huonekalut, ja kun kuningas
tulee kotiin, niin kantelee hänelle tästä teosta:
-- Katso, oma puolisosi särki nämä! Ota ja saata hänet rangaistukseen!
-- Enpä saatakaan, lausui kuningas hetken mietittyään, -- kun särki,
niin omansahan olivatkin! En saata onnettomuuteen omaa puolisoani!
Se kerta ei auttanut. Mutta kun kuningas lähti toisen kerran matkoille,
niin tapatti syöjättären tytär kaiken kuninkaan karjan eräällä
apulaisellaan ja kun kuningas palasi matkaltaan, sanoi hänelle, että
puoliso oli käskenyt karjan tappaa.
-- En oikein uskoisi, arveli kuningas ja tuumi hetken asiaa. Mutta kun
hän sitä mietti, armahti hän taas ja lausui:
-- No, omansahan nämäkin olivat, -- tapattakoon!
Syöjättären tytär ei hellittänyt, vaan keksi uuden juonen ja entisiä
viekkaamman. Kun kuningas nyt lähti kolmannelle matkalleen, niin hän ei
tehnytkään nyt tällä kertaa mitään, vaan kun kuningas palasi, niin
riensi hänen luokseen ja hätäisenä selitti:
-- Kuules, korkea isäntäni, kun sinä olit poissa, niin sillä aikaa
sinun armas puolisosi otti ja tapatti oman lapsensa ja otti
ventovieraan lapsen sijaan.
Enempää tutkimatta asiaa suuttui silloin kuningas ja määräsi pantavaksi
puolisonsa poikineen umpinaiseen tynnöriin ja työnnettäväksi siinä
suurelle, rannattomalle merelle.
No se täytettiin. Kuningas luuli, että sinne tynnöriin joutuu täten se
vieras, vaihdettu poika, mutta sinne joutuikin hänen oma poikansa
äitineen, sillä eihän sitä oltu vaihdettu.
No, vierii tynnöri, vierii niitä suuria vesiä, mitkä ajat vierineekin,
kun yhtäkkiä sen pohja alkaa kolkkaa kiviin.
-- Mihinkäs tynnöri kolkkaa? kysyy poika äidiltään umpinaisessa
olosijassa.
-- Mihin kolkkanee, elä välitä siitä, yksinäiseen merikiveen saattaa
kolkkaa!
-- Ei kolka merikiveen, vaan saaren rantaan, vastaa poika. --
Potkasenko pohjan tynnöristä?
-- Elä potkase, hullusti käy!
-- Ei käy! Tuoss' on! Nyt on tie auki maailmaan.
No eihän siinä auttanut, piti nousta pois tynnöristä, katsomaan, mihin
oli tultu. Saareen, ihanaan saareen oli saavuttu, kaikenlaisia kauniita
puita ja kukkia kasvavaan saareen, jossa oli paljon vuoria, mutta vielä
enemmän lauhkeita laaksoja ja niiden keskellä oli suuri, kaunis linna.
No, siihenhän suureen ja komeaan piti mennä!
Sen keskimmäisessä huoneessa oli keskellä huonetta suuri pöytä ja se
oli täytetty kaikenlaisilla herkkuruoilla.
-- Syömmekö tuosta? kysyi poika.
-- Emme syö, vastasi äiti, -- paha tulee!
-- Ei tule, syömme! On niin kova nälkä.
No syötiin. Ahmittiin herkkuja oikein innolla ja nautinnolla.
Mutta silloin, juuri syödessä, se linna pöytineen katosikin heidän
ympäriltään ja he jäivät kahden keskelle saarta, joka oli tullut
melkein autioksi.
-- Mitäs nyt? Milläs nyt täällä eletään?
No, poika teki pienen merran vitsoista ja pyyteli sillä kaloja merestä
ja metsästä saatiin aina silloin tällöin lintu ja maasta poimittiin
niitä marjoja ja hedelmiä, joita vielä oli saareen jäänyt. Asuntoa
pidettiin vuorenonkalossa.
Eräänä päivänä sai poika mertaansa suurenlaisen hauin. Hän aikoi juuri
käydä sitä iskemään kiveen, kun hauki laati puhelun ja sanoi hänelle:
-- Elä tapa minua, teen siitä sinulle hyvän työn?
-- Minkä työn sinä tekisit?
-- Minun suussani on tavallista erikoisempi sormus ja jos jätät minut
henkiin, saat ottaa sen. Sitten kun pyörähdytät sitä kolmesti
myötäpäivään ja ajattelet samassa, mitä haluat tapahtuvaksi, tapahtuu
se heti.
-- No, se muuttaa asian! En tapa sinua, anna sormus!
Hauki avasi suunsa ja poika otti sormuksen. Poika jäi ihastelemaan
saalistaan ja kala pääsi vapaaksi.
-- No tämähän vasta olisi tapaus, jos asiat niin olisi kuin hauki
sanoi, tuumi poika ja pyöritteli sormusta kädessään. -- Kyllä silloin
olisi alkanut onni potkia meille! No, koetetaanpas!
Ensimäisimmäksi se toki oli se linna toivottava tähän saareen
nousemaan, arveli poika ja pyöräytti sormustaan linnan saamisen
tarkoituksessa.
Hetkessä välkähtikin linna keskelle saarta.
-- No nyt kelpaa, virkkoi poika ja riensi äitinsä luo. -- Nyt kelpaa,
äitiseni, minä olen saanut sellaiset mahtikeinot käsiini, että saamme
tähän mitä haluamme!
-- Elä turhia puhele, mistä sinä sellaisia, tyynnytteli äiti.
-- Katsopas tuonne saaren keskelle!
Jo ihastui äitikin ja lähti rientämään linnaan päin. Siellä
tarkasteltiin sormusta yhdessä ja loihdittiin sen avulla saari
kaikinpuolin sellaiseksi, kuin se ennen oli.
Sitten käytiin siinä saaressa ja linnassa elämään uutta, parannutta
elämää ja tuskin heillä siinä oli mitään valittamisen syytä.
Mutta kuningas kotona suri kadotettua puolisoaan ja poikaansa.
Kerran poika huvikseen loihti sormuksellaan siihen saaren ja mannermaan
välille suuren, komean sillan, ja sitä myöten sattui kerran eräs
kerjäläinen uteliaisuuksissaan saapumaan saareen. Siellä tutustui hän
saaren kauniiseen, hyväsydämiseen emäntään ja hänen neuvokkaaseen
poikaansa. Näitä katseli ja tutki hän oikein tarkoin, että muisti
heidän kasvonpiirteensä, puheentapansa, äänensä ja kaikki, jotta
sitten, jos tarvittaisiin, voisi heistä antaa oikein perinpohjaiset
tiedot.
No, se sama kerjäläinen sattuu kerran osumaan kuninkaan linnaan. Siellä
rupeaa hän kertomaan noista saaren oloista ja eläjistä. Kuningas sattuu
sen kuulemaan. Hänen sydämeensä pistää oudosti. Heti seuraavana aamuna
lähtee hän tuonne outoon saareen ajamaan ratsullaan. Sinne tultuaan
tapaa hän puolisonsa ja poikansa, jotka oli luullut kuolleiksi,
ilmielävinä, muuttuneina kyllä, mutta sittenkin sellaisina, että hän
tunsi heidät ensi sanojen vaihdettua.
Ja arvatahan sopii, mikä riemu täällä saarella syntyi ja mitä iloa oli
kuninkaalla etenkin pojastaan, joka oli niin neuvokas ja nokkela ja
jolla oli sellaiset mahdit käsissään kuin tuo kaikki aikaansaava
sormus.
Sen pituinen se.
Savesta tehty poika.
Olipa ennen ukko ja akka, mutta heillä ei ollut poikaa. No, he
tahtoivat saada kaikinmokomin itselleen pojan. He olivat hyvin ahneita,
eivätkä suoneet toisille mitään, mitä ei heillä itsellä ollut, ja
sentähden he halusivat saada pojankin.
No, kun he sitä oikein kovasti kaipasivat, niin tuli kerran eräs
kerjäläisukko heidän luokseen ja teki heille savesta pojan.
No, tämä on aluksi aivan tönkkö ja hengetön, sillä eihän se ukko
osannut antaa sille henkeä.
Mutta kun se on hetken loikonut lattialla sellaisena jäykkänä
möhkäleenä, niin jopa se liikahuttaa jalkaansa, kättänsä, nostaa
päätään ja vetää suunsa leveään nauruun.
-- Hehe, tässähän minäkin!
Ukko ja akka sekä säikähtävät että ihastuvat siitä. Kas, kas, mitä se
tekee tuo savitönkkö, -- mutta katsopas, eikö se vain elä!
Elää kuin elääkin. He hypähtävät lavitsoillaan ja lyövät kämmeniään
yhteen sekä kyyristyvät ihmeellisen poikansa puoleen.
-- Kas, kas vaan, mimmoinen olet, -- tuollainen lystikäs tönkäle!
-- Kah, tämmöinenhän minä, minkäs muun lainen minä, virkkaa poika
vastaukseksi ja jatkaa: -- Menkääpäs siitä ennemmin katsomaan jotain
pöytään, niin nousen minä tästä ja käyn syömään! Ei tässä elä pelkillä
katselemisilla ja ihasteluilla!
-- Vai syömään, vai syömään jo! No, nouse vain, kyllä me pian tuomme
ruokaa pöytään ja kyllä saat siinä syödä, minkä haluttaa!
-- Hyvä on!
Poika nousi ja söi.
Mutta kun hän oli muutaman päivän oleillut talossa, syöden ja
lepäillen, niin ehdotteli "isä" pojalle työtä.
-- Tässä kun minäkin jo vanha ja...
Eipä poika pitänyt tuosta ehdotuksesta.
-- Vai työtä, vai työtä, kah vaan, jokos sitäkin! Jokos sitä tässä on
kauvan oleiltu jouten...
-- Mutta kun jo syntyissäsi olit täysi mies...
-- Vaikka! Vaikka vieläkin täydempi mies olisin ollut, niin ei tässä
vielä ole niin kauvoja aikoja talon leipiä syöty, että pitäisi suin
päin syöksyä työhommiin!
-- No, olehan nyt vielä muutama päivä joutilaana.
Muutaman päivän perästä huomautti isä uudestaan pojalle työstä.
Mutta silloin tämä suuttui, otti ja ryntäsi isää kohti ja oli hänet
siihen paikkaan musertaa.
Isä pakeni ulkosuojien sopukkoihin.
Samalla tuli poika yhä vaativaisemmaksi ruoan suhteen. Nyt hän vaati
eteensä kaikenlaisia herkkuja ja kaiken piti tulla silmänräpäyksessä
hänen eteensä.
Jonkun ajan kuluttua työlästyivät vanhemmat hänen vaatimuksiinsa ja
ilmoittivat, etteivät he voi niitä täyttää. Ei heillä ole kaikkia noita
herkkuja hänen saatavakseen ja syötäväkseen.
-- Vai ei, ärjäsi poika, -- vai ei teillä ole niitä herkkuja! Vai
panette te minun vaatimuksiani vastaan! Kas vaan, sellaisia vanhempia!
No -- kun te ette voi hankkia minulle kylliksi syötävää, niin -- olkoon
menneeksi vaan itsepintaisuutenne -- syön teidät itsenne!
Samassa syöksähti hän molempia vanhempiaan kohtaan ja avaten suunsa
aikoi tarttua heihin sekä käsin että hampain.
Silloin vanhemmat lähtivät pakoon.
He painaltivat järven taa, siitä metsään, siitä pitkälle, pölisevälle
maantielle, jota myöten sukasivat ensin kirkonkylään päin, sitten
syrjäkyliin päin ja vihdoin -- ken tietää, minne. Ja poika tietysti
lensi perästä...
Ja sanotaan, että heidän juoksunsa jatkuu vieläkin: ahnaan,
kademielisen ukon ja akan ja heidän suurisuisen, savesta tehdyn
pojan...
Viisas Juones.
Se viisas Juones oli semmoinen mies -- pojan veitikka -- ettei itse
pahaamiestäkään pelännyt, vaan petti hänetkin.
Hän oli kyllä tämän kahleissa, sellaisissa omituisissa pahanmiehen
kahleissa, joissa ei ollut näkyväisiä siteitä eikä pitimiä, mutta
pitivät ne vain sen miehen valloissa kiinni, mutta neuvokkuudellaan ja
nokkeluudellaan pääsi niistä.
Eräänä päivänä kuljetti eräs mies lehmää läheistä maantietä myöten.
Pahamies huokasi, että nyt se jo lehmäkin maistaisi tässä pitkässä
syömättömyydessä, mutta mistä sen saisi.
Viisas Juones ehti luo ja ilmoitti: -- Eräs mies kuljettaa lehmää
maantietä myöten...
-- Näen sen. Mutta miten saada. Väkisin ei ole lupa ottaa ja
mielisuosiolla ei se anna. Miten sen saat?
-- Saanko minä tuoda tuon lehmän, etten käytä kumpaakaan keinoa?
-- Tuo vaan! Jos saat sen, niin olet heti vallanalaisuudestani vapaa!
-- Koetan.
Juones meni ja asetti kappaleen matkan päähän maantielle miehen
etupuolelle miekan ilman tuppea ja juoksi sitten metsään. Mies tuli
miekan kohdalle, näki sen, katseli sitä, otti sen käteensäkin, mutta
sanoi:
-- Siinä olisi miekka, mutta mitäpäs sillä teen ilman tuppea, --
jääköön siihen!
Hän meni edelleen.
Juones otti miekan ja juoksi miehen sivu metsää myöten taas hänen
edelleen ja asetti maantielle tupen, ilman miekkaa.
Mies tuli siihen, katseli, ähähti:
-- Ah, siinä olisi tuppi; jospa nyt olisin ottanut sen miekan, niin
olisi minulla sekä miekka että tuppi!
Hän sitoi lehmänsä puuhun tievarteen ja lähti hakemaan miekkaa. Tupen
jätti lehmän viereen. Viisas Juones otti sekä tupen että lehmän, vei
viimemainitun pahallemiehelle ja -- hän oli hänen valloistaan vapaa.
Mutta heti kun hän oli päässyt vapaaksi, rupesi pahamies katumaan, että
oli päästänyt hänet irti ja rupesi häntä uudelleen vainoamaan.
Nyt oli Juones erään suutarin luona pienessä kaupungissa asumassa ja
tämä suutari oli pahanmiehen liitossa. Pahamies panee hänen päähänsä
sellaisen ajatuksen, että lähteä Juoneksen kera varastamaan ruunun
raha-aittaa.
-- Lähde pois, sieltä saamme suuria rikkauksia!
-- Lähdetään!
Kun tullaan pimeällä yöllä raha-aitan seinän viereen, niin siinä onkin
jo valmis aukko, mistä mennä, ja suutari kehottelee Juonesta menemään
hakemaan rahoja. -- Ei, mene sinä ensin katsomaan, onko siitä selvä
tie, sitten minä menen ja haen rahat!
Suutari tottelee ja pistää päänsä aukkoon. Siellä ovat takana
revonraudat ja ne naksahtavat heti kiinni, kun suutari pistää päänsä
aukkoon. Siihen heittää henkensä suutari.
Nyt vedätyttää pahamies suutarin ruumista pitkin kaupungin katuja ja
määrä on, että mistä talosta älähdetään, se on suutarin talo; sen oveen
on vedettävä punainen viiva ja siitä pahanmiehen palvelijat tulevat
hakemaan Juonesta.
Suutarin eukkohan se älähtää talonsa ikkunassa ja hänen ovelleen
vedetään pahaamerkitsevä viiru; mutta seuraavana yönä menee Juones ja
vetää samanlaiset viirut joka talon ovelle.
Ja Juonesta ei saada kiinni.
Vihdoin antaa pahamies vetää suutarin ruumiin korkealle mäelle, josta
kaupungin määräysten mukaan on kuolleen omaisten heti vietävä ruumis
pois ja saatettava hautaan, ja pahamies ajattelee, että Juoneshan se
tietystikin tulee suutarin omaisten puolesta ruumista mäeltä hakemaan.
Ja silloinhan se veijari saadaan lopultakin kiinni.
Juones meneekin suutarin omaisten puolesta ruumista hakemaan. Mutta
juuri kun hän mäen toisella juurella valmistaa hevostaan ja rekeään,
palkkaa hän samaksi hetkeksi mäen vastapäiselle juurelle erään vanhan,
ikilopun ukon rimpuilemaan isoine kuormineen ja huonoine hevosineen
eteenpäin, pääsemättä minnekään.
Ukko rimpuilee ja rimpuilee ja koettaa auttaa hevostaan. Ei askeltakaan
pääse se eteenpäin eikä reki liikahda tuumaakaan. Siinä on pieni
ylämäki parhaillaan ja se muka seisauttaa matkan kokonaan.
Ruumiinvartijat katselivat mäeltä ja huudahtivat vihdoin tuolle
rimpuilijalle:
-- Voi sinuas ukkoparka, kyllä sinulla on kova paikka edessä!
-- Onhan, veikkoset, on! Kun olisi joku, joka auttaisi vähäisen, niin
mitä antaisinkaan hänelle, mutta kenpä se köyhää vaivaista auttaa!
-- Mennään auttamaan tuota ukkoraiskaa, tuumivat miehet mäellä ja
laskeutuvat ukon luo.
Mutta sillä välin katoaa suutarin ruumis mäeltä ja -- Juones pääsee
ikuisesti rauhaan pahalta mieheltä.